Kirjabloggaajien klassikkohaaste: osa 5 (31.7.2017)

Harva päivä sopii yhtä mainiosti kirjabloggaajien klassikkohaasteen aloituspostauksen julkaisuun kuin päivä, jolloin vuonna 1835 Elias Lönnrot allekirjoitti ja päiväsi kansanrunokokoelmansa Kalevalan ensimmäisen version esipuheen. Tällä kertaa bloggaajien klassikkohaaste pyörähtää käyntiin jo viidennen kerran. Puolen vuoden välein järjestettävän haasteen tarkoituksena on siis lukea klassikko ja kirjoittaa siitä blogiinsa.

Haasteen säännöt ovat seuraavanlaiset:

1. Valitse joku klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.7.2017. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani samaisena päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon – ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä, useasti.

Itse osallistuin haasteeseen viimeksi ensimmäistä kertaa ja luin heti kättelyssä yhden jyhkeimmistä klassikoista, jonka keksiä saattaa: Volter Kilven Alastalon salissa. Vielä en ole päättänyt, mitä lukisin tälle itse vetämälleni kierrokselle. Kotimaisista Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla ja Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen ovat pyörineet kirjastolainoina nurkissa jo pari kuukautta, mutta Alastalo sai aikaan lievän krapulan kotimaisista tiiliskiviklassikoista. Ei se huono kokemus missään nimessä ollut, mutta silti olen vältellyt noita massiivisempia teoksia taas hetken. Ehkä tällä kertaa olisi pienoisromaaniklassikon tai runoteoksen vuoro. Yöpöydällä on myös valikoima Tsehovin novelleja, mutta luulen että luen ne jo keväällä ennen haastetta. Saapa nähdä, mitä päätän. EDIT 30.7.: Päädyinkin lukemaan ulkomaisen tiiliskiven, eli kirjavalintani on Hermann Hessen Lasihelmipeli.

Klassikkohaasteen alkuperäisenä ideana on ollut lukea viimein se klassikko, joka on ollut lukulistalla ikuisuuden ja teoksen lukemattomuus on aiheuttanut suorastaan häpeää. Aiempia klassikkohaasteita ovat emännöineet Omppu, Tuijata, Marile ja Niina.

Mikäli ei mielessä ole erityistä kohdetta vielä lukemattoman klassikon häpeälle, mistä niitä klassikoita sitten löytäisi?
Paljon on netissä kiertänyt BBC:n klassikkolista, jonka virallinen versio löytyy täältä.
Suomeksi klassikoita on koottu Kirjasampo-verkkopalvelun kirjahyllyihin mm. tällaisiin listoihin:

Kurssi 6 kotimaiset klassikot
Kurssi 6 Kotimaisten klassikoiden kirjalista, osa II
Kotimaisen kirjallisuuden klassikoita
Kotimaisia klassikoita
Ulkomaisia klassikoita
Vanhempia klassikoita
Kauhukirjallisuus – klassikoita ja suosikkeja
Kirjallisuudentuntemus: tieteiskirjallisuuden kulmateoksia
1900-luvun parhaat

Maailmankirjallisuuden klassikoita (ÄI5)

Voit ilmoittautua haasteeseen mukaan milloin vain, mutta viimeistään julkaisemalla klassikkopostauksesi 31.7. ja linkkaamalla sen koontipostaukseen. Kirjan vaihtaminen on myös sallittua. Myös ne, jotka eivät pidä blogia, voivat osallistua kertomalla klassikon lukemisesta koontipostauksen kommenteissa. 

Lähden innostuneena isännöimään tätä haastetta ja odotan mielenkiinnolla, minkälainen kattaus klassikoita viidenteen haasteeseen saadaan!

Ali Smith - Autumn

Ali Smith – Autumn (Hamish Hamilton 2016)

   "Daniel Gluck looks from the death to the life, then back to the death again.
    The world's sadness.
    Definitely still in the world.
    He looks down at his leaf coat, still green.
    He holds out a forearm, still miraculous, young.
    It will not last, the dream.
    He takes hold of one leaf at the corner of his coat. He holds it hard. He will take it back with him if he can. Proof of where he's been."

Innostuin skottikirjailija Ali Smithin viime syksynä Britanniassa julkaistusta Autumn-romaanista heti luettuani arvostelun New York Timesista. Kirja on ilmestynyt vuoden alussa myös Yhdysvalloissa ja herättänyt heti paljon huomiota. Syynä ei ole vain se, että Ali Smith on kirjailijana hyvin suosittu (hän on saanut mm. Whitbread-palkinnon ja ollut useamman kerran Man Booker -lyhytlistalla), vaan Autumn on kiinnostanut myös ajankohtaisuutensa vuoksi. Sitä on pidetty ensimmäisenä vahvasti Brexit-teemaisena romaanina. Kirja on ilmestynyt hämmästyttävän nopeasti Britannian EU-eroäänestyksen jälkeen: aikaa äänestyksestä julkaisuun ehti kulua vain kolme kuukautta.

Romaanin kieltä kuvailtiin arvostelussa proosarunomaiseksi, mikä nosti odotukset pilviin. Olen viime aikoina ollut todella viehtynyt poeettisesta proosasta, ja jännitin, liioiteltiinko arvostelussa tekstin runollisuutta. Lukemisen aloittamisen jälkeen selvisi onneksi pian, että ei. Teoksessa on useita unijaksoja, joiden kieli todella on kuin proosarunoa. Myös arkisessa ja toiminnallisemmassa kerronnassa poeettisuus on läsnä, käytetään toistoa ja luettelemista.

Autumn kertoo 32-vuotiaasta taideluennoitsijana työskentelevästä Elisabethista ja tämän platonisesta, syvästä ystävyyssuhteesta 101-vuotiaaseen Danieliin. Daniel asui Elisabethin ja hänen äitinsä naapurissa, kun Elisabeth oli lapsi. Äiti pyysi Danielin usein lapsenvahdiksi ollessaan itse Elisabethin kertoman mukaan miesten kanssa hotelleissa, vaikka väitti tekevänsä poissa ollessaan jotakin muuta. Äiti on ollut yksinhuoltaja, eikä suostu puhumaan Elisabethille tämän isästä mitään. Lapsenvahtina ollessaan Daniel kertoo nuorelle tytölle kiehtovasti erilaisista taiteilijoista, hän on innokas taiteen harrastaja. Näitä kohtauksia Elisabethin lapsuudesta kahdenkymmenen vuoden takaa kuvataan takaumissa – nykypäivässä yli satavuotias Daniel on hoitokodissa, nukkuu syvää unta ja häilyy kuoleman rajamaisemissa pysäyttävän kauniisti kuvailtujen unikuvien keskellä. Elisabeth onnistuu hoitokodin henkilökunnan sekoilun ansiosta vierailemaan säännöllisesti Danielin luona esiintyen tämän lapsenlapsena.

Taiteen ja unien maailmoihin uppoutuminen näyttäytyy kirjassa jonkinlaisena vastavoimana ja pakopaikkana Brexit-äänestyksen hajottamassa Britanniassa. Koko todellisuus tuntuu muuttuneen sirpaleiksi, maailma on tullut hulluksi ja uutiset ovat kuin "Thomas Hardy on speed". Samanaikaisesti Elisabeth pyrkii saamaan uuden passin hankituksi postitoimiston kautta, ja kohtauksista syntyy kirjan humoristisin osuus, kun Elisabeth sanailee terävästi virkailijoiden kanssa heidän valittaessaan passikuvan virheistä ja epäonnistuneesta asettelusta.

"And also, this notion that my head's the wrong size in a photograph would mean I've probably done or am going to do something really wrong or illegal, Elisabeth says. And because I asked you about facial recognition technology, because I happen to know it exists and I asked you if the passport people use it, that makes me a suspect as well. And there's the notion, too, in your particular take on our story so far, that I might be some kind of weirdo because there's an s in my name instead of a z."

Kun Elisabeth oli 13-vuotias, tämän pitkät keskustelut, kävelyretket ja seikkailut taiteen maailmassa Danielin kanssa alkoivat huolettaa Elisabethin äitiä. Kun äiti epäili Danielin esittelevän tyttärelleen lapselle sopimatonta taidetta, hän kielsi Elisabethia tapaamasta enää Danielia. Tyttö jatkoi kuitenkin tapaamisia salaa, kunnes Elisabethin aikuistuttua yhteydenpito katkeaa useiksi vuosiksi. Kirjassa kerrotaan erityisesti 1960-luvulla vaikuttaneesta pop-taiteilija Pauline Botysta, jonka tunnettuutta Ali Smith on erityisesti halunnut teoksen myötä nostattaa. Boty oli ainoa pop art -liikkeeseen kuulunut naistaiteilija Britanniassa ja hän kuoli traagisesti syöpään vain 28-vuotiaana.

