Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet ja Rautayöt

Innostuin Sirpa Kähkösestä niin luettuani Graniittimiehen, että latasin Kobolleni vähän aikaa sitten kirjoittajan Kuopio- sarjan. Minä pääsin maailmaan heti kiinni ja nyt sarjan kaksi ensimmäistä osaa lukeneena ymmärrän miksi se saa osakseen hehkutusta. Kirjasarjalla on totuuspohjaa, sillä kirjailijan isoisä vangittiin kommunistisesta toiminnasta Tammisaareen ja joutui heti vapauduttuaan sotaan. Isoäiti hoiti kotia ja lapsia sodan keskellä.

Sarjan ensimmäinen osa, Mustat morsiamet, tutustuttaa lukijan nuoren Anna-tytön elämään kaupungissa. Kuopio on maalta muuttavalle nuorelle tytölle hyvin erilainen paikka. Työpaikka piikana tohtorin ja tämän vaimon talossa on ihan mukava, ja hän suunnitteleekin mukavaa ja vakaata elämää itselleen. Kuitenkin eräs tummasilmäinen Lassi vie Annan erilaiseen ja hallitsemattomaan maailmaan. Koko elämä muuttuu täysin ja saa uuden suunnan, kun pari menee naimisiin, Anna huomaa olevansa raskaana ja Lassi vangitaan kommunismin vuoksi Tammisaareen useaksi vuodeksi. Annasta tulee käytännössä leski, hyvin nuori sellainen.

Täysin yksin Anna ei jää, sillä Lassin perhe ottaa Annan vastaan. Ja jotenkinhan Annan on nyt pärjättävä, tilanteesta huolimatta. Ja sitten tulee sota.

Rautayöt kertoo ajasta talvisodan jälkeen, joka on vielä hyvin muistissa. Anna on nyt kaksosvauvojen äiti ja sidottu velvollisuuksineen kotiin Lassin kärsiessä yksinäisyydessään sotamuistojaan. Monikaan asia ei ole muuttunut vaikka Lassi on tullutkin kotiin, on kuin Anna eläisi edelleen yksin avioliitossaan. Onneksi apuna on käly Hilda, sillä lasten lisäksi ruokittavana on myös muistinsa pikkuhiljaa menettävä anoppi ja kotityötkin on tehtävä. Lassista ei ole perheen elättäjäksi, eikä kommunistin leima lähde hänen otsastaan helpolla.

Vaikeista ajoista ja sodasta huolimatta Kähkönen kuvaa tarkasti ja osuvasti ihmisten arkea kaiken keskellä. Historia herää henkiin, ja näyttää kuinka vahvoja ennen kaikkea naiset voivat olla, kuinka niitä piileviä voimavaroja löytyy vaikka mikään ei helppoa olekaan. Toisaalta myös sitä puolta, kun mieli on herkkä eikä kaikkea tosiaankaan jaksaisi. Kirjassa on runsaasti elämänmakua, sillä Kähkönen kirjoittaa vahvasti ja kaunistelematta. Eihän siitä tosiaankaan ole pitkä aika kun puutetta ja huolta oli kaikesta.

Ihastuin kovasti murteeseen. Murteet tuovat aina oman lisämausteensa! Itse varsinkin koin, että kirjan henkilöt tulivat lähemmäs kun he avasivat suunsa ja puhe tuli murteena ulos.

Olen kyllä vallan ihastunut sarjaan. Ihmiskohtalot ja ajankuvaus on mielenkiintoista, kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen ymmärtääkseen. Nyt jäänkin seuraamaan kuinka tarina kehittyy, kuinka Annan elämä jälleen tulee muuttumaan uuden aikakauden kynnyksellä.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

Otava 2014

Kansi Timo Numminen

Vuoden 2014 Finlandia-ehdokas

"Jelena ja Ilja lähtivät kävelemään kohti porttikäytävää, mutta minä seisahdin kivikuilun pohjalle ja katselin luentosaleista ja asuntolahuoneista loistavia sähkövaloja ja jouduin yllättäen siihen tilaan, joka oli useinkin tullut minuun lapsena: ihmettelin, minäkö tässä olen ja tämäkö on se maailma jossa minun kuuluu elää. Lapsena olin aina ajatellut, että oli päästävä pois, suuremmille aloille, kaupunkiin. Ja tänne se toive oli minut tuonut. Taivas oli pala tummaa huopaa kuilun yllä, viemäri huokaili jalkojeni juuressa ja äkkiä minä kaipasin puita jotka kasvavat vapaina, eivät vartioituina takorauta-aitojen takana."

