Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen

Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
Kokkyo no minami, taiyo no nishi, suom. Juha Mylläri.
Keltainen kirjasto 484.
Tammi 2017, 230 sivua.

Kappaleen kaunis ja raukea melodia palautti ne ajat aina mieleeni. Ne eivät olleet erityisen onnellisia aikoja, ja olin viettänyt ne raahaten mukanani kaikkia niitä toiveita ja odotuksia, joita en ollut pystynyt täyttämään. Olin silloin nuorempi, nälkäisempi ja yksinäisempi. Mutta olin yksinkertaisesti ja pelkistetysti oma itseni. Niihin aikoihin tunsin kuuntelemani musiikin jokaisen nuotin ja lukemieni kirjojen jokaisen rivin uppoavan sieluuni. Hermoni olivat kuin terävä taltta, ja silmissäni paloi pistävä valo. Kun kuulin Star Crossed Loversin soivan, mieleeni palautuivat aina ne ajat ja ne silmät, jotka katsoivat minua takaisin peilistä.

Keski-ikäinen ravintolanpitäjä Hajime muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Vaikka Hajimella on ihana vaimo ja kaksi suloista tyttöä, hän ei voi unohtaa lapsuudenystäväänsä Shimamotoa eikä ensimmäistä tyttöystäväänsä Izumia. Ehkä voimakkaimmin kertojaa sitoo näihin menneisyyden naisiin syyllisyys: kumpaankin ovat välit katkenneet väärällä tavalla, ja saadessaan vuosikymmeniä myöhemmin tietää naisten vaiheista Hajime ei voi olla miettimättä, miten hänen omat tekonsa tai tekemättä jättämisensä ovat vaikuttaneet naisiin.

Tarinassa on samantapaista haikeutta kuin Norwegian Woodissa, jonka luin melkein kuusi vuotta sitten ja johon rakastuin. Alunperin vuonna 1992 ilmestynyt Rajasta etelään, auringosta länteen sijoittuukin Murakamin tuotannossa samaan varhaisvaiheeseen kuin vuonna 1987 alkukielellä julkaistu Norwegian wood – eli aikaan ennen maagista Kafkaa rannalla ja muita Murakamin surrealistisia suurteoksia.

En kuitenkaan ihastunut Rajasta etelään -teokseen samaan tapaan kuin Norwegian Woodiin tai muutamaan muuhun Murakamin kirjaan. Jollain tapaa sekä tarina että tapa, jolla se kerrottiin, jäi etäiseksi. Eniten pidin jaksoista, joissa Shimamoto oli mukana, oli kyseessä sitten lapsuusmuistelut, arvoituksellinen kaupunkikävely tai yllättävät ilmestymiset Hajimen jazz-ravintolaan illan hiljaisina hetkinä.

Muissa blogeissa sanottua: Lumiomena, Kirja vieköön, Kirjapolkuni, Ei vain mustaa valkoisella, Tuijata, Kulttuuri kukoistaa, Mummo matkalla, Kirjakirppu, Joukon kirjablogi

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia

P. D. James: Mistelimurha ja muita kertomuksia
Mistletoe Murder and Other Stories, suom. Jaakko Kankaanpää.
Otava 2017, 124 sivua.

Ihmishahmo, joka ryntää pientareelta ajotielle talvisen iltapäivän hämärässä ja huitoo hurjasti pysäyttääkseen lähestyvän autoilijan, on siinä määrin kirjallinen luomus, että kun niin tapahtui vastikään ylietsiväksi nimitetylle Adam Dalglieshille, hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli jotenkin joutunut mukaan yhteen niistä jouluisista jännityskertomuksista, joilla laadukkaat viikkolehdet tapaavat keskitalven juhlapyhien koittaessa viihdyttää lukijoitaan.

