Catherine Malabou, plastisuus ja tuho

Catherine Malabou: Mitä on tehtävä aivoillemme ja Sattuman ontologia 

(Tutkijaliitto 2021, suom. Eetu Viren) 

Prologi, eli, ajatuksia ennen teoksiin tarttumista, kun olin nähnyt niistä vasta sitaatteja ja viittauksia: 

Trauma vahingoittaa aivoja tavalla, joka voi kanavoitua sisäänpäin räjähtämisiksi, ihmisen minuuteen jääneisiin aukkoihin syöksymiseksi. En osaa räjähtää ulospäin, ja se vituttaa suunnattomasti. En osaa tehdä konkreettista aktivismityötä ryhmässä, en voi toimia minään lakkokenraalina megafoni kädessä suurien ihmisjoukkojen keskellä. En pysty, en pysty, en pysty, koska olen ihan helvetin arka. Miksi kaikki tämä kiroaminen ja tuskailu? Kyllä, se liittyy ajatuksiini näistä kirjoista, ennen kuin olen edes avannut kumpaakaan vielä. 

Pontus Purokuru kirjoittaa perusteellisessa ja mietityttävässä esseessään ”Traumasubjektin raunioilla” siitä, miten traumasubjektin olisi parempi räjähtää ulospäin. Hän päättää tekstinsä sitaattiin Malaboun Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta: ”Irtaantua jatkuvista virroista, laskea itsekontrollin katse, suostua joskus räjähtämään: se meidän on tehtävä aivoillemme. On aika palauttaa mieleen, että on itse asiassa olemassa räjähdyksiä, jotka eivät ole terroristisia, esimerkiksi raivon räjähtäminen. Kenties meidän täytyy opettaa itsemme uudelleen raivostumaan, räjähtämään tietylle tottelevaisuuden, mielistelyn ja kaiken konfliktin pois pyyhkimisen kulttuurille, joka vallitsee vaikka elämmekin jatkuvassa sotatilassa.” Häpeä syöksyi minuun heti kun luin tuon sitaatin, koska tunsin etten pysty siihen, mitä se ehdottaa. Ahdistus vaikeiden asioiden oppimisen äärellä on eräs huonoista puolistani, joiden kanssa on tuskallista elää. 

Ja entä jos elämäni olisi jatkuvaa ulospäinräjähdystä? Jos minusta tulisi sellainen ihminen, jolle poliittinen toiminta toisi suurimman merkityksen? Loppuisiko kaunokirjallinen työ, joka mielestäni edellyttää sisäisyyksiinsä uppoamista? Ajatus ei tunnu hyvältä. Käytössä on rajattu määrä aikaa, enkä halua uupua. Tiedän, olen taas vähän mustavalkoinen, mutta kirjoittaminen on ajatusleikkejä, joista monet on vietävä äärimmilleen, jotta ne tulevat koetelluiksi kunnolla. 

Onko jotain, mistä en ole valmis päästämään irti? Onko niin, että ”hyväilen arpeani”, kuten Vigdis Hjorth kirjoittaa romaanissaan Perintötekijät? 

Erityisesti minut ohjasi lopulta Malaboun tekstien pariin Anna-Kaari Hakkaraisen upeassa Marraseliössä ollut kiinnostava viittaus. 

Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksesta: 

Pidän Malaboun tekstiä haastavana. Joudun tarkistamaan monien sanojen merkityksiä. Jotkin jätän laiskuuttani tai väsyneisyyttäni tarkistamatta, ja vain oletan pienellä päättelyllä, mitä hän on ehkä tarkoittanut. Tämä on varmasti ollut melkoinen teksti suomentaa. 

Jos ajatus harhailee ja päätyy lukemaan sivua eteenpäin sellaisessa tilanteessa, kun havahtuu, ei välttämättä ole mitään käsitystä, mitä sivulla on sanottu. On palattava ja oltava tarkempi. Malaboun teksti opettaa läsnäoloa lukemisen äärellä – siinä hänen omaa antiaan aivojen toiminnalle, mikäli tällaista puolta itsessään haluaa harjoittaa. Ainakin näin kävi minulle lukijana, jolle aivotutkimus ja filosofia eivät ole varsinaisesti jokapäiväistä tekstisisältöä. Vähintään puolet tekstistä menee ohi, yli ja ympäri, mutta päätän hyväksyä tilanteen. Jatkan sinnikkäästi – sitäkin haluan opettaa aivoilleni. 

Pidän teoksen ideasta, siitä että aivotutkimuksen tuloksia yhdistetään filosofiaan. 

Niin: mitä tämän kirjan sisällöstä sitten varsinaisesti osaan sanoa. Vedän henkeä ja puristan jotain ulos.

Alun aivotieteen yksityiskohtiin keskittymisestä en oikeasti osaa sanoa juuri mitään, enkä tainnut ymmärtää paljoakaan. En edes poeettisella tasolla sisäistänyt hirveästi, siltä tuntuu, koska teksti kuitenkin ehdottaa itseään ns. tiukkana tietotekstinä. 

Toistuva ajatus tekstissä on se, että teemme itse aivojamme. Sitä(kin) plastisuus merkitsee. Ympäristön vaikutusta, siihen mukautumista enemmän tai vähemmän tarkoituksella. 

Malabou toistaa moneen kertaan, että aivot eivät ole tietokone, joka on täysin vanhentunut määritelmä tässä yhteydessä. 

Malabou kirjoittaa joustavuuden ja plastisuuden erosta. Ensin mainittu ei ole monessakaan tilanteessa lopulta hyvä juttu. Lähdemme helposti joustamaan nykyisin vallitsevan suorituskulutuskilpailun mukana, koska se kannustaa joustavuuteen, tai oikeammin patistaa siihen. 

Vastarinnan ja vastustuksen merkitys korostuu myös muutoksen – erityisesti luovan sellaisen – tapahtumisessa. “Joustavuus ei ole luovaa, koska se ei tuo esiin minkäänlaista todellista jännitettä säilymisen ja kehityksen välillä vaan sekoittaa ne toisiinsa puhtaan ja yksinkertaisen imitaation ja suorittamisen logiikan sisällä. Se on vain uusintavaa ja normatiivista.” 

Malaboun pääteesiksi näyttää muodostuvan, että välillä on syytä räjähtää raivoon, jotta emme ole vain kapitalismille kuuliaisia työntekijöitä, alati joustavia tämän järjestelmän puitteissa, vaan jotain aivan muuta. Räjähtämisen täsmälliset tavat lukijan on luotava mielessään itse. 

Edelleen, kun luen Malaboun lauseita räjähtämisestä, koen jonkinasteista häpeää. Koen yrittäneeni, mutta jokaisen kulman takaa löydän vain uusia epäonnistumisia. Onko tämä sisäistettyä kapitalismin mieltä, yritys säilyttää ”joustavuutensa” pakonomaisesti? En tiedä. Olen ihminen, siksi epäonnistun. Tietysti. On hetkiä jolloin hyväksyn tämän ja hetkiä jolloin moitin itseäni tästä tavalla, joka lannistaa maan rakoon. En tiedä pääsenkö koskaan tästä kehästä irti. Ehkä se, että olen edes yrittänyt kirjoittaa alistavien systeemien kritiikkiä, olen lähtenyt niistä systeemeistä välillä pakoon ja olen yhä valmis toteamaan, että ei koskaan enää – jos vaan mitenkään onnistun pitämään rajoistani kiinni – on jo omanlaistaan räjähtämistä? Riittääkö se? 

Tänään voin päättää, että se riittää. Joskus jokin halkeama, jollaisista Malabou kirjoittaa, kenties sysää tekemään muutakin. Ehkä sinä päivänä huudan yleisön edessä megafoniin. Kylväkäämme halkeamaan mahdollisuus. 

“Räjähdykset joista on kyse, tarkoittavat tietenkin energeettisiä purkauksia, luovia sykäyksiä, jotka vähitellen muuttavat luonnon vapaudeksi. Näiden räjähtävien syntymien korostaminen tarkoittaa, että emme ole joustavia, koska jokainen identiteetin vaihdos on kriittinen koetus, joka jättää jälkiä, pyyhkii toisia pois, vastustaa omaa koetustaan eikä salli minkäänlaista polymorfismia.” 

“Jälkien merkitys voi muuttua.” 

Sattuman ontologia -teoksesta: 

Heti kirjan alku hämmästyttää erilaisuudellaan Mitä on tehtävä aivoillemme -kirjaan verrattuna. Tätähän pystyy lukemaan ilman jatkuvia tuskia! Tämä on kieltä, jota ymmärrän! Tämä on kieltä, jota puhun! Saan lause toisensa perään kiinni, mistä tässä puhutaan! 

Onko yhtä arvokas lukukokemus, kun sen kanssa ei joudu jatkuvasti kamppailemaan? Ovatko palkkiot yhtä suuret? Näitähän voisi helposti kysyä ihminen, joka arvostaa haastavaa ja hiertävää kirjallisuutta. Toisaalta, eikö oppimista tapahdu aika tehokkaasti juuri sellaisella alueella, jossa tieto on tarpeeksi lähellä ihmisen aiempaa tietosisältöä, jotta se voi kiinnittyä ja muodostaa yhteyksiä? Haa, sanoin “tehokas”: olenko taas osa ongelmaa, olenko “joustava” ja kiltti systeemin ratas? Malaboun aiempi teos on kuin onkin jättänyt jälkensä. Pitäydyn silti ajatuksessani, että Sattuman ontologia on tekstiestetiikaltaan kauniimpi teos kuin Mitä on tehtävä aivoillemme. Sen proosa on kauniimpaa. Siitä mielipiteestä pidän kiinni. 

Ehkä se, että olen valmis astumaan virrasta sivuun ja olemaan yleisemmän mielipiteen vastaisesti sitä mieltä, että Sattuman ontologia on parempi kirja kuin Mitä on tehtävä aivoillemme, olisikin omanlaisensa räjähdys? Ketä minun on tarpeen täällä näkemyksilläni muka miellyttää? Ja: mikä on “hyvä kirja”? 

Sattuman ontologian ytimenä on tuhoisa plastisuus, yllättävä tapahtuma, joka muuttaa kokijansa toiseksi. Malabou miettii aihetta niin aivojen toiminnan, psykoanalyysin kuin kirjallisuudenkin kautta. Kirjallisia tapausesimerkkejä ovat Kafkan Muodonmuutos, Durasin tuotanto, Mannin Buddenbrookit ja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. 

Kun aivot vaurioituvat tavalla, joka vaikuttaa tunteiden kokemiseen ja käsittelyyn, tuloksena voi olla tunnekylmyyttä tai hallitsemattomuutta. Vaurioituminen voi olla äkillinen fyysinen tapahtuma, kuten onnettomuus, tai vähittäinen kehitys, jossa aivot reagoivat pitkän ajan kuluessa ympäristöönsä tuhoisalla tavalla. Vähän aikaa sitten Hesarissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan kouluväkivalta vahingoittaa uhriksi joutuneen aivoja. Vaikutuksia on esimerkiksi "muistiin, oppimiseen, tunteiden kokemiseen sekä liikkeiden hallintaan." Parantavassa ympäristössä oleminen voi korjata, sitäkin plastisuus tarkoittaa, mutta jotain voi olla tuhoutunut myös pysyvästi. (Niin, mainitsin aiemmin esimerkiksi sen ahdistuksen oppimisen äärellä...)

Malabou muistuttaa myös tunteen välttämättömyydestä järjen käytössä: ”Jos järkeilyltä vietäisiin emootioista ja affekteista seuraava kriittinen voima, kyky erotella ja saada aikaan eroja, se muuttuisi Damasion sanoja lainatakseni kylmäveriseksi järkeilyksi, se ei enää järkeilisi.” 

Myönnän, että loppupuoliskollaan Sattuman ontologian fokus hajoaa ja kirjan pääpointti jää hämärämmäksi kuin Mitä on tehtävä aivoillemme -teoksessa. Malabou myös ripottelee sekaan omaan makuuni liikaa Freud-lainauksia. Ei se ehkä olekaan lopulta "parempi kirja", jos mietin tietosisällön vaikuttavuutta. Essee on tasapainoilua tieto- ja kaunokirjallisuuden välillä, molempien sisällä, leikkauspisteessä, jossa väistämättä ajoittain huojuu.

Jään miettimään Marguerite Durasin kasvoja, hänen ”ensimmäistä vanhenemistaan”.

"Kuitenkaan muodonmuutos tuhoutumisen kautta ei ole paon vastine, se on pikemminkin muoto, jonka pakenemisen mahdottomuus ottaa. Se on mahdottomuutta paeta tilanteessa, jossa pako kuitenkin olisi ainoa ratkaisu. On ajateltava paon mahdollisuutta näissä tilanteissa, joissa äärimmäinen jännite, tuska ja pahoinvointi ajavat kohti ulkopuolta, jota ei ole olemassa."

Epilogi:

Annoin tämän tekstin luettavaksi kumppanilleni, jotta saisin selville, onko tässä mitään järkeä. Hän kysyi hyviä, tarkentavia kysymyksiä, ja löysin syyn alun tuskailulleni, räjähdyksen tarpeelleni. 

Häpeän, että en osallistu tarpeeksi yhteiskunnalliseen toimintaan. Miksi kirjoittaminen ei mielestäni riitä sellaiseksi? Ehkä siksi, että en koe ikinä tekeväni tarpeeksi. Ehkä siksi, että osallistuminen määritellään niin usein kadulle julkiseen tilaan menemisenä fyysisesti, ruumiina, jota käyttää asioiden tekemiseen. Väsyttää, että kaikessa tulee aina vastaan häpeä, kun tarpeeksi raaputtaa. Häpeä ja riittämättömyys. Ehkä aionkin tänään räjähtää riittämällä. Ja julkaisemalla tämän tekstin. 