Ilja ja Klara matkaavat kohti unelmiaan ja aatteitaan sukset jalkojensa alla pois Suomesta, kohti vapauden valtakuntaa jossa he voisivat elää unelmiensa elämää. Eivätkä he koskaan enää palaisi Suomeen. Neuvostoliitosta, tuosta uudesta ja uljaasta maasta, tulisi nyt heidän kotinsa. Nuori aviopari muuttaa nimensä ja vaihtaa kielensä, kaiken he jättävät taakse edes hyvästejä sanomatta. He kiintyvät kaupunkiin, joka ei kiintymykseen vastaa. Ja kun Petrogardista tulee Leningrad, alkaa vaikea elämä. Tuo kuumeinen kaupunki, jonka kaduilla harhailevat tuhannet ja taas tuhannet nälkää näkevät orvot lapset, ei jää yhtä ihmistä itkemään.

Se on joskus niin ihmeellistä, että saa käteensä ihan vahingossa kirjan jota ei ollut alunperin ajatellut edes lukevansa. Sitten käy niin, että kirja vie niin mukanaan ettei ymmärrä miksi oli koskaan edes ajatellut jättävänsä tämän helmen lukematta. Graniittimies oli voimakas lukukokemus joka jää mieleen pitkäksi aikaa. 

Kähkönen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkästi sen, kuinka unelmat särkyvät ja kuinka pettymys tulevaisuutta kohtaan muuttaa ihmistä. Kuinka utopiasta tulee dystopiaa. Kuinka kaikki romahtaa, eikä uusi elämä tarjoakaan sitä mitä sen piti. Kuinka ihmiset nousevat toisiaan vastaan, kuinka ennen niin elinvoimaiset ihmiset muuttuvat.

"Panin hatun päähäni ja liikahdin kohti ovea. Katseeni tarttui olentoon, joka häivähti korkean peilin kultaisissa kehyksissä. Kasvot kuin vainotulla eläimellä. Seisahduin. Takinkauhtana, kuluneet kengät, sateissa lionnut pikkuinen hattu. Naama kuin itsensäkieltäjällä ja ilonpilaajalla. Sivelin poskeani ja kurja hahmo matki minua. Missä oli se tyttö, joka asettui kuvaajan eteen kaulakkain parhaan toverinsa kanssa, missä toverittaret, käädyt, ketjut, helminauhat, sormikiharat, kirjokaulukset, verkahameet, nappaskengät, käsilaukut, keikkuva käynti kuin västäräkillä?

 Missä ne tytöt olivat, piilossa minun sisälläni, kaikukalliosta kimpoavana nauruna, lauluna, huutona metsän takaa."

Kirjan alku on Klaran äänellä kerrottu. Loppuosassa pääsevät muutkin kirjassa esiintyneet henkilöt antamaan oman näkemyksensä ja kuvailunsa tuon ajan tapahtumiin. Pidin molemmista näkökulmista, näin kirjasta tuli vielä moniäänisempi.

Sirpa Kähkönen on ollut minulle ennen tätä tuntematon kirjailija, ja nyt Graniittimiehen lukemisen jälkeen olen kysynyt itseltäni miksi. Miten minulta on jäänyt tutustumatta tällainen upea kirjailija, joka vangitsi minut kirjansa ääreen niin täysin? Graniittimies oli minulle upea lukukokemus, ja nousi vielä näillä viime metreillä parhaaksi kotimaiseksi teokseksi.

Parhaissa kirjoissa on aina se ongelma, etteivät omat sanat tahdo aina riittää kuvailemaan sitä mitä on juuri lukenut. Kaikki mitä kirjasta kirjoittaa, ei anna sille riittävää oikeutta. Minulle Graniittimies oli täydellinen kirja, kaikki siinä oli niin vahvaa ja vangitsevaa. Se on niin hyvä, etten tahdo saada aloitettua uutta kirjaa ollenkaan. Miksi se sitten kiehtoo niin kovasti? Paitsi että Kähkönen kirjoittaa hyvin, tarinalla on vetovoimaa. Vielä kertaakaan en ole lukenut tarinaa, jossa joku lähtisi Suomesta rajan toiselle puolelle vapaasta tahdostaan ja myös vakaasta uskomuksesta. Että vainot ja kurjuus olisi suomalaisen silmin kerrottua. Koska historian tuntee, ja sen kuinka tuon mahtavan valtion kävi, on kirjassa heti alussa läsnä pahaenteinen vire tulevasta. Vaikka tietää, ettei tässä tarinassa ole onnellista loppua, sen haluaa silti lukea.

Toistankohan muuten itseäni, viime vuonna luin tähän samaan aikaan niin ikään Neuvostoliittoon sijoittuvan romaanin Jokapäiväinen elämämme. Samoilla teemoilla mennään siis tänäkin vuonna.