P. D. Jamesin rikosnovelleista koottu kokoelma on ihanaa luettavaa syys- tai talvi-iltoihin: jännittäävää, joskus järkyttävääkin, mutta myös kotoisaa roihuavine takkatulineen, mistelinoksineen ja englantilaisine kartanoineen. Jamesin vivahteikas kerronta, lajityypin kliseillä leikittely, viittaukset rikoskirjallisuuden klassikoihin ja Jaakko Kankaanpään tyylikäs suomennos viimeistelevät viihdyttävän lukupaketin, joka ei toki vetänyt vertoja Jamesin laajoille rikosromaaneille. Osa kertomuksista onkin julkaistu aiemmin lehdissä.

Yhteistä tarinoille on se, että niissä palataan vuosien tai jopa vuosikymmenten takaisiin tapauksiin:  rikoskirjailijarouva muistelee suvun kartanossa yli viisikymmentä vuotta sitten tapahtunutta murhaa, joka jäi selvittämättä osittain hänen vaikenemisensa vuoksi; konttorirotta palaa kuudentoista vuoden kuluttua entisen työpaikkansa naapuriin, Adam Dalgliesh penkoo 67 vuotta vanhoja oikeuden pöytäkirjoja selvittääkseen, oliko isotätie Allie todella syytön miehensä murhaan. Näiden hieman pölyisten tarinoiden jälkeen oli virkistävää, että kokoelman neljäs ja samalla viimeinen kertomus "Joulun kaksitoista johtolankaa" vie lukijan keskelle tapahtumia.

Näitä novelleja lukiessa tunsin haikeutta siitä, että uusia P. D. Jamesin (1920-2014) teoksia ei enää tule, ellei sitten jostain arkistojen kätköistä kaiveta esille jotakin. Olen lukenut kaikki Dalgliesh-dekkarit (blogin aikana Valepotilaan, Murhaajan mielen ja Todistajan kuoleman), ja Cordelia Gray -jännärit ovat niin eri tyylilajia, että en ole niihin syttynyt. Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin maisemiin sijoittuvasta Syystanssiaisista pidin myös, ja eräs Mistelimurha-kokoelman romaaneista muistutti eräässä kohtaa tuota 1800-luvun alkuun sijoittuvaa murhatarinaa. Mutta ei ole Adam Dalglieshin voittanutta, onneksi hänen seurastaan sai nauttia tässä kokoelmassa kahden novellin verran!

Elli Kleisteri-Sipilä: Liikuttava luonto (ja ajatuksia sunnuntairetkeilystä)

Elli Keisteri-Sipilä: Liikuttava luonto. Lähellä koko perhettä.
Metsäkustannus 2017, 128 sivua.

Pitkät työpäivät matkoineen ja harrastusten täyttämät illat ovat saaneet aikaan sen, että haluamme entistä enemmän pyhittää viikonloput kiireettömälle yhdessäololle perheen kesken. Muistelen hieman haikeana viime syksyä, jolloin jaksoimme aika useinkin suunnata lauantaina tai sunnuntaina kaupunkiin ja koimme lasten kanssa erilaisia kulttuurielämyksiä Luonnontiedemuseosta Kiasmaan. Katseen kääntäminen lähiympäristöön on kuitenkin tarjonnut vähintään yhtä antoisia hetkiä. Jonakin syyskuisena vapaapäivänä vain totesin, että haluan jonnekin metsään kävelylle, ja sitten siitä tuli tapa:  joka viikonloppu pitää päästä ainakin lyhyelle metsäretkelle koko perheellä, vaikka sataisi tai olo olisi vähän flunssainen.

Tässä kuukauden sisällä olemme käyskennelleet muun muassa suoalueella, harjumaisemassa, josta on avautunut näkymä järvelle ja lammelle, suuren lähteen tuntumassa ja koskea kiertävillä poluilla. Olemme harrastaneet sellaista matalan kynnyksen "sunnuntairetkeilyä": pakkaamme vähän evästä kotoa tai käymme kaupan kautta, hurautamme autolla sopivaan kohteeseen ja usein pysähdymme jollekin laavulle tekemään nuotion ja grillaamaan.