Megan Nolan – Acts of Desperation

Megan Nolan: Acts of Desperation (Jonathan Cape 2021)

Intensiivinen romaani, jota aluksi luin hitaasti ja pysähdellen, kunnes loppupuolisko meni päivässä. Nuori nainen haluaa tulla rakastetuksi, olla rakastunut - ja on valmis tekemään mitä tahansa kumppaninsa eteen. Aika idealisoitukin tilanne monien keskuudessa, mutta tässä romaanissa kumppani ei todellakaan ansaitsisi sellaista, koska antaa takaisin vain "kaltoinkohdeltua kylmyyttä”, kuten Märta Tikkanen on kirjoittanut vastaavista miehistä. Nolanin romaanin minäkertoja nostaa kuitenkin esiin konkreettisesti myös, miten mies ei ehkä saanut koskaan mahdollisuutta ja tältä puuttui paljon; kertoja puolestaan huomaa isänsä sairastuttua, että on pelännyt menettävänsä sen, mitä hänellä jo on.

Kaksi aikatasoa toimii kerrontaratkaisuna hyvin ja näyttää, miten kertojan ajattelu on kypsynyt vuosia toksisen parisuhteen jälkeen. Joihinkin asioihin tosiaan taitaa auttaa vain ajan kuluminen tarpeeksi; ihan hirveän turhauttavaa silloin, kun haluaisi vain elää eteenpäin ja osata ajatella kaikkea laajakatseisemmin, mutta ei näe, ei millään näe kun sokeat pisteet muodostavat näkökenttään isoja läikkiä.

Tarve miellyttää, tarve pyytää anteeksi tekemisiään, tarve mieluummin suostua kuin kieltäytyä, koska ajattelee sen helpompana ratkaisuna… Lukiessaan joutuu kohtaamaan paljon kivuliasta.

Tunnistamisen paikkoja on paljon. Alleviivauksia ja merkintöjä. Koen näkeväni jotkin asiat nyt kirkkaammin.

”I was bursting to say I had been an idiot, that I wanted him to forget the whole evening, couldn’t we just go back to how we had been, whatever that was? Couldn’t we – please, please, please?”

”The split in me was so wide that these two states could coexist: 

   1. I knew that my relationship was strange and uneven and not reciprocal and that speaking about its reality would confuse and upset people who loved me. 

   2. I didn’t feel it to be those things.”

”Along with sex, cooking was what I did to make it up to him – whatever ’it’ happened to be that day.”

”What power men have had over me seems more like a neutral fact than a reason for me to hate them. And who would I be to hate them anyway? Couldn’t I have made myself immune to them with will and education and pride, in this late century, couldn’t I have had some other great love in my life than for them? 

Of course I could, but I did not, and this, my story, is the story of that failure.”

Muualla: Reader, why did I marry him, Los Angeles Times, Observer

Luettuja 5–6/2023

Postauksessa ovat mukana luonnehdinnat kuudesta touko-kesäkuussa lukemastani käännöskirjasta. Kirjoitukset on siirretty blogiin Instagram-tililtäni.

Michael Cunningham: Illan tullen (Gummerus 2011, suom. Laura Jänisniemi)

Yksityiskohdiltaan ja kerrontatavaltaan kiehtova romaani esittää kysymyksiä erityisesti siitä, miten hyvin ihmiset osaavat nähdä toisensa pitkässä parisuhteessa. Taidegalleristi Peter elää New Yorkissa toimittajavaimonsa Rebeccan kanssa. Elämän aineelliset puitteet ovat kohdallaan, mutta tarinaan tunkeutuu synkkiä sävyjä. Kuoleman varjo seuraa Peteriä hänen aidsiin menehtyneen veljensä muodossa. Pariskunnan luokse muuttaa Rebeccan reilusti nuorempi veli Ethan, joka on ajelehtinut ympäriinsä huumeongelmaisena. Veljeä kutsutaan lempinimellä Mizzy, joka tulee sanasta mistake, vahinko – aika karua. Romaani on amerikkalaiseen tapaan runsassanaisesti jännitteitään kypsyttelevä, mutta olennaiset teemat näkyvät jo kirjan alkumetreillä symboliikassa: on liikenneruuhkan aiheuttaneessa onnettomuudessa kuollut hevonen, on Rodinin veistos, ”täydellinen pronssiin valettu nuorukainen, täsmälleen luonnollisen kokoinen, sorja ja solakka, kädessään näkymätön keihäs”.

Cunninghamin tyyli kuvata sitä, miten ihminen havainnoi muita ihmisiä ympärillään, on kirjasta toiseen tunnistettava. Hän on parhaimmillaan timanttisesti kiteyttävä, kehnoimmillaan jaaritteleva. Peterin työn kuvauksia olisi pitänyt tässä tiivistää melkoisesti, vaikka ne linkittyvätkin myöhemmin siihen, miksi hänellä on vaikea suhde tyttäreensä Beaan. Kirjan lopussa tapahtuu yllätyksiä. Pidän siitä, miten seksuaalisten suuntautumisten rajat häilyvät, ja sen kuvaamisesta miten kauneuteen rakastuminen voi hullaannuttaa; miten helposti ihminen on huijattavissa. Kertojaratkaisussa liikutaan kiinnostavalla tavalla hän-muotoisesta kerronnasta Peterin pään sisään, hänen mietteisiinsä ja kysymyksiinsä. Ja tosiaan, miten syvälle voi upota omiin ajatuksiinsa, oletuksiinsa siitä millä tavalla läheinen ihminen kokee elämänsä.

”Kuinka on mahdollista että he monien yhteisten vuosien jälkeen tuntevat toisensa näin huonosti?”

Hervé Le Tellier: Poikkeama (WSOY 2023, suom. Lotta Toivanen)

Kirjailija on kokeellisen kirjallisuuden seura Oulipon jäsen (tarkalleen ottaen puheenjohtaja), ja huomasin tämän tiedon valossa suhtautuvani Poikkeamaan korostetun vahvasti tekstuaalisena rakennelmana. Kaikki romaanit tietysti ovat sellaisia, mutta nyt olin jatkuvasti asiasta tietoinen. Se ei estänyt minua tempautumasta kirjan mukaan (luin sen varsin nopeassa tahdissa), eikä nauramasta tai liikuttumasta. Teoksella on monia kirjallisia vaikutteita, joista osa tulee Oulipon sisältä: nyökätään esim. Calvinolle (yhä uudelleen alkavat tarinat eri henkilöiden näkökulmista) ja Perecille (tilassa näkyvien asioiden luettelu ja kuvailu). Kirja sisältää mm. dekkaripastissin, rakkaustarinan, uskontojen välisen dialogiyrityksen, talk show -esiintymisen, kirjailijahahmon, runoja, kirjeitä.

Ideana on, että sama Air Francen lento laskeutuu ensin maaliskuussa, sitten kesäkuussa. Jälkimmäinen kone miehistöineen ja matkustajineen on täydellinen kopio aiemmin laskeutuneesta. Ihmiset ovat tuplaantuneet – jos aiemmin laskeutuneen koneen matkustajat eivät ole välissä ehtineet kuolla. Asetelma muistuttaa Netflix-sarjasta Manifest, jossa lentokoneen matkustajat ovat kadoksissa viisi vuotta, kunnes yllättäen palaavat. Maailma menee tietysti tällaisesta tapahtumasta mullin mallin, vaikka Poikkeamassa tietoa yritetäänkin pimittää muilta kuin korkean profiilin asiantuntijoilta mahdollisimman pitkään. Ankarien mietteiden ja puntarointien jälkeen todennäköisimmäksi lopputulemaksi nousee, että elämme kaikki simulaatiossa, jota joku jossain pyörittää. Jos asia on niin, mikä on ihmisten tehtävä tässä kokonaisuudessa, ja pitäisikö selvitystyötä varten yhdistää voimat? Pilke silmäkulmassa rakennettujen, ironisten ja satiiristen kohtausten ohessa tullaan miettineeksi suuria kysymyksiä.

Victor Mieselin hahmon kautta käsitellään purevasti kirjallisen julkisuuden rakentumista, kun “kesäkuun Victor” saa tietää “maaliskuun Victorin” päättäneen päivänsä ja nousseen sen takia suureen kuuluisuuteen. Koneen ensimmäisen laskeutumisen jälkeen Victor oli kirjoittanut erikoisen, Poikkeama-nimisen romaanin, jonka aforistista tyyliä myöhemmin ilmestynyt Victor ei tunnista enää omakseen.

Tuplaantuminen aiheuttaa tietysti paljon ratkaistavaa. Miten “tuplaantuneiden” elämät järjestetään, kun on lapsia, parisuhteita, työpaikkoja ja koteja? Jos saat tietää olevasi mukana pelissä, miten lähdet pelaamaan, tuntuu Le Tellier kysyvän.

“Nyt koko maapallo on kohdannut uuden totuuden, joka kyseenalaistaa kaikki vanhat kuvitelmamme. Meille on epäilemättä annettu merkki. Ajatteleminen valitettavasti vie aikansa.”

Édouard Louis: Muutos : metodi (Tammi 2023, suom. Lotta Toivanen)

Mistä ihmeestä nyt aloittaisin? Louis on minulle yksi tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen esikoiskirjansa luin aikanaan jo englanniksi, siitä on blogissani pitkä kirjoitus. Uusi romaani muodostaa jonkinlaista synteesiä jo kirjoitetusta, toisaalta se tarjoaa taas uuden näkökulman, katsomistavan sekä Louisin aiempaan tuotantoon että maailmaan.

Uskon, että voisin kirjoittaa Muutoksesta todella paljon, mutta kirjoitan nyt vähemmän, jotta saan edes jotain tästä ylös.

Miksi muutumme? Mitä pakenemme? Pelkäämmekö yhä joutuvamme sinne takaisin? Millaisiin asioihin tuo pelko meidät ajaa? Louis kysyy tai saa lukijan kysymään asioita maailmasta ja elämästä – nuo kysymykset ovat olennaisia ja siksi kivuliaita.

Kirjassa on aiempia teoksia moninaisemmin kerronnallisia kokeiluja, mm. haastatteluja itsensä kanssa, kirjeitä isälle ja taakse jääneelle ystävälle. Epilogin fragmentaarinen muistelu tuo mieleen Louisin esikuvan Annie Ernaux’n Vuodet-teoksen alun, mustavalkovalokuvat taas W. G. Sebaldin tuotannon.

Muutosta lukiessani näen keskiluokkaisuuden omassa kasvuympäristössäni, sen miten erilaiset lähtökohdat voivat olla ihmisellä, jonka vanhemmat eivät lue kirjoja (eivät oikeastaan edes pysty), eivätkä kannusta lastaan lukemaan, kulttuuriharrastusten pariin, opiskelemaan. Väkivalta luokkien välillä, luokkien sisällä. Olenko väkivaltainen, jos esittelen kulttuurista tietämystäni ympäristössä, jossa sellaiselle ei ole tilaa tai mahdollisuuksia? Tämä kysymys kumpuaa myös Helsinki Litin haastattelusta, joka jätti mieleeni pysyviä lauseita niin kirjoittajana kuin ihmisenä.

En ole ennen osannut nähdä sitä väkivaltana, mutta olen tuntenut epämukavuutta, joka on saanut minut vaikenemaan.

Impulssi muuttaa itseään on yhä voimakas. Kun huomaan jonkun arvostamani ihmisen kehuvan sellaisia ominaisuuksia, joita minulla ei ole. Se on kuin ruumiin läpi kulkeva sähkövirta. Olen opetellut viime vuodet arvostamaan asioita joiden vuoksi olen minä. Siihen liittyy edelleen paljon kamppailua – ehkä jonkinlaista luopumista vastaan. En oikein vielä näe kaikkea tarkasti.

Kipeää on se, miten kaipuu hetkessä elämiseen nousee lapsuudesta pinnalle. Kun on niin pitkään pyrkinyt, suorittanut, muuttanut, pelännyt pysähtymistä.

Tämä ei sanallistu minulla nyt tarkasti, se ei vielä voi. Tämä on pitkään ajateltava kirja.

”En minä siitä kärsinyt ettei minua valittu, vaan siitä että muut näkivät minut poikana, jota ei valittu.”

”Kun keskittymiseni hervahti ja puheestani kuulsi Pohjois-Ranskalle ominainen nuotti, halveksin itseäni, moitin itseäni hiljaa mielessäni.”

”Rakastellessani miehen kanssa hylkäsin kaikki oman maailmani arvot, minusta tuli porvari.”

”En muista, kärsinkö erilaisuudestamme, siitä mitä kaikkea hän tiesi ja minä en, vai sainko erilaisuudestamme voimaa juuri siksi, että se ja sen oivaltaminen osoittivat, että liikuin nyt aivan eri miljöössä.”

”Elämäni näyttäytyi minulle kilpajuoksuna, johon olin lähtenyt liian myöhään – –”

Jonas Eika: Auringon jälkeen (Kosmos 2023, suom. Kari Koski)

Tanskalaiskirjailijan palkitun novellikokoelman maailma on outo ja vieraantunut. Sen virkkeet tuntuvat eksyvän sumussa toistuvasti ja hakeutuvan uusiin suuntiin; samalla tulee olo että kaikki on harkittua ja täsmällistä. Surrealismi luo ristiriitaisuutta, rikkoo kiiltäviä pintoja. Toisaalta kirjan maailma on omintakeisen levollinen, tapahtumia ei dramatisoida, henkilöt seuraavat kauheitakin kohtauksia rauhallisen eleettöminä. He ovat vieraita jonkun toisen tarinassa.

Teoksen pääkertomus on Bad Mexican Dog, jonka maailmaan palataan uudelleen kirjan lopussa. Beach boyt, joita rannalla makoilevat asiakkaat saavat käyttää vapaasti tarkoituksiinsa, nähdään myös erään myrkyllisessä parisuhteessa elävän turistin silmien kautta. Boyt itse taas päätyvät keskenään hämäriin aktiviteetteihin; todellisuus hajoaa ja lauseet myös.

En ehkä koskaan enää pysty katsomaan aurinkovarjoja samalla tavalla tämän lukemisen jälkeen.

”Minua niin kyllästyttää herätä joka aamu ennen sarastusta tämä valo ruumiissa.”

”Jopa minä huomasin kulkiessani, että mieleni teki kaikkea hohtavaa lihaa, joka tungeksi ohitseni, kaikkia puolialastomia naisia ja miehiä, halusin hangata itseäni niitä vasten tanssilattialla tai hotellihuoneessa – –”

Oksana Vasjakina: Haava (Otava 2023, suom. Riku Toivola)

Tässä teoksessa on jotain muodotonta, jollaista ei julkaistuissa kirjoissa yleensä näe; tekijä on antanut kirjan karata käsistään ja palaa vielä karkaamispaikalle analysoimaan, miten kaikki meni. Haava on hyvin esseemäinen teos, vaikka romaanimainen juonikin siitä löytyy.

Kirja on äiti-tytärsuhteen ruumiinavaus, ja tällä kertaa kielikuva on harvinaisen konkreettinen. Se on traumakirja monella tapaa: äidin kylmä suhtautuminen, äidin kuolema syöpään, tyttären eläminen lesbona Venäjällä, köyhyys ja elämän ankaruus. Silti on myös yhteisöllisyyttä, joka on valmis ilmaantumaan esiin ilossa ja surussa. Riittinä toimii vodkan juominen, ja jos sitä ei löydy, haetaan vaikka laimennettua spriitä.

Naiskirjoituksen teoriaa ja käytäntöä sovelletaan, lajit yhdistyvät: fiktio, essee, runous. Kaiken lävistää matka uurnan kanssa, ja tulee esteitä, väittelyitä lentokenttävirkailijoiden kanssa. Mitkä ovatkaan säännöt?

Tämä kirja halutaan Venäjällä tuhota. Kirjastoammattilaisten määrättiin poistavan nämä kaikki silputtavaksi – toivottavasti heidän joukossaan on monia jotka eivät tottele.

”Haluan ajatella, että muistiinpanot samoin kuin erilaiset huomiot ja merkinnät ovat parhaiten menestyneitä naiskirjoituksen lajeja. Huomio herpaantuu, mutta huomio on tarkkaavainen –”

”Itse asiassa minulle äidistäni tuli yksinomaan minun vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minulle annettiin täysi oikeus hävittää hänen ruumiinsa ja puhua hänen puolestaan jopa tässä tekstissä. Rakentaa hänen puheensa haluamallani tavalla.”

”Kirjoituskohtausten jälkeen jään alastomana aron leveälle tielle. Minua pelottaa näyttää muille töitäni, se tuntuu samalta kuin minua pyydettäisiin julkisesti paljastamaan sukuelimeni tai esiintymään asiantuntijana asiassa, josta en tiedä mitään, tai puhumaan raiskauskokemuksesta tuntemattomille, minuun vihamielisesti suhtautuville ihmisille.”

Domenico Starnone: Paljastus (WSOY 2021, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä)

Domenico Starnone kirjoittaa perinteisellä tavalla hienosti toimivia romaaneja. Hänen kirjojensa kanssa minulle on toistuvasti käynyt niin, että ensimmäisten muutaman kymmenen sivun aikana ihmettelen, miksi ihmeessä luen tästä, mutta kirjan puolivälissä mietin, miten ihmeessä joku italialainen mies tuntee sielunelämäni liikkeitä näin tarkasti. Haluaisin siteerata kokonaisia aukeamia koska ne osuvat niin suoraan. Starnone kirjoittaa elämän mittaisia romaaneja, jotka mahtuvat pariinsataan sivuun. Arvostan tällaista tiiviyttä, kykyä rajata; toisaalta kykyä laajentaa yksittäisiä lauseita. Löydän elämänfilosofisia kohtia jotka eivät tunnu pöyhkeileviltä, niihin täytyy pysähtyä.

Paljastus on psykologista realismia, jossa on trillerin jännite. Erityisen taitava Starnone on valottamaan asioiden eri puolia käyttämällä vaihtuvia näkökulmakertojia, kuten parisuhteen eri osapuolia, vanhempia ja lapsia. Romaanissa olennaisia ovat myös aikahypyt, vuosien ja vuosikymmenten siirtymät, joiden aikana elämässä on tapahtunut paljon – mutta toisaalta vähän, sillä ihmisen ydin ei muutu. Jos sattuu pelkäämään asiaa, jonka entinen kumppani sinusta tietää, sellainen pelko ei välttämättä hälvene niin kauan kuin molemmat elävät.

Löydän itseni monta kertaa romaanin päähenkilöstä ja sen alkupuoliskon kertojasta Pietrosta. Samalla minua hykerryttävät muiden terävät arviot hänestä ja hänen kertomansa todenperäisyydestä kirjan loppupuolella. ”Olin aina halunnut olla täysin moitteeton, mutta mitä tahansa teinkin, aina löytyi – ja hyvästä syystä – moitteen sijaa, ja niin olin varttunut itseeni tyytymättömänä ja tuomitsemisen pelossa”, kertoo Pietro itsestään. Myöhemmin hänen tyttärensä ihannoi isäänsä melkein kuin kulttijohtajaa, entinen rakastaja Teresa taas pitää Pietroa vaarallisena.

Vaaraa luo myös Starnonen temppu, joka kannattelee juonta ja jännitettä. Paljastuuko salaisuus, vai onko olennaisinta, mitä ihmisistä paljastuu? Lopun jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että tähän romaaniin täytyy vielä palata.

”Tunsin, että minuun suhtauduttiin samalla tavoin kuin kirjaan, joka tempaa aluksi mukaansa, mutta vähä vähältä pettääkin odotukset tai alkaa lopulta suorastaan ärsyttää.”

Luetut kirjat 1–2/2023

Palailen vähitellen päivittämään blogia. Tammikuussa julkaistiin esikoiskirjani Ruumiin ylittävä ääni, ja päästäni on taas alkanut vapautua tilaa lukemieni kirjojen luonnehtimiseen ja analyysiin. Keskityn tällä alustalla jatkossa lähinnä käännöskirjoihin ja kääntämättömiin ulkomaisiin. Kotimaisesta kirjallisuudesta kirjoitan säännöllisesti Runografissa ja satunnaisemmin muilla kritiikkialustoilla. Kirjoitukset on siirretty tähän blogiin Instagram-tililtäni.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022, suom. Sirje Niitepõld)

Jännitteisessä kolmen minäkertojan romaanissa kiillotettu pinta säröilee ja ajatusten myrkky alkaa vuotaa esiin. Psykologisen jännityksen varsin perinteiset keinot ovat onnistuneesti käytössä. Kirjan henkilöt ovat ikäviä ja rasittavia. Amanda tuntuu heistä lopulta lähestyttävimmältä ollessaan avoimesti hajalla; Caroline ja Sofia ovat rooliensa vankeina vaikka yrittävät irrottautua niistä verenmaku suussa. Tämä asetelma tekee heistä romaanihenkilöinä vähän karikatyyrimäisiä. Heidän sisäiset todellisuutensa on kuvattu kuitenkin hyvin, ja kirjailija onnistuu harvinaisella tavalla jopa eri minäpreesensien käytössä luoden hahmoille tunnistettavat maailmat. Kuvakielisyys puree ja iskee. Romaanin kokonaisuudessaan välittämä maailmankuva on täynnä kyynistä piilotettujen paiseiden puhkomista ja nykyruotsalaiset saavat kuulla kunnia(ttomuute)nsa.

”Hallittu, se on sana, joka kuvaa minua parhaiten. Paitsi silloin kun olen hermostunut. Pakko-oireinen kieleni vaanii korttitaloni yllä kuin syvä sisäänhengitys.”

”Se, miten paljon hän raivostuu ajatuksesta, että olisin jonkun muun kanssa, että hän menettäisi minut, on mielestäni todiste hänen rakkaudestaan. Miten paljon hänen täytyykään rakastaa minua, jos hän kilahtaa sillä lailla? Vien hänen sydämessään niin suuren tilan, että jos kiemurtelen liikaa, sydän räjähtää.”

Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi (WSOY 2022, suom. Jaana Nikula)

Romaani alkaa pirullisen tehokkaasti. Perhe on mökillä Ruotsissa, seutua ollaan evakuoimassa metsäpalojen takia, ja asiat alkavat mennä pieleen, uhka tiivistyy. Juoni on onnistuneesti punottu; erittäin vetävän alun jälkeenkin epäilin, kantaisiko se tosiaan 500 sivun mitan, mutta kyllä se kantoi. Aina kun ajattelin, että tuleekohan notkahdus, tapahtui jotain mikä jännitti kerrontatilanteen. Näkökulmahenkilöitä on neljä, ja kaikkien osuudet toimivat varsin hyvin, kirjailijan hahmottelema kokonaiskuva valottuu eri puolilta eikä jää liian mustavalkoiseksi. Traumaa ja itsetuntoa käsittelevät mietinnät on kiinnitetty onnistuneesti ympäristöä ja maailmantilannetta tarkasteleviin osuuksiin. Itsensä alkaa tuntea pieneksi ja kirjoittamisen vähäiseksi, ehkä se on osittain kirjan tarkoituskin, vaikka toisaalta, vaikutus syntyy nimenomaan kirjasta, joka on ihmistyönä syntynyt. Paradoksaalista sekin. Tunteita tästä herää paljon, se on varma. Niille on annettava arvonsa ja tilansa, siitäkin olen yhä varmempi. Olen tyytyväinen, että sain pitkästä aikaa vapaa-ajallani tempautuvan lukemisen kokemuksen - se tuntuu avanneen myös päässäni jotain lukkoa, joka sinne oli huomaamattani sulkeutunut.

”– – palaan vaatteisiin ja suunnittelen mitä otan mukaan matkalle, mehän lähdemme Thaimaahan maanantaina ja tarvitsen uuden uimapuvun, koska entinen on kai palanut.” (s. 423)

Olivia Laing: Everybody – A Book About Freedom (Picador 2021)

Hankin tämän kirjan Edinburghin Waterstonesilta. Huomioni kiinnittyi kirjailijan nimeen (hänen teoksensa The Lonely City tuli joitain vuosia sitten toistuvasti vastaan) ja teoksen nimen ja kannen yhdistelmään. Kansikuva on hienovaraisella tavalla gay. Koska queer-teemat kiinnostavat aina ja ruumiillisuus erityisesti juuri nyt, takakannen kuvaustekstikin puhutteli, ja heräteostin kirjan.

Teos sisältää parhaalle esseistiikalle ominaisesti ajattelua, joka vavahduttaa ja paljastaa maailmasta uusia puolia. Niteen väliin kertyi 15 merkintälappua osoittamaan olennaisia kohtia - se on minulle harvinaisen paljon. Laing kuljettaa punaisena lankana psykoanalyytikko Wilhelm Reichin ajatuksia ja elämäntarinaa. Runsas biografisen aineiston käyttö onkin se, joka erottaa Laingin monista muista esseisteistä (esim. itsestäni), mutta hän sulauttaa informaation kauniisti omaan kerrontaansa ja anekdootit ovat tehokkaita. Reich oli ristiriitainen hahmo ja hänen elämässään oli paljon ongelmallista, mutta jotkut hänen ajatuksistaan resonoivat Laingissa paljon käsitellessään ruumiillista vapautta.

Minulle pysäyttävin ja mieltä myllertänein essee oli ”Unwell”, jossa Laing käsittelee Susan Sontagin ja Kathy Ackerin toisistaan suuresti poikkeavia suhtautumistapoja syövän hoitoon ja kuolemaan. Erityisen kiinnostavaa on, miten Laing lukee Sontagin teosta Sairaus vertauskuvana ja osoittaa myös tämän elämäntarinaan peilaten, että Sontag ei missään vaiheessa hyväksynyt tai sisäistänyt sitä, että hän tulee jonain päivänä joka tapauksessa kuolemaan. Sontag ripustautui lääketieteeseen ja otti vastaan kaikki mahdolliset hoidot - silloinkin kun ne tuhosivat hänen ruumistaan enemmän kuin itse sairaus. Itsekin sairastumisestani ja sen aikaansaamasta kuolemanpelosta esseen kirjoittaneena Laingin uusi Sontag-luenta värähteli tunnistettavalla tavalla niin, etten enää katso asioita samalla tavalla kuin ennen.

Ilahduin tietysti myös Kate Bushin Cloudbusting-kappaleen ja Hounds of Love -levyn tiiviistä analyysista kirjan loppupuolella - se oli odotettavissa, mutta miltei hihkuin kun se tuli lopulta vastaan.

Olivia Laingia pitäisi saada luettavaksi suomen kielellä: voin vaan kuvitella, miten hienosti hänen esseeproosansa soljuisi taitavan kääntäjän käsissä.

”We’re not just individuals, hungry and mortal, but also representative types, subject to expectations, demands, prohibitions and punishments that vary enormously according to the kind of body we find ourselves inhabiting.”

”– – Illness as metaphor is engaged in a kind of magical thinking Sontag invented as a child: if you shut down feeling and deny the body, if you exist in a zone of pure thought, you will survive.”

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset (Tammi 2022, suom. Lotta Toivanen)

Édouard Louisin pitkiä (oma)elämäkerrallisia esseitä painetaan yksittäisinä kovien kansien väliin ja kutsutaan romaaneiksi. Tässä kohtaa voisi taas aloittaa pitkän keskustelun siitä, mikä on romaani. Minusta tuntuu – joihinkin Louisin teosten lukukokemuksiin viime aikoina törmättyäni – että ihmisten odotushorisontit hänen kirjoihinsa tarttuessa keikahtelevat paljon. Milloin niitä luetaan yhteiskunnallisena tietokirjallisuutena jonka oletetaan ottavan huomioon tämä ja tuo, milloin romaaneina jotka ovatkin ikään kuin liian poliittisia ja kertojansa näkökulmaan rajattuja. Jokin tässä horisonttien keikkumisessa vaivaa minua, mutta lukijoilla on oikeus mielipiteisiinsä; niin on myös väitelauseisiin pohjautuvan ja voimakkaasti argumentoivan teoksen kirjoittajalla.

Naisen taistelut ja muodonmuutokset on ilmiselvä sisarteos Louisin Kuka tappoi isäni? -kirjalle, ja kirjapari vertautuu tietysti myös Annie Ernaux’n Isästä / Äidistä -teoksiin. Luokka on olennainen tekijä molempien ranskalaiskirjailijoiden tuotannossa. Louis keskittyy väkivaltaan niin luokan sisällä, eri luokkien välillä kuin valtiollisissa rakenteissakin. Naiset taistelut… ei kuitenkaan pureudu teoksena niin suoraan isoihin poliittisiin päätöksiin kuin isäkirja; mittakaava pysyy henkilökohtaisempana, tiivistyy pojan ja äidin väliseen suhteeseen, ja ratkaisu tuottaa vahvaa proosaa. Jos käytetään taas “merkintälappumittaria”, tällä kertaa niitä kertyi niteen väliin yhdeksän, kun kirjalla on laajuutta hädin tuskin 100 sivua hyvin väljästi taitettuna.

Louisin rohkeus kirjoittajana on aivan omanlaistaan, ja silloin voi syntyä kohtia, kuten: “En tiennyt, että oli rumaa toivoa itselleen toista äitiä.” Tai kun hän kirjoittaa kaksossisaruksistaan, jotka äiti halusi abortoida, mutta isän vastakkainen tahto jyräsi tämän: “Niissä piireissä yksikin lapsi vaikeutti elämää. Kaksi lasta oli täyskatastrofi.” Tai kun hän tunnustaa luokkaloikastaan: “Uudella elämälläni halusin kostaa lapsuuteni, kaikki ne kerrat, joina te, sinä ja isä, olitte antaneet minun ymmärtää, että minä en ollut se poika, jonka te olisitte halunneet.”

Välillä Louis toistaa kirjoittamiaan kappaleita uudelleen, kursivoituna, haluaa kohdentaa lukijan katseen juuri niihin ja tuntuu pitävän niitä itse avainkohtina. En ole varma, mitä ajattelen tästä keinosta; teoksen vahvimmat kohdat vavahduttavat ja koskettavat ilman erillistä esiin nostamistakin.

Kaikesta synkästä ja väkivaltaisesta huolimatta kirjan sisällä on jonkinlainen selviytymistarina (niin, olisiko tämä sittenkin romaani), se synnyttää toivoa vaikka ei väitä, että kaikki kertojan ja äidin elämässä olisi nykyhetkessä hienosti. Äiti löytää voimaa, tekee muutoksen, pääsee nauttimaan hetkistä, joista oli ennen vain haaveillut. Itkin kohdassa, jossa Louis kirjoittaa vierailusta äidin luona Pariisissa – poika ei ole tunnistaa äitiään, ja kohtauksen jälkeen kirjassa on heistä valokuva. Etäisyys on ylitettävissä.

“Koska suhteemme on nyt muuttunut, kykenen näkemään yhteisen menneisyytemme suopeasti tai ehkä pikemminkin herättämään menneisyyden kaaoksen keskeltä henkiin joitakin hellyyden hetkiä.”

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken (niin & näin 2016, suom. Elina Halttunen-Riikonen)

Tässäpä oli paljon. Kirjan sisältöä ei äkkiä pureta, eikä pidäkään; niin suurista asioista on kyse. Esseeteoksessaan bell hooks tavoittelee rakkauden vallankumousta yhteiskunnassa. Sen sijaan että elettäisiin valehtelun, rahan ja tavaran tavoittelun tai itsekeskeisyyden keskellä, voi rakkauden löytää tietämisen, vastuun ottamisen ja tekojen kautta. Moni meistä on nähnyt lapsuudessaan epäterveitä yhteiselon malleja ja tullut kaltoinkohdelluksi. Kirjailija tunnistaa tämän todella hyvin. Ihmettelin tosin taas hooksin yksinhuoltajien syyllistämistä, jota esiintyi myös Mies tahtoo muuttua -teoksessa. Tuntuu kuin hänellä olisi tässä taustalla jotain henkilökohtaista, mikä ei ainakaan näissä teoksissa pintaan asti välity. Samaa mieltä olen hooksin kanssa siitä, että rakkaus on tutkimisen arvoinen asia, niin parisuhteen kontekstissa kuin ystävien välilläkin. Rakkaudesta on liikkeellä monia vahingollisia myyttejä, ja tietämättömyys voi aiheuttaa tuhoisia kokemuksia, kyynistymistä ja saada luopumaan rakkauden tavoittelusta.

Tärkeänä huomiona koin sen, että perheen määrittely dysfunktionaaliseksi ei ole täysin kielteinen tuomio, eikä sulje pois kiintymyksen, ilon ja hoivan kokemuksia. Määritelmän rakkaudelle hooks on ottanut psykiatri M. Scott Peckin teoksesta Rakkauden psykologia, jossa tämä määrittelee rakkauden “tahdoksi avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi”. Kirjan loppupuolella merkitykselliseksi nousee muutos. Kuten vaikkapa jokainen terapiaprosessin läpikäynyt tietää, muutos ei ole helppo asia vaan kovaa työtä ja takapakkeja. Rakkaus voi hooksin mukaan olla kuitenkin parhaimmillaan mielekästä työtä, joka innostaa ja tekee olon hyväksi. Teoksessa on mukana myös hengellinen ulottuvuus, mutta sitä ei käsitelty kovin paljon; yllätyin kyllä, kun enkelit lennähtivät vielä loppusivuilla mukaan varsinaisena parvena. Mutta vaikka ei löydä uskonnollisuudesta kosketuspintaa, kirjasta saa monia ajatuksia irti. Kyseessä on feministisen rakkausajattelun moderni klassikko, jota kannattaa lukea edelleen.

“Loppujen lopuksi kyynisyys on naamio, jolla voi kätkeä pettyneen ja petetyn sydämen.”

”Kulttuurissamme yksityisyys sekoitetaan usein salailuun. Avoimet, rehelliset, totuudessa pysyttelevät ihmiset arvostavat yksityisyyttä. Jokainen meistä tarvitsee tilaa, jossa voi olla yksin ajatustensa ja tuntemustensa kanssa; jossa voi kokea terveellistä psykologista autonomiaa ja päättää kertoa asioista silloin kuin siltä tuntuu. Salaisuuksien säilyttäminen taas liittyy usein valtaan, tiedon piilottamiseen ja salaamiseen.”

”Ollakseen rakastava on oltava aulis kuuntelemaan toisten puhuessa totta ja ennen muuta vahvistettava totuudellisuuden arvoa.”

“Ikävä kyllä rakkaus ei kuitenkaan ole mahdollista tilanteessa, jossa suhteen toinen osapuoli haluaa laatia yksin säännöt.”

Luetut kirjat 10–12/2021 ja suuntaviivoja 2022

Päättyneen vuoden loppu oli elämässäni myllerrysten aikaa, ja blogipostausten siirtäminen muilta alustoilta jäi kolmeksi kuukaudeksi. Vuonna 2022 aion vähentää bloggaamista, koska minun on keskityttävä omaan kaunokirjalliseen työskentelyyni. En julkaise vuoden aikana enää kuukausittaisia luettujen teosten koosteita. Lukemiseni tulee olemaan "sirpaleisempaa" lähdeaineiston haltuunottoa, enkä todennäköisesti ehdi lukea moniakaan kirjoja alusta loppuun sillä tavoin, että niistä voisi saada aikaan koherentteja postauksia. Olen kuitenkin suunnitellut kirjoittavani kerran kuukaudessa blogiin pidemmän tekstin jostakin lukemastani teoksesta, joka on poltellut mieltäni niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Tämä suunnitelma joko tulee onnistumaan tai ei, en ota siitä paineita. Jatkan vuoden aikana myös runokirjakritiikkien kirjoittamista Runografiin. 

Tässä vielä luonnehdinnat loka-, marras- ja joulukuussa 2021 lukemistani teoksista. 

Annie Ernaux: Vuodet (Gummerus 2021, suom. Lotta Toivanen)

Omintakeinen me-kerrontana ja passiivin käyttönä ilmenevä kertojaratkaisu pistää heti silmään. Teos on kuin sosiologinen muistelma, siitä voisi puhua kollektiiviromaanina, sukupolvikertomuksena, mutta toisaalta kaikki suodattuu yksilön tajunnan läpi, kohdentaa yhden elämän hetkiin, kohtauksiin. Kirja alkaa fragmentaarisena luettelona, joka sisältää asioita, välähdyksiä, valokuvia tekstimuodossa. Runsaat luettelot toistuvat teoksessa myöhemminkin proosan joukkoon uponneina. Välillä on pohdintoja, joita tekee mieli kutsua metafiktiivisiksi, mikäli pitää tätä romaanina. Kiehtovia mietintöjä syntyy esim. aikojen kerrostumisesta minäkokemuksessa. Sivuilta tarttuu historian lukemisen aikaansaama rauhoittava näkökentän laajeneminen; kun Ernaux kirjoittaa 80-luvusta, voisi kuvitella hänen kirjoittavan nykypäivästä. Ilmiöiden toistuminen eri aikakausina näyttäytyy jotenkin armollisena. Teos on pikakelattu kulttuurihistoria yhden ihmisen elämän ajalta, mutta ei levoton, ei liian hengästyttävä.

”varhaisten vuosien hämärät kuvat, joissa näkyy kesäsunnuntain valoläikkiä, unikuvat, joissa suvun vainajat heräävät henkiin ja kuljemme outoja polkuja” (s. 9)

”– – toisten muisti osoitti meille paikkamme maailmassa.” (s. 23)

”Silloin kun kuvia yhteiselämästä kulkee hänen lävitseen – – hän miettii ’haluaisinko olla siellä vieläkin?’ Hänen tekisi mieli vastata kieltävästi, mutta hän tietää, että kysymys itsessään on järjetön, että menneisyyden jossittelu on turhaa.” (s. 156)

Piia Leino: Lakipiste (S&S 2021)

Kaipasin luettavaksi välillä jotain nopealukuista ja vetävää, ja Piia Leinon uusin tulevaisuuden Suomeen sijoittuva romaani tarttui lainapinosta sopivasti käteen. Lakipisteen maailmassa kehittyneen tekoälyn toimintaan perustuvat laitteet ovat ihmisten arkea – mutta entä jos jotain menee vikaan? Kelluntatankit ja liedet alkavat äkkiä aiheuttaa tapaturmaista kuolemia. Samalla Googlelle työskentelevä toimittaja Aaro päätyy tutkimaan yhteisöä, joka pyrkii sopusointuun ympäristön kanssa mm. välttelemällä laitteita. Yhteisö vaikuttaa rauhalliselta, mutta mitä onkaan pinnan alla; haluaako joku tuhota maailman rikkaita ja vaikutusvaltaisia tekoälyn avulla?

Leinon täsmällinen kielenkäyttö sekä moniulotteinen romaanin maailman lainalaisuuksien pohtiminen tekevät Lakipisteestä onnistuneen scifidekkarin. Huumoriakin pilkahtelee, mutta ei ehkä niin paljon kuin Leinon edellisessä teoksessa, Yliajassa, jonka päähenkilön Annastiinan ristiriitaiseen kiinnostavuuteen Aaron hahmo ei aivan yllä. Lakipiste on mainio, vauhdikas päätös Suomi 2050 -trilogialle.

