Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta

Anne Tyler: Pyhimys sattuman oikusta
Saint Maybe. Suom. Raija Mattila.
Ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi 1992
Otavan kustantamana (Otavan kirjasto 101.)
Suuri Suomalainen Kirjakerho 1998. 368 sivua.

Pidin tavattoman paljon Anne Tylerin romaanista Aikaa sitten aikuisina, jossa ei oikeastaan tapahtunut mitään. Mainittu kirja on tasaisen ja turvallisen arjen kuvausta, jonka jännite syntyy keski-ikäisen naisen mielenliikkeistä hänen kaivatessaan vuosia sitten kuollutta miestään ja etsiessään itseään vuosien saatossa omaksutun roolin takaa.

Pyhimys sattuman oikusta on aivan erilaista Tyleria. Siinä on juoni ja varsin dramaattisia tapahtumia, joissa ainakin minulle oli nieleskelemistä. Jos et ole lukenut Pyhimystä mutta ajattelit lähiaikoina lukea, niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän: en pysty kirjoittamaan lukukokemuksesta puhumatta juonesta.

Romaanin päähenkilö Ian on tarinan alkaessa (1960-luvun lopulla) seitsemäntoistavuotias. Hänen muutamaa vuotta vanhempi veljensä Daniel menee salamana naimisiin kauniin Lucyn kanssa, jolla on jo kaksi pientä lasta edellisestä liitosta. Alle yhdeksän kuukautta ensitapaamisesta Danielille ja Lucylle syntyy pieni tyttö, jota virallisesti kutsutaan keskoseksi. Ianin epäluulo Lucya kohtaan kasvaa, kun tämä katoaa useaksi tunniksi (Ianin ollessa lapsenvahtina) ja palaa uusia vaatteita ynnä muuta sellaista mukanaan, johon hänellä ei oikeastaan olisi varaa. Eräänä iltana Ianin mitta täyttyy ja hän viskaa epäilyksensä veljensä kasvoille. Daniel tekee oman traagisen ratkaisunsa, ja seuraa sydäntäsärkevää kuvausta Lucyn ja hänen lastensa elämän alamäestä. Uuden dramaattisen käänteen jälkeen lapset (joiden isästä ei ole mitään tietoa) jäävät myös äidittömiksi, ja Ianin niveltulehduksen invalidisoima äiti ja epäkäytännöllinen isä ottavat lapset hoiviinsa.

Ian kokee olevansa vastuussa veljensä perheen tragediasta. Kun hän vielä ajautuu erään kristillisen lahkon, "Uuden mahdollisuuden kirkon" vaikutuspiiriin, hän kokee velvollisuudekseen "sovittaa rikkomuksensa" ja huolehtia veljensä lapsista. Ian lopettaa collegen kesken ollakseen lähellä lapsia, opiskelee puusepäksi ja toimii aktiivisesti "Kirkossaan" (joka, muutamista opillisista omituisuuksistaan huolimatta on varsin vaaratonta toimintaa talkoineen ja kesäleireineen). Vähitellen elämä asettuu uomiinsa: lapset kasvavat, Ian kehittyy työssään mutta pysyy perheenperustamishaaveistaan huolimatta poikamiehenä vuodesta toiseen. Tapahtumia kerrotaan paitsi Ianin, myös hänen veljenlastensa ja isänsä näkökulmasta.

Lukiessani minua raivostutti suunnattomasti se vastuu, joka sysättiin keskeskasvuisen Ianin harteille. Lahkon puolelta häntä avoimesti kehotettiin keskeyttämään opintonsa ja huolehtimaan lapsista, ja Ianin vanhemmille järjestely sopi loppujen lopuksi mainiosti, vaikka collegen jättäminen saikin heidät vähän takertelemaan. Ylipäätään koko tapahtumaketju, jolla tilanteeseen oli tultu, tuntui epäuskottavalta ja ylidramaattiselta. Onneksi suurin osa romaanista oli kuitenkin Tylerille tyypillistä arjen ja ihmisten mielenliikkeiden kuvausta. Läheskään kaikilla kuvatuilla tapahtumilla tai henkilöillä ei ole varsinaista merkitystä juonen kannalta; ne vain kuuluvat elämään, antavat sille sävyjä ja vivahteita.

Romaanin teema, syyllisyys ja sovitus, tulee tarinassa jonkinlaiseen katharsikseen. Ratkaisevat sanat lausuu lahkon pastori, jonka mukaan kyse ei ole siitä, saako Ian anteeksi, vaan siitä, onko hän itse valmis antamaan anteeksi.


Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

P.S. Kiitos kirjasta Susalle, jonka blogin arvonnassa taannoin voitin Pyhimyksen!

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina

Anne Tyler: Aikaa sitten aikuisina
Back When We Where Grownups.
Suom. Kristiina Drews.
Otava 2002. Otavan kirjasto 153.