Elli Kleisteri-Sipilän Liikuttava luonto -kirjasta voi saada lisäinspiraatiota luonnossa liikkumiseen. Kirjoittaja muistuttaa luonnon hyvää tekevistä vaikutuksista – ihan kaiken ikäisille, mutta tarkentaen, miten esimerkiksi taapero- tai kouluikäinen oppii ikäkaudelleen ominaisesti uusia asioita luonnossa liikkuessaan. Lapset ja nuoret eivät aina ole innokkaita lähtemään metsään kaikenlaisten teknisten viihdelaitteidensa äärestä, mutta tähänkin Kleisteri-Sipilä tarjoaa vinkkejä: miten olisi vaikka geokätköily tai valokuvasuunnistus?

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä

Pertti Lassila: Kesän kerran mentyä
Teos 2017, 187 sivua.

Iso maailma asettuu raiteilleen, Aino sanoi, mutta vaikka se taas suistuisi, ei se meihin osu niin kuin ei nytkään osunut. Meidän pieni maailma, jossa tavalliset ihmiset elävät tavallista elämäänsä, on suojassa ja turvassa kuin Eedenin puutarha tai meidän puutarhapiha, johon myrskytuuli ei löydä. Oli kylmä tai leuto, lumeton tai lumitalvi, keväällä siellä nuput paisuvat ja omenapuut ja luumupuut alkavat kukkia, ja kesä kypsyttää hedelmät.

Näin sanailee Elsan sisko ja pienen Taimin täti Aino. Perhe ja valkoinen talo Hangossa ovat selvinneet sisällissodasta vähin vaurioin. Ainon optimistinen ennustus ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä pian Elsa kuolee espanjantautiin ja vuosia myöhemmin talvisota iskee rajusti Hankoon ja sekä Ainon että nuorta aikuisuuttaan elävän Taimin elämään.

Miljöö, useamman sukupolven naisten tarina ja Camilla Pentin lämminsävyinen, graafinen kansikuva assosioituvat Katja Kallion ihanaan Säkenöivät hetket -romaaniin (jonka kansi on Emmi Kyytsösen käsialaa). Tyylilaji ja kerronta on kuitenkin toki erilaista; Kallio kirjoittaa ajasta jotenkin täyteläisesti,  romaanin nimen mukaisesti hetkissä viipyillen, Lassila taas ikään kuin viitteellisesti ja hieman etäännyttäen.

Pidin paljon Lassilan esikoisromaanista Ihmisten asiat (2013), Finlandia-ehdokkaaksikin noussut Armain aika (2015) sen sijaan on vielä lukematta, mutta lukulistalla sekin. Kesän kerran mentyä huokuu samanlaista haikeutta ja illuusioiden särkymistä kuin esikoisromaanikin.

Kesän kerran mentyä on naisten tarina, ja ennen kaikkea Taimin. Pari vahvaa mieshahmoakin on; Taimin entisen poikaystävän kohtalossa näyttäytyy jatkosodan mielettömyys ja iäkkään taiteilijan nuoresta Taimista maalaama muotokuva – tai pikemminkin Taimin kokemus hänen katsoessaan maalausta vuosien jälkeen – kiteyttää romaanin teeman.

Muissa blogeissa sanottua: Aina joku kesken, Kirjan pauloissa, Kirjasta kirjaan

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017.

Ennen kuin mieheni katoaa, haluan kuvata hänet tarkasti. Haluan nimetä kaikki paikat, jokaisen karvan, lihaksen ja ruumiinosan. Haluan todistaa, että hän oli. En koskaan ajatellut, että ihmisen yksityiskohdat olisivat kiinnostavia, mutta nyt haluan tallettaa näistä jokaisen.

Tämä on menetykseni kartta.

