Henrika Andersson & Christel Rönns: Nauvo-Auvo, mun amour

Henrika Andersson (teksti) ja Christel Rönns (kuvat): Nauvo-Auvo, mun amour
Nagu-nalle min amour, käsikirjoituksesta suomentanut Helene Bützow.
Schildts&Söderströms 2013, 102 sivua.

Mietin joskus, miksi ihmisten täytyy koko ajan TEHDÄ niin paljon. Jotkut asiat ovat tietysti tärkeitä, niin kuin esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja leposteleminen. Olen kuitenkin nähnyt joskus, kuinka Benjaminin perhe säntäilee sinne tänne, ovesta sisään ja ulos, käsissään kasseja ja sateenvarjoja, laukkuja ja vaatteita, puhelimia ja avaimia, jotka ovat unohtuneet pöydälle siksi että on niin kiire. Sellaisina hetkinä minusta on erityisen mukavaa olla karhu.

Nauvo-Auvo on lelukarhu, joka on unohtunut hyllylle pölyttymään Benjamin-pojan täytettyä jo kymmenen vuotta. Nauvo-Auvon ja Benjaminin seikkailuista on kerrottu (tai tarkemmin sanoen, Nauvo-Auvo on itse kertonut ja hän toimii minäkertojana myös tässä uudessa kirjassa) aiemmin Nauvo-Auvon omassa kirjassa (Tammi 2007). Benjaminin perhe lähtee Ranskaan lomalle, ja jo puoliksi unohtunut nalle pääsee mukaan.

Sekä Nauvo-Auvon takakannessa että Lastenkirjahylly-blogissa kirjaa suositellaan ennen muuta ääneen luettavaksi, ja olen samaa mieltä – pitkähköt luvut, kapeat marginaalit, niukka kuvitus ja rauhallisesti etenevä tarina eivät ehkä saisi kirjaa itsekseen lukevaa 6–9 -vuotiasta (minkä ikäisille kirja ehkä parhaiten sopii) säilyttämään mielenkiintoaan. Meillä Nauvo-Auvoa luettiinkin ääneen, mutta lapsista oli selvästi nähtävissä, että kirja ei vienyt täysin mukanaan. Itse pidän rauhallisista lastenkirjoista, mutta Nauvo-Auvon tarina olisi kaivannut hieman lisää jännitettä – ei siis jännitystä vaan jännitettä, jotakin mitä kohden juoni kulkee, motivaatiota tarinalle.

Kirja on kuitenkin hyvin sympaattinen ja lämminhenkinen, täydellinen kesäkirja. Nauvo-Auvo on leppoisa nalle, joka tarkkailee perheen puuhia mutta jolla on omiakin suunnitelmia, ajatuksia ja unelmia. Benjaminin kanssa Nauvo-Auvo pääsee onkiretkelle ja kanoottiseikkailulle, tutustuu kameleguaani herra Iguun ja kuuntelee Benjaminin sydämen salaisuuksia kauniiseen Vivieniin liittyen. Benjaminin perhe on hauskasti kuvattu: kukaan perheenjäsenistä ei ole täydellinen vaan kaikilla on joskus huonot hetkensä, mutta perheen yhteishenki on vahva keskinäisestä naljailusta ja ajoittaisista kiukunpuuskista huolimatta. Christell Rönnsin kuvitus kertoo samaa arkisen aurinkoista tarinaa, jossa tuimatkin ilmeet sulavat hymyyn kesän ja ystävyyden lämmössä.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
One Good Turn, suom. Kaisa Kattelus
Schildts&Söderströms 2012, 388 sivua.

"Katsotaanpa todisteita", Louise Monroe sanoi. "Sinä sanot nähneesi rattiraivotilanteen, sanoit että hyökkäävä osapuoli pahoinpiteli sen jälkeen sinut - vaikka itse tunnustit pahoinpidelleesi hänet -väität löytäneesi ruumiin, vaikka mikään todiste ei tue väitettä. Olet miljonääri, mutta hengailet täällä jatkuvasti sellaisissa paikoissa, joissa joudut hankaluuksiin. Myönnä pois, Jackson, että paperilla tilanne ei näytä hyvältä."

Siinä missä Jackson Brodie -sarjan ensimmäinen, viime vuonna suomeksi ilmestynyt Ihan tavallisena päivänä oli heti ensi sivuilta lähtien intensiivinen tarinoiden verkko, nyt suomennettu Kaikkein vähäpätöisin asia käynnistyy hyvin verkkaisesti. Lähes kolmannes kirjasta kuluu keskeisten henkilöiden ja heidän taustojensa perusteelliseen esittelyyn. Onneksi Atkinson kirjoittaa nautittavasti, älykkäästi ja hauskasti, ja vähitellen dekkariin asennoitunut lukijakin palkitaan jännityksen tiivistyessä.