Hakim kohotti lasinsa, samoin lapset, mutta muut vain mutisivat "Eläköön!" ja jatkoivat jutusteluaan. He olivat elämänsä aikana kuulleet jo kylliksi maljapuheita. Rebecca ymmärsi heitä. Hänestä tuntui että hän joutui alituiseen lietsomaan innostusta iloisten perhetapahtumien johdosta - milloin oli kihlajaiset, milloin häät, lapsia syntyi, lapset saivat hyviä todistuksia ja päärooleja koulun näytelmissä ja suorittivat tutkintoja. Joskus, kun parempaa aihetta ei ollut, Rebecca ehdotti maljaa torstaille. 


Rebecca Davitch on leski ja suurperheen 53-vuotias isoäiti. Hän pyörittää suuressa talossaan Avoimet ovet -nimistä juhlapalvelua, huolehtii edesmenneen miehensä lähes satavuotiaasta isosedästä ja pyrkii sovittelemaan suuren ja suorapuheisen suvun välisiä pikku kinoja ja ristiriitoja. Kolmekymmentäkolme vuotta aiemmin Rebecca opiskeli historiaa yliopistossa ja suunnitteli tulevaisuutta samanikäisen poikaystävänsä kanssa. Kun eronnut kolmen tytön yksinhuoltaja iski häneen silmänsä eräissä ystävättären juhlissa, Rebeccan elämä otti uuden suunnan. Viisikymppisenä Rebecca sitten herää pohtimaan, oliko tuo suunta oikea. Millaista elämä olisi ollut, jos Rebecca olisi jatkanut opintojaan ja mennyt naimisiin nuoruudenihastuksensa kanssa?

Tyler on taitava perheen, suvun ja arjen kuvaaja. Hänen romaaneissaan on usein runsaasti henkilöhahmoja ja tapahtumilla on pitkä aikajana, Aikaa sitten aikuisena -romaanissa liikutaan takautumien kautta kuusikymmentäluvulta 90-luvulle. Kerronta on miellyttävän kiireetöntä; Tyler kuvaa yksityiskohtaisesti puhelinkeskusteluja, sukupäiväivällisiä, ihmisten ilmeitä ja pieniä eleitä. Kirja ei käy kuitenkaan missään vaiheessa pitkästyttäväksi, vaan koko ajan tapahtuu jotakin pientä kiinnostavaa, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin ja syventää henkilöiden luonnekuvausta.

Tylerin romaanien peruskohderyhmää taitavat olla keskiluokkaiset, keski-ikäiset naiset. Mutta ehkä juuri vähän nuoremmille aikuisille Tylerin, ainakin Aikaa sitten aikuisten, lukeminen on erityisen lohdullista, sillä niissä on perspektiiviä: elämä ei lopu viisikymppisenä, eikä edes satavuotiaana (tästä esimerkkinä satavuotias Poppy, joka on vielä täysin mukana perheen elämässä dementiasta huolimatta). Mikään dreams come true -romaani Aikaa sitten aikuisina ei kuitenkaan ole, vaan Rebecca joutuu huomaamaan monet pyrkimyksensä turhiksi, unelmansa harhakuviksi ja muutokset mahdottomiksi. Kaikki kuvataan kuitenkin lempeän huumorin sävyttämänä.

Aikaa sitten aikuisina ei ole perinteisessä mielessä romanttinen romaani, mutta siinä on pienieleistä romantiikkaa niin takaumissa kuin nykyhetkessäkin. Eniten romaanissa kuvataan kuitenkin rakkautta lapsiin, lapsenlapsiin, vanhuksiin ja muihin perheejäseniin, sellaista rakkautta, joka syntyy vaikka ihan vain vuosien yhdessäolosta - ja kestää kaikenlaista.

Olen lukenut Tylerilta aiemmin romaanit Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Amerikan lapset, ja Aikaa sitten aikuisina nousi suosikikseni jälkimmäisen rinnalle, ehkä jopa ohitse. Oli hauska huomata, kuinka kansainvälisestä adoptiosta kertovan Amerikan lasten aihio on jo muhinut kirjailijan päässä Aikaa sitten kirjoitettaessa, kuten seuraavasta lainauksesta käy ilmi:

"Minä sain idean kerran kun olin jotakuta tyttöä vastassa lentokentällä ja näin valtavan hälisevän ja ilakoivan porukan, joka kantoi ilmapalloja ja plakaatteja ja videokameroita ja valokuvauskameroita ja kukkia ja lahjapaketteja, ja sitten kone laskeutui ja sieltä tuli nainen, jolla oli sylissään pikkuruinen vauvannapero, ehkä korealainen tai kiinalainen, ja väkijoukko alkoi hurrata, ja sitten joukosta astui esiin pariskunta, ja vaimo ojensi käsivartensa ja lentokoneesta tullut nainen ojensi vauvan hänelle, ja... Minusta on tavallaan pettymys, ettei meidän suvussa ole yhtään adoptiota.


Suosittelen Tylerin kirjoja rauhallisiin iltoihin, flunssaisiin päiviin ja niihin hetkiin, kun kaipaa lohtua ja hyvää mieltä.

Kirja on luettu osana So American -haastetta.

Aikaa sitten aikuisina on lukenut hiljattain myös Kaisa.