Kun jokunen viikko sitten palasin kesälomareissulta, löysin postin seasta kustantamon lähettämän ennakkokappaleen Selja Ahavan romaanista Ennen kuin mieheni katoaa. Selasin kirjaa hajamielisesti, luin vähän alkua. Sisäkannessa on kuva Kolumbuksen piirtämästä kartasta ja kirjailijan esipuheen sanat jäävät kaikumaan mieleeni: "Katson sen viivaa: niin tarkka, kaunis ja totta. Silti se on maanosan verran väärässä." Kaunista, ajattelen. Kaunista ja eteeristä. Romaanin kertojan mies ilmeisesti katoaa jotenkin vertauskuvallisesti? Jotenkin tämä rinnastuu Amerikan löytämiseen ja Kolumbuksen erehdykseen, kun hän luulee olevansa Intiassa?

Totta, romaanissa minäkertojan kokemus miehensä katoamisesta tosiaan rinnastuu uuden ajan aloittaviin löytöretkiin, mutta toisin kuin luulin, mies katoaa oikeasti, konkreettisesti, fyysisesti. Kertoja on kuin Cristoforo, Cristovam, Cristóbal – Kolumbuksen nimestä käytetyt erikieliset kirjoitusasut alleviivaavat paitsi historiallisen henkilön osin hämärän peittoon jäänyttä taustaa ja minuutta, myös aviovaimon haurastuvaa identiteettiä kriisin keskellä. Toisesta ei voi piirtää karttaa, toista ei voi täysin tuntea, toista ei voi määritellä.

Kun lopulta tartuin Ahvan kirjaan, luin sen nopeasti. Löytöretkistä kertovat osuudet olivat monin tavoin vaikuttavia, mutta intensiivisen muodonmuutostarinan rinnalla en oikein malttanut eläytyä valloittajien ja alkuperäisasukkaiden kohtaamisiin tai näännyttäviin merimatkoihin. Hieno historiallinen heijastuspinta, mutta sittenkin vain heijastuspinta kertojan ja hänen miehensä, entisen miehensä, naisen, tarinalle.

Niin, romaanissa vaimo menettää miehensä, koska tämä on oikeastaan aina halunnut olla nainen. Tämä tieto tulee vaimolle täysin yllätyksenä, ja tuosta ilmoituksesta alkaa matka ilman karttaa. Samaan aikaan kun mies puhkeaa naiseutensa kukkaan kuin pioni ja kuivattelee siipiään kuin kotelosta kuoriutunut perhonen, nainen kuihtuu ja möyhii lakastuvaa puutarhaa. Vaimo yrittää ymmärtää ja tukea, mutta tuska ja hämmennys ovat tiheää sumua.

Ahava kirjoittaa todella kauniisti, mutta kaunistelematta. Kirjailija on kertonut muun muassa Aamulehden haastattelussa, että Ennen kuin mieheni katoaa perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Tieto tuo lukukokemukseen yhden tason lisää, vaikka totta kai romaani on aina fiktiota. Toista katsoo aina sivusta, mutta omasta kokemuksesta voi kertoa. Kirjoittamalla voi piirtää karttaa, mutta vain itselleen.

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta

Jukka-Pekka Palviainen: Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta
Karisto 2017, 160 sivua.

Kuusitoistavuotias Milla muuttaa pitkin hampain etäiseen saareen hylkeitä tutkivan isänsä työn perässä. Äiti ja "Vaippapaviaani" asuvat Brysselissä, mutta Millan halutaan mieluummin käyvän etälukiota kahden muun nuoren kanssa kuin eurooppalaisessa suurkaupungissa. Klassinen nuortenkirjan asetelma siis: elämä syrjäisellä paikkakunnalla tuntuu maailmanlopulta, mutta pian uudet ihmiset ja sopivasti haastava tekeminen tulevat merkityksellisiksi. Milla pääsee mukaan nuoren taiteilijan projektiin ja saaren nykyisten asukkaiden lisäksi myös noituudesta syytetty Valpuri satojen vuosien takaa muodostuu hänelle tärkeäksi keskustelukumppaniksi.

Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta kuvaa herkän ja luovan nuoren tytön kasvua ja nuorten elämää ihastumisineen, varovaisine kapinointeineen ja kokeiluineen, mutta kirjassa on myös jännityselementti. Joku terrorisoi tutkimusaseman toimintaa sotkemalla paikkoja, lähettämällä uhkailuviestejä ja varastamalla tietokoneet, ja loppua kohden tapahtumat kiihtyvät hyvinkin dramaattisiksi. Kerrontaa leimaa kuitenkin leppoisa arkisuus ja turvallisuus: rikoksia selvittämään saapunut poliisi on hetken Millalle eräänlainen äitihahmo ja Milla kavereineen tekee välillä omia tutkimuksiaan kuin Viisikko ikään. Luonnollisesti epäilyksen varjoja langetetaan milloin kenenkin saaren asukkaan ylle, ja kun syyllinen paljastuu, hänkin saa epilogissa kertoa oman tarinansa.

Tämän kaiken, ja paljon muuta, Palviainen on saanut mahtumaan 160 sivuun. Lukiessa syntyy toisaalta sellainen kutkuttava tunne, että kaikkea ei kerrota, että henkilöhahmoilla on menneisyys ja tulevaisuus myös tämän tarinan ulkopuolella. Toisaalta olisi ollut kiva lukea Millan elokuusta saarella pidempikin romaani ja saada henkilöistä vähän enemmän otetta, nyt moni keskeinenkin hahmo oikeastaan vain vilahtaa kirjassa. Tällaisenaan, tiiviinä ja selkeästi kerrottuna kirjalla on kyllä varmasti laajempi mahdollinen lukijakunta: voisin suositella tätä kirjaa niin heikolle kuin sujuvallekin lukijalle, niin jännityksen ystävälle kuin pohdiskelijalle.



Muissa blogeissa sanottua: Luetaanko tämä?, Dysphoria, Lukutoukan kiulttuuriblogi, Venlan maailma

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä
SKS 2017, 322 sivua.

"Valkeaa laivaa ei ole", kuului "Lasnamäen valkean laivan" alistunut loppurepliikki. Aino käytti tätä lausetta sittemmin sekä päiväkirjassaan että kirjeissään kielikuvana, jolla kuvasi omaa kokemustaan taiteellisen luomiskyvyn tai yleisemmin elämänhalun laantumisesta. Hänen valkea laivansa purjehti inspiraation ja mielikuvituksen aalloilla.

Kirjailija Aino Kallas on tutkijoille ja elämänkertureille kiitollinen kohdehenkilö: Kallas eli pitkän, vaiheikkaan ja kansainvälisen elämän ja julkaisi laajan tuotannon, johon kuului sekä kaunokirjallisuutta että toimitettuja päiväkirjoja. Myös runsasta kirjeenvaihtoa on julkaistu, muun musssa tuoreen Kallas-elämäkerran kirjoittajan Silja Vuorikuru toimittamassa Elämisen taiteesta -kokoelmassa, joka on koottu Aino Kallaksen ja Aino-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdosta.

Kallaksesta on julkaistu myös useampia väitöstutkimuksia, tuoreimpina Vuorikurun Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuutta tutkiva Kauneudentemppelin ovella, Kukku Melkkaan Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja. Maarit Leskelä-Kärjen Kirjoittaen maailmassa – Krohnin sisarten kirjallinen elämä on minulle monin tavoin tärkeä kirja. Leskelä-Kärki tarkastelee Aino Kallasta suhteessa sisariinsa Helmi Krohniin ja Aune Krohniin: miten siskokset jäsensivät maailmaa ja identiteettiään kirjoittamisen ja keskinäisen suhteensa kautta.

