Tässä pikkuluonnehdinnat toukokuussa lukemistani (ja äänikirjoina kuuntelemistani) teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.
Juha Kauppinen: Monimuotoisuus – kertomuksia katoamisista (Siltala 2019)
Täsmällisesti koottu ja mietitty tietokirja luonnon monimuotoisuuden katoamisesta. Valitut esimerkit näyttävät tuhoutumisen laajuuden. Erityisen ongelmallisina toimintatapoina jäivät kirjasta mieleen avohakkuut ja soiden ojittaminen.
(Kuuntelin äänikirjana, ja tämä on tietomäärältään niin suuri, yksityiskohtainen teos, että valitettavan paljon meni ohi kuunnellussa muodossa, koska ajatukset pääsivät harhailemaan.)
Märta Tikkanen: Pakko yrittää kir- (S&S 2019, suom. Outi Menna)
Äitienpäivä oli mitä osuvin ajankohta lukea loppuun Märta Tikkasen kirjekokoelma. Tikkasen kirjeistä hänen ystävilleen Åsa Mobergille ja Birgitta Stenbergille rakentuu vahva kuvaus kirjailijasta perhearjen ja kirjoittamisen pakon ristipaineissa. 70-luvulta vuoteen 2007 ulottuvat tekstit muodostavat runsaan ja antoisan päiväkirjateoksen. Märta Tikkanen kuuluu sielukirjailijoihini, mutta kirjeissä hänestä tulee esiin myös silottelemattomia puolia, esim. muiden kirjailijoiden moittimista ja saamansa tunnustuksen alituisen riittämättömyyden vatvomista. Lukiessa tulee mieleen, että tavallaan menetämme nykypäivänä ehkä paljonkin, koska voimme lähettää toisillemme muutamalla painalluksella parin sanan viestejä; huolella punnitut ja jäsennellyt kuulumisten ja mietteiden jakamiset, tallentuuko sellaisia enää luettavaksi? Alan toivoa kirjeystävää!
”Haluaisin viettää mökillä kokonaisen vuoden, vain istua möllöttää ja kirjoittaa vihakirjoja ja tulla paremmaksi ihmiseksi.”
”Juuri nyt talo on tyhjä. Se on todella harvinaista – – Poden valtavaa yksinolon tarvetta vaikka tiedostan toki, kuinka kuolettavan raskasta yksinäisyys on toisille. Mitään ei ole tässä maailmassa koskaan sopivasti vaan aina liikaa, liian vähän tai ei yhtään…”
”Hyvä että voin kirjoittaa tästä sinulle niin ettei minun tarvitse parkua ääneen.”
”Ja kun on puhissut kiukusta jonkin aikaa, ajatukset palaavat jälleen ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon eli siihen, että omat voimansa kannattaa tietenkin käyttää kirjoittamiseen. Ei mihinkään muuhun.”
”Ja miten ja miksi sellaisia miehiä ylipäätään syntyy – –, joille koko maailma toimii todisteena välinpitämättömyydestä ja jotka eivät koskaan saa janoamaansa rakkautta koska he pyytävät sitä huokumalla kaltoinkohdeltua kylmyyttä.”
Uzodinma Iweala: Speak No Evil (John Murray 2018)
This is a book with queer suffering front and center, sanoo eräs Goodreads-arvioija, ja sitä tämä todella on, ja minä huomaan olevani väsynyt. Olen nyt sellaisessa vaiheessa, että synkät ja rankat homojen ulostulokokemukset kirjoissa uuvuttavat, haluaisin lukea jo muuta. Onneksi Iweala on kirjoittanut romaaniinsa muustakin, kuten ystävyydestä ja perhedynamiikasta. Ja teos täydentää mustien sateenkaari-ihmisten kuvausta kirjallisuudessa; päähenkilö Nirun vanhemmat ovat nigerialaissyntyisiä. Afroamerikkalaisuutta kuvataan yläluokkaisuuden kautta, mikä on kiinnostavaa vaihtelua. Iweala kirjoittaa täsmällisesti ja vetävästi, näkökulmakertojan vaihtaminen Meredithiin loppupuolella toteutuu hyvin. Ansioista huolimatta olin tyytyväinen, kun kirja loppui.
”In the darkness it feels like soft voices are more appropriate.” (s. 14)
”I know him only in fragments and I can’t erase those fragments. They torment me.” (s. 103)
Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija (Tammi 2012)
Ajattelu on taito, jota haluan aina kehittää edelleen, laajentaa rajoistaan ulos. Siksi otin kuunneltavaksi tämänkin teoksen, jonka esittelyteksti oli lupaava, mutta joka osoittautui ehkä hieman self-helpimmäksi kuin olin kuvitellut. Minuun makuuni tässä on myös vähän liikaa menestyspöhinään pyrkivää tehokkuuden maksimointia. Kirja on sujuvan selkeä, ja sen keinoista on helppo poimia toimivimman tuntuiset. Minulle jäivät mieleen ajatusten leimaaminen niiden tullessa (esim. tämä negatiivinen ajatus on väsymyksen tuottama, tämä huonon kokemuksen jne.) ja hyvin konkretisoitu näkemys siitä, miten luovaan työskentelyyn tarvitaan kahdenlaista luovaa ajattelua riippuen prosessin vaiheesta, jotta sen saa viimeisteltyä.