Tarinan alkusysäys on Edinburghin festivaalien ruuhkassa tapahtunut peräänajo ja sitä seurannut "Honda-miehen" hyökkäys erään miehen kimppuun. Keski-ikäinen, kodikkaita mysteerejä julkaiseva kirjailija Martin pelastaa miehen viime hetkellä väkivaltaiselta kuolemalta ja seuraa tätä sairaalaan. Samassa sairaalassa makaa tajuttomana myös Graham, niin työ- kuin yksityiselämänsä sekoittanut liikemies, jonka vuoteen vierellä päivystää elämäänsä pettynyt puoliso Gloria. Vyyhteen sekoittuu vielä monta muutakin ihmistä, ennen kuin järjestys taas palautuu kaupunkiin.

Kuten dekkarisarjan edellisessä osassa, myös Kaikkein vähäpätöisin asia -romaanissa entinen poliisi Jackson Brodie on kaikkea muuta kuin ylivertaisilla kyvyillä varustettu sankari. Jackson tietää jatkuvasti vähemmän kuin lukija ja joutuu hankaluuksiin siinä missä muutkin kirjan henkilöt. Tällä kertaa Jackson ei edes ole ottanut yksityisetsivänä vastaan toimeksiantoa, sillä saatuaan miljoonaperinnön hän on ostanut talon Ranskasta ja vetäytynyt eläkkeelle. Tahtomattaan Jackson sekaantuu tapahtumiin saapuessaan Edinburghiin naisystävänsä Julian teatterikeikan perässä.

Aivan täysin vastentahtoinen tuurietsivä Jackson ei ole, sillä seuratessaan sivusta poliisien toimintaa erilaisten välikohtausten ja rikosten selvittelyssä (myös ollessaan itse pidätettynä ja kuulusteltavana) mies huomaa kaipaavansa takaisin siihen asemaan, jossa sai toimia, tutkia ja ottaa uhkaavatkin tilanteet hallintaan. Jackson kaipaa myös Cambridgea, entistä kotikaupunkiaan, ja pohtii suhdettaan Juliaan, menneisyyteensä ja pinnan alla vaikuttavaan katolilaisuuteensa. Tässä romaanissa Atkinson on tuonut Jacksonin hahmoon lisää syvyyttä ja sävyjä - rosoja siinä oli jo ennestään - ja Jackson Brodiesta uhkaa tulla minulle (lähes) yhtä mieluisa birttiläinen dekkarihahmo kuin P. D. Jamesin (aivan erilaisesta) Adam Dalglieshista.

Atkinson kirjoittaa lämpimästi, ujuttaen ajoittain hyvinkin toiminnalliseksi yltyvään, mutta pääasissa varsin leppoisaan kerrontaan hienovaraista yhteiskuntakritiikkiä, ironiaa ja myötätuntoa. Romaani sisältää enemmän ympäristön, keskustelujen ja iltapäiväteen tai muiden aterioiden kuvailua ja kirjallisuusviitauksia kuin varsinaisten rikosten selvittelyä ja maistunee parhaiten sellaiselle lukijalle, joka kaipaa viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa.

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä.
Case Histories. Suom. Kaisa Kattelus.
Schildts 2011. 295 sivua.

Jackson haki Tiger-oluen jääkaapista, riisui kenkänsä (Magnum Stealth, ainoa kenkämerkki Jacksonille), pani maata epämukavalle sohvalle, kurkotti CD-soittimeen (pienessä talossa oli se hyvä puoli, että melkein kaikkeen ylsi tarvitsematta nousta paikaltaan) ja pani soimaan Trisha Yearwoodin Thinkin' about You -levyn vuodelta 1995, levyn jota jostain syystä ei ollut enää myynnissä. Trisha oli valtavirtaa, mutta hän oli silti hyvä. Hän ymmärsi kipua. Jackson avasi Johdatuksen ranskan kielioppiin ja yritti keskittyä menneen ajan ilmaisemiseen être-apuverbillä (vaikka sitten kun hän olisi Ranskassa, ei olisi mennyttä eikä tulevaa, olisi vain nykyhetki), mutta keskittyminen oli hankalaa, sillä hänen ientään jomotti rikkinäisen hampaan yläpuolelta. 


Entinen sotilas ja poliisi, nykyinen yksityisetsivä Jackson Brodie saa kesällä 2004 kolme toimeksiantoa, joista yksi liittyy pikkutytön katoamiseen vuonna 1970, toinen aviomiensä surmanneen nuoren naisen tapaukseen vuodelta 1979 ja kolmas nuoren naisen murhaan vuonna 1994. Yhdistävänä tekijänä tapauksissa on se, että ne kytkeytyvät perhesuhteisiin tavalla tai toisella. Taustalla on perhesalaisuuksia, masennusta, suojamekanismeja, liian vähän tai liian paljon rakkautta omaan lapseen tai sisareen. Brodie, joka on myös nuoruudessaan kokenut menetyksen ja on vasta toipumassa avioerostaan, peilaa tutkimiaan tapauksia omaan elämäänsä ja pelkää koko ajan, että hänen omalle tyttärelleen tapahtuu jotain tässä maailmassa, jossa kaikki voi muuttua ihan tavallisena päivänä. 


Kirjan "tapauskertomukset" olivat kaltaiselleni herkälle lukijalle aika karua luettavaa, mutta onneksi raakuudet jäävät pääasiassa siihen ja kertojan musta, mutta ihmistä ymmärtävä huumori etäännyttää hieman tapahtumista ja henkilöistä. Cambridgen yliopistokaupunkiin sijoittuvassa romaanissa on brittiläistä viehätystä, kuten teehetkiä skonsseineen, villiintyneitä puutarhoja ja luokkaerojen kuivan humoristista kuvausta.


Romaaneistaan ja novelleistaan paremmin tunnettu kirjailija Kate Atkinson ei pidä Jackson Brodiesta kirjoittamiaan kirjoja (joita on ilmestynyt jo neljä) rikosromaaneina, mutta itse luin Ihan tavallisena päivänä nimenomaan dekkarina. Voihan dekkareissakin olla taitavaa luonnekuvausta, rikasta kieltä ja paljon muitakin aiheita ja tapahtumia kuin rikokset ja niiden selvittäminen. Viimeksi mainitut aiheet ovat Ihan tavallisessa päivässä kuitenkin niin etusijalla, että dekkaristatus on aika selvä. Luonnehtisin Atkinsonin kirjaa ennen muuta psykologiseksi rikosromaaniksi, jossa on hieman kovaksikeitetyn dekkarin piirteitä.

Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta kovasti. Arvoitukset olivat kiinnostavia, juonenkäänteet sopivan yllättäviä ja henkilöhahmot, etenkin etsivä Jackson, vioistaan huolimatta sympaattisia. En lue kovin paljon dekkareita, mutta olen iloinen Schildtsin aikeesta suomentaa myös muut Jackson Brodie -kirjat, sillä Jacksonin vaiheista olisi mukava lukea lisääkin.

Ihan tavallisesta päivästä on kirjoitettu myös Vielä yksi rivi- ja Café Voltaire -blogeissa.

Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia, keksinmuruja

Vivi-Ann Sjögren: Mustaa kahvia, keksinmuruja.
Kocken, turisten, persikorna. Suom. Inkeri Lamér ja Juha Virkkunen.
Loisto-pokkari 2002. (Alkuperäinen kustantaja Schildts.) 2010 sivua.

Rouva Kantarelli, Pikku Talvikki ja Vadelmakuningas kuuluivat varhain tuttavapiiriini. Kun tulin metsänrajaan tai pinkaisin niityn poikki tuntui kuin olisin omieni keskellä. Joukko lastenkirjailijoita, Becv skow ja Topelius etunenässä, pitivät huolen siitä että minun ei tarvinnut tuntea itseäni yksinäiseksi sekuntiakaan. 


Ennen kaikkea keittokirjoistaan tunnetun Vivi-Ann Sjögrenin Mustaa kahvia, keksinmuruja on kotoisa kirja, jossa nautitaan aamiaista milloin veneessä Suvisaariston rannassa, milloin algerialaisella aavikolla. Jännitystä kirjaan tuovat Sjögrenin muistot lukuisilta matkoilta, joilla hän saattoi joutu pakenemaan veistä väläyttelevää italialaista laivakokkia tai oli joutua afrikkalaisen pikkutytön "valkoiseksi äidiksi" tarjottuaan tälle bussissa banaanin.

Sjögrenin teksti on rennon jutusteleva, väliin herkkä, usein humoristinen ja joskus ironinenkin. Ikä, maailmanmatkailu ja elämänkokemus antavat Sjögrenille perspektiiviä olla uskomatta ihan kaikkia ruokaan liitettyjä uhkakuvia: esimerkiksi kirjan julkaisuaikoihin (1994) pinnalla olleen kananmuniin liittyvän kolesterolihysterian Sjögren kuittaa hymähtämällä, että onneksi ihmiskunta sentään on selvinnyt aikanaan mustasta surmasta, ehkä kolesterolistakin...

Kirjasta henkii kunnioitus niin suomalaista luontoa kuin vieraita kulttuurejakin kohtaan. Punaisena lankana kulkee myös ihmisten kohtaaminen, joka tapahtuu usein juuri ruuan äärellä. Sjögren on matkoillaan kokenut kaikenlaista: sekä sen, että ruoka katetaan matkalaisille yllätykseksi heidän vielä nukkuessaan autossa, että sen, että muukalaiselle ei anneta ruokaa edes rahaa vastaan.

Luin kirjaa pikkuhiljaa viikkojen kuluessa, milloin bussimatkoilla, milloin rauhallisina aamuhetkinä ennen kuin lapset heräsivät. Eniten pidin Sjoögrenin lapsuuteen sijoittuvista jaksoista - 1940-luvun ruokakultturi tuntuu eksoottisemmalta kuin kaukaisten maiden keitokset konsanaan. Kirja sisältää sjögrenmäiseen tapaan runsaasti reseptejä, jotka linkittyvät kirjailijan matka- ja makumuistoihin, mutta ne hyppäsin yli. Muuten olisi saattanut tulla liian nälkä!


Osallistun kirjalla Kirjavan kammarin Underbara finlandsvenskor vid vatten -haasteeseen.
Mustaa kahvia on nauttinut myös Jaana.