Hieman yllättäen Kallaksesta ei ole kuitenkaan aiemmin julkaistu elämäkertaa. Kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun Aino Kallas – Maailman sydämessä on yleistajuinen, mutta vankasti tutkimustietoon nojaava elämäkerta. Teoksen nimi viittaa muun muassa Aino Kallaksen Lontoon-vuosiin diplomaattipuoliso Oskar Kallaksen rinnalla sekä jo kirjailijan elinaikana virinneeseen kansainväliseen mielenkiintoon tämän omintakeista tuotantoa ja persoonaakin kohtaan. Maailman sydämessä ja lukijoiden sydämissä Aino Kallas on edelleen.

Vuorikuru aloittaa elämäkerran yhdestä varhaisesta käännekohdasta Kallaksen elämässä: isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella elokuussa 1888 Ainon ollessa vasta kymmenvuotias. Muutenkin monet Kallaksen elämän suuret käänteet tapahtuivat elokuussa: oma syntymä, tulevan aviomiehen tapaaminen ja häät, tyttären syntymä ja saman tyttären hautaaminen nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vaikka olin Kallaksesta jo paljon lukenut, opin paljon uutta ja myös kuvaliitteiden kuvat olivat pääosin sellaisia, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Päästäpä lukemaan Aino Kallaksen Titanic-novelleja, päästäpä matkalle Viroon Kallaksen kotimuseoon tai Tarton lähellä sijaitsevaan Elvan hotelliin, jossa vironsuomalainen kirjailija usein kirjoitti! Kaiken kaikkiaan elämäkerta on raikas ja kaunis kerronnallista otetta ja ulkoasua myöten.

Tuuli Salminen: Surulintu

Tuuli Salminen: Surulintu
Like 2017, 263 sivua.

On loukkaavaa, että aurinko nousee niin kuin ennenkin ja raitiovaunut pysyvät kiskoillaan. Ja taivaalta ruikkivat likaisenharmaat lokit, nekin lentävät niin kuin maailma olisi ennallaan.

Romaanin alusta poimimassani sitaatissa on kaikuja W. H. Audenin runosta Pysäyttäkää kaikki kellot – miten maailma voi jatkua, jos menettää rakkaansa? Kirjailija Jakob Kara on kuolemassa syöpään, ja vaimo Ellen on hajoamassa palasiksi. Aviomiehestä luopuminen vähä vähältä on jo raskas taakka, mutta Elleniä painavat myös vuosia vaietut salaisuudet sekä Jakobin toive siitä, että vaimo ja Rhea-sisko hautaisivat vanhat kaunansa.

Tuuli Salmisen esikoisromaanin Surulintu kerronta on kaunista ja koskettavaa, mutta ei suinkaan eteeristä tai hempeää – hahmoissa on mukana tuntuva ripaus suolaa ja pippuria. Suru ei jalosta ainakaan heti Elleniä tai muitakaan katkerien ja vähän pikkumaistenkin ajatusten yläpuolelle. Oma viehätyksensä syntyy helsinkiläismiljööstä ja boheemin ja porvarillisen välimaastossa tasapainoilevista taiteilijapersoonista. Kertoja ja näkökulmat vaihtuvat valottaen vaikeaa vyyhtiä eri kulmista.

Romaanin nimi viittaa paitsi Jakobin samannimiseen romaaniin tarinan sisällä, myös miehen toistuvaan uneen: yö toisensa jälkeen tyynen veden pinnalla on yksi lintu vähemmän. Ellen ei halua tietää, montako niitä on jäljellä.

Mila Teräs: Jäljet

Mila Teräs: Jäljet
Karisto 2017, 285 sivua.