   "It's all right to forget, you know, he said. It's good to. In fact, we have to forget things sometimes. Forgetting it is important. We do it on purpose. It means we get a bit of a rest. Are you listening? We have to forget. Or we'd never sleep ever again.
    Elisabeth was crying now like a much younger child cries. Crying came out of her like weather.
    Daniel put his hand flat against her back."

Vangitsevassa romaanissa viehättivät erityisesti sen runomainen kieli ja kerronta, kauniit vierailut unikuvien ja taideteosten syvyyksissä sekä Elisabethin ja Danielin syvä ystävyys, joka Elisabethin mukaan oli jopa rakkautta – hänellä oli koko nuoruutensa ollut ongelmia ihmissuhteissaan, koska rakkaudella oli jo kohde. Teos pursuaa aiheita ja hienovaraisia kannanottoja eri asioista. Yleisesti se jättää olon maailmasta kuitenkin yhtä hämmentyneeksi ja vieraaksi kuin romaanin henkilöille. Elisabethin äidin turhautuminen uutisiin purkautuu lopulta antiikkiliikkeestä ostetun ilmapuntarin viskaamiseen päin aitaa, mikä johtaa putkareissuun. Kun toiminnan tielle on lähtenyt, sitä ei voi enää pysäyttää. Kaikki toistuu kehämäisesti, sitäkin kirja kuvaa, tapahtumien ja historian toistoa. Ajankohtaiset teemat jatkuvat Smithin seuraavissa romaaneissa, sillä hän on kirjoittamassa vuodenaikasarjastaan neliosaisen. Autumn jättää olon nälkäiseksi ja sarjan seuraavatkin osat on luettava. Olen jälleen löytänyt uuden kirjailijasuosikin englanninkielisestä maailmasta.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 39: Ikääntymisestä kertova kirja

Chimamanda Ngozi Adichie - Purppuranpunainen hibiskus

Chimamanda Ngozi Adichie – Purppuranpunainen hibiskus (Otava 2010), alkuteos Purple Hibiscus (2003). Suomeksi kääntänyt Kristiina Savikurki.

 "Isä ei puhunut igboa juuri koskaan, ja vaikka Jaja ja minä puhuimme sitä äidin kanssa kotona, isä ei tahtonut meidän käyttävän sitä muualla. Kodin ulkopuolella meidän piti kuulostaa sivistyneiltä ja puhua sen vuoksi englantia. Isän sisko Ifeoma sanoi kerran, että isä oli liikaa kolonialismin tuote. Mutta täti sanoi sen lempeän sovinnollisesti, aivan kuin vika ei olisi ollut isän, aivan kuin hän olisi puhunut ihmisestä. joka hourailee malarian kourissa."

 Nigerialainen Chimamanda Ngozi Adichie on nyt puheenaiheena esseemuotoisen teoksensa Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä myötä. Olin jo pitkään halunnut tutustua hänen kaunokirjalliseen tuotantoonsa, ja sitten pokkarialessa tuli vastaan Adichien esikoisromaani Purppuranpunainen hibiskus. Puntaroidessani vaihtoehtoja siitä, mitkä kolme pokkaria valitsisin tarjoukseen, luin ensimmäiset pari sivua kirjasta pikaisesti. Tiesin, että tämä kirja todella pitää lukea.

Kun löytää hyvän kertojan, siinä on oma maagisuutensa. Jotkut kirjailijat osaavat käyttää kieltä oivaltavasti, uudistavasti, leikitellen ja kokeillen. Jotkut uudistavat kerrontatapoja ja kokeilevat niillä. Jotkut ovat kauniin runollisia, jotkut taitavat rytmin, dialogin, jännitteen. Tämänkaltaisia asioita on helppo osoittaa tekstistä, mutta kun on hyvä nimenomaan kertojana, tempaa mukaansa ja saa heittäytymään tekstin kautta luomaansa maailmaan niin, että lukija kokee kaikki tunteet ja suorastaan aistii kirjan kuvaaman maailman. Sitä on hankala edes (ainakaan niin maallikkona kuin itse olen) analysoida. Se vain on, ja Chimamanda Ngozi Adichie on selvästi tällainen kertoja. Kirjan henkilöistä alkaa välittää, kerronnassa on värejä ja yksityiskohtia, jotka kaikki tuntuvat merkityksellisiltä juuri sen tarinan kannalta, jonka Adichie tässä on halunnut kertoa. Kielikin on vahvaa ja täsmällistä.

Romaanin päähenkilö ja minäkertoja on Kambili, jonka isä on erittäin rikas mies, tämä omistaa lehden ja tehtaita. He asuvat Nigeriassa, jota horjuttavat uuden valtion hapuilevat ensiaskeleet – kirjan loppupuolella maata verrataankin kävelemään opettelemaan pikkulapseen. Perheellä on varallisuutta, jonka isä on luonut mentyään aikanaan lähetyssaarnaajien opetettavaksi. Isä Eugene kokee olevansa tästä kiitollisuudenvelassa uskonnolleen, katoliselle kirkolle, ja perhe elää tiukan, suorastaan fundamentalistisen uskontulkinnan mukaan. Isä on niin Kambilille kuin tämän äidille ja veljelle eräänlainen oma jumalhahmonsa, vanhatestamentillisen rankaiseva. Lasten on menestyttävä koulussa täydellisesti, vaimon hoidettava kotiaskareensa täydellisesti, tai muuten seuraa mitä julmimpia, väkivaltaisia rangaistuksia. Kambili ja hänen veljensä Jaja ovat kirjan tapahtumien aikaan jo teini-ikäisiä, eivätkä vanhemmat ole saaneet enempää lapsia. Äiti on kyllä ollut raskaana, montakin kertaa, mutta ne jäävät aina kesken...

"Hän oli moneen otteeseen muistuttanut Jajalle ja minulle, ettei hän maksanut suuria summia Tahrattoman sydämen tyttärien ja Pyhän Nikolauksen kouluille, jotta me antaisimme jonkun toisen nousta priimukseksi. Hänen koulunkäyntiinsä ei ollut kukaan uhrannut rahaa, ei ainakaan hänen jumalaton isänsä, meidän Papa-Nnukwumme, mutta silti hän oli aina ollut luokkansa paras. Halusin kovasti tehdä isäni ylpeäksi ja pärjätä yhtä hyvin kuin hän oli pärjännyt. Toivoin hänen koskettavan niskaani ja sanovan, että olin täyttänyt Jumalan tarkoituksen."

Kun perhe lähtee joulun viettoon, lapset saavat viettää viisitoista minuuttia isänsä isän, Papa-Nnukwun luona. Isä ei halua, että lapset syövät tai juovat mitään "pakanallisessa" kodissa. Isoisä noudattaa yhä vanhaa heimouskontoa. Lapset tapaavat harvakseltaan myös isänsä sisarta, opettajana työskentelevää Ifeomaa ja tämän lapsia. Kaikki muuttuu, kun Ifeoma kutsuu Kambilin ja Jajan luokseen käyttäen verukkeena pyhiinvaellusmatkaa, jotta heidän isänsä suostuisi. Lapset astuvat uuteen todellisuuteen. Täti on yksinhuoltaja hänen miehensä kuoltua onnettomuudessa, ja tämän perhe elää huomattavasti köyhemmissä oloissa kuin Kambili ja Jaja ovat tottuneet elämään. Silti tädin perheessä on lämpöä, välittämistä, lapsilla saa olla mielipiteitä ja he saavat puhua vapaammin. Sähköt katkeilevat ja niin bensan kuin ruuan ja veden hinnat ovat nousseet mielivaltaisen sotilasvallan alla tavallisen kansan ulottumattomiin. Silti tädin perhe osaa olla toiveikas, Ketään ei lyödä, vaikka tilanne on stressaava. Kambili ja Jaja opettelevat vasta nyt olemaan luontevasti ikätovereidensa kanssa, sillä he ovat viettäneet niin suojattua elämää, ettei siihen ole ennen ollut mahdollisuutta. Kambili kokee myös ensirakkautensa, kun tädin kotikaupungin pappi, hurmaava ja komea isä Amadi saa hänet tuntemaan jotakin aivan uutta. Vierailun jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.

"Makuuhuoneen säleikkunasta, josta puuttui muutama lasi, avautui esteetön näkymä etupihalle. Painoin kasvoni miltei kiinni ikkunaan, lähelle moskiittoverkkoon tullutta repeämää, jonka Amaka valitti päästävän sisään lamppuun törmäileviä yöperhosia. Isä Amadi seisoi niin lähellä ikkunaa, että näin hänen hiustensa loivasti lainehtivat kiharat, kuin kareet järvenpinnalla."

Myötäelin lukijana tarinassa toivoen, peläten, helpottuen, raivoten ja vihaten. Kambilin hiljainen murtautuminen ulos pelon ja pakottavan miellyttämisentarpeen kehästä on kuvattu vahvasti. Ifeoma-tädin hahmo ja persoona valloittavat heti siinä, missä Eugene-isän toiminta saa aikaan vain valkohehkuista vihaa. En ennestäänkään ole ajatellut kovin korkeasti (lievästi sanottuna) kristillisestä fundamentalismista, ja tuo itseään suunnilleen jumalasta seuraavana patriarkkana pitävä väkivallan kierteeseen seonnut "mahtimies" saa kokemaan sellaista kiukkua, että kirja on välillä laskettava alas. Suuttumusta aiheuttaa jälleen myös se, minkälaisen kiihkokristillisyyden länsimaalaiset lähetyssaarnaajat veivät Afrikkaan käännyttäessään paikalliset luonnonuskontojen harjoittajat. Myös maltillista uskoa kirjassa kuitenkin harjoitetaan mm. Ifeoma-tädin perheen ja isä Amadin esimerkkien myötä. Kirjan luettuaan saa käsitystä siitä taustasta, mistä Adichien feministinen ajattelu nousee.

On melkoista ajatella, että tällainen romaani on julkaistu Adichien ollessa vasta 26-vuotias. Hän muutti 19-vuotiaana Nigeriasta Yhdysvaltoihin opiskelemaan viestintää, valtio-oppia ja myöhemmin luovaa kirjoittamista. Sentään Adichie kertoo loppukiitoksissa saaneensa kustantajilta myös hylkäyksiä, joten huippulahjakkuuden lisäksi esille tulee jotain normaaliin ihmiseen viittaavaakin! Jo tällä esikoisromaanillaan Adichie sai Commonwealth Writer's Prizen ja seuraavista teoksista tuli yhä suurempia menestyksiä. Niitä otan ehdottomasti myös luettavaksi, koska nyt on huikeaa ajatellakin, mille tasolle hän on kirjailijana vielä kehittynyt.

Hibiskuksen ovat näyttäneet lukeneen ja bloganneen suunnilleen kaikki muutkin kirjabloggaajat jossakin vaiheessa, googlatkaa kirjailijalla ja teoksella, sieltä niitä löytyy!

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 40: Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä

Gunnar Björling - Auringonvihreä

Gunnar Björling – Auringonvihreä (Poesia 2015), alkuteos Solgrönt (1933). Suomeksi kääntäneet Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz.

"Ensi yönä ensi yönä
on kosmos valmiiksikirjoitettu
tämä on uhkavaatimus, minä juoksen
rivien väleissä.
Kysyn nuorilta, kysyn vanhoilta
kolmekymmentäyhdeksän vuotta olin opissa
Ja sinä soimaat!
Mitä minä tiedän sanan-virrassa?
en pysy jaloillani siellä
missä kaikki horjuu.
– – "

Gunnar Björling (1887–1960) oli runoilijana suomenruotsalaisen modernismin edelläkävijöitä yhdessä mm. Edith Södergranin kanssa. Hänen yhtenä merkittävimmistä töistään on pidetty kokoelmaa Solgrönt, jonka Björling julkaisi omakustanteena vuonna 1933. Runoilija ei ollut aikanaan kovin arvostettu, mikä johtui sekä hänen teostensa erilaisuudesta ja vaikeasta avautuvuudesta että Björlingin avoimesta homoseksuaalisuudesta. Suomennoksen teos sai kokonaisuudessaan vasta 82 vuotta julkaisunsa jälkeen. Hyvä, että edes silloin. Kääntäjät Pauliina Haasjoki ja Peter Mickwitz saivat Auringonvihreä-teoksesta myös Kääntäjäkarhu-palkinnon.

Runouden kääntäminen on kirjallisuuden kirjoittamisen lajeista varmasti hankalimpia. Itse sanojen, lauseiden ja merkitysten kääntämisen lisäksi suurta merkitystä on rytmillä, typografialla, sillä miltä tietyt äänteet lukijassa tuntuvat. Runouden kääntäminen on mielestäni lähtökohtaisesti asia, jota ei voi tehdä täysin oikein. On siis pyrittävä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen vallitsevissa olosuhteissa, jotta lukijalle saataisiin välitettyä runoilijan näkyjä ja sanomaa vastaanottajan kielellä. Auringonvihreää lukiessa tuli luottavainen olo. Ratkaisu kääntää teos kahden kääntäjän voimin on varmasti ollut järkevä. Kun toinen kääntäjistä on äidinkieleltään suomenkielinen ja toinen ruotsinkielinen, lähestymistapojen yhdistäminen on työskennellessä todennäköisesti toiminut hyvin.

Mennään kuitenkin itse teokseen. Ensimmäinen osio alkaa lyhyillä runoilla, joita yhdistää ajatusten, säkeiden, lauseiden katkeaminen ikään kuin kesken. Björling oli kirjoittajana kiinnostunut avoimesta runosta, jossa lauseet jätetään keskeneräisiksi ja lukija saa jatkaa siitä. Runo toisensa jälkeen tuntuu rakentuvan siten, että ladellaan näitä kesken jääviä ajatelmia, ja viimeisessä säkeessä tulee jonkinlainen kokonaisuuden yhteen nitova lopetus, joka on usein hieman mieltä häiritsevä, ja koko runon päätyy lukemaan uudestaan.

"Että uskoa että ihminen suu ja huulet
että uskoa että
että rintaa vasten rinta ja koko maailma!
kuin solina ja kuperkeikka,
ja meni päivä
pois."

Runot myöhemmin kuitenkin pitenevät, ja ajatukset muuttuvat täysin sirpaleisen tuntuisesta alusta myös kokonaisemmiksi. Björling jättää paljon tulkinnanvaraiseksi, ja monia runoja alkaa väkisin mielessään peilata hänen henkilöhistoriaansa. Homoseksuaalina eläminen Suomessa 1930-luvun ilmapiirissä on varmasti ollut tukalaa ja ahdistavaa, niskaan on satanut paljon pilkkaa ja väheksyntää. Björling eli hyvin vaatimattomasti ja hän asui vuosia pienessä, saunasta kunnostetussa asunnossa Helsingin Kaivopuistossa. Monet runot ovat täynnä toivottoman tuntuista kaipausta, syyllisyydentuntoa ja sivullisuutta. Erityisesti toinen osio käsittelee näitä tunteita.

"Syvemmällä kuin muissa on pyhänhäpäisy
minussa
Minä en ole varma, ryntään kaikkiin ilmansuuntiin
minä kavahdan, tunnen että olen vähällä rikkoa,
ja rikoin.
– – "

Kolmannessa osiossa on erittäin mielenkiintoinen alku, kun Björling ikään kuin esittäytyy kirjoittamassaan nonsense-henkiseltä tuntuvassa "esipuheessa" kertoen, että "puhun sinulle mitäsattuu, tietenkin, kuinka muutenkaan tämän maan päällä ja lihapulla sormet suussa". Esipuhetta edeltävät lainaukset muilta korostavat hyödyttömyyden ja ihmeellisyyden merkitystä, mikä antaa (ehkä) ohjenuoran osion lukemiseen. Esipuhetta seuraa "Eräänlainen selitys", sitä sitten jo jälkisanat, sitä puolestaan "Myöskin motto". Proosarunomaisesti kirjoitettujen sivujen jälkeen päädytään takaisin säerunouteen. Näistä monesti pitkiksikin venyvistä runoista pidin erityisen paljon. Sanat liimautuvat välillä yhteen hauskasti ja Björling yltyy tässä osiossa aika ajoin huomattavan ruumiilliseksikin.

"'Mumisijoina' tai auringonjatulen palvojina me kaikki olemme
hekumassa
syleillä tuolinjalkaa, repiä rikki maa ja tuhoutua kuin yksi
multa veri ja sylki
meidän halvaantuneemme kasvonviirullisuudessa.
– –
ja tämä Eros joka ei päästä kenestäkään
eikä anna periksi, minne kuljemmekaan.
Tämä vietti pakottaa kaiken suureen siemenvirtaan.
Kaikki on kuin piikojen puisto ja on ahdistus
kuin värisevä maailmanvietistä, alkuvietistä,
erotetusta joka haluaa yhteen,
– – "

Tahatonta hupia herätti runo, joka päättyy hyttysparvesta puhumiseen huomattavan ylevään sävyyn. Kuinkahan paljon Helsingissä asunut runoilija oli viettänyt aikaa maaseudulla kesällä pahimpina hyttyskausina? Vakavasti puhuen, Björling ylistää luontoa monessa kohtaa ja myöhemmässä tuotannossa siitä tuli vahva elementti hänen runoudessaan.

"– –
Kuka sanoo hyttystanssin merkityksen hyttysille, meille
           ja mullalle?
että ne laulavat niin kauniisti
että on kuin kosmos lepäisi siivillä?"

Neljäs osio on lyhyt ja siinä on lähinnä sonetteja. Ne jäivät minulle hieman muiden osioiden runoja etäisemmiksi, eivätkä oikein herättäneet sanottavaa. Ymmärtääkseni sonetit ovat olleet haastavimmat myös kääntää. Muoto on minulle vielä varsin vieras, joten ehkä pitäisi viimein aloittaa se perusteellisempi Shakespeareen perehtyminen, jos aukenisi siten paremmin.

Auringonvihreän suomennos sisältää myös Björlingin merkitystä runoilijana avaavat esipuheet sekä suomentajien jälkisanat, jotka ovat myös kiinnostavaa luettavaa. Itse päätin katsoa ne vasta itse runokokoelman lukemisen jälkeen, jotta heittäytyisin runojen pariin mahdollisimman paljon oman tulkinnan kautta. Teos on monipuolinen, eri tyylilajeja ja kirjoittamisen tapoja käyttävä, ajatuksia yhdistelevä ja synnyttävä, filosofinen ja värikäs. Björling tuo esille kuvastoa, joka saa voimassaan välillä pakahtumaan. Kaikkea en väitäkään ymmärtäneeni, en läheskään, mutta varsinkaan tämäntyylisessä runoudessa se ei ole tärkein asia. Ehkä jotain avautuu seuraavalla lukemiskerralla.  Teos on helppo ottaa jatkossakin luettavaksi, sillä se on avoimesti saatavilla verkon kautta. Suomennoksen tekeminen ja julkaisu ovat todellinen kulttuuriteko suomalaiselle kirjallisuudelle, sillä kokoelma on kaikessa vapaudessaan, kokeilevuudessaan ja filosofisessa avartavuudessaan selkeästi osa kotimaisen runouden kaanonia.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 1: Kirjan nimi on mielestäsi kaunis

Anneli Kanto - Lahtarit

Anneli Kanto – Lahtarit (Gummerus 2017)

"Sitäkin enemmän ryssille jäi aikaa keittää limpuistansa viinaa ja sitä juopotella sekä viekoitella siveettömyyteen ja velttoon elämään nuoria naisia, jotka olivat riittävän ymmärtämättömiä tajuamaan, mihin sellainen meno johtaisi. Myös seudun vähälukuiset punaiset veljeilivät häpeämättömästi näiden sortovallan edustajien kanssa, jotka auliisti osoittivat "solirariteettia" aseveljilleen."

Anneli Kannon historiallinen romaani Lahtarit ilmestyi 27.1.2017, Suomen sisällissodan alkamisen 99. vuosipäivänä. Romaani on ollut minulle yksi alkuvuoden odotetuimpia. Vakuutuin kovasti Kannon edellisestä historiallisesta romaanista Pyöveli. Se oli verevä (monella tapaa!) ja vetävä, selvästi perusteellisen taustatyön pohjalta syntynyt teos. Lahtarit kiinnosti erityisesti myös sisällissotateemansa takia. Aihe on alkanut herättää minussa mielenkiintoa vuosi vuodelta enemmän, tyypillisestä syystä eli sukuhistorian vuoksi: isäni mummu on ollut sairaanhoitajana punaisten puolella sisällissodassa. Hän oli silloin 17-vuotias.

Lahtarit-romaanin näkökulma selviää jo nimestä – kirja kerrotaan valkoisen puolen edustajien kautta. Tämä on viime vuosina ollut harvinaista. Vielä 1930-luvulla ilmestyi useita "vapaussotureiden sankaruutta" kuvaavia teoksia, joita kehotettiin hankkimaan kirjastoihinkin aatteellisen "puhtauden" vuoksi, vaikka olisivat olleet kehnommanpuoleisesti kirjoitettuja. Kannon romaani puolestaan on ansiokas ja koskettava juuri siinä, että se riisuu päälleliimatun sankarinviitan ja esittää sotaan osallistuneiden ihmisyyden. Kirjan hahmot ovat pääosin maatalojen nuoria miehiä Etelä-Pohjanmaan Ilmajoelta. Heidät kutsuttiin ajamaan maasta väkivalloin pois niin "ryssää" kuin "punaryssää". Ensin riisutaan aseista ja lähetetään tiehensä vasta itsenäistyneessä maassa oleskelleet venäläiset, ja sen jälkeen lähdetään kohti etelää valtaamaan takaisin punaisten vallankumouksessa haltuunsa ottamat alueet.

Romaani etenee episodimaisesti, lyhyin luvuin ja jatkuvasti vaihtuvin kertojin. Ratkaisu on sujuvan luettavuuden kannalta aina uskalias, mutta Lahtareissa tämä toimii: sodan kaoottisuuteen poukkoileva näkökulmakerronta sopii. On muutama ns. vakikertoja, kuten pari suojeluskuntalaista, jääkäri, ambulanssilääkäri, muonittajasta arkuttajaksi päätyvä nuori nainen sekä konekiväärimasinisti. Sen lisäksi on satunnaisempi joukko hyvin moninaisista eri rooleista – mukana on jopa suomenhevonen, jonka osuus kerrotaan kauniin koskettavasti. Tarinan kuljetusta täydentävät myös ylipäällikön päiväkäskyt, kirjeet ja lehtiartikkelit. Kirjan kieli on joidenkin minäkertojien kohdalla kirjakieltä, joidenkin kohdalla murretta (lähinnä Pohjanmaan, mutta myös Porin, Tampereen ja pääkaupungin murteita kuullaan). Kirjakielinen kerronta sujuu kokeneen kirjailijan horjumattomalla vahvuudella, kuten Pyövelissäkin. Myös murteen osalta selvitään suht puhtain paperein siihen nähden, miten usein murretta käyttämällä voisi lipsahtaa tahattoman komiikan puolelle. Tässä toki jo aihepiiri on täysin erihenkinen kuin jossakin "pin koorin" muistamisessa. Huumoria Kanto ei ole silti vältellyt, vaan hän on ripotellut ympäri kirjaa hyvin mustaa tilannekomiikkaa, mikä on kuitenkin ehdottomasti tehty tyylillä. Karmeat ja surulliset kohdat ovat teoksessa juuri sellaisia, ovat ne sitten kirjoitettu murteella tai kirjakielellä. Kerronta on kaunistelematonta, asiat sanotaan juuri niin kuin ne nähdään ja yhteiskunnan eri kerroksista tulevien ihmisten kieli on uskottavaa.

"Mun silmiini samallaisia paskoja punikit ja lahtarit. Semmottisista aatteista ei oo muuta ku harmia tavalliselle ihmiselle. Ei tsaarin aikana kukaan tullu meitin pernakuoppaa ryästään taikka ihmisiä ampuaan."

Puolenvälin jälkeen meno alkaa mennä varsin "sakeaksi" ja jouduin pitämään lukemisessa välillä taukoja. Sen verran rankaksi sotatapahtumat yltyvät Tampereen valtauksen yhteydessä ja siitä eteenpäin. Valkoisia sotilaita kutsuttiin lahtareiksi jo sodan alkuhetkiltä lähtien, mikä tuntui minulle yllättävältä, sillä olin muistanut, että he ovat saaneet nimityksen vasta sisällissodan kauheiden loppuvaiheiden ja jälkinäytösten seurauksena. Tampere tuhotaan suurelta osin maan tasalle ja molemmin puolin kuolee valtava määrä ihmisiä, ja kirjassa tuodaan esille näkemys, että taistelun rajuus oli pelkkää sodanjohdon turhamaisuutta.

"Sitten korvani erottivat rätinän keskeltä ihmisäänen. Ulina kantautui tähystyspaikalleni. Alkukantainen, raivokas hyökkäyshuuto kaikui yössä, ja sen voima kasvoi, kun siihen yhtyi yhä uusia ihmiskurkkuja. Samalla tavalla kuin punaiset karistivat pelkonsa rätisyttämällä konekivääreitään, meidän joukkomme huusivat kauhunsa pois, muuttivat pelon raivoksi."

Voittava osapuoli päätti kostaa sodan alussa ja vallankumouksen aikana vallinneen punaisen terrorin, ja kostotoimenpiteet tehtiin perusteellisesti. Oli antautuneiden ampumista riveittäin seinää vasten. Vankien ampumista pienimmästäkin tekosyystä. Naisvankien raiskauksia. Pahin kohta on muutama kymmenen sivua ennen loppua alkava osuus Hennalan vankileiriltä. Vaikka olen lukenut ennenkin vankileirikuvauksia, sotakuvauksia, silti tämä tuntui olevan liikaa ja jouduin pyyhkimään silmiä sekä vetämään henkeä lukiessani tätä osuutta, ja ajattelin välillä etten ehkä pysty jatkamaan. Epäinhimillisyys kasvaa niin suureksi, ja kun tietää, että isomummuni on ollut siellä, 17-vuotiaana, sukulaismies on käynyt hakemassa pois, kun on mietitty että ammutaanko vai ei. Mitä kaikkea tuolla aikansa keskikokoiseksi kaupungiksi muuttuneessa maanpäällisessä helvetissä on voinut joutua näkemään. Riipaisevin oli ehkä lopulta kohtaus, jossa hulluuteen vajonnut sotilas saa viimein matkustaa alueella työskennelleen tutun naisen kanssa takaisin kotipaikkakunnalle.

"Niiton siellä kauhia määrä. Sinne niitä retuutetaan ja ammutaan yhteen kasahan. Kärpäset vaan pörrää ympärillä. Aiva kuollehina ne siellä makaa. Raakasti ketarat levällään. Verta on vaattehis ja kärpäsiä. Taikka ovat aivan alasti, kauhiaa kattella. Herrat niitä ampuu. Ei niitä saa ampua, ne on flikkoja vain."

Anneli Kannon Lahtarit on koskettava kirja suomalaisia jo melkein sadan vuoden ajan kalvaneesta, useimmissa suvuissa erittäin vaietusta aiheesta ja siihen otetusta varsin harvinaisesta näkökulmasta. Se kertoo tarinansa osoittelematta ketään tai mitään muuta kuin tappamista, ihmisen pitelemättömäksi hulluudeksi yltyvää vihaa ja kaiken tämän järjettömiä seurauksia. Tänä vuonna juhlitaan satavuotista itsenäisyyttä, mutta kirja saa miettimään laajemmin tilannetta jossa itsenäistymisen aikaan ja heti sen jälkeen on eletty. Mitä lopulta oikein juhlimme? Kanto on kirjoittanut sisällissodasta myös vuonna 2008 ilmestyneen romaanin Veriruusut, joka käsittelee sodan punaisia naiskaarteja. Sekin on luettava vielä joskus.

Muissa blogeissa: Katja, Tuija

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja (Siltala 2017)


Viime vuonna suomalaiset runoilijoina tunnetut tekijät kirjoittivat hienoja romaaneja, joiden proosailmaisuun oli tuorein tavoin yhdistetty runoista tuttuja keinoja ja kieltä. Tämän vuoden alkuun puolestaan saatiin novellimuotoinen proosadebyytti Harry Salmenniemeltä, jolta on aiemmin julkaistu kokeelliseksi määriteltyä runoutta. Salmenniemen novellikokoelma on mieltä virkistävin, genreään uudistavin ja samalla lukuelämyksellisin lyhytproosateos, jonka olen aikoihin lukenut.

Teos on saanut otsikokseen Uraanilamppu ja muita novelleja, kokoelman avaavan novellin mukaan. Juhani Ahon Siihen aikaan kun isä lampun osti  -novelliin pohjautuva kertomus vie sähkölampun hankkimisen vielä askelta pidemmälle: nyt perheen katosta loistaa uraanilla toimiva lamppu. Novelli pohjaa esikuvaansa muistikuvieni mukaan aika paljonkin, mutta kaikki on jotenkin astetta absurdimpaa ja överimpää: lampun hankkineen isän lapsia mm. haukutaan "ydinsotaorvoiksi" naapurin lasten taholta. Samanlaisia onnistuneita mukailuja teoksessa on enemmänkin: seuraava novelli Krematorio pohjautuu Sulo M. Hytösen itselleni ennestään tuntemattomaan novelliin Uni. Vaikuttavasti Krematorio toimii ilman kontekstiaankin, sen tunnelma on häiritsevä ja pahaenteinen. Loppukohtaus tuo mieleen viime aikoina puheenaiheena olleen Orwellin 1984:n lopun tuskastuttavan katharsiksen.

"Minua painoi tunne, joka yhä useammin herätti minut yöllä: Näin paljon ovat toiset saaneet aikaiseksi, ja minä, missä olen minä ollut kun en ole päässyt osalliseksi tähänkään työhön. Olen maleksinut ulkomailla, opiskellut ja luullut luovani kontakteja, mutta ne kontaktit eivät ole nyt minkään arvoisia, eikä maisterin papereilla tee enää mitään. Nuoruuteni on valunut hukkaan, ja samaan aikaan muut ovat rakentaneet linnoituksia ja perustaneet puolueita."

Kokoelman alku on jo vakuuttava, mutta meno paranee entisestään: teoksessa on sen tason tekstejä, että niihin vertautuvat varmasti koko loppuvuoden kaikki uudet proosatekstit jotka saan eteeni, ja ne asettavat näille muille riman, jonka yli päästäkseen vaaditaan jo todella mestarillista osaamista. Kirjan kolmas novelli on nimeltään Kertomus. Se kuvaa lyhyesti sanottuna kirjallisuutta, kirjoittamista ja tekstin suhdetta lukijaan. Kaikki tämä kerrotaan proosarunomaiseen tapaan, joka muistuttaa Kertomuksen lukijaa siitä, miten novellin ja määritelmistä vapaammankin lyhytproosan oikeastaan voi nähdä enemmän jatkumona pitkälle runolle kuin jonkinlaisena typistettynä, riisuttuna romaanina. Keskustelin aiheesta pari viikkoa sitten erään sekä runoa että proosaa kirjoittaneen kirjailijan kanssa, ja hän mainitsi keskustelun lomassa juuri Salmenniemen uuden teoksen. Tämä on tosiaan juuri sellaista mielen sisäisiä ovia tutkimattomiin kolkkiin avaavaa kirjallisuutta, mitä olen kaivannut oman lyhytproosakirjoittamiseni tueksi, joten kokoelma ei olisi voinut päätyä luettavakseni parempaan aikaan.

"Kertoja on terve ja hyvinvoiva, mutta hänen perheensä voi huonosti, hän on ajanut läheisensä itsemurhan partaalle. Sanat irtoavat maailmasta, lakkaavat tarkoittamasta muuta kuin etäisyyttä puheen ja maailman välillä. Nainen pyörähtää paikallaan, hänen hameensa nousee, kertoja samastuu vuoroin naiseen, vuoroin hameeseen. Lukijan on maltettava seurata hatarintakin vihjettä, lyhyintäkin punaista lankaa, hänen on jaksettava enemmän kuin hän jaksaa."

Tämän jälkeen seuraa kurinalaisuudessaan ehdottoman urheilijan näkökulmasta kerrottu Tunnet itsesi kuninkaaksi,  sitten täydellisesti nimensä mukainen Fantastinen salaatti ja sitä seuraavana on puolestaan hankalasti summattavissa oleva mutta hieno Kaksi ihmistä kaupungissa, joka alkaa huikeasti: "Puiston yllä latvat näyttävät epätodennäköisemmiltä kuin ennen." Novelli loppuu kiehtovasti käsialalla kirjoitettuun osuuteen. Tätä seuraa novelli, joka menee ehdottomasti niiden muistiin syvälle painautuvien, korkeaa rimaa muille asettavien tekstien joukkoon. Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani on metatasolla liikkuva kertomus novellikokoelman (jonka niminovelliksi päätetään valita Uraanilamppu) työstämisestä palaverissa kustannustoimittajan kanssa. Tulkitsen kirjailijan kokeman tuskan ironiseksi ja kuvauksen parodiaksi ehkä toiveikkuuttani, vaikka suuri osa kerrotusta osuu varsin vahvasti siihen, mitä olen kuullut todellisesta kirjan työstämisestä kustantajan kanssa. Novellin päähenkilöllä ei myöskään henkisellä tasolla vaikuta menevän kovin hyvin, siksi toivon ettei tämä ole täyttä autofiktiota. Joka tapauksessa teksti on hykerryttävän hieno ja kerronta riemastuttavaa.

"Päättelen Kareksen hymystä, ettei hän vihaa minua. Vaikka hänen kannattaisi leikata sormeni irti, jotta en saisi kirjoitettua mitään, hän ei tee sitä. Kares pitää tuotantoani arvokkaana, vaikka kirjani myyvät huonosti. Hän uskoo kirjallisuuteen ja on siksi motivoitunut tekemään töitä myös pienlevikkisten kirjojen parissa."

Tirskuttuani jo edellisessä novellissa ns. leikkauspöydälle jääneiden novellien aiheita lueteltaessa, seuraavan parissa tyrskähtelin kippurassa sohvalla, kun luin tätä illalla ja yritin olla herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa. Novellin nimi on Miksi koskit penikseeni, ja en edes yritä kertoa siitä enempää, koska se ei vaan toimisi. Kokoelman loppupuolellakin vahvat tekstit jatkuvat, ja saadaan lukea mm. syrjästäkatsojan rooliin jääneestä ohjaajasta, piilodepression ilmenemisestä, erikoisesta ja massiivisesta kompleksista kuvien kera, toiminnasta joka on lyhykäisyydessään heräämisen jälkeinen hetki kuvattuna yksityiskohtaisen runollisesti, sekä kokoelman päättävä pitempi novelli, lapsen ja aikuisen todellisuuksia ja niiden eroja näyttävä Maailma ja maailmat. Novellien hahmot ovat toinen toisensa jälkeen syrjään jääneitä, asioita sivusta katsovia ja synkkämielisiä mieshenkilöitä. Silti ahdistuksesta ja synkkyydestä ei pääse tulemaan ns. ähkyä.

Uraanilamppu ja muita novelleja on mitä onnistunein proosadebyytti: se on uskalias ja tyylilajiaan ravisteleva, kokeellinen, mutta ei sisällä yhtään ylimääräistä konstailua ja kiemurtelua. Jos Aura Nurmen Villieläimiä oli viime aikojen runouutuuksista se, joka sai minut hetkeksi tolaltani vaikuttavuudellaan, Salmenniemen novellikokoelma tekee saman nyt proosan puolella.

Ompun novellihaasteeseen 13 novellia lisää, yhteismäärä on nyt 74.

Muissa blogeissa: Omppu, riitta k

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, koska useampi novelli on inspiroitunut muiden kirjallisista teoksista.

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi

Venla Hiidensalo – Sinun tähtesi (Otava 2017)
Kirja saatu kirjailijalta itseltään. Blogiteksti kirjoitettu omaehtoisesti.

"Äidin kanssa oli ollut helpointa keskustella kirjeiden välityksellä. Kun he istuivat vastakkain pöydän molemmin puolin tuntui, että heidän välissään oli liikaa äänettömyyttä. Kuolemansa jälkeen äiti oli sen sijaan alkanut puhua hänelle hiljaisuuden äänellä."

Albert Edelfelt oli Suomen kansallisesti merkittävimpien joukkoon nostettu kuvataiteilija, ja hänen asemansa oli vahva erityisesti Suomen itsenäistymispyrkimyksiä kohti kuljettaessa ja ylevää kansallista identiteettiä luotaessa 1800-luvun lopussa. Venla Hiidensalo on maalannut historialliseen romaaniinsa Sinun tähtesi taiteilijasta kirjallisen kuvan, joka ei ole järin ylevä mutta senkin edestä inhimillinen. Taiteilija on kuvattu kalunsa viemäksi, taulujensa naispuolisten mallien kanssa vehtaavaksi, varsin vastuuttomaksi ja itsekkääksikin mieheksi. Toisaalta historialliset ja elämäkerralliset taiteilijaromaanit ovat järjestään tällaisia – taiteilijat kun olivat menneinä aikoina usein rappiollisia ja löyhämoraalisiksi tunnettuja hahmoja. Edelfeltin tapauksessa ristiriita tuli siitä, minkälaisessa sosiaalisessa ympäristössä tämä eli ja miten ylevään asemaan hänet myös kansallisella tasolla korotettiin. Taiteilija itse ei romaanissa asemassaan viihdy muuten kuin ohimenevinä päänsisäisinä mahtailun hetkinä, jolloin hän pyrkii vahvistamaan itsetuntoaan ja tekemiään päätöksiä suuriin saavutuksiinsa nojaten. Päällimmäisenä Albertia ajoi usein maalaamaan taloudellinen pakko: niskassa olivat nuorena kuolleen isän velat ja äidin sekä siskojen elättäminen, ja myöhemmin piti elättää myös vaimoa ja poikaa.

Albertin naissuhteet nousevat kirjassa päällimmäiseksi ja niitä onkin moneen lähtöön. Lapsuudenperheessään hän varttuu isänsä kuoleman jälkeen vahvan äidin ja kolmen siskon kanssa. Äiti on Albertille sekä tuki että kahle. Tämä häärii kirjassa taustavaikuttajana Albertin avioliitollekin, joka solmittiin taiteilijan ollessa 34-vuotias. Avioliitosta kalsean ja "vähäverisen" Ellanin kanssa tulee äärimmäisen onneton tavalla, joka muistuttaa John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerista Edith-vaimoineen. Hiidensalon romaanissa ei sentään käydä oksentamassa hääyönä, mutta paljon ei puutu. Myös siskot ovat merkittäviä taiteilijan elämässä: on hyvin nuorena kuollut Ellen, keskimmäisenä hieman syrjään tarinasta jäävä Annie ja nuorin sisko Berta, joka nousee yhdeksi kirjan näkökulmahahmoista. Ellanin ja Albertin yhteinen poika Erik on pienestä asti kovin sairaalloinen, mitä Ellan käyttää syynä, etteivät he voi matkustaa pojan kanssa Pariisiin, jonne Albert kuitenkin lähtee kerran toisensa jälkeen, sillä Pariisi oli hänen maalaustaiteelleen välttämättömyys. Sekä kaupunki että sieltä teoksia varten poimitut mallit.

"Täällä hänen taidettaan sentään ymmärrettiin. Hän oli aiemmin lähettänyt akatemiassa maalaamiaan alastontutkielmia kotimaahan, mutta siellä niihin oli suhtauduttu paheksuvasti eikä Taiteilijayhdistys halunnut kuulla puhuttavankaan sellaisten lunastamisesta yhdistyksen kokoelmaan. Hän oli saanut tukijoiltaan nuhtelukirjeen, jossa paheksuttiin sitä, että hän istui monta tuntia päivässä maalaamassa alastomia naisia."

Tosiaan, ne mallit. Albert huomaa taiteellisen työnsä vaativan, että hänen "täytyi rakastua joka päivä". Ensirakkaudestaan palvelustyttö Iidasta lähtien hän riisuu mallejaan niin maalauksia kuin sänkyään varten. Kalu vaatii sitä, eikä Albert voi kuin totella. Asetelmasta tulevat mieleen lähinnä Tom of Finlandin aikanaan heittämät kommentit, ja mieleeni tulikin, että kirjassa tuodaan vastaavanlaista lihallista inspiraatiota maalaustaiteen luomisessa heteromaailmaan. Malli on Albertille usein myös muusa, joka toteuttaa taiteilijan seksuaalisia ja joskus henkisiäkin tarpeita. Erityisen aseman saa ranskalainen Virginie, josta tutkija ja kirjailija Anna Kortelainen on tehnyt paljon tutkimusta ja julkaissut tekemästään selvitystyöstä tietokirjan Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Kortelaisen uraauurtavia Edelfelt-tutkimuksia kiitetään myös kirjailijan loppukiitoksissa tämän romaanin kirjoittamisen mahdollistajina. Aiemmasta Edelfelt-tutkimuksesta ns. epämääräiset naishenkilöt oli siivottu pois, ja Hiidensalo esittää aivan romaanin lopussa näkemyksen siitä, miten lähteitä on tuhottu: Albertin sisar Berta haluaa toimittaa tämän kirjeisiin perustuvan elämäkerran, ja saatuaan kirjeet haltuunsa vuonna 1918 Berta viskoo Haikon huvilan kaakeliuunin liekkeihin kaikki ei-toivotuista naisista kertovat kirjeet. Tästä lähtien Berta päättäisi siitä, mitä jälkipolvet Albertista tietäisivät ja mitä eivät. Kirjailijaksi aina halunnut Berta oli hoitanut heidän äitiään tämän kärsiessä viimeiset vuodet muistisairaudesta ja katkeroitunut jäätyään naimattomaksi. Sisarukset käyvät kirjassa muutamaa vuotta ennen Albertin kuolemaa tämän kirjeitä koskevan rajun riidan, jossa tulevat pintaan Albertin ajatukset siitä, miten tämä olisi ollut vapaa ilman äitiään ja sisaruksiaan, joiden elättämisen takia hänen piti siirtyä innostavammista aiheista taiteellisesti tympeään "muotokuvamaalarin" työhön.

"Berta ponkaisi ylös tuolista ja marssi ulos huoneesta. Albert potkaisi laukkuaan. Kukaan noista ämmistä ei jäisi historiaan, hän ajatteli. Hän olisi tässä perheessä ainoa, joka muistettaisiin sadan vuoden päästä. Hän sai ajatuksesta äkillistä, kaiken täyttävää tyydytystä."

Fennomaanien pyrkimykset luoda Suomesta oma, joskus vielä itsenäinen kansakuntansa vaikuttavat vahvasti Albertin tarinassa. Tällä oli joukko varakkaita merkkihenkilöitä tukijoinaan jo uransa alkuajoilta lähtien. Myös aikakauden muita taiteilijoita ja kirjailijoita kulkee matkassa, ja monesti kirjailija mainitsee Juhanin, Vennyn, Villen, Axelin, Jannen ja tietysti oopperalaulaja Ainon, josta tulee Albertin viimeisten vuosien muusa, vaikka hän ei tätä koskaan itselleen kokonaan saakaan. Albert näkee asemansa "kansakunnan kaapin päällä" lähinnä fennomaanien kiihkoilun tuloksena, ja lopulta hän paasaa jo varsin heikkokuntoisena ystävänsä järjestämissä rapujuhlissa kohdelleensa koko ikänsä taidetta kuin porttoa.

Albertin kuoleman jälkeen kirja jatkuu vielä 60 sivua. Ansa-nimisen (oletettavasti kuvitteellisen EDIT: haastattelun perusteella ei aivan, vaan kirjailijan isoisän isoäitiin perustuvan) pyykkäritytön kanssa tapahtuneesta hairahduksesta syntyivät kaksospojat, joista toinen hukkui jo pienenä. Toista, nimeltään Aarne, seurataan sen sijaan vuoteen 1918 jolloin maalarina työskentelevä perheenisä Aarne päätyy sisällissodassa punaisten puolelle. Ponnistelut rakentaa yhtenäinen Suomen kansakunta tuhoutuvat julmasti molemminpuoliseen terroriin, ja sodan jäljet muistetaan vielä sata vuotta myöhemminkin. Loppukaneettina Aarne panee toivonsa repivän sodan jälkeen poikaansa ja tämän sukupolveen.

Sinun tähtesi on todella hyvin ja vetävästi kirjoitettu historiallinen romaani. Kirjailija on luonut todellisiin ihmisiin perustuville hahmoilleen vahvat sisäiset maailmat, tehnyt omia tulkintojaan ja säilyttänyt punaisen langan. Lukemisen jälkeen piti perehtyä Edelfeltin henkilöhistoriaan, josta tiesin yllättävän vähän, vaikka olen nähnyt hänen taulujaan näyttelyissä lapsuudesta lähtien. Anna Kortelaisen Virginie-kirja menee myös lukulistalle. Ainoastaan Aarnea käsittelevä osuus romaanin lopussa mietitytti, vaikka sekin oli hyvin kirjoitettu ja sisälsi onnistuneita kiteytyksiä sisällissodan järjettömyyksistä. Osuus tuntui Edelfelt-tarinan päälle silti hieman ylimääräiseltä vyöryttäessään lukijan eteen vielä uuden tarinakokonaisuuden henkilögallerioineen. Kuten sanoin, sen lukeminen ei kuitenkaan suuresti haitannut, sillä osuus on kirjallisesti vahva ja puolustaa paikkaansa temaattisessa kokonaisuudessa. Kirja oli mielenkiintoinen matka Suomen historiaan, ja kuten postauksen pituudestakin voi havaita, sen eri piirteet ja teemat herättivät paljon ajatuksia ja pohdintoja. Kirjailija on historiallisen romaanin parhaiden perinteiden mukaisesti jatkanut mielikuvituksellaan sujuvasti siitä, mihin historialliset faktat päättyvät.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 8: Suomen historiasta kertova kirja

Tuuve Aro - Lihanleikkaaja

Tuuve Aro – Lihanleikkaaja (WSOY 2017)

"Hän tarkasteli vaivihkaa työtovereitaan ja heidän vaikuttimiaan. Miksi nämä olivat teeskennelleet etteivät huomanneet hajua? Olivatko ne hänen selkänsä takana sopineet asiasta? Vai...? Viimeinen vaihtoehto sai Samin nielaisemaan tyhjää: oliko hän tosiaan ainoa, joka tunsi jonkin olevan pahasti pielessä?"

Tuuve Aron novellikokoelman Lihanleikkaaja mainostettiin sisältävän täyttä novellia. Pyrin tällä hetkellä lukemaan laadukasta, omaäänistä mutta perinteisen kaavan mukaan etenevää novellistiikkaa (lukuharrastuksen lisäksi oman kirjoittamisen tueksi), joten kotimainen uusi novellikokoelma etsiytyi lukulistalleni automaattisesti. Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 2006 saaneen Aron aiempia novelleja on kiitetty persoonallisiksi ja niiden tunnelmassa kerrottiin olevan mukana usein absurdia outoutta. Tyyli jatkuu selvästi myös tässä kokoelmassa.

Lihanleikkaajan kertomukset kuvaavat usein sinänsä arkista todellisuutta, mutta jossakin vaiheessa tuohon todellisuuteen astuu jokin vinouma, kummallisuus, joka saattaa vaikuttaa mielen vinksahdukselta (joko yksityiseltä tai kollektiiviselta) tai todelliselta murrokselta olevassa, ajassa tai paikassa. Mielenkiintoisella tavalla häiritsemään jää esim. kokoelmassa heti toisena oleva novelli Heräämö, jossa kohdunpoistoon saapuneen, vapaaehtoisesta lapsettomuutta tavoittelevan naisen ja synnyttämässä olevan, perhettään pakahduttavasti rakastavan äidin osat vaihtuvat silmänräpäyksessä, minkä jälkeen elämä kulkee omia, uusia polkujaan. Välillä mukana on myös reaalimaailmaan täysin kiinnittyviä novelleja, joissa loppupuolen "keikaus" liittyy johonkin henkilökohtaiseen sisäiseen mullistukseen. On yllättäviä suudelmia, niskaan putoavia jäälohkareita, ja tietysti sitä paloiteltua lihaa... Joissain tarinoissa lukijankin pääteltäväksi jätetään paljon, asioita ei välttämättä selvennetä eikä alleviivata. Sekin on taitavan lyhytproosan tekijän merkki. Vieras-novellissa pahaenteinen, surullinen tunnelma luodaan kauniisti kerrotuin unikuvin.

"Aila laskeutui hänen viereensä makaamaan, näki kalojen paljouden ja värien himerryksen, vihreä vesi keinutti heitä. Hän huomasi heidän olevan alasti, heidän kuvajaisensa erottuivat pohjassa vierekkäin, kasvot samaan suuntaan luotuina. Tässä me makaamme. Hän katsoi mieheen, jonka katse kääntyi häneen, ja he kietoutuivat toisiinsa lujasti. Yhtenä kimppuna he hiljaa pyörivät vedessä ja kalat tekivät suuria, hitaita kaaria heidän ympärilleen."

Kirjassa kuvatuissa kohtauksissa arkielämän tapahtumat ja ajatusvirtojen käänteet tuovat näkyville ihmisyyden puolia laidasta laitaan – aihevalikoimassa on syntymää, kuolemaa, seksuaalisuutta, pelkoa, toivoa, kostoa, uteliaisuutta, ihastusta. Tarinat näyttävät suorasanaisesti kavahduttaviakin aiheita. Muutamassa kertomuksessa käytetään uskottavasti myös lapsinäkökulmaa. Henkilöhahmot tuntuvat aidoilta ja heitä kohtaan alkaa kokea sympatiaa lyhyissäkin kertomuksissa, tunnekuvaus on varsin onnistunutta. Kokoelma on melko tasavahva ja siitä nousee esiin muutama oikein hieno novelli ja joitakin ihan hyviä. Kieli on kaunokirjallisesti taitavaa ja miellyttävää luettavaa, kerronta on kikkailematonta.

Varsinaisesti suuria elämyksiä ja henkeäsalpaavasti pysäyttäviä kohtia en lukiessa kokenut, mutta hyvää, kiinnostavaa ja usein yllättävää sekä oivaltavaa kirjallisuutta Lihanleikkaaja minulle tarjosi. Tuuve Aro on selvästi lajityypin hallitseva kotimainen novellintekijä, jonka nimen painan mieleeni vastaisuuden varallekin. Hienoa on myös, että isoiltakin kustantamoiltamme ilmestyy tämän marginaalisemman kirjallisuuden lajin edustajia edelleen.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 14: Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella.

Teoksessa oli novelleja 12, eli Ompun novellihaasteeseen on nyt luettu 61 novellia.

Jhumpa Lahiri - Tämä siunattu koti

Jhumpa Lahiri - Tämä siunattu koti (Tammi 2001), alkuteos Interpreter of Maladies (1999). Suomeksi kääntänyt Kersti Juva.

"Mutta sen lisäksi että soin makeisen hänen perheensä vuoksi ja rukoilin sen turvallisuuden puolesta, ei ollut mitään mitä saatoin tehdä. He pelasivat sanapeliä yhdentoista uutisiin saakka ja sitten joskus puolenyön aikaan Pirzada käveli takaisin asuntolaansa. Tästä syystä en koskaan nähnyt hänen lähtevän, mutta joka ilta vajotessani uneen kuulin heidän äänensä, kun he ennakoivat kansakunnan syntyä maailman toisella laidalla."

Jhumpa Lahiri nousi kertaheitolla kirjallisen maailman tähdeksi, kun hänen esikoisteoksensa, novellikokoelma Tämä siunattu koti palkittiin Pulitzerilla vuonna 2000. Tätä merkittävää amerikkalaista kirjallisuuspalkintoa on harvoin jaettu novellikokoelmalle, joten se kiinnitti huomioni. Lahirin teoksia on muutenkin ylistetty lukijoiden joukossa vuolassanaisesti. Alastalo-urakkani päättyessä päätin, että seuraavaksi haluan lukea ulkomaisen naiskirjailijan melko tuoreen lyhytproosateoksen, joten oli täydellinen hetki tutustua Jhumpa Lahiriin.

Lahirin teos kertoo elämästä kulttuurisilla rajoilla, joiden kohdalla tasapainoillaan ja horjahdellaan. Kirjailija itse on maahanmuuttajien lapsi: hänen vanhempansa ovat Yhdysvaltoihin muuttaneita intialaisia. Tästä kulttuurien erosta kertoo myös Tämä siunattu koti. Yhdeksän novellin henkilöt ovat joko Amerikkaan muuttaneita tai siellä jo pitkään eläneitä intialaisia, tai muutamassa tapauksessa Intiassa eläviä. Tarinoiden jännitteet ja konfliktit syntyvät usein kulttuurieroista, vieraassa ympäristössä elämisestä tai pitkistä välimatkoista toiselle puolella maailmaa asuviin läheisiin. Vastakkaisuuksiksi muodostuvat itä ja länsi, perheyhteisöllisyys ja yksilökeskeinen elämäntapa. Kotia pitäisi alkaa rakentaa uuteen ympäristöön, mutta samalla on ikävä sinne, missä on oma lähtöpiste, alkukoti, juuret. Lapsuudesta asti uudessa kotimaassa asuneella ei ole enää edes samaa kirjoittamisen tapaa kuin muilla samaan etniseen ja kulttuuriseen ryhmään kuuluvilla siellä jossain.

"Käsi liikkui outoihin suuntiin, pysähtyi ja kääntyi, ja kynää joutui nostamaan silloin kun vähiten odotti. Hän seurasi kirjan nuolia, veti vasemmalta oikealle viivan josta kirjaimet riippuivat; yksi näytti enemmän numerolta kuin kirjaimelta, toinen kyljellään olevalta kolmiolta. Hän yritti monta kertaa ennen kuin nimen kirjaimet muistuttivat kirjassa olevia esimerkkejä eikä hän senkään jälkeen ollut varma, oliko hän kirjoittanut Mira vai Mara. Hänelle kuviot olivat pelkkiä viivoja, mutta jossakin päin maailmaa ne merkitsivät jotakin, hän oivalsi järkytyksekseen."

Kirjan kieli on soljuvaa ja ilmavaa, suomennoksessa pilkkuja käytetään lauseiden välillä varsin säästeliäästi. Uskon ratkaisun nousevan alkutekstistä saakka, sillä kääntäjänä on kuitenkin alan huippuammattilainen Kersti Juva. Ajoittain ratkaisut tökkivät korrekteja lauserakenteita arvostavan silmään, kunnes tekstin tyylin omaksuu lukijana. Arkielämän käänteitä ja yksityiskohtia kuvataan kauniilla tavoilla: lukija näkee edessään hienoja esineitä, haistaa hyväntuoksuisia ruokia, kokee Kalkutan köyhän väestön säänvaihtelulle alttiit asuintilat.

"Siinä missä Eliot istui sohvalla hän haistoi tädin merkillisen koipallojen ja kuminan sekaisen tuoksun ja näki letitetyt hiukset ja täysin keskelle päätä vedetyn jakauksen joka oli värjätty murskatulla sinooperilla niin että olisi voinut luulla sen punoittavan."

Tarinoissa tavataan monenikäisiä ja hyvin erilaisia henkilöitä vaihtelevissa elämäntilanteissa, joten variaatio pysyy läpi kokoelman kiinnostavana. Kohdataan esimerkiksi vasta toisiinsa tutustuva intialaislähtöinen tuore aviopari Amerikassa, matkaoppaana ja tulkkina työskentelevä intialaismies joka tapaa matkalla olevan amerikkalaisen perheen, kalkuttalainen portaiden lakaisija, alkoholisoituneen yksinhuoltajaäidin lapsi joka on päivät hoidossa erään ulkopuolisuutta kokevan intialaisen professorinrouvan luona. Tarinoissa on traagisuutta, joskus hienovaraista komiikkaa ja välillä näitä molempia samanaikaisesti. Suuret tunteet jäivät kuitenkin ainakin minulta kokematta, eivätkä novellit sisältäneet kovin keikauttavia käänteitä tai suuria yllätyksiä. Viime aikoina olen lukenut hyvin syvälle meneviä ja riipaisevia kirjoja siinä määrin, että tällainen hienovaraisissa tunnerekistereissä eläminen tuntui turhankin tasaiselta. Vaikka kertomuksissa itketään ja koetaan elämän käänteentekeviä hetkiä, niiden tärkeys ja vaikuttavuus ei välittänyt lukijalle asti. Silti Lahirin novellikokoelma on tasapainoinen teos ja miellyttävä lukea. Se tarjosi myös kiinnostavan kurkistuksen amerikanintialaisten maailmaan ja siihen siirtolaisuuden problematiikkaan, jota he omassa kulttuurissaan kokevat.

Ompun novellihaasteeseen tuli tästä 9 novellia lisää, eli luettujen määrä on nyt yhteensä 49.

Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 33: Kirja kertoo Intiasta.