”Hän luopui jo vuosia sitten kuvitelmasta, että yksittäiset uutiset muuttaisivat mitään. Maailma oli mekkaloiva kerä, joka vyöryi eteenpäin, eivätkä tuon liikkeen lainalaisuudet olleet yhdenkään ihmisen määriteltävissä.” (s. 17)

”– Harmi kyllä tuntuu, että kaiken voi nykyään itse päättää. Kun tietoa on niin paljon, kaikessa voi valita vastuullisen tien.” (s. 109)

Heidi Backström & Laura Hakanen: Kyyry (Avain 2021)

Minulla on vaikea suhde Satakuntaan, josta olen kotoisin. Olen seurannut silmät pyöreinä, miten eräs europarlamentissa nykyisin toimiva äärioikealle kallistuva poliitikko saa maakunnasta valtavia äänimääriä, ja ihmetellyt, miksi ihmeessä muuttotappioalue purkaa huolensa tulevaisuudesta ulkopuolisten viholliskuvien luomiseen, kun kannattaisi ennemminkin katsoa peiliin ja miettiä, miksi ihmiset muuttavat sieltä pois – omassa tapauksessani syynä ei todellakaan ollut konservatiivisten arvojen oleminen uhattuna (minä itse olin se uhka), vaan totuus on lähellä kyyryä. Tietenkin demokratiaan kuuluvat erilaiset mielipiteet, mutta koen vanhan kotimaakuntani meiningin äärellä suurta vierautta. (Sentään olen Raumalta enkä mainitun poliitikon kotikaupungista, Porista, heh. Itse asiassa satakuntalaisuus ei ole ollut elämässäni suuremmin läsnä identiteettinä, vaan lähinnä raumalaisuus. Satakuntalaisuus on lähtökohtaisesti enemmän porilaisten juttuja.)

Kuten Backström ja Hakanen kuvaavat, kyyry syntyy siitä, että tuntee olevansa vääränlainen kotiseudullaan. Poikkeaa liiaksi. Oma näkökantani on, että olen kasvanut todella homovihamielisessä ympäristössä. ”Pitäisikö sinun ymmärtää myös heidän näkökantaansa, se miksi heitä huolestuttaa ja pelottaa uusi”, kuulen jonkun (päässäni elävän kyyryn?) jo kysyvän – ikään kuin minun tulisi vähemmistöön kuuluvana jälleen pienentää itseäni ja ”tulla vastaan”. Mutta minulla ei ole velvollisuutta mennä lakki kourassa anomaan vanhalta kotiseudultani hyväksyntää. ”Täällä en pyydä enää anteeksi”, lainaan Nelli Ruotsalaisen runokirjan mahtavaa nimeä.

Kirjailijat mainitsevat myös, että ”valtaosalla kyyryyn kasvaneista on ollut tavallinen ja turvallinen lapsuus eikä kasvua ole varjostanut mikään mainittava kärsimys, kuten kiusaaminen tai väkivalta.” Tämä on hyvä huomioida. Vaikka minulla on traumakokemuksia, omassakin lapsuuden ympäristössäni oli paljon enemmän tavallista kuin tavatonta.

Tajuan, miksi ärsyynnyn kaikesta yhtenäiskulttuurin haikailusta. Minusta yhtenäiskulttuurin paluuta toivovat tulevat samalla toivoneeksi, että osa meistä joutuisi takaisin kyyryyn; normaalit painaisivat jalkansa alle jossa tällaisten kummajaisten olisi aina kuulunut olla. ”Luuletko olevasi niin erikoinen, ettet sovi meidän normaalien joukkoon, oikea lumihiutale”, kuuluu taas ääni päässäni – kyyry? Huhuu?

Pitää kai myös hyväksyä, että aina on ihmisiä, joiden mielestä kaikki tällainen on uhriutuvaa valitusta ja poismuuttaneet ovat vain kiittämättömiä ja ylimielisiä.

On hyvä korostaa, että kyse on nimenomaan kotiseutuvieraudesta, ei -vihasta. Joskus, kun muistot vyöryvät päälle, saattaa tulla vihaisia tunteita, mutta ne menevät ohi.

Uskon, että ihmiset eivät uskalla puhua näistä asioista, koska pelkäävät loukkaavansa niitä läheisiään, jotka asuvat yhä heidän vanhalla kotiseudullaan.

Tästä kaikesta pitää kirjoittaa lisää, mutta en vielä ihan tiedä, miten.

Yhteisön ja yksilön ristiveto, joka tuntuu nyt tietyllä tapaa hallitsevan kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua, nousee mieleni pinnalle Kyyryä lukiessa monta kertaa. Aihepiiristä ei ole vielä sanottu läheskään kaikkea. Haastattelujen ”kyyrytarinoihin”, tutkimustietoon ja omiin kokemuksiin perustuva kirjakin on tarkoitettu kirjoittajiensa mukaan keskustelunavaukseksi – sellaisena se on todella olennainen. Tämä teksti meni nyt paljolti henkilökohtaiseksi höyryjen päästelyksi, mutta teos on mainio, tiivis ja keskittyy olennaiseen.

(Sain kirjan itselleni julkkareista, kiitokset!)

”Osa vääränlaisesta näyttäytyi coolina, mutta minä en ollut sillä lailla vääränlainen. Minä olin vääränlainen nololla tavalla.” (s. 35)

”Kyyryn tunnistavia ihmisiä yhdistää kokemus, etteivät he olleet riittävän kiinnostuneita samoista asioista kuin lähiympäristönsä.” (s. 53)

”Vaikka ihan hyvinhän mä voisin palata, se vaan vaatisi sen, että saisin rakentaa sinne omannäköisen elämän, ei sellaista kun mitä ne yhteisön normit siellä on.” (s. 95)

Jacques Derrida: Eläin joka siis olen (Tutkijaliitto 2019, suom. Anna Tuomikoski)

Taas ranskalaista filosofiaa luettuna! Tällä kertaa teki mieli vaan kirjoittaa, että ”Luin tämän.” ja ottaa muutama sitaatti eikä mitään sen enempää. Mutta ilokseni huomasin lukemisen loppumetreillä tekstitiedostosta, että olen saanut kirjoitettua asioita ylös enemmänkin! Rakastan sitä, kun kirjoitan ikään kuin salaa itseltäni ja unohdan niin tehneeni. Eli: Kannattaako puhua ”eläimistä” ikään kuin ihminen ei olisi itse ”eläin”? Osaako ”eläin” vastata ihmiselle? Mikä merkitys tällä vastaamisella on? Miksi ”siis”-sana otsikossa onkin merkityksellisempi kuin ensin ajattelisi? Näihin Derrida pyrkii vastaamaan, mutta ymmärränkö vastauksia, vai onko kyse ajattelun prosessista, joka jatkuu esseemäisellä tavalla lukijan päässä? Ajatus on armollinen, suon sen itselleni. Vetäydyn jatkamaan ajattelua eläimenä, joka kykenee tällaiseen itsensä ilmaisemiseen. Olenhan omaelämäkerrallinen eläin. Luulen siis, että olen. Ihminen on eläin, kissa on eläin.

”Mikään ei voisi koskaan viedä minulta varmuutta siitä, että olemassaolossaan se [kissa] uhmaa kaikkia käsitteitämme. Ja että se on kuolevainen, sillä niin pian kuin sillä on nimi, sen nimi on elävä sitä kauemmin.” (s. 25)

”’Minä’: sanoessaan ’minä’ omaelämäkerran kirjoittaja on osoittavinaan itseään sormella, esittäytyvinään nykyhetkessä – – alastomassa totuudessaan. – – Panen alastomuuteni häpeilemättä pantiksi, hän sanoo nimetessään itsensä ja vastatessaan nimestään.” (s. 77)

”Hän tajuaa vertailevan tarkastelunsa kehämäisyyden ja huomaa kehän aiheuttavan huimausta.” (s. 213)

Bryan Washington: Mitä meistä jää (Otava 2021, suom. Aleksi Milonoff)

Ilmava ja kuulas romaani pari- ja perhesuhteiden kiemuroista. Texasilaiset Mike ja Benson asuvat yhdessä, heidän suhteensa on ollut kuoppainen, ja sitten Mike päättää lähteä Japaniin, koska hänen isänsä on kuolemassa syöpään. Samalla Miken äiti Mitsuko sattuu matkustamaan Amerikkaan heidän luokseen. Tilanne saa aikaan tietysti kipakoita keskusteluja ympäriinsä, ja miespariskunnan lapsuudenperheiden taustat avautuvat vähitellen heidän totutellessaan uuteen arkeen. Romaani sisältää paljon takaumia, ja kokonaisuus voisi olla synkkine teemoineen (sairaudet, kuolema, homofobia, rasismi) raskas, mutta tekijä on onnistunut luomaan kerrontaansa kepeyttä; lukeminen etenee sutjakkaasti. Teos jättää lukijalle paljon tilaa tehdä johtopäätöksiä ja ihan vaan ajatella. Loppusivut luin pariin kertaan läpi. Varmoja valintoja ei useimmiten ole.

”Viet tilaa toisen ihmisen päässä, hän sanoi. Olet vierasesine. Loinen. Se on jo paljon.” (s. 58)

”En sanonut, että hän antoi liian vähän liian myöhään, sillä anteeksi ei voi antaa silloin kun sattuu huvittamaan.” (s. 170)

”Joskus sitä kohtaa ilmiön – ei kovin usein, jos hyvin käy – kun joku, jonka luulee tuntevansa, sanoo homoudesta jotain mitä ei osaa yhtään odottaa. Ben kutsui sitä pieneksi maanjäristykseksi. Minusta se on osuvasti sanottu. Siinä nimittäin horjahtaa.” (s. 240)

Louise Glück: Esseitä amerikkalaisuuden ytimestä (Aviador 2021, suom. Jussi Niemi)

Nobel-palkitun kirjailijan esseeteoksen vahvin osio käsittelee amerikkalaista nykyrunoutta, ja näiden esseiden kautta voi tutustua tutustua kiinnostaviin uusiin tekijöihin. Glück siteeraa runoja paljon; kääntäjä on tehnyt suuren työn eri runoilijoiden kanssa ilmeisesti vailla laajempaa runojen suomentamisen kokemusta. Runokritiikkiä kirjoittavan näkökulmasta analyyttiset kirjallisuusesseet antavat paljon. Toki Glückin runouskäsityksestä voi olla montaa mieltä, ja hänen jotkin kantansa esimerkiksi muodon ja ajattelun suhteen tuntuvat hyvin jyrkiltä. Esseeproosana teksti kokoelmassa on varsin toteavaa, toki myös täsmällistä ja huoliteltua. Alku- ja loppuosion laajempia ilmiöitä käsittelevät esseet eivät jättäneet niin vahvaa jälkeä, vaikka niissä oli mietityttäviä yksittäisiä kohtia – erityisesti “Kostosta” menee tehokkaasti asiaan ja kokemuksen ytimeen. Käsitellyistä runoilijoista erityisesti Jay Hoplerin tekstit iskivät, ja aloin jopa miettiä hänen The Green Squall -teoksensa hankkimista.

“Ainutlaatuisuutta etsitään nälkiintyneen kiihkolla; ylistyksen kirkkaimmat viirit viritetään toivottamaan se tervetulleeksi. Mutta uniikki toivotetaan tervetulleeksi kuitenkin tietyissä rajoissa, lähes mitä tahansa muodollista kekseliäisyyttä arvostetaan enemmän kuin omintakeisesti toimivaa mieltä.” (s. 19)

“Miten innostavaa onkaan löytää tänä jaarittelevana aikana kiteytyksissään nerokas runoilija.” (s. 121)

Deborah Levy: Elämisen hinta (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Levyn omaelämäkerrallisen trilogian ensimmäisessä osassa kohtasimme naisen, joka itkee liukuportaissa, ja tällä kertaa naisen, joka kirjoittaa vajassa helmet kaulassa. Hän on päättänyt olla uimatta takaisin uppoavaan laivaan, joka oli hänen avioliittonsa. Hän rakentaa uutta kotia itselleen ja lapsilleen, kohtaa äitinsä kuoleman, yrittää löytää tilaa kirjoittaa, ja hankkii sähköpyörän, jonka päällä kokee aivan uudenlaista tieraivoa.

Olin tehnyt puolisoni kanssa eropäätöksen kaksi päivää ennen kuin aloin lukea Elämisen hintaa, joten oli uskomaton kokemus kun aloitin tämän ja tajusin, mistä on kyse. Monet lauseet pureutuivat aivoihin polttomerkkeinä, kun luin teosta busseissa ja junissa raahatessani Ikea-kasseissa vaatteita ja pikkutavaraa. Levy kutsuu trilogiaansa nimityksellä ”living autobiography”, ja minä olin tätä lukiessani ”living autobiography reader”, elin kirjoitettuja asioita kirjan äärellä itse, mikä teki kokemuksesta pakahduttavan erittäin subjektiivisella tavalla. Teoksen feministiset ulottuvuudet tekevät siitä myös vahvasti yhteiskunnallisen. Kirjassa kohdataan monia runsaasti tilaa ottavia miehiä, joiden toimia seuratessaan miettii, loppuuko tällainen miesselittäminen ja mieserinomaisuus ja miestärkeys koskaan.

Pidin paljon trilogian ensimmäisestä osasta Mitä en halua tietää, mutta Elämisen hinta oli minulle vielä vahvempi, kirkas viiden tähden teos. Rakastan tekijän tapaa luoda viisaita lauseita, absudiudessaan äärimmäisen aitoja kohtauksia elämästä, kirjoittamisen vaikeuden kuvauksia. Kerta toisensa jälkeen mietin lukiessani, että Deborah Levy on nerokas kirjailija.

(Sitaatteja oli pakko ottaa paljon; jos haluat heittäytyä teoksen maailmaan kylmiltään, kannattaa jättää nämä lukematta)

”En lakkaa koskaan suremasta sitä, miten menetin pitkäaikaisen unelmani kestävästä rakkaudesta, joka ei surkastuta päähenkilöitään pienemmiksi kuin he ovat. En ole varma, olenko todistanut usein rakkautta, joka on pystynyt lunastamaan kaikki nuo toiveet, joten idealistinen unelmani on kenties väistämättä aave.”

'”Yö täyttyy syytöksistä ja vihaisista ajatuksista, eivätkä nämä kiduttavat sisäiset monologit pääty auringon noustessa. Kaikkein eniten inhosin sitä, että mieleni oli kaapattu ja täynnä Miestä. Se kävi työstä.”

”Kaikki vapaudestaan taistelleet tietävät, kuinka paljon se maksaa.”

”Elämä vaatii kirjoittajalta kaikkein eniten sitkeyttä. Jotta pääsee maaliviivan yli, kirjoittamisen täytyy muuttua kiinnostavammaksi kuin jokapäiväinen elämä, eivätkä palavat puut, tai jokapäiväinen elämä, tylsistytä koskaan.”

”Kirjoittamisen viehätys syntyi oman käsitykseni mukaan siitä, miten se kutsui etenemään ilmeiseltä pintatasolta asioiden sisälle ja niiden välitiloihin. Silloin näki paitsi puun myös sen rakenteissa elävät hyönteiset ja huomasi, kuinka kaikki liittyi kaikkeen kielen ja elämän ekologiassa.”

Laura Pörsti: Viimeinen vuosi (Gummerus 2021)

Aloin lueskella tätä ”työkirjana” pukeutumisaiheisen esseeni editoinnin tueksi, mutta huomasin teoksen olevan hienosti kirjoitettu ja halusin lukea sen loppuun ajatuksella. Kannatti. Kirjan lopetus on niin tunnepitoinen, että itkin junassa. Pörsti kaivautuu syvälle omaan vaatesuhteeseensa kertoessaan, miten kävi läpi isoäitinsä vaatteita asuessaan jonkin aikaa tämän luona. Hän kuvaa tarkasti myös Pariisissa asumistaan ja siellä kohtaamiaan pukeutumistodellisuuksia, ja rinnalla kulkevat eettiset pohdinnat uusien vaatteiden hankkimisesta, sukupolvien erot ja lapsettomuuden kokemukset. Teos on paikoin esseemäinen, ja välillä sen proosa säväyttää hiotuilla havainnoillaan.

”Vaatteet hellivät ja hinkkaavat meitä, ne hierovat ja painavat. Valitsemme ne uudelleen joka päivä, rakastamme ja vihaamme niitä, varastoimme niihin muistoja, halusimme tai emme. Niihin tarttuu meidän tuoksumme. Vaatteet koskettavat meitä enemmän kuin kukaan ihminen koskaan.” (s. 8)

”Terästäydyn. En ole kuullut aamutakista ennen. Haluan kuulla lisää mutten tiedä, pitäisikö tietoa saadakseen kysyä vai jättää kysymättä, olla hiljaa tai ohjata keskustelua. Tuntuu, että hetki voi mennä rikki, tarina voi unohtua tai vaihtaa kurssia.” (s. 37)

”Monet yhden vaatetyylin ihmiset sanovat, että vapautus jatkuvasta valitsemisesta säästää heiltä aikaa. – – He voivat säästää päätöksentekolihastaan muihin asioihin.” (s. 207)

Julia Phillips: Katoava maa (Siltala 2021, suom. Hilkka Pekkanen)

En ollutkaan aikoihin lukenut teosta, joka on määriteltävissä trilleriksi. Miljöö on omintakeinen: Kamtšatkan niemimaa. Meno on hyvin synkkää; henkilöt tuntuvat olevan korostetusti viettiensä ajamia ja elävät karunkauniissa ympäristössä kaukana kaikesta. Jokainen kohtaa menetyksiä, ja he ovat eksyksissä, poissa paikoiltaan ja vaikuttavat yksinäisiltä toistensa seurassakin. Naiset kärsivät ja kipuilevat, miehet ovat tolloja, brutaalin kiimaisia tai jotenkin sekaisin. Ehkä vuoden pimeimpään aikaan olisi pitänyt lukea jotain muuta, nyt tämä tuntui romaanin mittaiselta masennuksen ja inhimillisen tragedian kuvaukselta. Hyvin kirjoitettu teos kyllä; kielenkäytössä on paikoin poeettista voimaa, mutta se on valjastettu tapahtumien kertomiseen. Episodimainen rakenne toimii yhteisön kuvauksessa.

”Maksin lähellä hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Maksia. Kun he olivat hiukan kauempana toisistaan, hän palasi omaan itseensä ja piti naisesta, jonka luo palasi. Se nainen oli… pystyvä ihminen, joka piti yllä tiettyä tasoa, noudatti sopimuksia ja sai aikaan tuloksia.” (s. 59)

Pärttyli Rinne: Rakkauden synnyistä (Vastapaino 2021)

Filosofi-kirjailijan esseekokoelma rakkaudesta oli loppuvuoteni ilahduttavin löytö, johon tartuin koska lupauduin esittelemään uusia esseeteoksia Helmet-kirjastojen henkilökunnalle maaliskuussa. Rinne hyödyntää paljon esseeminän kokemuksia, ja rakkauden arvoa nostava eetos antaa kokoelmalle energiaa ja suunnan. Tekstit viittaavat paljon myös kirjallisuuteen, erityisesti filosofian klassikoihin. Esseiden kielenkäyttö on lyhylauseisen ytimekästä ja kaunokirjallisesti vahvaa, parhaimmillaan ajattelu ja estetiikka yhdistyvät hivelevällä tavalla. Paikoin kieli menee omaan makuuni liian sokeriseksi; kun kielikuvat liikkuvat tähtien seassa, teksti kurkottelee helposti jo liiankin kaukaisiin sfääreihin.

Teos käsittelee rakkautta vuoroin eri näkökulmista: alkupiste, vanhemmuus, uskonto, kauneus, politiikka ja kuolema. Henkilökohtaisiin kokemuksiin pitkiksi ajoiksi uppoutuminen johti siihen, että lukijana välillä koin, ettei minulle juuri jäänyt tilaa teoksen lävistävässä perhe-elämänarratiivissa, koska olen itse vapaaehtoisesti lapseton, tällä hetkellä sinkkuna elävä homoseksuaali. Tämä ei ollut tekijältä varmaankaan tarkoituksellista, mutta osoittaa, miten normatiiviset puhetavat näissä asioissa tulevat usein kuin luonnostaan. Uskon, että lapsia kasvattavat ihmiset saavat teoksesta irti vielä enemmän. Omakohtainen käsittelytapa tuottaa tekstiin myös vahvoja yksityiskohtia, ja pidän siitä miten pidäkkeettä tunteita ilmaistaan kirjassa; se tuo rakkauden filosofian lähelle, sydämen tasolle, sen sijaan että operoisi vain järjen puitteissa. Ruumiillisuus on muutenkin luontevalla tavalla teoksessa läsnä. Kirjoittamisen olemusta käsittelevät kohdat tuntuvat tuoreilta ja jäävät mietityttämään.

”Ystävyys on yhdessä hymyilemistä, sitä että tuntee jakavansa saman kaikkeuden ja tietää, ettei kumpikaan ystävistä jätä toista yksin. Ystävyys on halua oppia toiselta ilman, että kumartaa häntä. Kasvot avautuvat samaan katseeseen, niitä yhdistää sama iloinen jano, jano tuntea todellisuus ja olla siinä läsnä.” (s. 58)

”Kuvan alla ei ollut mitään enempää: vain aukko, jonka katse toi näkyviin. Kuoleman pelko on jäsentymätön aavistus, että sanojen järjestelmä romahtaa, mieli osoittautuu ytimeltään tyhjäksi ja kaikki tajunnan aikaansaannokset katoavat. – – Kirjoituksen avaruudessa kuolema on tekstin valkea taustakangas. Piste on kuoleman alkuperäinen merkki.” (s. 210)

Lisäksi olen loppuvuoden aikana kirjoittanut Runografiin kritiikit Janne Holmströmin runokokoelmasta Kauan sitten hukkunut ja Juhani Ahvenjärven runokokoelmasta Autotta Tampereen reunalla. 

Luetut kirjat 9/2021

Luonnehdinnat syyskuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Touko Kauppinen: Häikäisevät (Teos 2021)

Nimestään huolimatta tämä romaani näyttäytyi minulle sumuisena. Sen kertoja tavoittelee jonkinlaista yhteisyyttä ja yrittää päästä muiden henkilöiden päiden sisään, mutta jää kuin harmaan verhon taakse ihmettelemään, mitä toisella puolella on. Kadonnutta naista etsitään, mutta kukaan ei kerro tästä mitään. Asetelmasta syntyy kiehtovaa proosaa. Vähän väliä saa ihmetellä, että mitä tämä oikein on, ja se on minulle lukijana hyvä merkki. Kauppinen on kirjoittanut teoksensa täyteen vaikuttavia lauseita, joiden vaikutus syntyy myös ajoittaisesta hämmentävyydestä. Teos kokeilee muodolla erilaisin tavoin ja hyödyntää esimerkiksi säkeitä ja sotkettuja rivejä. Häikäisevät on fragmentaarinen, tiivistunnelmainen ja hyvin arvoituksellinen esikoisromaani.

“Mutta tämä muisto on ehkä parasta lopulta jättää kokonaisuuden ulkopuolelle. Se on liian vaikea ja ratkaisematon.” (s. 69)

“On kuin hän haluaisi jäädä pihalle katselemaan liikkuuko yössä vielä jotain, joka on niin yllättävää ja ihmeellistä, ettei sitä heti edes tajuaisi.” (s. 117)

“Tämä muistuma pitää herättää eloon, antaa sille oma osuutensa, koska muuten se jää laiminlyödyksi muistoksi. Olisin niin halunnut, että asiat olisivat menneet toisin ja tätä ei olisi tarvinnut avata.” (s. 135)

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila, Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta : ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into 2019)

Tämä oli minulla työkirjana, koska opettajani suositteli tätä esseeni taustamateriaaliksi. Vaikka ajattelin vain selailevani sopivimmat kohdat, päädyin lopulta lukemaan koko tietokirjan läpi, sen verran kiinnostavasti aihetta käsiteltiin. Välillä kävi, kuten minulle usein tutkimusta perusteellisesti esittelevien tietokirjojen kanssa käy: lukeminen alkoi tuntua kovalta työnteolta tai tavoitteelliselta opiskelulta, sellaiselta että ”nyt minun on paukutettava tämä oppi väkisin päähäni, vaikka tekisi maailman eniten mieli lähteä ulos kirmaamaan auringonpaisteeseen”. Siksi on hankala arvioida teosta narratiivisena tietokirjana – pelkkää kuivaa toteavuutta se ei toki sisällä. Teoksen lukemisen myötä käy selväksi, että elämme vahvasti ulkonäköyhteiskunnassa myös Suomessa, vaikka usein monet haluavat ajatella ettei näin olisi.

“Tinder-todellisuudessa ulkonäölliset resurssit punnitaan parissa sekunnissa ja muut resurssit viimeistään ensitreffeillä ennen alttaria.” (s. 45)

”– – kiista selfieiden haitallisuudesta tai vapauttavuudesta ohittaa juuri sen, mikä tekee selfieistä kiinnostavan tutkimuskohteen: selfien ottaminen on omaehtoista, aktiivista toimintaa, jossa käytetään koko ruumista – ei pelkkää katsetta.” (s. 185)

Joonas Kallonen: Giljotiini (WSOY 2021)

Giljotiini on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vahva romaani mm. traumoista, terrorismista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Ajattelin ensin, että miten voin kirjoittaa tästä tarpeeksi tiiviisti, en pysty ja joko kirjoitan kymmenen liuskaa ykkösen rivivälillä tai en mitään. Mutta yritän olla ytimekäs, vaikka käsillä oleva aineisto on runsas. (Lisäksi kirjan lukemisen jälkeen tuntuu jotenkin väärältä kirjoittaa tästä suuryrityksen ylläpitämälle sosiaalisen median alustalle...) Näkökulmahenkilöiden määrä on uhkarohkean suuri: keskiössä ovat kaksoset, Mikael ja Sofia, joista toinen opiskelee Pariisissa, toinen Helsingissä. Lisäksi mukana on Sofian (ex-)rakastaja, rahamaailman ja numeroiden palveluksessa työskentelevä Sebastian, kaksosten vanhempien tarinalinja menneisyydessä sekä Mikaelin ystävä Aude.

Tahoillaan kipuilevien Sofian ja Mikaelin päässä kuuluu lyttääviä ja vahingoniloisia ääniä, ja kummankin kokema piina välittyy tajunnanvirtana vahvasti. Teatteriopiskelijoiden maailma on toteutettu tarkasti ja uskottavasti, samoin terroristiseen ajatteluun johtava polku. Pidin paljon myös siitä, miten seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli teoksessa mukana ilman ihmeempiä alleviivauksia. Tekijän kielellinen kapasiteetti on selvää, välillä runsaiden kielikuvien jatkumoita olisi voinut omaan makuuni tiivistääkin. Romaanissa esitetyt ajatuskulut ovat loppuun saakka mietittyjä, teräviä.

”Tämä on työni karmein puoli. On totuttava sanomaan ei. Ei, ei, ei, joka päivä ei, joka sekunti ei, ei sitä, ei tätä. Ai että, onko sulla jokin fantastinen idea, joka muuttaisi katsojien elämän, voi kultamussukka, tässä siihen yksinkertainen vastaus: ei.”

”Muistoa voi vihata ja rakastaa samaan aikaan.”

”On vaikea puhua, kun maailma elää kaikkien väriensä läpi, lakkaamatta, iholla.”

”Huomaan vasta nyt, kuinka värikkäästi kaikki ovat pukeutuneet. Olen musta tahra värikkäässä maalauksessa.”

”Ei voi osallistua teokseen, jonka kaari on mysteeri.”

Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon (Poesia 2020)

Tietoverkottuneen maailman ilmenemistapoja tarkasti ajateltuna, ja elämää tällaisessa todellisuudessa - kunnes kuolema. Yllättävä, kuten niin usein on. Taideteos muuttuu toiseksi, kuten Don DeLillon Esittäjässä, joka limittyy puhujan kokemaan oudoin yhteensattumin. Runogeneraattorin outouttama päiväkirjateksti näyttäytyy surun alkuhetkien epätodellisuuden tuntuna.

”kadotan ilmaisuja asioille kuten päällä/pois, koska pois päältä oli lopulta olemassa niin lyhyen aikaa” (s. 17)

”arjesta on tullut käyskentelyä ylläpidon ja korjaamisen / välimaastossa” (s. 29)

”on vain ihmisen itsepintainen tarve nähdä minkä tahansa / sisälle ja olla joutumatta minkään ulkopuolelle” (s. 56)

”matkaa minua käsillään ja on kaikkialla / hän vastapäätä hän / niin minä luomuksensa hänen / hän istui loputtomiin, on minussa” (s. 80)

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021, suom. Helena Kulmala)

Liv Strömquistin uusimman suomennetun sarjakuvaesseen aiheena on rakkaus. Teoksen näkökulma on, että rakkaussuhteet ovat yksilöä korostavana läpeensä kapitalistisena aikana muuttuneet kuin shoppailuksi – jos tuote on huono, se vaihdetaan parempaan. Eikö todellisessa romanttisessa rakastumisessa sen sijaan pitäisi keskittyä toiseen, jopa sulautua häneen? Rakkaudelle tuhoisasta kuviosta esimerkkinä käytetään Leonardo DiCaprion uimapukumallien deittailua. Teos on ainakin osittainen antiteesi tekijän aiemmalle teokselle Prinssi Charlesin tunne, ja albumit keskustelevat mielessäni keskenään; se mikä Prinssi Charlesin tunteessa osoitettiin rakenteeksi ja kritiikin kohteeksi, pyritään Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksessa hajottamaan ja sulauttamaan mystiseen, kuten hullaantumalla rakastuneen ego. Uusi teos tuntuu ensin jopa katumusharjoitukselta aiemmalle, niin paljon niiden esittämät pointit eroavat. Punaisin ruusu… on ovelasti rakennettu, koska aluksi tulee ajatus siitä, että teos oikeasti idealisoi nyt täydellistä, kompromissitonta antautumista rakkaudelle tilanteessa kuin tilanteessa, kunnes säröjä alkaa näkyä. Jonkin verran turhaa toistoa tuntuu teemojen käsittelyssä olevan. Kärjistys ja paasaus ovat Strömquistin tyyliä, mutta tällä kertaa olisin pärjännyt vähemmällä samoihin pointteihin palaamisella. Vetävä albumi jälleen, luin kahdella istumalla.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi 2021)

Olen lukenut tätä romaania kuukausien ajan e-kirjana puhelimelta, mikä ei ole otollisin tapa lukea, ja uskon vahvasti tämän vaikuttaneen ajoittaiseen raskauden ja hajanaisuuden tuntuun, joka lukukokemuksessani oli läsnä. Formaattiongelmani sai jopa miettimään, kannattaako minun tässä kohtaa julkisesti ajatuksia kirjasta jakaa, mutta toisaalta hetket, jolloin romaania luin, unettomat alkuyöt tai väsyneet aamut, sopivat kirjan henkeen; välitiloihin joissa oleminen tuntuu usein hankalalta eikä hyviä ratkaisuja tunnu löytyvän. Joten ajattelin tästä nyt kuitenkin kirjoittaa.

Kirjan nimi puhutteli minua heti, koska rakkauden järjettömyys on ajatuksena erittäin läheinen. Oli myös osuvaa, että sain luettua tämän loppuun heti Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumin perään. Turunen kirjoittaa jossain määrin kokemuksesta jonka harvinaisuutta nyky-yhteiskunnassa Strömquist analysoi, järjen ulkopuolelle menemisestä rakkauden alueella, ja jossain määrin romaanin kuvaus taas on juuri järkeilyä, sen miettimistä, miksi puoliso ei vastaa omia odotuksia vaan turhauttaa ja ärsyttää, ja sen miettimistä, pitäisikö elämänsä elää jollakin toisella tavalla. Ja onko järjettömyyttä, aidon rakkauden mahdollistumista se, että pysyy, koska jostakin tulee selittämätön halu siihen? Sitä jään miettimään. Rakkaus on aina hyvä kirjan aihe, ja lisäksi Järjettömiä asioita sisältää moninaisia teemoja, kuten ympäristö, kuolema, lasten saaminen (pitäisikö vai ei), kontrolli ja irti päästäminen. Turunen on ääneltään tunnistettavimpia nykykirjailijoitamme, mistä kertoo sekin, että useissa Goodreads-arvioissa tulee vastaan käsite saaraturusmainen.

”Ja sitten jonkin ajan kuluttua luen sanomalehdestä artikkelia, jossa sanotaan, että vain sellaiset suhteet kestävät, joissa jaetaan samanlaiset arvot ja yhteiset kiinnostuksenkohteet ja tulen hieman haikealle mielelle, sillä tiedän, että tilastojen mukaan meidän olisi kuulunut erota jo aikoja sitten.”

”Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään.”

”Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Saara Metsäranta: Kuori, jossa kirjoitan (Basam Books 2021)

Tällä kertaa jotain aivan muuta kuin keskiluokkaisuuden silottamaa todellisuutta. Kirjan minäkertojana on Maire, alkoholisti, joka kaipaa entistä naisystäväänsä, ja välillä äiti käy siivoamassa hänen kotiaan, kun hän itse makaa krapulassa. Kaipaus menetettyä rakastettua kohtaan on väkevän ruumiillista. Romaani on täynnä viskiä, pillua ja tiheitä lauseita. Lyhytlauseinen tyyli on nykivää ja rajua; lukiessa tuntuu kuin joku läpsisi poskille ja kieputtaisi niin että pyörryttää. Lauseiden välillä tapahtuu värähtäviä siirtymiä. Kerronta leikittelee jatkuvasti myös metafiktion kanssa, Maire nimittäin yrittää kirjoittaa romaania, vaikka siitä ei meinaa tulla mitään, känniset kirjoitusvirheetkin päätyvät tekstin sekaan. Ylisukupolvinen trauma tulee alleviivaamatta esiin; jo isä on ollut alkoholisti, ja Maire on lapsena etsinyt kotoa hänen pullojaan äidin antamaa palkkiota vastaan. Pilkahduksia tarjoavat hetket siskontytön kanssa, vaikka lapsen vahtiminenkin on välillä aika päätähuimaavaa menoa. Rankan monologin kielenkäyttö on taitavaa, poeettisesti vahvaa. Ajoittain kännäämisen, himokkaan haaveilun, kirjoitusyritysten ja itsesäälissä vellomisen toisteisuus puuduttaa, mikä lienee jossain määrin tarkoituksellista. Vastaavaa menoa ei kotimaisen nykyproosan joukosta helpolla löydä – Niko Hallikaisen alkuvuodesta ilmestynyt Kanjoni voi toimia jonkinlaisena sukulaisteoksena, vaikka romaanien maailmoissa onkin paljon eroavaisuuksia.

”Annoin sinun kätesi mennä. Ja sinun kätesi olivat kauneinta, mitä tiedän. Eivät kauneinta, mitä näen, mutta jos unohtaisin kosketuksesi, unohtaisin ihoni.” (s. 14)

”En halua tarvita ketään, ja jos tuhoan itseni, on se minun valintani siinä missä jonkun valinta on kasvaa ihmisenä joksikin. Mihin ihmiset sitten haluavat kasvaa? Myötätuntoon, henkisyyteen, saivarteluun, tekopyhiksi, valehtelevat nirvanaksi sitä.” (s. 91)

Kritiikkejäni Runografi-sivustolla

Tänään on auennut uusi kotimainen runosivusto, Runografi. 

"Runografi luo runoudelle keskitetyn keskustelualustan, jossa voi jakaa lukukokemuksiaan tai teoksen nostattamia ajatuksia. Kenttä tarvitsee keskustelua, jotta se voisi elää."

– Runografin manifesti

Toimin yhtenä sivuston kriitikoista osana yhdeksän hengen toimituskuntaa. Lisäksi Runografia päätoimittaa Daniil Kozlov, joka kertoo pääkirjoituksessaan sivuston taustoista: "Runografi on syntynyt tarpeesta luoda jonkinlainen kokoava elin, joka vähentäisi sirpaleisuuden haittapuolia tuhoamatta sen vahvuuksia. Sivusto katalogisoi ja arvioi kaikki vuoden 2021 jälkeen julkaistut runoteokset, julkilausuttuna tehtävänään tehdä painetusta sanataiteesta toisaalta saavutettavampaa ja toisaalta helpommin lukijoidensa luokse löytävää." 

Olen arvioinut sivustolle toistaiseksi seuraavat kirjat:

Kaija Rantakari: Salit 

Pirkko Lastikka: Aallokkokivi

Santtu Cederström: Hanto

Henri Hirvenoja: Crescendo

Tutustukaa sivustoon, rekisteröitykää ja jättäkää teosten yhteyteen kommentteina omia näkemyksiänne! Keskustelu uusista runoteoksista on erittäin toivottua.

Runografin kriitikkojoukkoon kuuluvat lisäkseni Johanna Osváth, Maiju-Sofia Pitkänen, Sofia Blanco Sequeiros, Reeta Holopainen, Aura Nurmi, Janne Löppönen, Helga West ja Veera Kiurujoki.

Jatkossa pyrin todennäköisesti "upottamaan" Runografiin tekemistäni arvioista lyhyet tiivistykset blogin kuukausittaisten luettujen teosten katsauksiin.

Luetut kirjat 8/2021

Luonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Chuck Palahniuk: Fight club (Like 2006, suom. Henrik Laine)

Elokuvana Fight club on yksi ikisuosikeistani, mutta romaania en ollut lukenut ennen tätä. Kuten Yle Areenasta kuunneltavan Kirja vs. leffa -ohjelman teosta käsittelevässä jaksossa todetaan, Palahniukin romaani on varsin elokuvakäsikirjoitusmainen. Loikkiva rakenne, hyvin lyhyitä kappaleita, etenee vauhdilla. Tyyli on sivaltavan poeettista lyhytlauseproosaa. Pidän siitä, miten romaani vihjaa toistolla tärkeästä juonellisesta ratkaisustaan. Välillä tuntuu, että olen liian vanha tai seestynyt tähän rankisteluun: “Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.” (s. 127) Ei yllätä, että homoeroottisempia viboja on poistettu leffaversiosta, esim. kertojan ensimmäinen kohtaaminen Tyler Durdenin kanssa nudistirannalla. Kapitalismi- ja kulutuskriittisyys tuntui lukiessani lävistävän kertomuksessa aivan kaiken, ja ihmetyttää entistä enemmän ns. miesasiamiesten luku- tai katsomistapa, jossa he määrittelevät Fight clubin kertomukseksi siitä, että tosimiesten täytyy tapella ja kestää mitä vaan. Toistensa murjominen ei varsinaisesti ole kirjan kehyksessäkään tervehenkinen, utopiaan johtava ratkaisu, vaan rakkauden mahdollisuudella on tärkeä osansa. Tämä ei ole kirjallisesti mullistavan laadukas teos, mutta vetävä ja monitasoinen. Leffa taitaa tosiaan tässä tapauksessa olla vahvempi.

“Sitä unettomuus teettää. Kaikki on niin etäistä, kuin kopion kopion kopio. Unettomuus etäännyttää kaikesta, mitään ei voi koskettaa eikä mikään voi koskettaa.” (s. 19)

“Fight clubista tulee syy käydä salilla sekä pitää hiukset ja kynnet lyhyinä. Salit ovat täynnä kundeja jotka yrittävät näyttää miehiltä – ikään kuin miehenä oleminen merkitsisi sitä että näyttää sellaiselta kuin kuvanveistäjät ja mainoskuvaajat toivovat miesten näyttävän.” (s. 55)

Marina Abramović: Walk Through Walls (Fig Tree 2016, ghostwriterina toiminut James Kaplan)

Performanssitaiteilija Marina Abramovićin muistelmateos kietoo yhteen vuosikymmenien uraauurtavan työn ja hurjan elämäntarinan. Teos on hurmaavan omaääninen, ei pelkkää rankkuutta ja rypemistä kuten voisi pelätä, vaan myös taiteilijan slaavilainen huumori on läsnä. Samalla Walk Through Walls on enemmän kuin elämäkerta; se saa ajattelemaan omaa taidekäsitystään, menemään sen ytimeen ja miettimään, mihin itse on taiteilijana valmis, tai miten äärimmilleen haluaa itsensä viedä; miten äärimmilleen täytyy itsensä viedä, jos haluaa tehdä taidetta joka todella vaikuttaa kokijoihinsa?

Abramović kasvoi Belgradissa, silloisessa Jugoslaviassa. Hän oli sotasankarien tytär, ja vanhempien avioliitto oli hyvin onneton. Äiti oli häntä kohtaan väkivaltainen ja kontrolloiva, samalla kuitenkin etäinen. Häpeä painoi ankarasti perheessä. Kuultuaan, että Abramović oli ollut varhaisessa performanssissaan alasti, äiti suuttui niin että huusi tappavansa hänet ja yritti heittää häntä lasilla.

Voi psykologisoida loputtomiin, miten äidin ankaruus sekä itseään että muita kohtaan siirtyi myös Marinaan kun tämä alkoi tehdä performanssitaidetta. Jo varhain Abramović ymmärsi, että kaksiulotteisuus ei riitä, vaan hän haluaa taiteen tapahtuvan tilassa ja oman ruumiinsa olevan keskiössä. Muu kuin äärirajoille meneminen ei riitä; Thomas Lips -teoksessa hän viilsi vatsaansa vertavuotavan tähden, ruoski itseään niin pitkään kuin pystyi ja asettui makaamaan jääpalojen päälle. Rhythm 0 -teoksessa hän seisoi kuusi tuntia galleriatilassa, pöydällä oli 72 tavaraa. ”During this period I take full responsibility”, luki ohjeistuksessa, jotka ovat tärkeä osa performanssia ja omanlaistaan runoutta; lopulta Rhythm 0:n yleisö riisui häntä, yksi ihminen viilsi häntä kaulaan ja joi hänen vertaan, toinen miltei ampui häntä pistoolilla.

Mystiset kokemukset kulkevat vahvasti mukana taiteilijan elämässä. Abramović antaa sattumuksille suuren merkityksen, ja joskus ne kieltämättä ovat uskomattoman tuntuisia. Esimerkkinä se, että Abramovićilla on sama syntymäpäivä kuin hänen taiteilijarakastetullaan Ulaylla (myös äitini muuten jakaa heidän kanssaan syntymäpäivän), ja heidän ensikohtaamisellaan selvisi, että molemmilla oli tapana repiä kalenterinsa tuon päivän kohdalta. Ulayn kanssa Abramović oli yhdessä 12 vuotta, ja yhteistyö päättyi 1988 (parisuhteen käytännössä jo päätyttyä) heidän kävelyllään Kiinan muuria pitkin niin, että he aloittivat vastakkaisista päistä, kohtasivat keskellä, ja lähtivät lopullisesti eri suuntiin elämässä. Sitä ennen kaksikko oli mm. elänyt vuosia autossa ja käynyt asumassa keskellä Australiaa alkuperäiskansan keskuudessa. Aboriginaaleilta Abramović ja Ulay oppivat hiljaisuuden ja paikallaan pysymisen, joista tuli myös tärkeitä taiteen elementtejä.

Abramovićin työtä ja persoonaa sekä vihataan että rakastetaan. Minä liityin jälkimmäiseen joukkoon viimeistään tämän kirjan myötä. Hänen taiteellisessa työssään on aina takana ajatus. Siitä huolimatta olisi väärin sanoa, että hän on ”poliittinen taiteilija” tai ”yhteiskunnallinen taiteilija”. Se latistaisi paljon sitä, mistä on kyse. Abramovićin filosofiassa taide on elämää ja kuuluu kaikille. Hänen henkilökohtainen elämänsä vuotaa usein hänen taiteeseensa, mutta ei ilmeisellä tavalla. Ihailen häntä, ja samalla hän on äärimmäisyydessään vähän pelottavakin. Huomaan myös, etten ole varma mitä ajattelisin kaikesta mystisestä puheesta liittyen energioihin ja puhdistautumiseen, jota taiteilija kävi usein harjoittamassa erilaisten shamaanien luona esimerkiksi petyttyään rakkauselämässään. Toisaalta olen nyt paljon avoimempi tällaiselle kuin olisin ollut vaikkapa vielä pari vuotta sitten, eikä asia lukiessa hirveästi häirinnyt.

Viimeisinä vuosina ennen viisi vuotta sitten julkaistua kirjaa Abramovićista on tullut supertähti, ja hän on vihdoin alkanut tienata kunnolla rahaa (performansseja ei voi myydä kuin tauluja). Tähän vaikuttivat erityisesti New Yorkiin muuttamisen jälkeen syntyneet performanssit The House With the Ocean View ja The Artist Is Present. Ensin mainittuun viitattiin Sinkkuelämää -sarjassa (jossa Abramović ei halunnut esiintyä itse, koska ei ole näyttelijä), mikä ensin nauratti minua koska muistin kyseisen jakson, mutta tulin surulliseksi kun Abramović kertoi, että koki itsensä ja performanssinsa lopulta pilkatuiksi kun niitä käsiteltiin populaarikulttuurissa. Artist Is Present oli suurmenestys, ja Abramovićin esiintymistä (hän istui kolmen kuukauden ajan 8 tuntia päivässä liikkumatta MoMassa, ja ihmiset saivat vuorotellen istua häntä vastapäätä) kävi katsomassa mm. Lagy Gaga. Kiinnostava fakta oli myös, että Gaga on ollut sen jälkeen Abramovićin oppilaana, sitä en tiennyt. Hänen antamansa näkyvyys toi Abramovićille paljon uusia nuoria seuraajia, jotka kiinnostuivat performanssitaiteesta, mistä tämä oli hyvin kiitollinen. Iloinen yllätys minulle oli, että Abramovićin ystäviin kuuluu muusikko Anohni, jota arvostan erittäin paljon.

Teoksen herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkän esseen verran, mutta tällä kertaa lopetan tähän. Taidekäsityksessäni on liikahtanut jotain, enkä ole varma mitä. Lisäksi minusta on pitkästä aikaa tainnut tulla jonkun fani. 

 ”My parents’ marriage was like war – I never saw them hug or kiss or express any kind of affection toward each other. Maybe it was just an old habit from partisan days, but they both slept with loaded pistols on their bedside tables!” (s. 9)

”You must really be exhausted, to the point where there’s nothing left: when you’re so tired that you can’t take it anymore. When your brain is so tired of working that it can no longer think – that’s the moment when liquid knowledge can enter.” (s. 138)

”You’ve met the warrior and the spiritual ones. The bullshit one is the one I try to keep hidden. This is the poor little Marina who thinks everything she does is wrong, the Marina who’s fat, ugly and unwanted.” (s. 338)

Maisku Myllymäki: Holly (WSOY 2021)

Muistiinpanoja luettuani Hollyn:

a) kaksi erilaista naista: toisen puhe pulppuaa arvaamattomana ja hillittömänä, toisen taas kulkee sisäisenä virtana, josta ulos pääsee vain harvoja, arkoja sanoja 

b) kerronnan rytmitys henkilöhahmon rytmin mukaan, Hollyn pulppuava, hengästyttävä rytmi tuntuu tekstissä (tulee mieleen Marjo Heiskasen Mustat koskettimet), samoin Evan neuroottisuus; myös hahmojen rytmit suhteessa toisiinsa 

c) ulkopuolisen kertojan käyttö, se on tässä hyvin kiinnostavaa 

d) ruumiillisuuteen syvälle pureutuvat ajatusryöpyt, joita tulee melko tiheään tahtiin ja jotka kiehtovat ja pohdituttavat 

e) kieli, joka soljuu, aaltoilee, murtuu ja hypähtelee 

f) jännite, joka lävistää kaiken 

g) meren olemus, jonka voi tuntea kunnolla vain sisään kävelemällä (mieleen tulee Gaston Bachelardin essee Vesi ja unet) ja joka ilmentää henkilöiden tiedostamattomia puolia 

h) saarella vieraileva mies, jonka astuessa kuvaan koin pienen järkytyksen, koska olin niin viehättynyt Evan ja Hollyn keskinäisestä energiasta 

i) viini; kirjoitan tätä juotuani vähän viiniä, mutta se sopii romaanin yhteyteen hyvin, Hollylla riittää viiniä tarjottavaksi 

j) linnut, ja miten lintujen nimet muodostavat suuren osan poetiikasta tavalla joka inspiroi valtavasti 

k) kuvallisuus; teksti tuo lukijan eteen tarkkana saarimiljöön taloineen, kallioineen, aaltoineen 

(Lisämerkintöjä: Maisku on kollegani, istumme samassa työryhmässä ja tunnemme toisemme myös kirjablogipiirien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että hänen esikoisromaaninsa on nyt julkaistu ja Holly liehuu maailmalla kaftaani hulmuten.)

Kirja saatu kustantajalta, kiitokset.

”Ehkä joku on joskus kutsunut häntä tai hänen ruumiinsa osia persikaksi.” (s. 22)

”Joskus ihmisille eivät riitä jo olemassa olevat linnut, vaan heidän on pakko luoda lisää.” (s. 27)

”Joten voit arvata, että kuuntelin itseäni kauhun vallassa, en ymmärtänyt, miten suustani tuli sellaisia lauseita, olin suunniltani, päästäni sekaisin. Tiedätkö, mitä se oli? Se oli halua miellyttää, pitää kiinni.” (s. 187)

Gaston Bachelard: Vesi ja unet – essee materiaalisesta mielikuvituksesta (ntamo 2015, suom. Jan Blomstedt)

Ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardilla (1884–1962) oli myös luonnontieteellinen koulutus, ja hän halusi ajattelussaan yhdistää tieteen ja runouden mahdollisuudet. Vesi ja unet -essee käsittelee veden ilmenemistä poetiikassa, unimaailmassa ja mielikuvituksessa. Luin teosta hyvin hitaasti ja pitkään, ja tuntuu että ymmärsin tästä ehkä noin 10 %, mutta ei se mitään. Bachelardin teksti on myös itsessään hyvin kaunokirjallista ja siinä tapahtuu kiinnostavia värähdyksiä. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että jotain olen lukemastani sisäistänytkin, koska parin arvioimani kirjan, joissa vesielementti on ollut vahvasti läsnä, yhteydessä olen miettinyt Bachelardin materiaalista mielikuvitusta. Lyhykäisyydessään, niin kuin minä sen ymmärsin: veden kuvaamisen kaunokirjallisessa tekstissä ei pitäisi jäädä vain pinnan eli silmällä näkyvän tasolle, vaan pitäisi pyrkiä tavoittamaan veden olemus ja hakea kielikuvat syvemmältä. Bachelardin esimerkit ulottuvat Shakespearen Ofeliasta Edgar Allan Poehen, ja lisäksi siteerattuna on monia itselleni aiemmin tuntemattomia ranskalaisia runoilijoita. Kiehtova ja haastava essee. Ystäväni kertoi, että oli toisella lukukerralla oivaltanut teoksen sisällöstä paljon enemmän, ja minäkin ajattelin tarttua tähän joskus uudelleen. Kirjassa esitetyt ajatukset myrskystä ja raivoavasta merestä kaunokirjallisina ilmiöinä täytyy kyllä käydä läpi tarkasti erään oman tekstini kannalta, ennen kuin vien tämän takaisin kirjastoon.

“Lyhyesti: näemme että materia on muodon tiedostamaton tausta. Ei vain veden pinta; vesi itsessään, koko massallaan, lähettää meille noiden heijastustensa herkeämättömän viestin. Vain materia voi ottaa kantaakseen tunteiden ja vaikutelmien moninaisuuden. Se on tunteiden varanto.” (s. 56)

“Minusta pitäisi huomata myös uneksinnan ilmaisemattomat arvot ja arvostukset, niiden ihmisten uneksinnat, jotka pakenevat yhteiskuntaa ja haluavat ottaa maailman mukaansa ainoana kumppaninaan. Täydellistä yksinäisyyttä ei tietenkään ole. Eristäytyvä uneksija säilyttää varsinkin yhteytensä kieleen ja kielen uneksittuihin arvoihin; hän säilyttää kieliperheensä runouden.” (s. 132)

“Täytyykö lisätä, että epätavallinen myrsky on myrsky, jota tässä tulkitsee joku epätavallisessa mielentilassa oleva? Silloin universumin ja ihmisen välille aukeaa epätavallinen yhteys, sisäinen, läheinen, substantiaalinen kommunikaatio.” (s. 165)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07 (Gummerus 2021)

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

Suvi Valli: Hallittua kaatumista – ja muita ruumiin kielen asentoja (Poesia 2021)

Esseekokoelma ruumiillisuudesta ottaa lähtökohdakseen asennot, ja niistä rönsytään lajityypin mukaisesti monenlaiseen. Teos on hyvin kirjoitettu, tekijän tausta runoilijana näkyy kielellisissä värähdyksissä ja esseeproosan tarkassa muotoilussa. Esseekirjaksi teos on pitkähkö, yli 220 sivua, ja lukemiseni tapahtui hitaasti, mutta se oli ihan mielekäs tapa tämäntyyppisen esseistiikan parissa. Kirjoittajan lukeneisuus on hyvin laajaa, ja viittauskohteita löytyy niin kotimaisesta nykyrunoudesta kuin 1800-luvun matkakirjallisuudestakin. Mieleenpainuvinta olivat pohdinnat kielestä aistina, tarkkailemisen ja tarkkailtavana olemisen vertailu, kuljeskelu kädet selän takana ja pornonovellin oulipolainen muuntuminen teehetkeksi. 

 ”Ruumis tuntuu todemmalta kuin keho. Se ilmentää, kuinka tulemme olleiksi joka hetki, ja kuinka meissä on jo nyt jotakin meille vierasta, joka jää jäljelle kun henki lähtee.” (s. 43)

”Sairaus ja seksuaalivietti ovat vahvoja voimia, koska niiden vallassa ihmisen uskotaan herkemmin kääntävän selkänsä yhteiskunnan velvollisuuksille ja säännöille, keskittyvän sänkyyn ja siinä piehtaroivaan ruumiiseen.” (s. 83)

”Silti usein tuntuu siltä, etten ehdi ahmia ympäristöä silmilläni, koska minut syödään.” (s. 181)