Tilan ikiaikainen tunnelma alkaa kuljettaa sivellintäni, holvien hiljaisuus puhua. 
Kuva tulee puolittain näkynä, unena.
Siveltimelläni on oma tahto. Se vetää, hakeutuu vain siihen mikä sykkii, suoraan valtimoon. Siihen, kuinka tumma puuppo tuskin pystyy pidättelemään valoa, Bretagnen huimaavaa aurinkoa, mahtavampaa kuin mikään missään, meren peilaamaa.
Villi valo murtaa oven miltei saranoiltaan, säkenöi lattialle.
Värin vahvuus kouraisee, keltainen, joka löyhkäävä viljalta ja maalta, elämältä.
Taltuttamaton valo – sen maalaan yhdellä kirkaisevalla vedolla oven alle.

Mila Teräksen Jäljet on herkkä romaani Helene Schjerfbeckistä, rakastetusta taiteilijasta. Sen kehyksenä on vuosi 1945, jolloin ikääntynyt taiteilija oleskelee ruotsalaisessa kylpylähotellissa ja käy mielessään keskusteluja rakkaan ystävänsä, kirjailija-kuvataiteilija Helena Westermarckin kanssa. Muistoissaan Schjerfbeck palaa köyhyyden ja lonkkavamman varjostamaan lapsuuteensa, aikaan Ateneumin taidekoulussa, Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallin rannikolla, rakkauteen ja pettymyksiin, ristiriitaiseen äitisuhteeseen ja kamppailuun arjen velvollisuuksien ja sairauksien kanssa. Tärkeintä on kuitenkin maalaaminen, värit, kauneus.

Viime vuosina olen lukenut useammankin kotimaisen taiteilijaromaanin, jotka kertovat joko todellisesta tai fiktiivisestä taiteilijasta. Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika kertoo valokuvaajasta, Katja Kaukosen Kohina arkkitehdistä, Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat kuvataiteilijasta, Venla Hiidensalon Sinun tähtesi Albert Edelfeltistä. Jos tämä on jonkinlainen suuntaus, toivotan sen tervetulleeksi, sillä niin kiehtovaa on lukea taitavan kirjailijan tekstiä luovuudesta, kauneudesta ja rakkaudesta taiteeseen.

Historiallisista henkilöistä kertovissa romaaneissa on se sudenkuoppa, että elämäntarina ja anekdootit saattavat tuntua lukijasta turhankin tutulta. Niin, tuostahan luin siitä taidekirjasta tai tuosta elämäkerrasta, tämä mainittiin siinä artikkelissa! Samoin todellisten taideteosten kuvailu on taiteilua kaltevalla pinnalla: teosmaininnat kytkevät fiktion historiaan, mutta kovin tiuhat kuvailut kaikkien tuntemista teoksista saattavat tuoda tekstiin paperinmakua ja itsetarkoituksellisuutta. Teräksen romaani välttää pääsosin nämä karikot, osin siksi, että Schjerfbeckin elämä ja teokset on kerta kaikkiaan niin kiehtova aihe, mutta ennen kaikkea siksi, että kirjailijan kieli on niin vahvaa ja runollista. Olisin halunnut lainata tähän tekstiin vaikka kuinka monta kohtaa Jäljet-romaanista, mutta tyydyn tuohon sitaattiin, jossa Helene maalaa teostaan Ovi.

Olen jo kauan halunnut lukea vuonna 2003 Finladia-palkitun Rakel Liehun romaanin Helene, ja Teräksen romaanin lukeminen vain vahvisti halua viipyä enemmänkin Schjerfbeckin maailmassa – niin taiteilijan tauluja erilaisissa näyttelyissä katsellen (viimeksi lauantaina Hyvinkään taidemuseon Arkea ja unelmia -näyttelyssä), taidehistoriaa opiskellen kuin tällaisia elämäkerrallisia romaaneja lukien.

Martina Haag: Olin niin varma meistä

Martina Haag: Olin niin varma meistä
Det är något som inte stämmer, suom. Riie Heikkilä.
Atena 2017, 212 sivua.