Ritva Hellsten: Raija (Aviador 2020)
Aloitin tätä ristiriitaisin ajatuksin: hurjan rohkea veto kirjoittaa romaani kirjailijasisaren elämästä. Epäilin, miten siinä voi onnistua, ja miltä teos tuntuu luettaessa, kun on lukenut päähenkilö-kirjailijan tuotantoa. Samalla kiinnosti valtavasti, koska kirjailija henkilönä jäi eläessään yleisölle mysteeriksi. Raija on perusteellinen sukellus kirjailijan elämään, ajatuksiin, kamppailuihin rakkauden ja kuoleman kanssa. Teos on kaunis kunnianosoitus taiteilijalle ja hänen taiteelleen. Romaanitekstinä olisin kaivannut tähän enemmän aukkoisuutta, aavistelua suoran kerronnan sijaan. Kirja tuntuu hieman myös tilinteolta, ehkä viimeiseltä sanalta? Romaani seisoo silti omilla jaloillaan, luo oman tajuntansa; todellisuuskytköksestään huolimatta sillä on fiktion mieli.
”Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.” (s. 77)
”Sinä vuonna hänen osakseen oli tullut täyslaidallinen hyvää, täyslaidallinen pahaa, ja taas hyvää, aalto aallon perään; siltä näytti, kun jälkeenpäin katsoi. Hän heittelehti siinä aallokossa kuin kaarnalaiva myrskylaineilla, ei voinut kuin ottaa vastaan sen mitä tuli.” (s. 138)
Piia Leino: Yliaika (S&S 2020)
Piia Leinon uusi tulevaisuuskertomus hipoo romaanina täydellistä. Kirjan maailmassa kansalaisuus loppuu 75-vuotiaana, jolloin useimmat suorittavat ”exituksen” elämästä, mutta tähän johtanutta lakimuutosta alun perin ajanut poliitikko Annastiina Kankaanrinta istuukin huolella suunniteltua exitustaan edeltävänä päivänä autoon ja ajaa kohti pohjoista. Päähenkilön maailma on luotu tarkasti, kärjistetysti mutta ei osoittelevasti – ironinen värinä ympäröi Annastiinan edesottamuksia. Kuvaus on hyvin tiivistä ja perustelee itsensä suhteessa kerrontaan täysin, esim. kohdissa joissa Annastiina keskittyy aistimaan ympäristöään. Tämä on toimittajan kirjoittama romaani ja se näkyy, mutta ei väkisin puskettuna ajankohtaisuutena, vaan mediaympäristön ja politiikan tuntemuksena, joka tarjoaa herkullisia yksityiskohtia. Rivienvälinen vertaus esim. paperittomien nykyiseen tilanteeseen ei jää huomiotta. Kirjassa ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä lausetta. Teos pysyy ytimessään, kertomus etenee kuin elokuvassa, jollaisen tästä pystyy hyvin kuvittelemaan mielessään lukemisen aikana.
”Mutta miten muitten sanat muka olisivat hänen omaansa parempia? Sitä paitsi on aina riski, että sitaatti menee väärin ja hän olisi ikuisesti henkilö, joka tyri viimeiset sanansa.” (s. 12)
”Menneeseen saattoi haikailla, mutta sinne ei voinut palata eikä sitä voinut edes todenmukaisesti muistaa, sillä muistot olivat vain sekoitus nostalgiaa, unelmia ja konkretian sirpaleita.” (s. 103)
”Ehkä halu kontrolloida, jaotella ja pätkiä aikaa oli lopulta vain yritys unohtaa, ettei heillä ollut siihen mitään otetta.” (s. 182)
Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020)
Tommi Melenderin uusi esseekokoelma on runsas ja palaamisen arvoinen. Kirjassa esitetään mm. minut yllättänyt huomio siitä, että Clarice Lispectorin romaanit ovat täynnä ”maailmankaikkeutta syleileviä jumalkokemuksen hetkiä” – kohtaako esim. G.H. torakassa syvimmän minänsä sijaan jumalan? Miettimistä seuraavalle lukukerralle. Kirjallisten oivallusten ohella Melender tuo näkyviin asioita arkisesta maailmankuvastamme. Pyhä työ -esseessä tunnistan kaipuun vapaaksi kirjoittajaksi ja pelon kuukausipalkasta luopumisesta. Mieheyden taakat -esseessä tunnistan valtaosan hänen kuvaamastaan maskuliinisen häpeän synnyttämästä vihasta. Muutamat esseistä olivat jo ennestään tuttuja Parnassosta ja Imagesta, mutta eipä niiden uudelleenlukeminen haitannut, varsinkin kun kirjassa julkaistuja tekstejä on laajennettu lehtiversioista. Kokoelman loppuessa tuli harvinainen tunne, että ”nytkö jo?”
”Maailma pysyy siedettävänä vain niin kauan kuin teemme sen minkä ihmisyys vaatii.” (Toivon tuolla puolen)
”Niillä, jotka selviävät miehuuskokeestaan kunnialla, ei ole tarvetta kyseenalaistaa pelin sääntöjä, kun taas ne, jotka reputtavat miehuuskokeensa, häpeävät liikaa tehdäkseen sen.” (Mieheyden taakat)
”Soisin, että huolestuisimme välillä myös siitä, jaksaako kukaan enää vihata kirjallisuutta.” (Kirjallisuus ja viha)
”Minusta ei tullut kovanaamaa, vaan jouduin valitsemaan kulkureittini niin, etten joutuisi kovanaamojen tielle.” (Mieheyden taakat)
Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY 2020, suom. Arto Schroderus)
Olen valkoinen mies, tasan autojen törmäystestinuken pituinen (177 cm), ja on tärkeää muistuttaa itselleen että maailmassa on myös erilaisia kehoja. Maailma kun on suunniteltu monissa kohdin minunlaisilleni, näyttää tämä tietokirja, joka todella laajentaa ajattelua. Hätkähdyttääkin. Tuli fyysisesti vaikea olo kohdasta, jossa kuvattiin naisille suunnattujen WC-tilojen vähäisyyttä tai puuttumista köyhillä alueilla, mikä on sekä sairauksia että väkivaltaa aiheuttava ongelma. Kieli luo mielikuvia, ja sen myötä maailmankuvaa. Pelkkä mielikuva insinööristä on useimmilla keskiluokkainen mies, joiden elämäntavan mukaan paikat ja tilat on yleensä rakennettu. Vaikka ei siitä pelkästään heitä ole syyttäminen. Sukupuolidatan puute on suurin syy, miksi ympäristömme on sopeutettu mieskehon ulottuvuuksiin. Tutkimus tarvitsee vallankumouksen. Kirja on alusta loppuun täyttä tykitystä, faktoja jotka kertovat epätasa-arvoisesti suunnitellusta maailmasta.
Julia Kristeva: Musta aurinko – masennus ja melankolia (Nemo 1998, suom. Mika Siimes ja Pia Sivenius)
Tunnen, että en ole tarpeeksi fiksu kirjoittamaan tästä modernista klassikosta. Lukeminen oli vaikeaa ja raskasta, kirja lojui pöydällä viikkoja, ja aina kun ajattelin palaavani siihen, tuli olo että pitäisi lähteä vierittämään siirtolohkaretta ylämäkeen. Silti totesin, että tämä kannattaa käydä läpi. Vastaan tuli kiehtovia lauseita, joita en aina täysin ymmärtänyt, mutta ne tuntuivat tärkeiltä, miettimisen arvoiselta. Tämä on psykoanalyytikon kirja, ja äidistä todella puhuttiin, välillä havahduin että ohhoh, olisiko nyt mennyt jopa muutama sivu ilman että puhutaan äidistä kaiken alkulähteenä, hyvässä ja pahassa. Puurtaminen palkittiin kyllä lopussa, kun pääsin Marguerite Durasin tuotantoa käsittelevään esseeseen. Hiljaisen tuskan kirjoitusta läpikäyvä teksti on itsessään hyvä syy omistaa tämä teos. Toinen hyvä käyttötarkoitus on, että Mustan auringon avulla voi opiskella kuvataide- ja runokriitiikkiä: miten yksityiskohtaisesti teosta voi kuvata, millaisia tunteita siinä nähdä, millaisia vaikuttimia teoksen taustalla havaita. Nämä ovat paljon tieteellisempiä esseitä kuin mihin olen tottunut, mutta Kristevan lähestymistapa kirjoittamiseen on myös vahvasti esteettinen.
”Olemme tuomitut menettämään rakkautemme. Tästä tietoisena saatamme surra vain enemmän kun huomaamme rakastajassamme häivähdyksen kauan sitten menetetystä rakastetusta. Masennus paljastaa Narkissoksen kätketyt kasvot, jotka johtavat kuolemaan, mutta joista hän ei piitannut ihaillessaan itseään kangastuksesta.” (s. 17)
”Kuinka ollakaan, vihan hillitseminen tekee myös mahdolliseksi merkkien hallitsemisen: en hyökkää kimppuusi, minä puhun (tai kirjoitan) oman pelkoni tai tuskani.” (s. 201)
”Kuvan ja sanan kahtiajaossa elokuvan tehtävä on levittää rivoa kauhua tai mielihyvän ulkoisia malleja, kun kirjallisuus kääntyy sisäänpäin ja vetäytyy maailmasta ajattelun kriisin tuloksena.” (s. 248)