Luetut kirjat 9/2021

Luonnehdinnat syyskuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Touko Kauppinen: Häikäisevät (Teos 2021)

Nimestään huolimatta tämä romaani näyttäytyi minulle sumuisena. Sen kertoja tavoittelee jonkinlaista yhteisyyttä ja yrittää päästä muiden henkilöiden päiden sisään, mutta jää kuin harmaan verhon taakse ihmettelemään, mitä toisella puolella on. Kadonnutta naista etsitään, mutta kukaan ei kerro tästä mitään. Asetelmasta syntyy kiehtovaa proosaa. Vähän väliä saa ihmetellä, että mitä tämä oikein on, ja se on minulle lukijana hyvä merkki. Kauppinen on kirjoittanut teoksensa täyteen vaikuttavia lauseita, joiden vaikutus syntyy myös ajoittaisesta hämmentävyydestä. Teos kokeilee muodolla erilaisin tavoin ja hyödyntää esimerkiksi säkeitä ja sotkettuja rivejä. Häikäisevät on fragmentaarinen, tiivistunnelmainen ja hyvin arvoituksellinen esikoisromaani.

“Mutta tämä muisto on ehkä parasta lopulta jättää kokonaisuuden ulkopuolelle. Se on liian vaikea ja ratkaisematon.” (s. 69)

“On kuin hän haluaisi jäädä pihalle katselemaan liikkuuko yössä vielä jotain, joka on niin yllättävää ja ihmeellistä, ettei sitä heti edes tajuaisi.” (s. 117)

“Tämä muistuma pitää herättää eloon, antaa sille oma osuutensa, koska muuten se jää laiminlyödyksi muistoksi. Olisin niin halunnut, että asiat olisivat menneet toisin ja tätä ei olisi tarvinnut avata.” (s. 135)

Iida Kukkonen, Tero Pajunen, Outi Sarpila, Erica Åberg: Ulkonäköyhteiskunta : ulkoinen olemus pääomana 2000-luvun Suomessa (Into 2019)

Tämä oli minulla työkirjana, koska opettajani suositteli tätä esseeni taustamateriaaliksi. Vaikka ajattelin vain selailevani sopivimmat kohdat, päädyin lopulta lukemaan koko tietokirjan läpi, sen verran kiinnostavasti aihetta käsiteltiin. Välillä kävi, kuten minulle usein tutkimusta perusteellisesti esittelevien tietokirjojen kanssa käy: lukeminen alkoi tuntua kovalta työnteolta tai tavoitteelliselta opiskelulta, sellaiselta että ”nyt minun on paukutettava tämä oppi väkisin päähäni, vaikka tekisi maailman eniten mieli lähteä ulos kirmaamaan auringonpaisteeseen”. Siksi on hankala arvioida teosta narratiivisena tietokirjana – pelkkää kuivaa toteavuutta se ei toki sisällä. Teoksen lukemisen myötä käy selväksi, että elämme vahvasti ulkonäköyhteiskunnassa myös Suomessa, vaikka usein monet haluavat ajatella ettei näin olisi.

“Tinder-todellisuudessa ulkonäölliset resurssit punnitaan parissa sekunnissa ja muut resurssit viimeistään ensitreffeillä ennen alttaria.” (s. 45)

”– – kiista selfieiden haitallisuudesta tai vapauttavuudesta ohittaa juuri sen, mikä tekee selfieistä kiinnostavan tutkimuskohteen: selfien ottaminen on omaehtoista, aktiivista toimintaa, jossa käytetään koko ruumista – ei pelkkää katsetta.” (s. 185)

Joonas Kallonen: Giljotiini (WSOY 2021)

Giljotiini on kerronnaltaan vetävä ja kielellisesti vahva romaani mm. traumoista, terrorismista, taiteesta ja yhteiskunnasta. Ajattelin ensin, että miten voin kirjoittaa tästä tarpeeksi tiiviisti, en pysty ja joko kirjoitan kymmenen liuskaa ykkösen rivivälillä tai en mitään. Mutta yritän olla ytimekäs, vaikka käsillä oleva aineisto on runsas. (Lisäksi kirjan lukemisen jälkeen tuntuu jotenkin väärältä kirjoittaa tästä suuryrityksen ylläpitämälle sosiaalisen median alustalle...) Näkökulmahenkilöiden määrä on uhkarohkean suuri: keskiössä ovat kaksoset, Mikael ja Sofia, joista toinen opiskelee Pariisissa, toinen Helsingissä. Lisäksi mukana on Sofian (ex-)rakastaja, rahamaailman ja numeroiden palveluksessa työskentelevä Sebastian, kaksosten vanhempien tarinalinja menneisyydessä sekä Mikaelin ystävä Aude.

Tahoillaan kipuilevien Sofian ja Mikaelin päässä kuuluu lyttääviä ja vahingoniloisia ääniä, ja kummankin kokema piina välittyy tajunnanvirtana vahvasti. Teatteriopiskelijoiden maailma on toteutettu tarkasti ja uskottavasti, samoin terroristiseen ajatteluun johtava polku. Pidin paljon myös siitä, miten seksuaalivähemmistöön kuuluminen oli teoksessa mukana ilman ihmeempiä alleviivauksia. Tekijän kielellinen kapasiteetti on selvää, välillä runsaiden kielikuvien jatkumoita olisi voinut omaan makuuni tiivistääkin. Romaanissa esitetyt ajatuskulut ovat loppuun saakka mietittyjä, teräviä.

”Tämä on työni karmein puoli. On totuttava sanomaan ei. Ei, ei, ei, joka päivä ei, joka sekunti ei, ei sitä, ei tätä. Ai että, onko sulla jokin fantastinen idea, joka muuttaisi katsojien elämän, voi kultamussukka, tässä siihen yksinkertainen vastaus: ei.”

”Muistoa voi vihata ja rakastaa samaan aikaan.”

”On vaikea puhua, kun maailma elää kaikkien väriensä läpi, lakkaamatta, iholla.”

”Huomaan vasta nyt, kuinka värikkäästi kaikki ovat pukeutuneet. Olen musta tahra värikkäässä maalauksessa.”

”Ei voi osallistua teokseen, jonka kaari on mysteeri.”

Virpi Vairinen: Kaikki tapahtuu niin paljon (Poesia 2020)

Tietoverkottuneen maailman ilmenemistapoja tarkasti ajateltuna, ja elämää tällaisessa todellisuudessa - kunnes kuolema. Yllättävä, kuten niin usein on. Taideteos muuttuu toiseksi, kuten Don DeLillon Esittäjässä, joka limittyy puhujan kokemaan oudoin yhteensattumin. Runogeneraattorin outouttama päiväkirjateksti näyttäytyy surun alkuhetkien epätodellisuuden tuntuna.

”kadotan ilmaisuja asioille kuten päällä/pois, koska pois päältä oli lopulta olemassa niin lyhyen aikaa” (s. 17)

”arjesta on tullut käyskentelyä ylläpidon ja korjaamisen / välimaastossa” (s. 29)

”on vain ihmisen itsepintainen tarve nähdä minkä tahansa / sisälle ja olla joutumatta minkään ulkopuolelle” (s. 56)

”matkaa minua käsillään ja on kaikkialla / hän vastapäätä hän / niin minä luomuksensa hänen / hän istui loputtomiin, on minussa” (s. 80)

Liv Strömquist: Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan (Sammakko 2021, suom. Helena Kulmala)

Liv Strömquistin uusimman suomennetun sarjakuvaesseen aiheena on rakkaus. Teoksen näkökulma on, että rakkaussuhteet ovat yksilöä korostavana läpeensä kapitalistisena aikana muuttuneet kuin shoppailuksi – jos tuote on huono, se vaihdetaan parempaan. Eikö todellisessa romanttisessa rakastumisessa sen sijaan pitäisi keskittyä toiseen, jopa sulautua häneen? Rakkaudelle tuhoisasta kuviosta esimerkkinä käytetään Leonardo DiCaprion uimapukumallien deittailua. Teos on ainakin osittainen antiteesi tekijän aiemmalle teokselle Prinssi Charlesin tunne, ja albumit keskustelevat mielessäni keskenään; se mikä Prinssi Charlesin tunteessa osoitettiin rakenteeksi ja kritiikin kohteeksi, pyritään Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -teoksessa hajottamaan ja sulauttamaan mystiseen, kuten hullaantumalla rakastuneen ego. Uusi teos tuntuu ensin jopa katumusharjoitukselta aiemmalle, niin paljon niiden esittämät pointit eroavat. Punaisin ruusu… on ovelasti rakennettu, koska aluksi tulee ajatus siitä, että teos oikeasti idealisoi nyt täydellistä, kompromissitonta antautumista rakkaudelle tilanteessa kuin tilanteessa, kunnes säröjä alkaa näkyä. Jonkin verran turhaa toistoa tuntuu teemojen käsittelyssä olevan. Kärjistys ja paasaus ovat Strömquistin tyyliä, mutta tällä kertaa olisin pärjännyt vähemmällä samoihin pointteihin palaamisella. Vetävä albumi jälleen, luin kahdella istumalla.

Saara Turunen: Järjettömiä asioita (Tammi 2021)

Olen lukenut tätä romaania kuukausien ajan e-kirjana puhelimelta, mikä ei ole otollisin tapa lukea, ja uskon vahvasti tämän vaikuttaneen ajoittaiseen raskauden ja hajanaisuuden tuntuun, joka lukukokemuksessani oli läsnä. Formaattiongelmani sai jopa miettimään, kannattaako minun tässä kohtaa julkisesti ajatuksia kirjasta jakaa, mutta toisaalta hetket, jolloin romaania luin, unettomat alkuyöt tai väsyneet aamut, sopivat kirjan henkeen; välitiloihin joissa oleminen tuntuu usein hankalalta eikä hyviä ratkaisuja tunnu löytyvän. Joten ajattelin tästä nyt kuitenkin kirjoittaa.

Kirjan nimi puhutteli minua heti, koska rakkauden järjettömyys on ajatuksena erittäin läheinen. Oli myös osuvaa, että sain luettua tämän loppuun heti Liv Strömquistin Punaisin ruusu puhkeaa kukkaan -albumin perään. Turunen kirjoittaa jossain määrin kokemuksesta jonka harvinaisuutta nyky-yhteiskunnassa Strömquist analysoi, järjen ulkopuolelle menemisestä rakkauden alueella, ja jossain määrin romaanin kuvaus taas on juuri järkeilyä, sen miettimistä, miksi puoliso ei vastaa omia odotuksia vaan turhauttaa ja ärsyttää, ja sen miettimistä, pitäisikö elämänsä elää jollakin toisella tavalla. Ja onko järjettömyyttä, aidon rakkauden mahdollistumista se, että pysyy, koska jostakin tulee selittämätön halu siihen? Sitä jään miettimään. Rakkaus on aina hyvä kirjan aihe, ja lisäksi Järjettömiä asioita sisältää moninaisia teemoja, kuten ympäristö, kuolema, lasten saaminen (pitäisikö vai ei), kontrolli ja irti päästäminen. Turunen on ääneltään tunnistettavimpia nykykirjailijoitamme, mistä kertoo sekin, että useissa Goodreads-arvioissa tulee vastaan käsite saaraturusmainen.

”Ja sitten jonkin ajan kuluttua luen sanomalehdestä artikkelia, jossa sanotaan, että vain sellaiset suhteet kestävät, joissa jaetaan samanlaiset arvot ja yhteiset kiinnostuksenkohteet ja tulen hieman haikealle mielelle, sillä tiedän, että tilastojen mukaan meidän olisi kuulunut erota jo aikoja sitten.”

”Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään.”

”Sillä vuosien myötä olen myös havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Saara Metsäranta: Kuori, jossa kirjoitan (Basam Books 2021)

Tällä kertaa jotain aivan muuta kuin keskiluokkaisuuden silottamaa todellisuutta. Kirjan minäkertojana on Maire, alkoholisti, joka kaipaa entistä naisystäväänsä, ja välillä äiti käy siivoamassa hänen kotiaan, kun hän itse makaa krapulassa. Kaipaus menetettyä rakastettua kohtaan on väkevän ruumiillista. Romaani on täynnä viskiä, pillua ja tiheitä lauseita. Lyhytlauseinen tyyli on nykivää ja rajua; lukiessa tuntuu kuin joku läpsisi poskille ja kieputtaisi niin että pyörryttää. Lauseiden välillä tapahtuu värähtäviä siirtymiä. Kerronta leikittelee jatkuvasti myös metafiktion kanssa, Maire nimittäin yrittää kirjoittaa romaania, vaikka siitä ei meinaa tulla mitään, känniset kirjoitusvirheetkin päätyvät tekstin sekaan. Ylisukupolvinen trauma tulee alleviivaamatta esiin; jo isä on ollut alkoholisti, ja Maire on lapsena etsinyt kotoa hänen pullojaan äidin antamaa palkkiota vastaan. Pilkahduksia tarjoavat hetket siskontytön kanssa, vaikka lapsen vahtiminenkin on välillä aika päätähuimaavaa menoa. Rankan monologin kielenkäyttö on taitavaa, poeettisesti vahvaa. Ajoittain kännäämisen, himokkaan haaveilun, kirjoitusyritysten ja itsesäälissä vellomisen toisteisuus puuduttaa, mikä lienee jossain määrin tarkoituksellista. Vastaavaa menoa ei kotimaisen nykyproosan joukosta helpolla löydä – Niko Hallikaisen alkuvuodesta ilmestynyt Kanjoni voi toimia jonkinlaisena sukulaisteoksena, vaikka romaanien maailmoissa onkin paljon eroavaisuuksia.

”Annoin sinun kätesi mennä. Ja sinun kätesi olivat kauneinta, mitä tiedän. Eivät kauneinta, mitä näen, mutta jos unohtaisin kosketuksesi, unohtaisin ihoni.” (s. 14)

”En halua tarvita ketään, ja jos tuhoan itseni, on se minun valintani siinä missä jonkun valinta on kasvaa ihmisenä joksikin. Mihin ihmiset sitten haluavat kasvaa? Myötätuntoon, henkisyyteen, saivarteluun, tekopyhiksi, valehtelevat nirvanaksi sitä.” (s. 91)

Kritiikkejäni Runografi-sivustolla

Tänään on auennut uusi kotimainen runosivusto, Runografi. 

"Runografi luo runoudelle keskitetyn keskustelualustan, jossa voi jakaa lukukokemuksiaan tai teoksen nostattamia ajatuksia. Kenttä tarvitsee keskustelua, jotta se voisi elää."

– Runografin manifesti

Toimin yhtenä sivuston kriitikoista osana yhdeksän hengen toimituskuntaa. Lisäksi Runografia päätoimittaa Daniil Kozlov, joka kertoo pääkirjoituksessaan sivuston taustoista: "Runografi on syntynyt tarpeesta luoda jonkinlainen kokoava elin, joka vähentäisi sirpaleisuuden haittapuolia tuhoamatta sen vahvuuksia. Sivusto katalogisoi ja arvioi kaikki vuoden 2021 jälkeen julkaistut runoteokset, julkilausuttuna tehtävänään tehdä painetusta sanataiteesta toisaalta saavutettavampaa ja toisaalta helpommin lukijoidensa luokse löytävää." 

Olen arvioinut sivustolle toistaiseksi seuraavat kirjat:

Kaija Rantakari: Salit 

Pirkko Lastikka: Aallokkokivi

Santtu Cederström: Hanto

Henri Hirvenoja: Crescendo

Tutustukaa sivustoon, rekisteröitykää ja jättäkää teosten yhteyteen kommentteina omia näkemyksiänne! Keskustelu uusista runoteoksista on erittäin toivottua.

Runografin kriitikkojoukkoon kuuluvat lisäkseni Johanna Osváth, Maiju-Sofia Pitkänen, Sofia Blanco Sequeiros, Reeta Holopainen, Aura Nurmi, Janne Löppönen, Helga West ja Veera Kiurujoki.

Jatkossa pyrin todennäköisesti "upottamaan" Runografiin tekemistäni arvioista lyhyet tiivistykset blogin kuukausittaisten luettujen teosten katsauksiin.

Luetut kirjat 8/2021

Luonnehdinnat elokuussa lukemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Chuck Palahniuk: Fight club (Like 2006, suom. Henrik Laine)

Elokuvana Fight club on yksi ikisuosikeistani, mutta romaania en ollut lukenut ennen tätä. Kuten Yle Areenasta kuunneltavan Kirja vs. leffa -ohjelman teosta käsittelevässä jaksossa todetaan, Palahniukin romaani on varsin elokuvakäsikirjoitusmainen. Loikkiva rakenne, hyvin lyhyitä kappaleita, etenee vauhdilla. Tyyli on sivaltavan poeettista lyhytlauseproosaa. Pidän siitä, miten romaani vihjaa toistolla tärkeästä juonellisesta ratkaisustaan. Välillä tuntuu, että olen liian vanha tai seestynyt tähän rankisteluun: “Minut voitaisiin hirttää, pallini voitaisiin repiä irti, minua voitaisiin raahata pitkin katuja, ihoni nylkeä tai minua voitaisiin polttaa lipeällä, mutta Pressman-hotelli tunnettaisiin aina paikkana jossa maailman rikkaimmat ihmiset söivät kusta.” (s. 127) Ei yllätä, että homoeroottisempia viboja on poistettu leffaversiosta, esim. kertojan ensimmäinen kohtaaminen Tyler Durdenin kanssa nudistirannalla. Kapitalismi- ja kulutuskriittisyys tuntui lukiessani lävistävän kertomuksessa aivan kaiken, ja ihmetyttää entistä enemmän ns. miesasiamiesten luku- tai katsomistapa, jossa he määrittelevät Fight clubin kertomukseksi siitä, että tosimiesten täytyy tapella ja kestää mitä vaan. Toistensa murjominen ei varsinaisesti ole kirjan kehyksessäkään tervehenkinen, utopiaan johtava ratkaisu, vaan rakkauden mahdollisuudella on tärkeä osansa. Tämä ei ole kirjallisesti mullistavan laadukas teos, mutta vetävä ja monitasoinen. Leffa taitaa tosiaan tässä tapauksessa olla vahvempi.

“Sitä unettomuus teettää. Kaikki on niin etäistä, kuin kopion kopion kopio. Unettomuus etäännyttää kaikesta, mitään ei voi koskettaa eikä mikään voi koskettaa.” (s. 19)

“Fight clubista tulee syy käydä salilla sekä pitää hiukset ja kynnet lyhyinä. Salit ovat täynnä kundeja jotka yrittävät näyttää miehiltä – ikään kuin miehenä oleminen merkitsisi sitä että näyttää sellaiselta kuin kuvanveistäjät ja mainoskuvaajat toivovat miesten näyttävän.” (s. 55)

Marina Abramović: Walk Through Walls (Fig Tree 2016, ghostwriterina toiminut James Kaplan)

Performanssitaiteilija Marina Abramovićin muistelmateos kietoo yhteen vuosikymmenien uraauurtavan työn ja hurjan elämäntarinan. Teos on hurmaavan omaääninen, ei pelkkää rankkuutta ja rypemistä kuten voisi pelätä, vaan myös taiteilijan slaavilainen huumori on läsnä. Samalla Walk Through Walls on enemmän kuin elämäkerta; se saa ajattelemaan omaa taidekäsitystään, menemään sen ytimeen ja miettimään, mihin itse on taiteilijana valmis, tai miten äärimmilleen haluaa itsensä viedä; miten äärimmilleen täytyy itsensä viedä, jos haluaa tehdä taidetta joka todella vaikuttaa kokijoihinsa?

Abramović kasvoi Belgradissa, silloisessa Jugoslaviassa. Hän oli sotasankarien tytär, ja vanhempien avioliitto oli hyvin onneton. Äiti oli häntä kohtaan väkivaltainen ja kontrolloiva, samalla kuitenkin etäinen. Häpeä painoi ankarasti perheessä. Kuultuaan, että Abramović oli ollut varhaisessa performanssissaan alasti, äiti suuttui niin että huusi tappavansa hänet ja yritti heittää häntä lasilla.

Voi psykologisoida loputtomiin, miten äidin ankaruus sekä itseään että muita kohtaan siirtyi myös Marinaan kun tämä alkoi tehdä performanssitaidetta. Jo varhain Abramović ymmärsi, että kaksiulotteisuus ei riitä, vaan hän haluaa taiteen tapahtuvan tilassa ja oman ruumiinsa olevan keskiössä. Muu kuin äärirajoille meneminen ei riitä; Thomas Lips -teoksessa hän viilsi vatsaansa vertavuotavan tähden, ruoski itseään niin pitkään kuin pystyi ja asettui makaamaan jääpalojen päälle. Rhythm 0 -teoksessa hän seisoi kuusi tuntia galleriatilassa, pöydällä oli 72 tavaraa. ”During this period I take full responsibility”, luki ohjeistuksessa, jotka ovat tärkeä osa performanssia ja omanlaistaan runoutta; lopulta Rhythm 0:n yleisö riisui häntä, yksi ihminen viilsi häntä kaulaan ja joi hänen vertaan, toinen miltei ampui häntä pistoolilla.

Mystiset kokemukset kulkevat vahvasti mukana taiteilijan elämässä. Abramović antaa sattumuksille suuren merkityksen, ja joskus ne kieltämättä ovat uskomattoman tuntuisia. Esimerkkinä se, että Abramovićilla on sama syntymäpäivä kuin hänen taiteilijarakastetullaan Ulaylla (myös äitini muuten jakaa heidän kanssaan syntymäpäivän), ja heidän ensikohtaamisellaan selvisi, että molemmilla oli tapana repiä kalenterinsa tuon päivän kohdalta. Ulayn kanssa Abramović oli yhdessä 12 vuotta, ja yhteistyö päättyi 1988 (parisuhteen käytännössä jo päätyttyä) heidän kävelyllään Kiinan muuria pitkin niin, että he aloittivat vastakkaisista päistä, kohtasivat keskellä, ja lähtivät lopullisesti eri suuntiin elämässä. Sitä ennen kaksikko oli mm. elänyt vuosia autossa ja käynyt asumassa keskellä Australiaa alkuperäiskansan keskuudessa. Aboriginaaleilta Abramović ja Ulay oppivat hiljaisuuden ja paikallaan pysymisen, joista tuli myös tärkeitä taiteen elementtejä.

Abramovićin työtä ja persoonaa sekä vihataan että rakastetaan. Minä liityin jälkimmäiseen joukkoon viimeistään tämän kirjan myötä. Hänen taiteellisessa työssään on aina takana ajatus. Siitä huolimatta olisi väärin sanoa, että hän on ”poliittinen taiteilija” tai ”yhteiskunnallinen taiteilija”. Se latistaisi paljon sitä, mistä on kyse. Abramovićin filosofiassa taide on elämää ja kuuluu kaikille. Hänen henkilökohtainen elämänsä vuotaa usein hänen taiteeseensa, mutta ei ilmeisellä tavalla. Ihailen häntä, ja samalla hän on äärimmäisyydessään vähän pelottavakin. Huomaan myös, etten ole varma mitä ajattelisin kaikesta mystisestä puheesta liittyen energioihin ja puhdistautumiseen, jota taiteilija kävi usein harjoittamassa erilaisten shamaanien luona esimerkiksi petyttyään rakkauselämässään. Toisaalta olen nyt paljon avoimempi tällaiselle kuin olisin ollut vaikkapa vielä pari vuotta sitten, eikä asia lukiessa hirveästi häirinnyt.

Viimeisinä vuosina ennen viisi vuotta sitten julkaistua kirjaa Abramovićista on tullut supertähti, ja hän on vihdoin alkanut tienata kunnolla rahaa (performansseja ei voi myydä kuin tauluja). Tähän vaikuttivat erityisesti New Yorkiin muuttamisen jälkeen syntyneet performanssit The House With the Ocean View ja The Artist Is Present. Ensin mainittuun viitattiin Sinkkuelämää -sarjassa (jossa Abramović ei halunnut esiintyä itse, koska ei ole näyttelijä), mikä ensin nauratti minua koska muistin kyseisen jakson, mutta tulin surulliseksi kun Abramović kertoi, että koki itsensä ja performanssinsa lopulta pilkatuiksi kun niitä käsiteltiin populaarikulttuurissa. Artist Is Present oli suurmenestys, ja Abramovićin esiintymistä (hän istui kolmen kuukauden ajan 8 tuntia päivässä liikkumatta MoMassa, ja ihmiset saivat vuorotellen istua häntä vastapäätä) kävi katsomassa mm. Lagy Gaga. Kiinnostava fakta oli myös, että Gaga on ollut sen jälkeen Abramovićin oppilaana, sitä en tiennyt. Hänen antamansa näkyvyys toi Abramovićille paljon uusia nuoria seuraajia, jotka kiinnostuivat performanssitaiteesta, mistä tämä oli hyvin kiitollinen. Iloinen yllätys minulle oli, että Abramovićin ystäviin kuuluu muusikko Anohni, jota arvostan erittäin paljon.

Teoksen herättämistä ajatuksista voisi kirjoittaa pitkän esseen verran, mutta tällä kertaa lopetan tähän. Taidekäsityksessäni on liikahtanut jotain, enkä ole varma mitä. Lisäksi minusta on pitkästä aikaa tainnut tulla jonkun fani. 

 ”My parents’ marriage was like war – I never saw them hug or kiss or express any kind of affection toward each other. Maybe it was just an old habit from partisan days, but they both slept with loaded pistols on their bedside tables!” (s. 9)

”You must really be exhausted, to the point where there’s nothing left: when you’re so tired that you can’t take it anymore. When your brain is so tired of working that it can no longer think – that’s the moment when liquid knowledge can enter.” (s. 138)

”You’ve met the warrior and the spiritual ones. The bullshit one is the one I try to keep hidden. This is the poor little Marina who thinks everything she does is wrong, the Marina who’s fat, ugly and unwanted.” (s. 338)

Maisku Myllymäki: Holly (WSOY 2021)

Muistiinpanoja luettuani Hollyn:

a) kaksi erilaista naista: toisen puhe pulppuaa arvaamattomana ja hillittömänä, toisen taas kulkee sisäisenä virtana, josta ulos pääsee vain harvoja, arkoja sanoja 

b) kerronnan rytmitys henkilöhahmon rytmin mukaan, Hollyn pulppuava, hengästyttävä rytmi tuntuu tekstissä (tulee mieleen Marjo Heiskasen Mustat koskettimet), samoin Evan neuroottisuus; myös hahmojen rytmit suhteessa toisiinsa 

c) ulkopuolisen kertojan käyttö, se on tässä hyvin kiinnostavaa 

d) ruumiillisuuteen syvälle pureutuvat ajatusryöpyt, joita tulee melko tiheään tahtiin ja jotka kiehtovat ja pohdituttavat 

e) kieli, joka soljuu, aaltoilee, murtuu ja hypähtelee 

f) jännite, joka lävistää kaiken 

g) meren olemus, jonka voi tuntea kunnolla vain sisään kävelemällä (mieleen tulee Gaston Bachelardin essee Vesi ja unet) ja joka ilmentää henkilöiden tiedostamattomia puolia 

h) saarella vieraileva mies, jonka astuessa kuvaan koin pienen järkytyksen, koska olin niin viehättynyt Evan ja Hollyn keskinäisestä energiasta 

i) viini; kirjoitan tätä juotuani vähän viiniä, mutta se sopii romaanin yhteyteen hyvin, Hollylla riittää viiniä tarjottavaksi 

j) linnut, ja miten lintujen nimet muodostavat suuren osan poetiikasta tavalla joka inspiroi valtavasti 

k) kuvallisuus; teksti tuo lukijan eteen tarkkana saarimiljöön taloineen, kallioineen, aaltoineen 

(Lisämerkintöjä: Maisku on kollegani, istumme samassa työryhmässä ja tunnemme toisemme myös kirjablogipiirien kautta. Olen kovin iloinen siitä, että hänen esikoisromaaninsa on nyt julkaistu ja Holly liehuu maailmalla kaftaani hulmuten.)

Kirja saatu kustantajalta, kiitokset.

”Ehkä joku on joskus kutsunut häntä tai hänen ruumiinsa osia persikaksi.” (s. 22)

”Joskus ihmisille eivät riitä jo olemassa olevat linnut, vaan heidän on pakko luoda lisää.” (s. 27)

”Joten voit arvata, että kuuntelin itseäni kauhun vallassa, en ymmärtänyt, miten suustani tuli sellaisia lauseita, olin suunniltani, päästäni sekaisin. Tiedätkö, mitä se oli? Se oli halua miellyttää, pitää kiinni.” (s. 187)

Gaston Bachelard: Vesi ja unet – essee materiaalisesta mielikuvituksesta (ntamo 2015, suom. Jan Blomstedt)

Ranskalaisfilosofi Gaston Bachelardilla (1884–1962) oli myös luonnontieteellinen koulutus, ja hän halusi ajattelussaan yhdistää tieteen ja runouden mahdollisuudet. Vesi ja unet -essee käsittelee veden ilmenemistä poetiikassa, unimaailmassa ja mielikuvituksessa. Luin teosta hyvin hitaasti ja pitkään, ja tuntuu että ymmärsin tästä ehkä noin 10 %, mutta ei se mitään. Bachelardin teksti on myös itsessään hyvin kaunokirjallista ja siinä tapahtuu kiinnostavia värähdyksiä. Olen kyllä viime viikkoina huomannut, että jotain olen lukemastani sisäistänytkin, koska parin arvioimani kirjan, joissa vesielementti on ollut vahvasti läsnä, yhteydessä olen miettinyt Bachelardin materiaalista mielikuvitusta. Lyhykäisyydessään, niin kuin minä sen ymmärsin: veden kuvaamisen kaunokirjallisessa tekstissä ei pitäisi jäädä vain pinnan eli silmällä näkyvän tasolle, vaan pitäisi pyrkiä tavoittamaan veden olemus ja hakea kielikuvat syvemmältä. Bachelardin esimerkit ulottuvat Shakespearen Ofeliasta Edgar Allan Poehen, ja lisäksi siteerattuna on monia itselleni aiemmin tuntemattomia ranskalaisia runoilijoita. Kiehtova ja haastava essee. Ystäväni kertoi, että oli toisella lukukerralla oivaltanut teoksen sisällöstä paljon enemmän, ja minäkin ajattelin tarttua tähän joskus uudelleen. Kirjassa esitetyt ajatukset myrskystä ja raivoavasta merestä kaunokirjallisina ilmiöinä täytyy kyllä käydä läpi tarkasti erään oman tekstini kannalta, ennen kuin vien tämän takaisin kirjastoon.

“Lyhyesti: näemme että materia on muodon tiedostamaton tausta. Ei vain veden pinta; vesi itsessään, koko massallaan, lähettää meille noiden heijastustensa herkeämättömän viestin. Vain materia voi ottaa kantaakseen tunteiden ja vaikutelmien moninaisuuden. Se on tunteiden varanto.” (s. 56)

“Minusta pitäisi huomata myös uneksinnan ilmaisemattomat arvot ja arvostukset, niiden ihmisten uneksinnat, jotka pakenevat yhteiskuntaa ja haluavat ottaa maailman mukaansa ainoana kumppaninaan. Täydellistä yksinäisyyttä ei tietenkään ole. Eristäytyvä uneksija säilyttää varsinkin yhteytensä kieleen ja kielen uneksittuihin arvoihin; hän säilyttää kieliperheensä runouden.” (s. 132)

“Täytyykö lisätä, että epätavallinen myrsky on myrsky, jota tässä tulkitsee joku epätavallisessa mielentilassa oleva? Silloin universumin ja ihmisen välille aukeaa epätavallinen yhteys, sisäinen, läheinen, substantiaalinen kommunikaatio.” (s. 165)

Antti Rönkä: Nocturno 21:07 (Gummerus 2021)

Intensiivisen romaanin päähenkilö häpeää seksuaalisuuden ilmenemistä omassa ruumiissaan ja mielessään. Kertomus jakautuu kahteen aikatasoon, kuten myös kertojaratkaisu, joka liikkuu minän ja hänen, preesensin ja imperfektin välillä. Tavallaan ratkaisu ilmentää myös persoonan eri puolia, joista toinen yrittää ottaa haltuun toisen, häpeävän. Kyvyttömyys paeta synkeyttä tuottavalta mielensä osalta tulee näkyviin, kuten Röngän esikoisessakin. Hienosti hän on tämänkin romaaninsa kirjoittanut. Rikas kuvakieli tekee kohtauksista – usein piinaavinakin – tietyllä tapaa nautittavia lukea. Tekstistä välittyvä olotila on usein ristiriitainen, kahtaalle repeävä, jännitteinen. Pienoisromaanin laajuinen Nocturno 21:07 on myös vetävä; pitkästä aikaa luin kirjaa pari tuntia yhteen putkeen. Teos sisältää kiehtovan, autofiktion olemusta koskevan pohdinnan, joka on upotettuna kirjastovierailun kuvaukseen – kirjastonhoitaja kuvataan hyväntahtoisesti pihalla olevana, mikä on stereotyyppistä, mutta en jaksanut loukkaantua. Ehkä tilanne on “tosielämästä”.

Vastikään lukemani Marina Abramovicin elämäkerran alussa on kertomus siitä, miten pelko rakennetaan meihin lapsena, ja Röngän romaania lukiessani aloin miettiä, miten syyllisyys rakennetaan. Kuka tai mikä sen tekee ja miksi? Toiset pelkäävät enemmän kuin toiset ja toiset syyllistyvät enemmän kuin toiset; mistä tällaiset erot syntyvät? Tällä kertaa päädyin lukemaan Goodreadsin arvioita teoksesta ennen siihen tarttumista, ja eräs käyttäjä piti romaania “avoimena paapatuksena elämän tuskasta” samastuen kirjassa kuvattuun kirjastovierailun mieheen, joka kysyi, miksi häntä pitäisi kiinnostaa jonkun elämästä lukeminen. Itse taas kiinnityin teoksen maailmaan monissa kohdin, vaikka kokemuksissani on paljon eroavaisuuksiakin päähenkilöön verrattuna. Onko sitten oikein (heh, tätä kysymystä viljellään paljon kirjassakin) kirjoittaa sellaisia romaaneja, joista toiset löytävät omat tunteensa ja kokevat tulevansa nähdyiksi, mutta joista toiset taas jäävät etäälle, koska ovat eläneet hyvin eri tavalla? Tietenkin on. Sitä paitsi romaanin lukemisesta saa irti paljon enemmän, kun ei aseta sille lähtökohtaisesti vaatimuksia. En väitä, että itsekään aina onnistuisin siinä, mutta tällaista avoimuutta kohti pyrin.

“– – kyllähän sen jokainen näki kun Anttia katsoi, ettei siinä seissyt mikään kunnon poika, tervemielinen poika, joka pelasi kuulasotaa ja jääkiekkoa ja tarvittaessa huusi ja tappeli.” (s. 10)

“Jos hän olisi etsinyt kuvia netistä, hän olisi itse ollut vastuussa ja ällöttävien himojensa vanki, joka varta vasten etsii tyydytystä netistä, kirjoittaa hakusanat tieten tahtoen. Mutta kun hän katsoi televisiota, hän saattoi vain ajatella että mitäs tekevät tällaisia videoita, en minä ole niitä valinnut – –” (s. 20)

“Kaikki keskustelumme ovat ironiaa. Sen on ilmeisesti tarkoitus tehdä asioista helpompia, vaikka oikeasti se tekee niistä vaikeampia.” (s. 40)

Suvi Valli: Hallittua kaatumista – ja muita ruumiin kielen asentoja (Poesia 2021)

Esseekokoelma ruumiillisuudesta ottaa lähtökohdakseen asennot, ja niistä rönsytään lajityypin mukaisesti monenlaiseen. Teos on hyvin kirjoitettu, tekijän tausta runoilijana näkyy kielellisissä värähdyksissä ja esseeproosan tarkassa muotoilussa. Esseekirjaksi teos on pitkähkö, yli 220 sivua, ja lukemiseni tapahtui hitaasti, mutta se oli ihan mielekäs tapa tämäntyyppisen esseistiikan parissa. Kirjoittajan lukeneisuus on hyvin laajaa, ja viittauskohteita löytyy niin kotimaisesta nykyrunoudesta kuin 1800-luvun matkakirjallisuudestakin. Mieleenpainuvinta olivat pohdinnat kielestä aistina, tarkkailemisen ja tarkkailtavana olemisen vertailu, kuljeskelu kädet selän takana ja pornonovellin oulipolainen muuntuminen teehetkeksi. 

 ”Ruumis tuntuu todemmalta kuin keho. Se ilmentää, kuinka tulemme olleiksi joka hetki, ja kuinka meissä on jo nyt jotakin meille vierasta, joka jää jäljelle kun henki lähtee.” (s. 43)

”Sairaus ja seksuaalivietti ovat vahvoja voimia, koska niiden vallassa ihmisen uskotaan herkemmin kääntävän selkänsä yhteiskunnan velvollisuuksille ja säännöille, keskittyvän sänkyyn ja siinä piehtaroivaan ruumiiseen.” (s. 83)

”Silti usein tuntuu siltä, etten ehdi ahmia ympäristöä silmilläni, koska minut syödään.” (s. 181)

Luetut kirjat 7/2021

Luonnehdinnat heinäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Sanna Puutonen: Sydänmuuri (Otava 2021)

Esikoiskirjailijan arkkitehtuurinovellit jättävät pinnan alle ja rivien väleihin paljon ilmaisematonta ja uhkaavaa. Tekstit ovat tarkkoja, ovelia ja jotkut julmiakin. Noin 120-sivuinen teos pitää sisällään 23 tarinaa, joten novellit ovat pääosin hyvin lyhyitä, mutta minikertomukset toimivat kirjoittajan käsittelyssä hyvin. Lauseet tuntuvat mietityiltä, tiiviiltä, pakatuilta. Vertailua alkoi arkkitehtiteeman vuoksi mielessään muodostaa Eeva Turusen Neiti U:n kanssa, ja vaikka tekijöiden tyylit ovat erilaiset, Puutosen ”Poikkeamat”-novellissa on paljon samaa henkeä Turusen ”Parahin tekninen isännöitsijä”-tekstin kanssa. Sydänmuuri on monipuolisesti ja kekseliäästi lyhytproosan keinoja käyttävä kokoelma. Positiivista, että isoiltakin kustantajilta tulee joskus novelliesikoisia.

”Kirkko sijaitsee joen rannalla, punaista taloa vastapäätä. Rakennusten keskinäistä suhdetta voidaan kuvata myös kolmenkymmenen tuuman metsästyskiväärin kantomatkalla.” (Usko, s. 17)

”Välistä paineli laiva, ja äkkiä olin keskellä ilmapalloja, mukeja, leikkuulautoja, boolimaljoja, hammasharjoja, jumppanauhoja, kauhoja, mattopiiskoja, maalinteloja ja lukuisia letkuja. Sukkahousuja tuli vastaan myös ja meduusoja, jälkimmäiset tunnisti siitä että ne takertuvat ihoon ja pistivät.” (Juhlat, s, 48)

Suvi Auvinen: Kaltainen valmiste (Kosmos 2021)

Esseekokoelma anarkismista, työstä, rakkaudesta, eläimistä, tottelemattomuudesta. Tekstin suoraviivainen tyyli toimi minulle ainakin kuunnellussa muodossa, jutustelevuus oli helposti lähestyttävää. Kun jokin asia menee tarpeeksi yli, pääsee välillä kirosanojakin, ja se on ihan ok. Esteettiset konservatiivit ovat arvioissaan repineet pelihousunsa, mikä ei ollut yllättävää. Minusta kotimaiselle esseekentälle kyllä mahtuu omakohtaisesti koetusta vahvasti ponnistavaa ääntä, joka ei kulttuuriviittaile niin laajasti kuin monet muut. Kaipailin kokoelmaan vahvempaa punaista lankaa; anarkismi muodosti sellaista toki, mutta tekstejä olisi minusta voinut sitoa sen ympärille tiukemmin. Rönsyt menivät välillä niin pitkälle, että keskittyminen herpaantui. Suosikkini kokoelmassa oli paskaduuniessee. Vuoroin nauroin, vuoroin heristin tykittelyn mukana mielessäni nyrkkiä epätasa-arvoiselle työelämälle.

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme (Aula & Co 2021, suom. Elina Melander)

Kesälukemiseksi hyvin sopinut romaani italialaisesta perheestä, joka keskustelee huutamalla. Paljon henkilöhahmojen vilinää ja hillittömiä, mutta lakonisesti ilmaistuja käänteitä. Mussolinin aikakauden fasismi vaikuttaa taustalla ja välillä tuttavia piilottelee ja katoaa, mutta perhe vaan porskuttaa eteenpäin keskustellen huutamalla. Kiinnostavaa, miten kertojaminä tulee vähitellen näkyväksi kirjan loppupuolella aikuisena, alkupuolella hän on lähinnä näkymätön tarkkailija. Luin pienissä paloissa hitaasti, ja sillä tavoin kirjan tyyli iski. Perheen isän ja äidin dialogeja olisi voinut lukea lisää ja lisää.

”Sellaisia olivat siis runot: Yksinkertaisia ja tyhjästä tehtyjä, ja ne kertoivat asioista, joita katsottiin. Katselin ympärilleni silmä tarkkana. Etsin asioita, jotka voisivat muistuttaa niitä mustia linnakkeita ja vihreitä niittyjä. Tällä kertaa minua ei hämäisi mikään.” (s. 59)

”Isän raivo yltyi pelottavaksi. Joka kerran, kun joku meistä ilmoitti aikovansa naimisiin, hän raivostui silmittömästi, oli tuleva puoliso kuka tahansa.” (s. 82)

”Oveluuteen perustuvat virheet ottavat ihmisen vangikseen. Niiden juuret ovat vahvemmat kuin ajattelemattomuuteen ja vilpittömyyteen perustuvien virheiden.” (s. 226)

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021)

Hosseinin kolmeen osaan jakautuva kokoelma jatkaa Pölyn ylistyksen esittelemällä tunnistettavalla esseeäänellä. Tällä kertaa teksteissä ollaan matkoilla, etsitään totuuksia ja mietitään kuolemaa - suuria kysymyksiä, vahvoja näkemyksiä. Esseissä on paljon timanttisia kiteytyksiä ja huumoria. Välillä ärsytti, mutta ei pahasti. En ole varma, mitä ajatella esseeminän asemoitumisesta ikään kuin ”ismien” ulkopuolelle, onko se omanlaistaan yläpuolelle kohottautumista vai nimenomaan ulkopuolisuutta, ja mitä uutta on ulkopuolisuuden kokemuksessa kirjoittajana, en tiedä. Ruumiillisuuden käsittelystä tässä pidin paljon. Hosseini ottaa esseiden erilaiset rakenteet käyttöönsä suvereenisti. Suosikkini ovat kokoelman alussa ja lopussa; Aurinkokuningatar on parhaita lukemiani viime vuosien kotimaisia esseitä, myös karunkaunis Marraslinnut painuu mieleen. Miesten tarinoiden herättämään keskusteluun en nyt kerta kaikkiaan jaksa lähteä. Saanko tässä vaiheessa asemoida itseni sen ulkopuolelle? Voisin tuumia ensin, vaikka pari vuotta, olen hidas ajattelija.

”Järjestelen ajatusten muotoisia kiviä. Riittääkö se?”

”Ruumista palvotaan kuntosaleilla, valokuvissa ja valkokankaalla, palvotaan sen ääriviivoja, mutta ruumiin tuntemukset eivät näytä kiinnostavan juuri ketään. Ihan kuin meillä olisi vain silmät.”

”Miksi kirjoitan? Koska katson ulos ikkunasta ja näen kysymysmerkkejä. Teksti maalaa niiden päälle väliaikaisen maiseman.”

”Kuka tietää, kuinka monta ihmiskunnan ongelmaa selättäisimme, jos puhuisimme paskasta ainaisen paskan puhumisen sijaan.”

”Paiseen ja fistelin koristeeksi ei kääritä vaaleanpunaista rusettia. Ei kannata, sehän sotkeentuisi vereen, visvaan ja paskaan. Kuka antaisi tällaiselle vaivalle kasvot? En minä ainakaan, perseeni olen jo antanut.”

Pauline Harmange: Miksi vihaan miehiä (S&S 2021, suom. Saana Rusi)

Minullakin on ollut oma miesvihavaiheeni (ja edelleen tulee hetkiä jolloin kaiken maailman setäselittäjät voisivat minusta kerta kaikkiaan painua hiiteen), joten Pauline Harmangen pamfletin aluksi olin melko fiiliksissäkin, että nyt on puhdistavaa tykittelyä syistä, joiden vuoksi miehiä voi tosiaan tehdä mieli vihata. Valitettavasti loppupuoliskolla käy selväksi, että teksti jää varsin pinnalliselle tasolle ja käsittelee asioita tavalla, joka olisi ollut freesisti ajatuksia tuulettavaa ehkä kymmenen vuotta sitten. Jollekulle feminismiin vastikään havahtuneelle tämä voi olla tarpeellista paineiden purkua, ja vihan näyttämistähän sallitaan ylipäätään varsin vähän muille kuin valta-asemassa oleville miehille yhteiskunnassa, siinä mielessä aiheelle on paikkansa. Välillä tämä on mieskuvassaan niin stereotyyppinen, ettei sellainen kirjallisen kärjistyksen nimissäkään edistä kyllä yhtään mitään. Ranskalaisen kulttuurin kontekstissa tämä ilmeisesti oli myös jotenkin ”uutta”. Muuten on tasa-arvotyössä syytä mennä jo eteenpäin. Tekstinä tämä on lyhyt; tulipa luettua.

”Joka kerta, kun miehet surkuttelevat omaa vainotun miehen osaansa, he laistavat tehtävästään: olla hieman vähemmän perusteellisesti patriarkaatin tuote. Kumma kyllä miehet eivät useinkaan pysähdy ihmettelemään miksi feministit heitä niin vihaavat.”

”Niiden, joilla on enemmän valtaa, on mahdollista pysytellä konfliktitilanteissa rauhallisina ja korostetun rationaalisina, sillä he eivät joudu kärsimään. Mikäli kieltäytyy huomioimasta toisen osapuolen tunteita, kieltäytyy samalla jäljittämästä syitä näihin tunteisiin ja tarkastelemasta omaa mahdollista osallisuuttaan.”

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010, suom. Helinä Kangas)

Pitkästä aikaa hyppäsin selkeän juoniromaanin mukaan. Matkaansa tämä kyllä veti, ja piti lukea loppuun, miten Alicelle ja Mattialle käy. Teos on kirjoitettu perushyvin, vaikka rasitti, että tekstiin upotettuja henkilöiden repliikkejä ei eroteta millään muotoilulla muusta leipätekstistä – se ei perustele keinona itseään mitenkään. Tartuin tähän erityisesti traumasta parisuhteessa kertovana kaunokirjallisuutena, mutta en saanut mitä odotin. Vihasin traumojen esittämistä tässä niin monisyisesti, että siitä on hankala saada täsmällisesti kiinni lyhyessä tekstissä. Vihasin sitä, miten alleviivaavalla, jopa kliseisellä tavalla henkilöiden oireilu näkyy; esimerkiksi Alicen kohtaama kiusaaminen kotibilekuvauksineen on kuin teinileffojen kliseet tiivistettynä. Samoin kohtaus, jossa Alice ja Mattia istuvat sängyllä ja toinen heistä on lähdössä kauas opiskelemaan; vihasin niin paljon. Ja se, että Alice päätyy yhteen maltillisen lääkärin kanssa äitinsä sairasvuoteelta, ei jösses sentään.

Auki jää liikaa. Miksei kumpikaan traumatisoitunut saa kunnollista psyykkistä hoitoa? Miksi sanomana tuntuu vaan olevan, että traumatausta voi johtaa ankeaan, ohi kulkevaan elämään ja rakkaudettomuuteen, ja sillä siisti? Ajatus alkuluvuista päähenkilöiden yksinäisyyden ja erillään pysymisen symbolina on oivaltava ja kiehtova, mutta siitä olisi voinut ottaa enemmän irti kirjallisesti. Eteenpäin lukijaa kuljettava jännite romaanissa on vahva, enkä ihmettele bestselleriyttä, onhan tässä paljon perinteisen ”vahvan, koskettavan kertomuksen” aineksia. Ei ollut minun kirjani.

”He puhuivat yleensäkin vähän mutta viettivät aikaa yhdessä, kumpikin omaan kurimukseensa keskittyneenä, saaden toisistaan tukea ja turvaa ilman turhia sanoja.” (s. 71)

”Hän viipyi kuvitelmassaan niin perusteellisesti, että se alkoi tuntua enemmän muistolta kuin joltakin minkä piti vasta tapahtua.” (s. 301)

Aura Sevón: Okulovulva (Aviador 2021)

Esikoisteos, jonka tyylilaji on suurin piirtein kollaasiesseeromaani, käsittelyssä mm. naiskatse ja -kirjoitus, mukana myös runon keinoja. Olen aiemmin lukenut tekijältä artikkeleita, jotka ovat olleet todella kiinnostavia. Odotukseni kirjalle olivat megalomaaniset, kohtuuttomat. Okulovulva tarjosi hämmennyksen hetkiä, nautintoja, pään raapimista, heittäytymistä. Luonteva vertailukohde kotimaisessa kirjallisuudessa on Maria Matinmikon Kolkka. Tässä minut kiinnittivät lukemisen äärelle eniten alkupuoliskon esseeosiot, joissa analysoidaan mm. Claude Simonin ja Anne Desclosin romaaneja sekä pornografiaa feminismin näkökulmasta.

Okulovulva pyrkii pois katseen vallasta ja sukeltaa moninaisemmin aistikokemuksiin – sukellusmetaforalla on paikkansa, sillä lopussa kertoja yhdistyy nesteeseen. Kirja sulauttaa samojen kansien väliin niin myyttien tulkintaa kuin tekstiviestipalstaa. Omaksuttavaa riittää. Minulla on sellainen olo, että olen missannut jotain tärkeää mikä vaikuttaa taustalla – liekö helteen syytä… Aion kyllä lukea kiinnostuksella muiden arvioita; mitä kaikkea tästä vielä löydetäänkään.

”Kenties hän ei itse tiedä, mitä haluaa, ja siksi haluaa muiden haluja, koska hänenkaltaistensa haluille ei ole omaa kirjoitettua historiaa.” (s. 65)

”Feministikatsoja voi tiedostaa pornon ongelmallisuuden ja silti kiihottua siitä, mistä voi seurata häpeän ja syyllisyyden tunteita.” (s. 79)

”Kuuntelen ääntä, se tempaa mukaansa. Vähitellen loksahtelen auki.” (s. 225)

Tove Ditlevsen: Lapsuus (S&S 2021, suom. Katriina Huttunen)

Maailmalla äkillisesti huomioon kohonneen tanskalaisen Tove Ditlevsenin (1917–1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian kääntäminen aloitettiin myös suomeksi. Hyvä niin. En ihmettele kirjailijan herännyttä suosiota: hänen lapsuuskuvauksensa mahduttaa 140 sivun mittaan monia tunnistettavia teemoja, kuten köyhyys, äiti-tytärsuhde, ystävyys, ulkopuolisuus, tarkoituksen näkeminen runoudessa. Ditlevsen pohtii lapsuuden merkitystä varsin syvälle kaivaen, ja kirjan loppulauseet ovat kiinnostavat; lukija on nähnyt silmiensä edessä, miten kirjailija ammentaa mielensä kirjastosta tietoa ja kokemusta lapsuudestaan. Lauseissa on parhaimmillaan poeettista voimaa, ja teoksessakin Tove opettelee kirjoittamista juuri runojen avulla. Tytön jatkuva sivuuttaminen ja veljen korottaminen korkealle hänen yläpuolelleen perheessä ovat kylmääviä. Kuvaus on erittäin arkista, ja jotkin kohdat eivät tuntuneet niin merkittäviltä kerronnallisesti. Vahvimmillaan tämä värisi monella tasolla. Trilogian seuraavia osia suomeksi odotellessa.

”Suhteeni häneen on tiivis, tuskallinen ja vapiseva, ja aina minun on etsittävä rakkauden merkkejä.” (s. 19)

”Köyhäinapu oli yhtä lähtemätön häpeä kuin täit ja lastensuojelu. Jos sai köyhäinapua, menetti äänioikeuden.” (s. 28)

”Edvin on muuten myöhemmin sanonut että oikeastaan runot olivat hänen mielestään hyviä, jos ne olisi kirjoittanut joku muu kuin minä. Kun tietää että kaikki on valetta, niille voi vain nauraa kuollakseen. Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi.” (s. 83)

Milja Sarkola: Pääomani (Teos 2020)

Loistavasti hallittu romaani, jonka minäkertojan ajatukset täyttää kaiken näkeminen taloudellisen ja ajallisen arvon, hyödyn, tuoton kautta, tehokkuus ja ratkaisujen optimointi, suoriutuminen. Tämä jäi minulta kesken kirjan puolivälissä viime vuoden lopulla, enkä oikein tiedä miksi, ehkä kertojan maailma oli minulle siihen hetkeen jotenkin liian kova, tai syy oli jokin muu. Olin tyytyväinen, että jatkoin teoksen nyt loppuun. Pinnan alla vellova hallitsemattomuus näyttäytyy vähän kuumottavana, mutta elämään kuuluvana, ja tuo tarpeellista variaatiota kerrontaan. Taiteilijaresidenssin kuvaus loi mielleyhtymiä Rachel Cuskin teoksiin, ja lopun vuoropuhelusta teatteriesityksen jälkeen tuli mieleen Jan Forsströmin Aikuisia ihmisiä. Sarkolan käyttämä lakoninen tyyli toimii, kun sen toteutuksen vie näin pitkälle; muoto on sisältöä ja toisinpäin.

”Näen toistuvasti painajaista, että olen vahingossa ostanut aivan väärän asunnon.”

”Jos pyrit huipulle uskot hierarkioihin. Jos käytät sanaa paras uskot hierarkioihin.”

”Voin tarvita hänen asiantuntemustaan jatkossakin, mutta tuttavuuden kannalta minun ei kannata liian monta kertaa pyytää apua ilman korvausta tai vastapalvelusta. Hän on älykäs, kielellisesti erittäin lahjakas, sivistynyt, ajattelussaan radikaali ja koen että hän tuo ajatusmaailmaani näkökulmia, joita minulla ei ilman häntä ole. Tuttavuus on minulle arvokas.”

”Mieleni täyttyy impulsseista osallistua keskusteluun, mutten ehdi sujauttaa valitsemiani sanojani muiden puheenvuorojen väliin. Uuvun. Tukahdutetut impulssit kerääntyvät kehooni.”

Luetut kirjat 5–6/2021

Luonnehdinnat touko–kesäkuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Hans Selo: Diiva (WSOY 1970)

Hans Selon esikoisromaania kutsuttiin legendaarisen HS-arvostelun otsikossa meteoriksi, mikä kirjan lukeneelle näyttäytyy jännittävänä ilmaisuna. Lähinnä teos räjähtää sisältäpäin; jostain purkautuu sanoja joita ei ennen ollut olemassa. Markku Eskelinen on verrannut Diivaa mm. kielellisen virtuositeetin ja uudissanaston luontevuuden ansiosta Seitsemään veljekseen ja Alastalon saliin, eikä minusta liioittele. Selon teoksen lukemisesta tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin noiden kahden äärellä, ja prosessissa on vastaavaa työurakan tuntua kuin Kilven parissa (Diivassa sentään on vain 190 sivua). On sekä kiehtovaa että surullista kuinka paljon Seloa on kirjallisella kentällä vastustettu. Viime vuosinakin on julkaistu kirjoituksia, joissa epäillään ettei hän kirjoittanut Diivaa itse, ja olen kohdannut nettikeskusteluissa näkemyksiä, joissa Seloa on pidetty provokaattorina vailla suurempaa merkitystä – nykytermein siis pelkkänä kirjallisena trollina. Ilmeisesti kirjailijan henkilö lehtien kohujuttuineen on 70-luvulla luonut kuvaa skandaalinhakuisesta pyrkyryydestä. Tätä kuvaa on murtanut viime aikoina esim. Emmi Ketosen Lumooja-lehdessä julkaistu juttu, joka löytyy myös verkosta.

Teoksen sanasto on todella omanlaistaan: ”längertäessä”, ”säntimään”, ”raivouomatähden” ja ”hilettämä” näin esimerkkeinä, jotka poimin yhdeltä aukeamalta. Lauseiden syntaksit ovat myös aika villejä, ne vaativat totuttelua. Parhaimmillaan Diivan huudahteleva ja korskea kertojaääni sai myös päänsisäisen lukemisääneni huudahtelemaan riemunsa tunnossa. Välillä kirjassa tulee ”tasaisempia”, kieleltään perinteisempiä ja selkeämpiä jaksoja, kunnes taas mennään. Selo on harjoittanut monesti myös luetteloiden poetiikkaa teoksessaan: ”tupakannatsoja, tulitikkuja, ruttuuntuneita savukeaskeja, jäätelöpaperiruttuja, sylkiräkää – –” (s. 88) Reilu parikymppisen kirjailijan kielikorva on ollut uskomattoman virittynyt.

Se, miten paljon tässä on seksiä, sukuelimiä ja eritteitä, kyllä yllätti. Miten paljon siitinten ja klitoristen seikkailuista kertominen kirjallistuu, kun se on kuvattu erittäin kohosteisella kielellä? Naisiinmenevä keikaroiva diiva, joka on kielellisesti huippulahjakas; onko hänen tuhoisasta naisiinmenevyydestään kertominen tyylistä huolimatta mielekästä luettavaa? Ehkä ei aina, mutta onneksi teoksen vaihtelevassa kertojapositiossa, eri aikatasoissa ja sisäisestä maailmasta ulos ja takaisin säntäilevässä kerronnassa ei pitäydytä valloituksilla mässäilyssä kuin ohimeneviä hetkiä, kunnes kuljetaan taas erilaisiin sielullisiin käänteisiin. Positiivisena on ehkä nähtävä se, että paikoin klitoris asettuu toimijaksi, mikä lienee aika merkittävä juttu kirjassa vuonna 1970 (veikkaan kyllä että sana on miellyttänyt Seloa poeettiselta soinniltaan ja sen takia sitä tässä viljellään). Välillä naisista kirjoitetaan teoksessa turhan vihamielisesti, mitä kertoja tuntuu toisaalta hieman moralisoivan; päähenkilö Kai Terhon tekemisiä ei varsinaisesti pidetä oikeutettuina. Silti ajoittain vähän väsyttää.

Diivan kieli luo itseään uudelleen koko ajan ja rakentaa samalla henkilöä, johon elämä on lopussa valmis rientämään. Tekeekö elämä hänestä syntisen ja onnistuuko hän välttämään välinpitämättömyyden – nämä jäävät ilmaan, toiveiksi. Seloa kannattaa lukea nykyäänkin kaikkien, jotka ovat kiinnostuneita kokeilevasta, kielellisesti uudistavasta proosasta.

”Vain unikuvamaailma, joka oli kaiken logiikan ja käsitettävyyden ulkopuolella! Sinne juoksin pakoon noita räkäeroosion kuluttamia ihmisiä, jotka sytkähtelivät hervottomasti ja tapailivat sanojen sijasta uikuttavia mönkäyksiään; oikea raajojen helvetti, joka kiehui veressä ja värjäsi hopeapajujen räihläiset lehdet punaksi.” (s. 63)

”Miten minä rääppänä kuljinkaan kansanjoukossa tavoittamattoman hekuman vääristämin kasvoin, olkapäilleni oksennettu hiirenharmaa popliinitakki liueten asvaltin ilkkuvaan pintaan, päättömässä samonnassa.” (s. 104)

Deborah Levy: Mitä en halua tietää (S&S 2021, suom. Pauliina Vanhatalo)

Kirjailija Deborah Levy huomasi itkevänsä liukuportaissa ja päätyi selostamaan elämäänsä kiinalaiskauppiaalle Mallorcalla. Tästä keriytyy teos, joka oikeastaan kertoo kuinka hänestä tuli kirjailija. Levyn proosa värähtelee kiehtovasti, kuten se teki myös hienossa romaanissa Uiden kotiin, jonka kirjoitusprosessi on meneillään siinä nykyhetkessä jota Mitä en halua tietää kuvaa. Kirja on täynnä kohtia, joista voi ottaa timanttisia sitaatteja. En tiedä, kertooko se kertomusta; muistelun logiikka on läsnä. Loppu toki nivoo yhteen ja näyttää, miten asiat liittyvät toisiinsa kirjailijan ajattelussa. Silti mietin, että teosta voisi kutsua autofiktiiviseksi romaaniksi; se sisältää tarkasti esitettyä dialogia, mikä aina luo fiktiivisen kerroksen. Jotain on muokattu ja järjestetty kirjallisen teoksen luomiseksi. Matkalla tulee vastaan erottelevia kylttejä, päästetään lintu vapauteen ja mietitään Yhteiskuntarakennetta isolla.

”Minusta vaikutti siltä, että naisen silmät tahtoivat kadota hänen päänsä sisään, koska hän ei halunnut nähdä, että hänen omaksumansa todellisuus saattaisi teurastaa hänet.”

”Ajattelin kaikkea mitä olin joskus toivonut, ja nauroin. Kun kuulin oman julman nauruni, halusin kuolla.”

”Tuona keväänä, jolloin eläminen oli hyvin vaikeaa enkä yksinkertaisesti kyennyt näkemään tietä eteenpäin, oli mahdotonta sanoa kyllä, tai hmmm, tai edes nyökätä. Ajatukseni kai nolostuttivat minua.”

”Minua oli neuvottu sanomaan ajatukseni ääneen eikä vain mielessäni, mutta sen sijaan päätin kirjoittaa ne ylös.”

”Koetin tuijottaa häntä ilmeettömästi, mutta silmiini alkoi sattua. Uuvutti ponnistella niin paljon sen eteen, että näyttäisin viileältä ja kaiken kestävältä.”

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie (Otava 2021, suom. Markku Päkkilä)

Palkittu amerikkalaiskirjailija luo romaanissaan kielikuvan pohjalta vaihtoehtohistorian. Maanalaiseksi rautatieksi kutsuttiin aikanaan orjia pakoon auttanutta verkostoa, ja Whiteheadin teoksessa taas esiintyy konkreettinen rautatietunneli, jossa päähenkilö Cora matkaa paetessaan. Siihenastisen elämänsä Cora on asunut plantaasilla, josta on sadistisesti käyttäytyvien omistajien käsissä tullut maanpäällinen helvetti. Teoksen alku on todella raakaa luettavaa – pahinta on tiedostaa, etteivät julmuuksien yksityiskohdat ole tuulesta temmattuja, vaikka teos onkin vahvasti fiktiivinen. Romaanissa on paljon viittauksia muuhun kirjallisuuteen, minkä oivalsin koko laajuudessaan vasta kun aloin lukea, mitä kaikkea siitä on kirjoitettu. Paralleelia rakentuu myös juutalaisvainojen ja vastaavien kansanmurhien kanssa.

Teos katsoo amerikkalaista rasismia monesta näkökulmasta, kun Coran silmät avautuvat matkan aikana sille, että vapauteen päässeet orjat eivät oikeasti ole vieläkään vapautuneet. Maanalainen rautatie on vahvasti juoniromaani, jonka eteenpäin vievä voima syntyy lukijan jännittäessä, pääseekö Cora pakoon. Jahtaajien pakkomielteisyys pohdituttaa myös. Coran äiti Mabel on aikanaan paennut, eikä edes palkkionmetsästäjä saanut häntä kiinni, ja karkaamisesta on tullut myyttinen tapahtuma. Kirja ottaa mainiosti kantaa siihen, miten myytit syntyvät. Lukijan sydän on vuoroin syrjällään ja pirstaleina, niin kohtuuton ja epäreilu on kuvattu maailma, jossa suhde toiseutettuihin on totaalisen julma. Teos muodostaa kiinnostavan hybridin eri romaanigenrejä; Whitehead on kirjoittanut historiallisen fantasiaseikkailun oheen vahvasti yhteiskunnallista romaania, paikoin aateromaaniakin.

“Hänen hintansa vaihteli. Kauppatavaraksi joutuminen niin monta kertaa tässä maailmassa on opettavaista.” (s. 14)

“He olivat uhreja silloinkin kun ei ollut heidän vuoronsa.” (s. 56)

“Illalla hän kysyi, tiesivätkö muut tytöt, mitä ‘optimistinen’ tarkoitti. Kukaan ei ollut kuullutkaan koko sanaa. Cora päätteli, että se tarkoitti yrittämistä.” (s. 122)

Ocean Vuong: Lyhyt maallinen loistomme (S&S 2021, suom. Tero Valkonen)

Vietnamilais-amerikkalaisen Ocean Vuongin romaani on kivulias ja ilmaisullaan moneen kertaan pysäyttävä. Sen kertojaratkaisu, kirjeen kirjoittaminen, laajenee moneen ja tarjoaa mahdollisuuden muodon vaihteluihin, fragmentaarisuuteen ja runomaiseen kuvavyörytykseen. Teoksesta voi ottaa litanian sitaatteja, mutta silti ei aivan pääse koskettamaan sitä, mistä kokonaisuudessa on kysymys; se on osiensa kertautuminen, eksponentiaalinen laajentuma. Teemoja ovat äidin, pojan ja isoäidin väliset suhteet, Vietnamin sota, amerikkalainen rasismi, mieskuvan ahtaus, huumeriippuvuus, sisäistetty homofobia. Motiiveja eläimet, kuten apinat ja puhvelit. Teos on kyllästetty aistikokemuksilla. Elämästä tulee tarinaa, tarinasta tulee elämää, ja näiden rajoja on lopulta yhä vaikeampi hahmottaa. Tämä oli minulle vuoden odotetuimpia käännösromaaneja, enkä pettynyt. Vaikutuin erityisesti siitä, mihin teos kulminoituu loppusivuilla, mikä on kertomisen tavoite. Se koskettaa syvältä. Luin kirjaston niteen, mutta haluan vielä myös oman kappaleen tarkemmin tutkittavaksi.

”Kuka menetetään tarinassa, jonka me itsellemme kerromme? Kuka menetetään sisällemme? Tarinahan on yhdenlaista nielemistä. Kun avaa suunsa ja puhuu, jäljelle jäävät vain luut, joita ei kerrota. Maa on kaunis, koska henki vielä kulkee.” (s. 54)

”Joinain päivinä tunnen itseni ihmiseksi, toisina pikemminkin ääneksi. Kosketan maailmaa en suinkaan itsenäni vaan kaikuna siitä, kuka olin.” (s. 75)

”Koska auringonlasku, aivan kuten henkiin jääminen, on olemassa vain katoamisensa partaalla. Se, että voi olla loistokas, edellyttää nähdyksi tulemista, mutta se taas tarkoittaa, että voi päätyä jonkun saaliiksi.” (s. 257)

Tyyne Saastamoinen: Jokainen vuodenaika (Otava 1963)

Luin tätä kirjaa niin pitkään, että prosessin aikana taisivat tosiaan hujahtaa kaikki vuodenajat. Tyyne Saastamoisen runous vaatii paljon; se kulkee synkissä tunteissa ja velloo ahdistuneissa tiloissa. Ajoittain kirjan maailma on suorastaan masentuneen pimentynyt. Saastamoisen lause on hieno, kielelliset värähdykset ja yllätykset seuraavat toisiaan. Proosaruno yltyy vyörytykseksi varsinkin loppupuolen monisivuisissa kokonaisuuksissa. Kolmannen osion nimi ”Musta valtameri” kuvaa hyvin lukijassa syntyvää tunnetilaa. Ranskaan vuonna 1960 muuttaneen Saastamoisen tematiikan lävistää jonkinlainen vieraantuneisuus, toisen pelko. N-sanaa viljellään aika paljon, näin varoituksena, yhdessä kohtaa sen kanssa jopa villiinnytään ja brutaalin kuvaston tarkoituksena on varmasti kritisoida rasistisia julmuuksia – silti hämmentävä kokemus. HS:n aikalaiskritiikissä on näemmä todettu, että Saastamoista olisi hyvä lukea nopeasti jotta saavuttaa tekstin suggestion. Voi olla, ettei pienten hitaiden annosten lukutapani ollut paras mahdollinen. ”Loistavia lyyrisiä keksintöjä”, kuten HS:n kritiikki ilmaisee, on kyllä paljon ylös merkittäväksi. Erityisen vahvoja ovat monet lyhyempien fragmenttien aloitus- ja lopetuslauseet.

”Etäisyyden läsnäolo on kynä kädessäni ja kuulumattomat askeleet ja pysähtyminen niin kuin olisin yhtä aikaa nelivuotias ja jo kokenut kaiken rakkauden ja vihan.” (s. 24)

”Kun näen valkoisen paperin edessäni, olen epätoivoinen. Kuuntelen sen hiljaisuutta ja epäilen, en usko.” (s. 37)

”Kun päivä hengittää yössä, avautuvat käsien liikkeet ja hitaasti niin kuin vastasyntynyt varsa vietäisiin keväiselle laitumelle, tämä vaikea huomispäivä ja kädestäni irronnut käsi.” (s. 109)

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää (Siltala 2012, suom. Juhani Lindholm)

DFW:n lehtiin ja julkaisuihin kirjoittamista teksteistä koottu valikoima esittelee monipuolisen kattauksen hänen esseetuotantoaan. Neuroottinen, ahdistunut ja tietoisuuden syövereihin usein syvälle uppoava Wallace kirjoittaa ennen kaikkea viihdyttäviä tarinoita. Esseeajattelunsa ydintä hän avaa valikoiman nimiesseessä, kulttiklassikoksi kohonneessa pienoisromaanin laajuisessa reportaasissa luksusristeilyltä: “Kunnioittipa essee lukijoitaan tai ei, sen perustehtävä joka tapauksessa on palvella nimenomaan heitä.” (s. 182) Hän paheksuu kohdassa kirjailija Frank Conroyn risteilymainoslehteen kirjoittamaa tekstiä, joka esiintyy esseenä mutta on lopulta mainos. Totuudesta Wallace ei mainitse mitään, ja siitä onkin hänen journalististen tekstiensä yhteydessä keskusteltu. On selvää, että Wallace kulkee viihdyttävä ja kirjallisesti vaikuttava kerronta edellä. Risteilyesseessä hän kirjoittaa moneen kertaan dialogia, ja eniten totuudesta irtautuu esimerkinomainen (hillitön) dialogi, joka summaa hänen pöytäkumppaniensa käymiä keskusteluja. Merkillepantavaa on myös, että longreads.com-sivuston artikkeli Wallacen totuuskäsityksestä käyttää monista hänen esseistään nimitystä “story”.

Loistavaa luettavaa nämä tekstit kyllä ovat. Kirjan muut reportaasiesseet, “Hummereita yllin kyllin” ja “Iso punainen poika” kuvaavat hummerifestivaalia ja pornofilmien palkintogaalaa. Hummeriessee (joka on uskomatonta kyllä julkaistu Gourmet-nimisessä lehdessä) pohtii elävältä keitettävien eläimien kipuaistimuksia ja hermojärjestestelmää. Pornopalkintogaalassa hauskuus tulee siitä, että Wallace on selvästi niin väärässä paikassa kuin olla voi (ja sama energia vaikuttaa myös risteilykuvauksessa) alkaen pohtia koko teollisuutta jonkinlaisena kansakunnan mauttomimpien piirteiden kuvana. Sääharrastajana viehätyin tietysti “Tennistä ja tornadoja”-esseestä, jossa Wallace kertoo tennistaustansa lisäksi varttumisestaan tornadoherkällä alueella. DFW kertoo ihmisistä sekä julmasti että jonkinlaista vaikeasti määriteltävää rakkautta osoittaen, ja se lienee hänen kuvauksissaan eräänlainen tavaramerkki. Neuroottinen tapa analysoida myös omaa ajatteluaan ja huomioitaan näkyy erityisesti alaviitteissä (ja niiden alaviitteissä). Wallace on suositeltavaa luettavaa varsinkin esseen ja narratiivisen journalismin kirjoittamista harjoitteleville.

”Tornadot ovat kaikkivoipia eivätkä tottele mitään lakeja. Voimalla ilman lakia ei ole muotoa, sillä on vain suunta ja kesto.” (Tennistä ja tornadoja, s. 122)

”On myönnettävä, että pitkään piilossa ollut atavistinen haifetisismini pulpahti jälleen pintaan tällä luksusristeilyllä, ja kun uskoin nähneeni tyyrpuurin puolella yhden ainokaisen selkäevän (ehkä), touhotin siitä illallispöydässä siinä määrin, että pöytäseurueeni pöydässä numero 64 joutui lopulta mahdollisimman tahdikkaasti ilmoittamaan, että minun tulisi jo tukkia turpani.” (Hauskaa, mutta ei koskaan enää, s. 151)

Hanna Brotherus: Ainoa kotini (WSOY 2021)

Ainoa kotini on 2020-luvun tunnustuskirjallisuutta. Aluksi mietin, millä perusteella tämä on romaani, eikä muistelma/omaelämäkerta, eli viekö kerronta kohti jotain käännettä, loppupistettä, ja kyllähän se vei ja romaanimainen kaari muodostui. Oman elämän tärkeimpien ja dramaattisimpien kohtausten luettelu alkupuolella sai ainakin kuunneltuna aikaan sellaisen olon, ettei erityisempää rakennetta ole (ja tähän kirjoittaja viittaa itsekin), mutta loppupuoli nivoo kerrottua yhteen. Ruumis, sen rajat ja kertojan suhde siihen toimii kirjan kannattelevana teemana. Kuunneltuani teosta jonkin matkaa halusin lähteä salille tunnustelemaan oman ruumiini liikkuvuutta, voimaa ja rajoja (loppupuolella tämä halu kyllä muuten asettui vähän ongelmalliseen valoon). Tunnustuksia perheeseen liittyen en kauheasti hätkähtänyt, moni kyllä on, en tiedä olenko jo todella paatunut tässä asiassa. Kirkas ja paljas teos.

Jouni Tikkanen: Lauma (Otava 2019)

Vetävä tietokirja summaa suomalaista susivihaa tarkentamalla katseensa Turun seudulle 1880-luvulla, jolloin "Mynämäen lauma" surmasi useita lapsia. Miten tämä myyttisiin mittoihin kasvanut, usein susipuheen yhteydessä esille nouseva tapahtumasarja oli mahdollinen? Tikkanen asettaa surmatyöt kontekstiinsa kertomalla vallitsevista oloista, kuten siitä, että suden riista oli luonnossa vähäistä. Minulle tuli uutena tieto, että hirvi oli 1800-luvun lopussa hävitetty Suomesta lähes kokonaan. Teksti loikkaa välillä myös susien matkaan ja seuraa niiden jahtaamista, joka sai surkuhupaisiakin piirteitä. Rahalla oli tietysti tärkeä merkitys metsästäjille; eräs mies tappoi toistuvasti susien pentuja mutta jätti eloon aikuiset, jotka tekisivät seuraavana vuonna uudet pennut ja mahdollistaisivat uudet tapporahat. Kirja tuo esiin myös, miten yhteiskunnalliset erot näkyivät siinä, keiden lapset joutuivat useimmin suden tappamiksi. Kirjoittaja on tehnyt taustatyöt todella perusteellisesti.

"Lauman naaras ei tietenkään ajatellut niin kuin me ajattelemme, ei ynnännyt allekkain asioiden hyviä ja huonoja puolia, mutta jossakin luisen kallonsa sisällä se joutui valitsemaan otollisen jahtipaikan ja suojaisan syrjäseudun väliltä." (s. 45)

Terese Marie Mailhot: Heart Berries (Counterpoint Press 2018)

Haluaisin sanoa tästä teoksesta kaiken, mutta kun yritän, on ensin vaikeaa saada ulos mitään. Terese Marie Mailhot on kirjoittanut jotain niin täyttä, intensiivistä ja avointa, että koen pakahtumista sen edessä. Heart Berries on traumafiktiota jossa jokainen lause on tosi. Kirja on alaotsikoitu muistelmaksi, mutta sitä voisi luonnehtia myös autofiktiiviseksi lyhytproosateokseksi. Tekstissä on käytetty paljon dialogia repliikkien tarkkuudella, ja alun jälkeen kerrontaa suunnataan rakastetulle, jota puhutellaan sinänä. Peräkkäiset lauseet ja kappaleet ovat monesti epäjatkuvia, mikä synnyttää yllätysten värähdyksiä. Mailhot kertoo totuutensa hänelle tapahtuneesta juuri niin rehellisesti kuin muistaa, mutta teokseen syntyy käytettyjen keinojen vuoksi fiktiivistä kerrosta.

Mailhot on elänyt lapsuutensa alkuperäiskansojen reservaatissa. Hän kanavoi kirjoitukseensa paljon sukunsa kulttuuria, menneiden polvien viisautta – ja traumojaan. Isoäidin kuolema, se miten äiti jätti hänet veljineen pitkiksi ajoiksi lapsina kotiin keskenään, hänen ensimmäisen lapsensa menettäminen tämän isälle huoltajuuskiistassa, tuskallinen on-off parisuhde, valkoisuuden voima ja valta ympärillä. Vahvistumista ja eheytymistä puolestaan tuottavat taide, koulutus, kirjoittaminen, itsensä hoitaminen, oman kulttuurin perinteet ja niistä syntyvä yhteys ympäristöön.

Löysin tunnistettavaa teoksesta todella usein. Niin paljon, että se vaikutti jo pelottavalta. Loppumetreillä luin kirjaa päivänä, jolloin olin muutenkin ylivirittyneessä tilassa, ja se synnytti minussa omia lauseita ja sai keikkumaan itkun partaalla. Tässä on jotain mystistä josta en saa kiinni, eikä se ole huono juttu vaan kannustaa lisälukemiseen. Onneksi olen hankkinut tämän omaksi.

”He knew something was wrong, and that’s when I wondered if maybe falling in love looked like a crisis to an observer.” (s. 10)

”I realised that love can be mediocre and a safe comfort, or it can be unhinged and hurtful. Either seemed like a good life.” (s. 57)

”I was polite enough, and considerate enough, to hurt myself like a secret.” (s. 64)

”You think weakness is a problem. I want to be torn apart by everything.” (s. 118)

Luetut kirjat 4/2021

Luonnehdinnat huhtikuussa lukemistani ja kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Ty Tashiro: Awkward – The Science of Why We're Socially Awkward and Why That's Awesome (William Morrow 2017)

Viime vuonna kirjoitin blogiesseen ”Kiusaantuneisuudesta”. Tarkoitukseni on ollut kirjoittaa tekstiä uudelleen kokoelman kasaamista varten, joten hankin Ty Tashiron tietokirjan lähdemateriaaliksi, jotta olisi jotain tieteellisempää mihin tukeutua. Ajattelin poimivani kirjasta pari sitaattia käytettäväksi esseessä. Se ei toiminut niin. Awkward kertoo nimittäin aivan eri asiasta. Kuvasin tekstissäni tilanteita, jotka tuntuvat kiusallisilta, ja etsin tuntemusten lähteitä henkilöhistoriasta. Tashiro kertoo kirjassaan ihmisistä, jotka ovat awkward, niistä, joille sosiaaliset tilanteet ovat kuin vaikea peli jossa joutuu jatkuvasti umpikujaan. Ajatteluni keikahti toiseen suuntaan viimeistään sivulla 35 nähdessäni kaavion. Se esittää ihmisiä, jotka sijoittuivat ”autism quotient score”-janalle. Tiivistettynä: sosiaalisesti ”normaalitkin” ihmiset saivat tutkimuksessa keskimäärin 16 pistettä. Autismidiagnooseja saaneiden keskimääräinen pistemäärä oli 32. Kaiken kaikkiaan 85 % ihmisistä sijoittuu alle 24 pisteen saajien joukkoon. Tuon 24 pisteen paikkeilla ovat ne, joita Tashiro kutsuu kirjassa nimityksellä awkward. Heidän sosiaaliset haasteensa eivät ole niin suuret, että heidät diagnosoitaisiin autismin kirjolle, mutta heillä on sen verran haasteita, että ne eivät jää huomaamatta heiltä itseltään tai muilta. Kaavion nähtyäni totesin, että on todennäköisesti kirjoitettava erillinen essee, jotta saan käsiteltyä myös tämän puolen.

Awkward on esseemäisen omakohtainen tietokirja, jossa on paikoin self-helpin piirteitä. Se on kirkaskielinen ja pysyy tiiviisti aiheessaan. Tashiro kuvaa omia kokemuksiaan awkwardina ihmisenä [jätän sanan tässä kääntämättä tarkoituksella, koska minulle huomatettiin aiemman käännökseni epäsensitiivisyydestä, sanalle ei ole suoraa suomenkielistä käännöstä, enkä ole sopivaa vaihtoehtoa vielä löytänyt], jota vanhemmat joutuivat lapsuudessa opastamaan monta kertaa, jotta hän saisi tilauksen tehtyä ravintolassa tai osaisi keskittyä oikealla tavalla, ettei läikyttäisi maitoa. Awkwardius näyttäytyy synnynnäisenä piirteenä, ja ympäristö voi joko auttaa tällaista ihmistä oppimaan sosiaalisia malleja ja sen avulla pärjäämään uusissa tilanteissa toisten kanssa, tai se voi syrjäyttää awkwardina pitämänsä ihmisen. Awkwardeja määrittää erityisesti se, että he näkevät yksityiskohtia kuin kohdevalon kirkastamina, mutta kokonaiskuva jää heiltä hämärään – monet heistä ovat kuitenkin lahjakkaita asioissa joista ovat kiinnostuneita.

Kirja on varsin amerikkalainen korostaessaan awkwardin yksilön vastuuta elämänsä parantamisessa; on sopeuduttava sosiaalisiin normeihin vaikka sitten pänttäämällä ”oikeat” käytössäännöt päähänsä. Melko vähäiseksi jää minusta sen sanoittaminen, että ihmisten tulisi kasvattaa lapsensa hyväksymään erilaiset ihmiset ja tulemaan toimeen heidän kanssaan – sen sijaan awkwardien ihmisten karttaminen selitetään ihmisen biologisella yhteenkuuluvuuden tarpeella (jo metsästäjä-keräilijät…) ja lyödään siten lukkoon. Normaaliuden airueina esitetään kouluaikojen suositut, jotka hankkivat menestysuran, vilkkaan sosiaalisen elämän ja osaavat hymyillä kuvissa luontevasti.

Mieleeni hiipii pohdinta: onko tästä kirjoitettu suomeksi niin vähän sen takia, että meillä ei ole kunnon käännöstä sanalle awkward? Vai onko kyse samasta asiasta kuin introverttiuden tapauksessa: suomalaisessa yhteiskunnassa on osattu suhtautua ymmärtävämmin sosiaalisissa tilanteissa tuppisuisiksi ja varautuneiksi jääviin ihmisiin – jotka pelkäävät sanovansa jotain hölmöä tai väärää –, koska täällä heitä on aina ollut paljon. Lisäksi kulttuurissamme ei ole yhtä korostunutta tiukkojen näkymättömien sääntöjen small talk -käytäntöä, jossa on osattava sanoa oikealla sävyllä kaikille kohtaamilleen ihmisille ”hello, how are you, fine thanks, have a nice day” ja hymyiltävä säteillen koko ajan. Vai korostanko kulttuurieroja liikaa? Onhan täkäläistenkin kesken puhuttu paljon selän takana ihmisten kummallisesta käytöksestä ja kömmähdyksistä, ja monet tulevat lapsena kiusatuiksi, koska eivät osaa sosiaalista peliä niin hyvin kuin valtaosa. Mutta mittakaava kirjan kuvaamissa asioissa on ehkä jossain määrin eri Atlantin toisella puolen.

Vaikka Tashiro puhuu awkwardeista ihmisistä ryhmänä, hän muistuttaa että moni ”socially fluent” kokee myös kiusaantumisen tunteita. Tämä oli havaittavissa myös aiemman esseeni saamissa kommenteissa. Ihminen ei koskaan ole tiukasti määriteltävissä lokeroon, eikä kukaan sovi sataprosenttisesti otsikon alle.

Ja miten tämä aihe liittyy minuun? Siitä kerron, kun saan joskus kirjoitettua sen esseen.

”Awkward people find themselves at a complicated intersection, caught in the gray area where society tries to draw clear lines between normality and abnormality.” (s. 41)

Linda Boström Knausgård: Lokakuun lapsi (Like 2021, suom. Petri Stenman)

Kun luin etukäteen, että uusin suomennos Linda Boström Knausgårdilta on aiempia selvemmin omaelämäkerrallinen, mietin että mitähän tästä tulee, eivätkä ensimmäiset näkemäni arviot olleet kovin innostuneita. Tartuin kirjaan odottamatta suurempia, mikä sai minut yllättymään siitä, miten vahva ja hieno teos tämäkin on. Lauseiden tiivis ja väreilevä lataus saa ne osumaan kipeästi. Tällä kertaa mukana ei ole myyttistä lisäkerrosta; ei synnytä isän päästä kuin Pallas Athene eikä hanoista valu pimeää surua. On vain kirjailija psykiatrisessa sairaalassa, jossa hänen päänsä läpi johdetaan sähköä monta kertaa, mikä uhkaa kadottaa osan muistoista. Kerronnan aikamuodon vaihtelu luo mielikuvaa muistin katkeilusta ja palailusta. Minäkertoja suree erityisesti sitä, että on hoidossa ollessaan joutunut pois lastensa luota. Puolison kanssa on tullut ero, ja kertoja palaa menneisiin onnen hetkiin – lopulta hän tulee lopputulokseen, ettei rakkautta enää ole. Heidän on parempi erillään. Ja ainakin muistoja yhä on, sähkö ei vienyt niitä lopullisesti.

Vaikka Boström Knausgård kirjoittaa nyt elämästä suoraan vailla surrealistisimpia kuvia, kyllä hänen tyylinsä romaanista tunnistaa. En saa kiinni, mihin Lokakuun lapsessa on niin kovasti petytty. Joissain olo- ja mielentiloissa kirjan kuvausten raskaus on varmasti liikaa, sitä en ihmettele, minäkin luin tätä lyhyissä pätkissä. On myös kirjoitettu, että teos ei olisi edes romaani, sitä kyllä ihmettelen. Miksi olen näin puolustuskannalla? Tunnen sielunsisaruutta, ja nenälläni taitavat olla fanilasit. Nykyään fanitan aika vähän, siinä kun on vaaransa, mutta suon sen itselleni tämän kerran.

“Jotkut pistivät monta kertaa osumatta oikeaan, ja verisuonet väistivät aina. Merkillistä oli, että verisuonet väistivät aina samoja ihmisiä, ja jotkut pistivät varoittamatta etukäteen.” (s. 7)

“Hamlet vainosi minua ja oli nyt ilmentynyt hyppynarussa.” (s. 29)

“Minä sanoin että olen kirjailija ja tarvitsen muistojani.” (s. 37)

“Olen aina ihaillut niitä ystäviäni, jotka tietävät mitä he eri tilanteissa haluavat. Minä en ole koskaan oppinut sitä. Olen joka hetki kuin elämän vasta-alkaja.” (s. 142)

Joonatan Tola: Punainen planeetta (Otava 2021)

Kun joku elää elämää kuin romaania, siitä kannattaa kirjoittaa romaani. Sellainen kirja on Joonatan Tolan esikoisteos, joka kertoo hänen isänsä tarinan. Mikko J. Tolan elämä oli yhtä kokonaistaideteosta, ja samalla hän oli itsetuhoinen, riippuvuuksiin taipuvainen ja suuruudenhullu. Mikon lapsuudenperhe oli varsin erityislaatuinen – keskiössä halvaantuneenakin muita dominoinut aivokirurgi-isä – ja hänen saatuaan oman perheen oli meno eri tavalla hurjaa. Taiteilijan neljän lapsen ensimmäiset vuodet ovat olleet ennustettavuuden, johdonmukaisuuden ja rajojen asettamisen vastakohta. Nämä ihmiset elivät vuosia näin päivästä toiseen, tulee lukiessa ajateltua, ja sydäntä kylmää. Punainen planeetta osoittaa, miten ”systeemin ulkopuolinen” boheemielämä voi mennä pahasti yli – varsinkin yhdistettynä hoitamattomiin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Hämmästystä herättää myös perheen äidin miltei loputtomiin venynyt kestävyys. Teoksen kerronta on värikästä ja paikoin aivan hillitöntä; rypemistä tässä ei teemoista huolimatta ole, ja juuri karnevalistisella otteellaan kirja vie mukanaan.

”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”

”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”

”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”

Hanna Syrjämäki: Kaikukatve (Kaarinan kaupunki 2020)

Vuoden 2020 Runo-Kaarinan voittajateos hyödyntää monenlaisia runouden keinoja listoista ja luetteloista säerunoihin ja koko sivun täyttäviin lauseiden ketjuihin. Runot katsovat välillä sisälle minään, välillä etsivät kommunikaatiota ulos ja laajenevat ympäristöön ja dystooppisiin kuviin. Tekstit ovat esteettisesti hiottuja ja asettuvat sujuvasti kotimaisen modernismin perinteen jatkoksi. Kirjoitus tuntuu jatkuvasti tietoiselta kielen keinoista ja sanojen soinnista. Parhaimmillaan syntyy värähdyttäviä kohtia. Esikoisteokselle ominaisesti näyttää, että tekijä on halunnut kokeilla kaikki mahdolliset keinot ja yhdistää ne samaan teokseen; välillä kaipaisin pidempiä muodoltaan yhtenäisiä jaksoja. Kaikki kokeilut eivät löydä minuun perille, eikä näin monimuotoiselta runokokoelmalta voi sellaista odottaakaan. Suosikkikohtia kertyi kyllä monta.

“tulee erehtymätön algoritmi, hiljainen aalto hukkumisen edellä / paljaaksi nyrhitty pallonpinta tulee, tulee ja menee, tulee ja menee” (s. 13)

“et ole tässä, olet tiukassa otteessa itsesi sisällä / olet sinussa, jokaista hehkuvaa luutasi myöten” (s. 59)

“elän niin hiljaa kuin osaan sillä jokin tässä / on miltei särkyä, on kuin metsässä äkkiä / keksisi käärmeenpelon” (s. 73)

José Saramago: Oikukas kuolema (Tammi 2008, suom. Erkki Kirjalainen)

Uudenvuodenpäivänä nimettömän kuningaskunnan asukkaat lakkaavat kuolemasta, vaikka olisivat kuinka heikossa kunnossa, ja asiaa taivastellaan niin valtionjohdon, kirkon kuin kyökkifilosofien keskuudessa. Myös ”maphia” keksii keinon sekaantua soppaan, kun ihmiset eivät tohdi enää katsoa kuolemansairaiden tuskaa ja alkavat kuljettaa heitä maan rajan yli. Hyvin saramagolaista katastrofikuvausta siis. Mutta miksi tämä ei kolahtanut minulle niin kuin Kertomus sokeudesta & Kertomus näkevistä? Ei siis lähellekään. Tekijälle tunnusomainen rytmikäs pitkävirkkeinen kerronta ja sen sisään upotetut dialogit soljuvat ja rönsyävät kuten aiemmin, mutta se mitä sanotaan, ei tällä kertaa oikein iskenyt. Romaani paranee hieman loppupuoliskollaan, kun tuoni rakastuu sellistiin joka ei kuollutkaan ajallaan, ja ottaa ihmishahmon. Silti tämä jää dramatiikaltaan ja ”sitaattimateriaaliltaan” vaisuksi. Yhteiskunnallinen huumorikin jää puolitiehen esim. Kertomus näkevistä -teokseen verrattuna. Tuntuu, että nobelisti on Oikukkassa kuolemassa fiilistellyt tuotantonsa perusteemoja, mutta ei hän niihin mitään erityistä uutta tässä saa. Terve muistutus, että joskus suosikkienkin kanssa käy näin.

”– – joka askeleella hän joutui ankarasti taistelemaan luontoonsa kuuluvaa kaikkialle laajenemisen pyrkimystä vastaan, sillä jos se olisi saanut vaikuttaa vapaasti, se olisi heti räjäyttänyt ja hajottanut pitkin kaikkea tilaa hänen epävakaan ja hauraan eheytensä, jonka hän niin vaivoin oli saanut kootuksi yhteen.” (s. 173)

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (S&S 2021)

Pauliina Vanhatalo käsittelee omaelämäkerrallisen teossarjansa kolmannessa kirjassa tunteiden vaikutusta elämässään. Tuntemani maailma on tyyliltään esseistinen, analyyttinen mutta myös kaunokirjallisesti muotoiltu teos. Vanhatalo on tutkinut psykopaattien maailmaa, joka kiehtoo häntä koska eroaa niin paljon siitä emotionaalisesta kuormituksesta, jota hän jatkuvasti kokee asioiden äärellä. Milloin ajattelutyöläinen todella lomailee? Mindfulnesskin voi tuntua ärsyttävältä, jos tahtoisi kehitellä kävelylenkeillä lauseita (tunnistan). Lopulta luonnon äärellä oleminen ja ruumiiseen palautuminen tuovat kuitenkin läsnäolon kokemuksia. En usko, että tässä asiassa on “pakettiratkaisua”, eikä sellaista tarjoa Vanhatalokaan. Myös rajojen piirtäminen nousee esille; sitä on käsitelty monissa paikoissa viime aikoina, tai sitten huomaan sen koska asia on pohdituttanut minua. Tuntemani maailma on tiivis teos, joka ei pyri kertomaan aiheesta kaikkea, vaan keskittyy oman väylän etsimiseen tunneaallokossa.

”Se nykyhetkeen kiinnittyminen, joka käy psykopaateilta automaattisesti, on minulle loputon ja jokseenkin epäkiinnostava työsarka. Kun voin hyvin, täytän tajuntani mieluummin kuvitelmilla, suunnitelmilla, haaveilla ja työllä kuin raivaan tilaa hetkellisten aistimusten ja ohimenevien vaikutelmien tiedostamiselle. Usein tuntuu tuhlaukselta haaskata vaikkapa kävelyretket epämääräiseen läsnäoloon, kun niiden aikana ehtii rakentaa monta hyvää lausetta. Sitä paitsi en tahdo ajatusten olevan taivaalla leijailevia pilviä.”

”Tunneaallokko sylkee minut rannalle kuin saaliin, josta se on saanut tarpeekseen. Ehkä olet nyt oppinut läksysi, se vaikuttaa sanovan. Mutta enhän minä koskaan opi.”

”Kun ajattelee ammatikseen, työskentelyä on mahdotonta lopettaa täysin, koska ajatteleminen ei ole tahdonalaista toimintaa, mutta juuri nyt työn taajuus on vaimeampi.”

Henrik Tikkanen: Kulosaarentie 8 (WSOY 1976, suom. Elvi Sinervo)

Henrik Tikkasen osoitesarjan aloittavassa pienoisromaanissa autofiktio on ironista, sarkastista ja selvästi nimenomaan fiktiota kulkiessaan iskevien juttujen kertominen edellä. Tikkanen on piinallisen teräväkielinen kiteyttäjä, jonka lauseista aukeaa aforistisia tasoja, ja hän kirjoittikin uransa aikana paljon aforismeja sanomalehtiin.

Joudun yleensä vaikeuksiin kun kirjoitan ironiasta, mutta never stop the madness ja taas vedetään. Kun Henrikiä ja Märtaa usein vertaillaan omituisin tavoin, ja edgyt kulttuurijäbät näyttävät yleensä pitävän Henrikiä parempana, sanoisin itse että näiden kahden kirjailijan lähestymistapa teksteihinsä on keskenään niin erilainen, että paremmuusvertailut ovat outoja. Henrikin kerronta on todella ironista, mikä ehkä antaa lisää jäbäpisteitä kun liian tosissaanhan ei kannata mitään ottaa, mutta on Märtakin käyttänyt ironiaa häneltä lukemissani teoksissa – se on vain paljon hienovaraisempaa. Henrik sen sijaan on sukeltanut kirjoituksessaan ironiasammioon, josta kirjan sivut ovat tulleet yhtä humalaan kuin niillä kuvatuista henkilöistä suurin osa on alkoholin takia. Viihdyttäväähän Henrikin tekstejä on lukea, lauseissa on ytimekästä voimaa ja teoksen sisäistekijä tuntuu varmaotteiselta ja näkemyksissään jämäkältä.

Suvun kipupisteitä esiin tuova, ajoittain karnevalistinen kerronta on varmasti vaikuttanut myöhempään kotimaiseen “tunnustuskirjallisuuteen”; esimerkiksi juuri lukemassani Joonatan Tolan Punaisessa planeetassa näkisin olevan jotain samaa kuin Tikkasella. Traumaattisten kokemusten kipu on kääntynyt nauruksi, välillä kyynelten läpi. Tikkasen kirjoituksessa on tiettyä äijämäisyyttä, mutta tunteita se ei väistele; kertoja kuvaa miten lähti pyöräilemään itkien kuollutta koiraansa, josta oli saanut enemmän turvaa kuin aikuisista perheessään. Sotakokemuksissa korostuvat nuoren miehen hölmöys ja turhamaisuus, kun hän ilmoittautuu vapaaehtoiseksi sotaan käytännössä sellaisen ajattelun pohjalta, jota kutsutaan nykypäivänä FOMOksi. Naisjuttuja kirjassa kerrotaan jonkin verran enkä niitä jaksa erityisesti moralisoida, mutta sitä kyllä ihmettelen, että välillä ne eivät motivoidu suhteessa muuhun kerrontaan oikeastaan lainkaan; kunhan nyt on pitänyt päästä mainitsemaan. Kaikesta huolimatta aion kyllä varata niteen uudestaan ja lukea sarjan loputkin osat. Jotain tenhoa tässä on.

“Mutta paheeni oli sittenkin koitunut sielulleni vahingoksi. Olin menettänyt uskon tahdonvoimaani, olin tosissani yrittänyt lopettaa, mutta en pystynyt. Sitä paitsi oli ilmeistä että äitini vanhemmat kaikessa viisaudessaan pitivät moraalia arvokkaampana kuin totuutta, ja se sai minut kahden vaiheille kummassa minun tulisi pitäytyä.” (s. 46)

“Kun isä seuraavana aamuna heräsi, suuta kuivi ja kädet vapisivat. Hän ei ollut kuuluisa, rikas eikä onnellinen. Sängyssä hänen vieressään makasi nainen joka ei varmastikaan pettäisi häntä. Ajatus oli ällöttävä, isä hyväksyi vain intohimoisen uskollisuuden.” (s. 60)

“Sota on kuin viina, se ei paljasta totuutta, mutta päästää paholaisen ystävät irralleen.” (s. 116)

Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas 2012, toim. Johanna Venho)

Koin tekstieni saamien kommenttien myötä jonkinlaisen (osittain yhä jatkuvan) kriisin siitä, millainen on esseeminäni. Tarkemmaksi kysymykseksi muotoutui: jos esseeminä on konstruktio, miten se rakennetaan? Lainasin tämän esseetä käsittelevän esseeantologian etsiäkseni vastausta siihen. En löytänyt sitä. Paljon kaikenlaista muuta kyllä, ja näistä helmistä otteita alla. No, viimeinen sitaatti hieman vastaa myös kysymykseeni, mutta konkretiaa kaipaan yhä lisää.

”On esseen lähtökohtana sitten viha tai suru, tai kenties riemu ja ihmetys, on pohjalla paitsi ajatuksia myös tunnetta, lihan tunkeutumista kirjoitukseen. Ilman ruumista ei kirjoiteta esseetä.” 

(Kuisma Korhonen: Ketuista, tähdistä ja kannibaaleista, s. 31)

”Ruumis ei valehtele, me vain sekoitamme asioita kielen avulla ja teemme välillä parhaamme peittääksemme erään perusteellisen seikan, sen mikä on kielen takana, ruumiin, tunteen, sanattoman.” 

(Bodil Lindfors: Tie vailla nimeä, s. 72)

”Hienoin mahdollinen rakenne, jonka saatan kuvitella, muistuttaisi kiasmaa: lopuksi palattaisiin alkuun, mutta jotenkin vinksahtaneesti, kierteellä nurinpäin.” 

(Olli Löytty: Välimuodon estetiikkaa, s. 88)

”Essee taas esittää minut kirjoituksena tästä maailmasta. Voin asettua taka-alalle, mutta koska essee ei ole fiktiota tai kielentutkimusta, on se minuus välttämätön. Jotta minä voisin olla kirjoitusta, täytyy minun vetää perässäni elinmaailmaani.” 

(Maaria Pääjärvi: Kaupunki pahvissa, s. 121-122)

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020)

Kuuntelin ”kirjan, jota koko kaupunki lukee”, kuten Eeva Kolun esikoisteosta viime syksynä luonnehdittiin. Minullekin suositeltiin silloin tätä Twitterissä puuskahdettuani, miten uuvuksissa olin. Ja löysin varsin paljon samastuttavaa. Kolun tavoin olen kokenut työpaineita, väsymystä, someahdistusta, saavutusten metsästystä, konfliktien pelkoa ja vaikeuksia rajojen vetämisessä. Kaikkea en tunnistanut. Vaikka käytän Instagramia, en ole kokenut tänne postaamieni kuvien estetiikasta painetta, mikä voi olla osittain sukupuolittunut asia. Olen toistaiseksi myös pystynyt hidastamaan ennen burnoutin kokemista. Aivan ytimeen asti kirja ei päästä, ja kysymykseksi jää, mitä teos tässä muodossa oikeastaan tavoittelee – Vesa Rantama on kirjoittanut tästä genrehybridinä, joka sekoittaa self-helpiä, autofiktiota ja asiapitoisempaa tietokirjallisuutta. Kolu kirjoittaa tarkasti ja osaa kiteyttää ajatuksiaan ytimekkäiksi lauseiksi. Olen samaa mieltä monien arvioijien kanssa, että tiivistämisen varaa olisi silti ollut paljon; painettuna kirjassa on lähes 400 sivua. Armollisuutta ja lempeyttä itseä kohtaan teos toistaa usein, ja niistä onkin tärkeää puhua. Kunhan ei ala suorittaa niitäkin, ettei pian väsytä uusista syistä.

”Kaikki näyttää kirkkaammalta, kun asioilla on terävät rajat.”

Luetut kirjat 3/2021

Tässä luonnehdinnat maaliskuussa lukemistani ja äänikirjana kuuntelemistani teoksista. Mukana on myös olennaisia sitaatteja.

Antti Arnkil: Sunnunutaiesseet (Siltala 2019)

Terävän asiallisia kulttuuriesseitä, joiden aihekirjoon kuuluvat niin kirjallisuus, dokumenttielokuva, lasten animaatiosarja kuin Minecraft-Vantaakin. Tekstejä elävöittävät kirjailijoiden, Jaakko Yli-Juonikkaan ja Petri Tammisen, haastattelut Neuromaania ja Meriromaania lähilukevissa esseissä. Kustannustoimittajan näkökulma antaa mahdollisuuden omanlaiseensa lähestymistapaan ja kulminoituu "re: käsikirjoitus"-esseessä, joka on oikeastaan fiktiivinen sähköposti kuvitellusta käsikirjoituksesta. Kyseinen teksti venyttää esseen määritelmää eniten kokoelmassa ja muodostuu samalla kustannusmaailman tulevaisuutta varsin dystooppisesti hahmottelevaksi analyysiksi, joka tuo epäilemättä näkyviin tosimaailman pelkoja. Ohjaaja Virpi Suutarin tuotantoa käsittelevästä esseestä jäi mieleeni ainakin yksi tärkeä oppi: älä koskaan suostu kuvattavaksi dokumenttiin. Aloin heti nähdä mielessäni painajaismaisia kuvia, millaisena voisin näyttäytyä dokumenttielokuvaan leikattuna… Hieman jäin kaipaamaan kirjaan Arnkilin blogissa aikanaan julkaistua M/S Romantic -esseetä. 

 ”Asiat ja ihmiset voi näyttää melkein missä valossa tahansa. Kun materiaalia on tarpeeksi, siitä voi sommitella haluamansa tarinan.” 

(Huomautuksia Virpi Suutarin elokuvista, s. 59)

”Samoina vuosina Dingo yritti puhaltaa romanttista henkeä ’autiotalon’ ideaan, mutta kun näki murjujen lattioille kertyneet homehtuneet, virtsalta haisevat sanomalehtikasat, jotka kukaties olivat toimittaneet sängyn virkaa, ei halunnut tietää, mitä ’käsi kädessä’ kulkemisen jälkeen tapahtui.” 

(Lapsuuden Tikkurilan kuutioita, s. 160)

Tartunta (Kosmos 2020, toim. Pontus Purokuru)

En edelleenkään ole varma, miten antologioita pitäisi arvioida, enkä tiedä, miksi se on minulle niin suuri ongelma. Tätä olen lukenut puhelimella sellaisina hetkinä kun en ole jaksanut tarttua tai pystynyt tarttumaan painettuihin kirjoihin. Tartunta pitää sisällään monia hyviä tekstejä. Oikeastaan lähes kaikista pidin. Suurin osa kokoelmasta on esseitä, lopussa on myös proosarunomaisten fragmenttien sarja Aino Vähäpesolalta, runot Reetta Pekkaselta ja Harry Salmenniemeltä sekä novelli Suvi Auviselta. Iida Sofia Hirvosen tekstit puolestaan lähestyvät päiväkirjamerkintöjä. Kokoelman aloittavat varmaotteisesti esseet Antti Holmalta ja Antti Nyléniltä. Monet teksteistä resonoivat edelleen vahvasti, vaikka ne on kirjoitettu pääosin viime kesänä, ensimmäisen koronakevään jälkimainingeissa. Monitasoisuutensa ansiosta antologia kestänee aikaa vielä senkin jälkeen, kun tämä kurimus on tavalla tai toisella ohi.

”Itse aloin tupakoida teini-ikäisenä sen takia, että sain hyväksyviä nyökkäyksiä vanhemmilta pojilta, vaikka tiesin, että tupakointi tappaa. Varoitus luki askissakin, mutta yhteisöllisyyden osoitukset jaetun vaaran ympärillä tuntuivat todellisemmilta kuin etäinen veriyskä kuoleman porteilla.”

–Antti Holma: Pöpöjahti

”Kuten niin monessa muussakin tilanteessa, ulkopuolisuuden kokemukseni värittää kokemustani ja tekee yhteiskunnallisen identiteetin muodostamisen mahdottomaksi, mutta sijaintiani, tarkkailuasemaani, se ei muuta. Olen yksi porvareista, vähän omituinen vain.”

–Antti Nylén: Huokoisuudesta

Essi Kummu: Loiste (Tammi 2020)

Romaani alkaa kodinkoneosastolta: pesukoneen poistoletkun etsintä, mitä arkisinta, paitsi että kertojalle tilanne tuntuu erikoiselta, koska hän on nainen ja hänen rakastettunsa on nainen ja kuvio on hänelle vielä uudehko. Loisteessa yhdistyvät alusta loppuun arkinen ja kirjallinen, konkreettinen ja pohdiskeleva. Kertojaratkaisu vaihtelee. Välillä minäkerronnasta siirrytään kuvaamaan Helena-nimisen naisen elämää, joka näyttää kuitenkin olevan sama kuin kertojan; en täysin sisäistänyt tätä muutosta, mutta se oli kiinnostava ja tykkäsin. Luonnehdinta sopii moneen muuhunkin asiaan kirjassa, en aivan sisäistä, mutta on kiinnostavaa ja tykkään.

Teos tarjoaa monia kolahtavia lauseita. Kirjallisuuden lukeminen ja kirjoittamispuhe tuovat mukaan myös esseistisiä sävyjä. Ytimessä on rakkaus, kaikki mitä syntyy siitä, kun kaksi naista, jotka ennen ovat eläneet heterosuhteissa, alkavat toistensa rakastajiksi. Joissakin asioissa voi yllättyä iloisesti, ja pidin siitä että mukana ei juuri ollut syrjintäkuvausta. Virkistävää oli myös uskontokuvaus ja se, että pääkaupunkiseudulla ei käydä kuin kiusaantumassa kustantamon syntymäpäivätapahtumassa ja kirjailijajärjestön juhlissa, jossa ihmetellään mm. ”missiriviä”. Myös Virginia Woolf oli Voguen kannessa, muistutetaan. Mitä päähenkilö lopulta haluaa? Kirjassa on paljon mielenkiintoisia aineksia.

”On mahdollista, että he ovat jo toistensa omat siitä huolimatta, ettei sille ole tapaa eikä aikaa eikä paikkaa eikä varsinkaan syytä tässä maailmassa.” (s. 24)

”Lauseet eivät sovi minuun, joten pilkon niitä osiin, jotta ne mahtuisivat sisälleni paremmin, edes sanapari tai tavu kerrallaan.” (s. 50)

”Vasta myöhemmin hän tulee huomaamaan, että näkymättömyys ja mykkyyteen pakottaminen ovat satuttaneet häntä enemmän kuin mikään muu ja vienyt kaikelta muulta arvon.” (s. 123)

Harry Salmenniemi: Asiakaskoralli ja muita novelleja (Siltala 2021)

Salmenniemen uusimman novellikokoelman aloittaviin teksteihin sisälle pääseminen otti tällä kertaa aikansa, mikä saattoi johtua omasta lukuolotilasta. Sitten alkoi kolista. ”Avokadoseksiä” sekoittaa työpaikoilla vallitsevaa suoriutumispuhetta ja konsulttikieltä orgioihin. Lopputulos on hyvin salmenniemeläinen novelli, sekoitus kauhua ja naurua. ”Yritys” puolestaan kiihdyttää yritysmaailman arvo- ja strategiakielen äärirajojen yli tarkastellessaan maailmaa, jossa ihmiskauppa on sallittua ja hyväksyttyä. ”Maalauksia” sisältää kirjan tematiikkaan kytkeytyviä ”taideanalyyseja”. Ironinen huumori tuntuu jotenkin vielä mustemmalta kuin Salmenniemen aiemmissa kokoelmissa; se on venytetty rajoille, joilla syntyy vaikeita tunteita ja lukija saa niitä itsessään tarkastella, samalla kuin teksti vain on. Kokoelmassa työ, kapitalismi ja rakkaus lomittuvat ja limittyvät seurauksin, jotka vaihtelevat hirveistä hillittömiin. Myös terapia ja self help -puhe käännetään teksteissä ympäri. ”Hakemuksia” sai kunnanjohtajan pestiä varten laadittuine työhakemuksineen nauramaan ääneen, mitä ei ollutkaan lukiessani tapahtunut hetkeen. Hämmennyksen hetkiä riitti sopivasti.

”Yritys ottaa kaikessa toiminnassaan lähtökohdaksi ilmastonmuutoksen hillitsemisen. Yritys puolustaa vähemmistöjen oikeuksia silloin, kun se on liiketoiminnan kannalta järkevää.” (s. 47)

”Ylhäällä uusliberalismia symboloiva mies nousee taivaaseen yhdessä ystäviensä talouskasvun ja sananvapauden kanssa. Talouskasvu on heistä vasemmalla, hänet tunnistaa dynaamisesta, kiertyvästä asennosta. Oikealla sananvapaus pitää sylissään kirjaa, jonka paksu koko viittaa Ayn Randin pääteokseen Atlas Shrugged.” (s. 79)

”Jos emme koskaan tapaisi, emme myöskään koskaan sairastuisi flunssaan. Myös depressio tarttuu ihmisestä toiseen, ei yhtä yksiselitteisesti, mutta salakavalammin.” (s. 91)

”Syvyydellä haetaan suojaa aikaa vastaan.” (s. 102)

Marguerite Duras: Varakonsuli (Otava 1988, suom. Mirja Bolgár)

Varakonsuli on fiktiivisin tähän mennessä lukemistani Durasin kirjoista – aiemmin olen lukenut teokset Rakastaja ja Kirjoitan. Olen tarkastellut romaania erityisesti oman kirjoittamisen tukena, koska teoksessa on omintakeinen hän-preesensissä etenevä kertojaratkaisu. Henkilöhahmot ovat pääosin aika rasittavia, Kalkutassa eläviä yläluokkaisia brittejä ja ranskalaisia jotka puivat humalapäissään ihmissuhdekuvioitaan hienoissa juhlissa, kun ulkopuolella kuolee ihmisiä nälkään, ja lepraan sairastuneet nukkuvat rykelmissä puistoissa ja joen varsilla. Keskiössä on Ranskan Lahoren varakonsuli, johon suhtaudutaan yhteisössä epäillen ja kummeksuen, hänen menneisyydestään tihkuu huolestuttavia tietoja. Varakonsuli on kehittänyt pakkomielteen suurlähettilään vaimoon Anne-Marie Stretteriin, jonka kaunis, sulkeutunut hahmo ei oikein päästä lähelle, tästä välittyy ulospäin lopulta hiljainen itku. Mukana on myös Peter Morgan -nimisen miehen kirjoittama tarina kerjäläisnaisesta, joka vaeltaa kohti Kalkuttaa ja tulee laulavaksi hulluksi menetyksiensä takia. Sitä tekee mieli lukea rinnakkaiskertomuksena ja peilinä varakkaan, hienostuneen ja etuoikeutetun Anne-Marie Stretterin hahmolle.

Täsmällisiä avaimia en löytänyt Durasin mystisen ja tiheän proosan joukosta tällä lukukerralla. Julia Kristevalla on tulkintansa teoksessaan Musta aurinko: ”Kaksi muusikkoa, pianisti ja hourupää laulaja, ovat kumpikin maanpakolaisia, toinen Euroopasta, toinen Aasiasta. Kaksi haavoittunutta naista: toisen haava on näkymätön, toinen on kylmänvihojen ja yhteiskunnan, perheen ja ihmisten väkivallan uhri… Heidän duonsa muuttuu trioksi, kun mukaan tulee vielä yksi – tällä kertaa miehinen – kopio: Lahoren varakonsuli. Hän on omituinen henkilöhahmo, jonka arvellaan olevan muinaisen ja tunnistamatta jääneen ahdistavan kokemuksen rasittama.” Kristeva epäilee, että varakonsulin hahmo saattaisi olla homoseksuaali, mutta itse en tullut ajatelleeksi sitä, tämä vain tuntuu jääneen ihmissuhde-elämästä syrjään. Kristeva on kiinnittänyt huomionsa outoon kolmikkoon, mutta itseäni kiinnostaisi tarkastella lähemmin sitä kiertelevän juoruilevaa puhetapaa, jolla kartetusta varakonsulista kerrotaan, ja miten tämä toiseutetaan yhteisössä sekä menneisyytensä että jonkin olemuksessaan ilmenevän kiusallisuuden takia. Uudelleenluettavaksi siis.

”Varakonsuli on hetkittäin hyvin onnellisen näköinen. Aivan kuin hän olisi hetkittäin hulluna onnesta. Tänä iltana hänen seuraltaan ei voi välttyä; siitäkö se johtuu?” (s. 71)

”Ikävystyminen on täällä valtava hyljätyksi tulemisen tunne, itse Intian mittainen, maa antaa sävelen.” (s. 84)

Ahmed Zaidan: Kotimaa / Homeland (Kita 2020, suom. Kalle Niinikangas)

Ahmed Zaidan on kotoisin Mosulista, Irakista, ja nykyisin hän asuu Turussa. Zaidanin runoteos on kotimaan etsimistä, käsitteen tutkiskelua ja pysähdyksiä jonkin tärkeän äärelle. Runot muodostavat laajoja kaaria, ne kertovat merkittävistä kokemuksista ja matkoista. Tuntemuksia herättävät erityisesti paikat, kuten taakse jäänyt kotikaupunki Mosul ja uusi kotimaa Suomi ominaispiirteineen. Kirjan teksteissä sisältö, se mitä puhuja haluaa ilmaista ja kertoa, kiinnittää huomion vahvasti, mutta tietenkään se ei eroa muodosta, jonka tajua Zaidanilla kyllä on. Hän käyttää kokoelmassa niin säettä kuin proosamuotoakin, ja toisto on olennaisessa roolissa, monet runot rakentuvat toistuvien puhuttelujen, kysymysten ja huudahdusten ympärille. Myös välimatkat ovat kokoelmassa pitkiä, mihin vaikuttaa teoksessa käsitelty pakolaisuus ja pitkä kulku läpi Euroopan; runoissa ollaan niin Turussa kuin Mosulissa, Toimisto-baarin karaokessa ja tähtien hymyä ihmettelemässä.

Kokoelma tarjoaa pysäyttäviä ajatuksia ja kauniita poeettisia kuvia. Välillä kieli muuttuu omaan makuuni hieman liian yleväksi, juhlallisen tuntuiseksi. Säkeet venyvät ajoittain niin pitkiksi että kadotan rytmin, liekö kyse käännösongelmasta. Juuri aloittaneelta turkulaiselta Kita-kustantamolta on merkittävä teko julkaista kokoelmallinen Zaidanin runoja käännöksinä – runot ovat teoksessa myös englanniksi ymmärtääkseni tekijän itsensä kääntäminä, alun perin hän kirjoittaa arabiaksi. Tällaisia käännöstekoja myös muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien kotimaisten kirjailijoiden teksteistä soisin tulevan vielä paljon lisää.

”– – missä rajavyöhyke metsän ja kirjaston välillä katoaa…” (s. 82)

”Olet puut jotka pudottivat lehtensä, / alaston, totuutta muistuttava” (s. 116)

”Minun maailmani on kuuhun kirjoitettu runo.” (s. 142)

Leena Malkki: Mitä tiedämme terrorismista (Otava 2020)

Pitkästä aikaa äänikirja, jonka kuunteluun olen pystynyt keskittymään sen verran, että siitä jäi mieleen tarpeeksi asioita, ja kirjasta pystyy sanomaankin jotakin. Jykevästi terrorismin tutkimukseen pohjaava teos tarjoaa faktoja ja numeroita myyttien ja turhien kärjistysten sijaan. Terroristiseen toimintaan mukaan lähtevät eivät esimerkiksi kuulu yleensä kotimaassaan köyhimpiin, eikä suurin osa heistä ole mielenterveysongelmaisia – myös terrorismi vaatii taitoja ja resursseja. Siksi se on onnistuessaan niin tuhoisaa.

Mila Teräs: Amiraali (Otava 2020)

Vahvasta kielenkäytöstä energiansa saava nuortenromaani kertoo lukioikäisestä Niilosta, joka alkaa nähdä itsensä ja ympäristönsä toisin silmin. Ilahduttavaa lukea tällaista sukupuolibinäärin ulkopuolelle kurottelevaa kertomusta, joka on sujuvalukuinen mutta myös muodolla leikittelevä. Teoksessa proosatekstiin nivoutuu päähenkilön kirjoittamia runoja, tärkeiden kokemusten kuvausta säemuodossa ja puhelinviestittelyä ystävän kanssa (viimeksi mainittu toki on nykynuortenkirjojen peruskauraa). Teräs on hienosti sulauttanut eri elementit sydämelliseen tarinaan, joka ydinrakenteeltaan on perinteinen coming-of-age, mutta temaattiset ja tekstuaaliset variaatiot tekevät siitä tärkeän ja kiinnostavan. Amiraali nimenä viittaa perhoseen, ja ympäristönäkökulma tuodaan myös nuorten huolena esille. Loppusivuilla itketti vähän. Teräs tavoittaa romaanissaan nuoruudesta jotain todella haikeansuloista.

”Jokin puristus mun vatsanpohjassani alkaa hellittää, kaikki mussa pehmenee, ikään kuin laajenee ja mä kasvan, saan lisää pituutta. Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin pystyisin lentämään vaikka kattojen ylle vain kohottautumalla varpailleni.” (s. 67)

”Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma olisi helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin. Monet sanat ovat lasihelmiä, joita mulle on jaettu, mutta joista en löydä itselleni oikeaa väriä.” (s. 119)

”– – jäseniini leviää painottomuuden tunne, sydämeni jättää lyönnin välistä ja mä ajattelen, että olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon.” (s. 159)