Mies, joka on herännyt viereltäni joka aamu viidentoista vuoden ajan, on päättänyt yhtäkkiä että minua ei ole olemassa. On kuin minut olisi pyyhitty pois maan pinnalta. Olenko edes olemassa, jos en ole osa omaa perhettäni? Tunnen että ääriviivani alkavat heikentyä. Alan muuttua näkymättömäksi.

Martina Haagin avioeroromaani Olin niin varma meistä kuvaa viisikymppisen Petran selviytymistaistelua perheen ja oman elämän hajotessa kappaleiksi. Romaanissa vuorottelevat tunturijaksot ja takaumat, joissa kuvataan aikaa, jolloin Petra alkaa aavistaa miehensä uskottomuuden (romaanin alkukielinen nimi Det är något som inte stämmer kuvaa tätä tunnetta) ja jää yksin avioliittonsa raunioille Andersin muutettua pois kotoa. Ratkaisu on toimiva, sillä Haag kuvaa Petran surua ja paniikkia todella intensiivisesti, ja siihen erämaamökissä vietetyt jaksot tuovat ikään kuin hengähdystaukoja.

Kuvaukset mökkivahtina toimimisesta menevät paikoin jopa parodian puolelle, etenkin kohtauksessa, jossa mökkiin ryntää ryhmä norjalaisia vaeltajia vaatimaan täyttä palvelua ilman aikomustakaan maksaa yöpymisestä. Elo tunturissa ei kuitenkaan ole pelkkää mielenrauhaa, virkistäviä kävelyretkiä ja ajoittaista ärtymystä persoonallisiin mökkivieraisiin. Jokin tuntuu uhkaavan Petraa, ja läheisellä Taalujärvellä muutama vuosi aiemmin tapahtunut tragediakin alkaa vaivata mieltä.

Haag kuvaa taitavasti Petran tunteita: epäluuloa, pelkoa, surua, vihaa, lohduttomuutta, turhautumista, mustasukkaisuutta, paniikkia, toivoa. Negatiivisten tunteiden vyöry vertautuu hukkumiseen ja tukehtumiseen, mutta lopulta Petra kuitenkin räpiköi pinnalle ja ui rantaan omin voimin. Kirjailija on myös taitava rakentamaan jännitettä ja kuljettamaan tarinaa. Haagin aiemmat suomennetut teokset Radan väärällä puolen, Ihana ja todella rakastettu sekä Meidän kotona ovat ilmeisesti humoristisia rakkausromaaneja. Vakuutuin Haagin kertojanlahjoista niin, että aion lukea jotakin muutakin häneltä.

Olin niin varma meistä -romaanin lukeminen tuntui ajoittain jopa tirkistelyltä, sillä Haagin romaani on vahvasti omaelämäkerrallinen. Menestyneen kirjailija-näyttelijän ja tämän tv-kasvona tunnetun aviomiehen avioeroa on riepoteltu viimeiset kolme-neljä vuotta Ruotsin iltapäivälehdissä. Martina Haagia googletellessani minulle selvisi myös, että tämän sisko on upean Naparetki-tietokirjan kirjoittanut Bea Uusma.

Riie Heikkilän suomennos kulkee mutkattomasti eteenpäin. Sen sijaan en ole ihan varma siitä, mitä ajattelen kirjan kansitaiteesta (en löytänyt graafikon nimeä, se on ehkä jäänyt kirjaston tarran alle?). Kynttilä, joka on polttanut sydämen halki, on ihan nokkelasti kirjan tapahtumia hyödyntävää symboliikkaa, mutta etukansi on liian sekava yläkulmassa leijuvine ripsineen ja eri värein ja fontein kirjoitettuine teksteineen. Alkuteoksen kannet ovat tyylikkään mustapunaruutuiset ja viittaavat Andersin takkiin, jota Petra kantaa pitkään mukana kuin turvana.


Muissa blogeissa sanottua: Kirjasähkökäyrä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Rakkaudesta kirjoihin, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat