Hanna Velling: Kirjosieppo

Hanna Velling: Kirjosieppo
Bazar 2018, 252 sivua.

Kirjosieppo lennähti iloisena yllätyksenä postilaatikkooni jonakin alkukesän päivänä ja tarjosi viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa lomareissulla. Hanna Vellingin esikoisromaani kertoo kolmikymppisestä Annasta, joka joutuu kuin salaman iskemänä keskelle avioeroa, putkiremonttia ja yt-neuvotteluja juuri kun on selvinnyt valvottavasta vauvavuodesta. Ero pannaan vireille Make-miehen aloitteesta ja koko kuviossa on melko kummallisia piirteitä, mikä ei ainakaan helpota Annan oloa hänen rääpiessään elämäänsä takaisin kasaan.

Kirjosieppo on todella sujuvalukuinen, vaivaton, mutta rakenteeltaan vähän pirstaleinen. Notkeasti etenevää juonta pilkkovat Annan päiväkirjamerkinnät, tarinat ynnä muut romaaniin upotetut tekstilajit. Niiden on kai tarjoitus lisätä autenttisuuden tuntua, mutta itse koin ne vähän häiritsevinä ja turhina, vaikka helmiäkin oli joukossa.

Pidin siitä, miten henkilöille kirjoitettiin taustat ja menneisyys, vaikka osa esimerkiksi ystävien tarinoista jäivätkin vähän irrallisiksi. Velling kuvaa elävästi työelämää ja työyhteisöjä ja luo ajankuvaa pienillä yksityiskohdilla – esimerkiksi Annan ja hänen veljensä (80-lukulaista?) lapsuutta kuvaa epämiellyttävien hedelmäpalojen täplittämien jugurttien syöminen, mikä sukupolvikokemus!

Raskaista tapahtumista huolimatta romaani henkii toiveikkuutta ja anteeksiantoa. Anna muun muassa "kirjoittaa kauniiksi" läheistensä elämäntarinoita ja oman rakkaustarinansa Maken kanssa. Se ei kestänyt, se oli petollista, mutta siinä oli lämpimät hetkensä.


Helmet-lukuhaasteen kohta 27: Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen: Nainen parvekkeella
Bazar 2016, 299 sivua.

Päivä on lyhyt ja valo karkaa käsistä. Sisälle huoneeseen valo ei enää kunnolla yllä. Edelfelt käskee Thérèsen seisomaan parvekkeelle. Thérèse on kuumissaan, hän ei ehdi riisua hattuaan eikä hansikkaitaan, ei juoda edes lasillista vettä vaikka häntä janottaa. Hän näkee, ettei taidemaalarilta kannata juuri nyt kysyä yhtään mitään. Thérèse menee parvekkeelle, hengittää syvään ja alkaa riisua käsineitään. 

Nainen parvekkeella – kuka hän on? Albert Edelfeltin rakastajatar ja moneen tauluun, muun muassa Nainen parvekkeella -luonnokseen, ikuistettu malli Virginie, jonka kohtalon jäljille moni tutkija on yrittänyt turhaan päästä? Vai Thérèse Lainville, niin ikään Edelfeltin malli, joka päätyi valmiiseen Nainen parvekkeella -maalaukseen? Vaiko kenties dokumenttielokuvia tekevän nuoren Salomen biologinen äiti, jonka kohtalo tuntuu heijastelevan Virginien kohtaloa?

Nainen parvekkeella on pääosin kirjeromaani, jossa sähköpostit kulkevat tiuhaan nuoren Salomen ja tätä kiehtovan Edelfeltin taulun omistavan iäkkään A. S. Joenmaan välillä. Kerrontaan tuovat vaihtelua Joenmaan pojan Tuomaksen kertomat osuudet ja 1880-luvun Pariisiin sijoittuvat, portinvartija Hortensen näkökulmasta kuvatut jaksot. Kokonaisuus on hieman sillisalaattimainen, ja etenkin ärsyttävä Tuomas tuntui pitkään varsin turhalta hahmolta muutenkin moneen eri henkilöön fokusoituvassa tarinassa.

Tekijät, kymmenien kirjojen konkari Eppu Nuotio ja Murretut päivät -runokokoelmalla debytoinut Pirkko Soininen, luonnehtivat teostaan taidemysteeriksi. Kyseessä on siis varsin lempeä ja humoristinen dekkari tai trilleri, joka kiertyy Edelfeltin arvoituksellisen Nainen parvekkeella -teoksen ja etenkin sen kadonneiden luonnosten ympärille. Nuotion ja Soinisen teos on luonnollisesti fiktiota, vaikka se pohjautuu monelta osin faktoihin Albert Edelfeltin elämästä ja taiteesta. Kuten arvata saattaa, teoksen alussa on kiitokset taidehistorioitsija ja tietokirjailija Anna Kortelaiselle, jonka teos Virginie! on innoittanut Nuotiota ja Soinista ja joka on myös auttanut faktojen tarkistuksessa.

Viihdyin Nainen parvekkeella -teoksen (niiden kaikkien!) parissa hyvin, mutta parantumattomana romantikkona ja historian ystävänä olisin viihtynyt enemmänkin 1800-luvun Pariisissa ja vähemmän 2000-luvun paikoin varsin vauhdikkaiksi yltyvissä kiemuroissa. Romaani on suhteellisen lyhyestä mitastaan huolimatta aikamoinen vyyhti lankoja, vaikka ne solmitaankin somasti yhteen.

Kirjailijoiden blogit: Eppu Nuotion blogi, Pirkko Soinisen Tuulen naapurina.

Romaanista toisaalla: Kirsin Bookclub, Hemulin kirjahylly, Assyriologi, Lumiomena, Kirja hyllyssäni, Kirjapolkuni.

Albwert Edelfeltin Nainen parvekkeella (luonnos, 1880-1884)

Syksyn odotetuimmat (täydentyvä postaus)

Tiedän: omenakukat eivät ole vielä edes nupullaan, mutta odotan jo syksyn kypsyvää satoa, elokuisia auringonkukkapeltoja ja kuumailmapalloja kirkkaalla syystaivaalla. Kevät on ihmisen parasta aikaa, mutta syksy vähintään yhtä ihanaa, varsinkin kun kiinnostavia kirjoja ilmestyy juuri syksyllä erityisen paljon.

En ole pitkään aikaan tehnyt "sesonkilistoja", mutta niitä on kiva lukea toisten blogeista ja nyt sain kipinän tehdä itsekin taas sellaisen. Ainahan kirjasyksy on ihana, mutta nyt tuntuu olevan tulossa aivan erityisen paljon kiehtovaa ja kiinnostavaa.

Vasta muutama kustantamo on tähän mennessä julkaissut syksyn kirjakataloginsa, joten täydennän tätä postausta kevään mittaan uusilla kirjoilla. Olen saanut etiäisiä ainakin eräästä Atenan esikoisromaanista, ja onpa jo kevään 2017 kirjoistakin tihkunut joitakin ennakkotietoja: Joel Haahtelalta ilmestyy silloin uusi romaani!

Varmat ja vakuuttavat

Ensimmäiseksi listaan ne kirjat, jotka luen varmasti – luultavasti heti tuoreeltaan, mutta saatan säästää jonkun kirjan myös tuonnemmaksi, juuri sopivaan lukuhetkeen. Kirjailijat saattavat olla joko vanhoja suosikkejani tai lupaavia esikoisia; joskus vain kirjan aihe on sellainen, että se on pakko lukea. Lista on aakkosjärjestyksessä.

Anna-Lisa Amberg: Piireissä (Siltala, elokuu)

"Ihmisiä ja ilmiöitä Mascha von Heirothin (1871-1934) elämän varrelta." Minulla ei ole aavistustakaan, kuka Mascha v. H. oli, mutta luettuani aikanaan taidehistorioitsija Ambergin kirjan olen varmasti viisaampi. Pelkästään kuvat kirjan kauniista kuvituksesta valokuvineen, kirjeineen ja piirroksineen hurmaavat.

Peter Gardos: 117 kirjettä (Siltala, elokuu)

Unkarilainen elokuvaohjaaja kertoo holokaustista selvinneiden vanhempiensa kauniin rakkaustarinan.

Jyrki Heino: Kelmit (SetS, elokuu)
Pidin Kellarista ja Kellosta, haluan ehdottomasti lukea lisää historiallista dekkaria!

Riitta Jalonen: Kirkkaus (Tammi, elokuu)

Romaanit Todistaja Brigitin talossa ja Kuka sinut omistaa koskettivat, ihanaa Aatos ja Sofia -lastenkirjasarjaa unohtamatta. Kirkkaus kuulostaa aiheensakin puolesta erityisen kiehtovalta, se on "aistivoimainen tarina kirjailijasta ja kirjoittamisen pakosta" ja perustuu uusiseelantilaisen Janet Framen elämään.


Helmi Kekkonen: Vieraat (Siltala, syyskuu)

Olen pitänyt kaikesta, mitä Kekkonen on aiemmin julkaissut: novellikokoelmasta Kotiin sekä romaaneista Valinta ja Suojaton. Ennakkotietojen mukaan Vieraat on "kirkas ja kiehtova episodiromaani hetkistä, jotka muuttavat kaiken".


Karl Ove Knausgård: Syksystä ja Talvesta (Like, elokuu ja lokakuu)


Anna Kortelainen: Siemen (Tammi, syyskuu)

Taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kirjoittaa kerta toisensa jälkeen sellaisista aiheista ja miljöistä, sellaisella tietämyksellä ja herkkyydellä, että kirjat menevät lukulistalleni. Intoni lukea Kortelaisen popularisoimaa taidehistoriaa, mikrohistoriaa ja sukuhistoriaa alkoi jo Virginie!-teoksesta ja Levottomasta naisesta, jatkuen Ei kenenkään maassa, Kivipiirtäjään, Huonon matkailijan päiväkirjaan, Avojaloin... Siemen on katalogin mukaan haikean kaunis, mutta yllättävä kertomus vuoden 1942 Viipurista.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää (Atena, syyskuu)

"Rooiboksen Volvo", eli romaani esikoiskirjailijalta, joka osaa kirjoittaa blogimerkintöjäkin niin kauniisti että itkettää. Kolme hyvää syytä odottaa syksyä!


Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945 (Wsoy, lokakuu)

Vastaa siihen nälkään, jonka Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä herätti.

Kate Morton: Salaisuuden kantaja (Bazar, syyskuu)

Kate Mortonin romaanit ovat eräänlaisia aikuisten satuja, joihin on ihana uppoutua. Pidin paljon Hylätystä puutarhasta ja Kaukaisista hetkistä, jonkin verran myös Paluusta Rivertoniin, ja alkukielistä kirjaa on kehuttu ainakin Nenä kirjassa -blogissa.

Haruki Murakami: Miehet ilman naisia (Tammi, syyskuu).

Seuraavaksi japanilaiskirjailijalta on luvassa novelleja, yhdistelmä surumielisyyttä, huumoria ja fantasiaa.

Minna Rytisalo: Lempi (Gummerus, elokuu)

Olen lukenut kirjoittajalta aiemmin lyhyempiä tekstejä, muun muassa Rakkaani, romaanihenkilö -kokoelmasta, jossa lukijat kertovat suhteestaan kirjalliseen suosikkihahmoonsa. Tässä kohtaa on pakko mainita myös se, että Gummeruksella on loistava vainu kiinnostavien ja taitavien esikoiskirjailijoiden suhteen: Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Anni Kytömäen Kultarinta...

Asko Sahlberg: Pilatus (Like, syyskuu)

Salla Simukka ja Saku Heinänen: Sisarla (Tammi, lokakuu)

Tarina ystävyydestä ihmeellisessä puutarhassa, jossa asustavat tuulikeijut, unenkutojat ja kyselijäkukkaset. Kuulostaa kirjalta, josta sekä minä että alakouluikäiset tyttäreni tykkäisivät.

Vera Vala: Milanon nukketeatteri (Gummerus, kesäkuu)

Viides Arianna de Bellis -dekkari olisi ihana lukea tuoreeltaan kesäkuussa. Sitä ennen pitää kuitenkin lukea sarjan neljäs osa, viime vuonna ilmestynyt Tuomitut...


Hanna Weselius: Alma!
"Rihmastomainen, moniaalle kurkottava romaani taiteesta, nykymaailmasta ja niistä kriteereistä, joilla ihmisyyttä ja naisen arvoa yhä mitataan." Kirjan vuoden 2015 -kirjoituskilpailun voittaja.

Kovasti kiinnostavat 

Tähän listaan ne kirjat, jotka kyllä kiinnostavat, mutta koska kaikkea ei ehdi ikinä lukea, jää vähän sattuman varaan, luenko näitä vai en. Näistä kirjoista päätyvät luettavakseni varmimmin sellaiset, joiden kanssa törmäämme kirjaston uutuushyllyllä tai joita joku kriitikko, kanssabloggari tai ystävä lämpimästi suosittelee. Osan luen melko varmasti, mutta hitaasti: esimerkiksi kirjasarjan edellinen osa saattaa olla vielä lukematta. (Ihan kaikkia kiinnostavia en tietenkään pysty tähänkään listaamaan – ja apua, osa katalogeista on tosiaan vasta tulossa!)

Muriel Barbery: Haltiaelämää (Gummerus, syyskuu)

Romaani kahdesta tytöstä, joista toinen osaa puhua puille, kukille ja linnuille ja toinen soittaa ylimaallisen kauniisti.

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus, syyskuu)

2000-luvun satuja, jotka kertovat tapahtumista lauseen "...ja sitten he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti" jälkeen. Kirja on kuvitettu Yoko Shimizun kauniilla piirroksilla.

Tuula Karjalainen: Tyko Sallinen. Suomalainen tarina (Tammi, lokakuu)

Maja Lunde: Mehiläisten historia (Tammi, elokuu)

Vuosiin 1857, 2007 ja 2098 sijoittuva romaani mehiläisistä ja siitä kun niitä ei enää ole.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa (Gummerus, elokuu)

Suomeen ja Thaimaahan sijoittuva esikoisromaani.

Hannu Mäkelä: Muistan. Vapaus (Tammi, syyskuu)
Otavan aika on minulta vielä lukematta, mutta varmasti luen sen vielä, samoin kuin Mäkelän muistelmasarjan syksyllä ilmestyvän uusimman osan. Vapaus tarkoittaa tietenkin siirtymistä Otavan leivistä vapaaksi kirjailijaksi.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, syyskuu)
Japanilaiskirjailijan romaani "muistin hauraudesta ja matematiikan kauneudesta".

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu (Bazar, kesäkuu)
1900-luvun alkuvuosikymmeniin ja nykyajan Englantiin sijoittuva romaani, jossa toivon olevan samaa taikaa kuin Kate Mortonin teoksissa.

J. R. R. Tolkien: Kullervon tarina (Wsoy, syyskuu)
Englantilaisen fantasiakirjailijan ja kielitieteilijän versio Kalevalan traagisesta tarinasta.

Tuula-Liina Varis: Huvila (Wsoy, lokakuu)
Vuoteen 1929 sijoittuva romaani, jonka kuvauksesta tulee mieleen Ilmari Kiannon – tai pikemminkin hänen vaimojensa – elämä. Saa nähdä, olinko oikeilla jäljillä.

Lukemista lapsille

Jo aiemmin mainitsemani Salla Simukan Sisarlan ohella minua kiinnostavat syksyn lasten- ja nuortenkirjoista ainakin

Matkat mielikuvituksen maailmoihin: 

Paula Noronen ja Oili Kokkonen: Tagli ja Telle. Tehtävä sirkussaarella (Tammi)

Lastendekkarisarjan avaus.

Sari Peltoniemi ja Paula Haapamäki: Taivazalan joutsen (Tammi)

Avainkantaja-trilogian ensimmäinen osa.

Tarinoita nuorille:

Juuli Niemi: Et kävele yksin (Wsoy)

Aiemmin runoja, proosarunoja ja novelleja julkaisseen kirjailija-käsikirjoittajan ensimmäinen nuortenromaani. "Kaksi erilaista maailmaa ja ensimmäinen rakkaus".

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it Snow (Wsoy)

Kolme talvista rakkaustarinaa, joissa kaikissa lumisade vaikuttaa pariskuntien kohtaloihin.

Tammen takuuvarmat sarjakirjat: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit rakentavat ihmekoneen 

Sinikka ja Tiina Nopola, Christell Röns: Risto Räppääjä ja pullistelija 

Sinikka Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Heppa Huoleton 

Listani on luonnollisesti täysin subjektiivisia, ja jotta löytäisit omat suosikkisi, kurkkaa kustantamojen katalogeihin: Gummerus, Siltala, Tammi, Wsoy, Bazar, SetS.

Sanna Isto, Eppu Nuotio & Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto & Eppu Nuotio (teksti)
ja Sari Airola (kuvitus): Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015.

Typy nyökkää. Paperiset lumihiutaleet ovat kauniita. Sitäpaitsi tätikin käski askarrella. Mutta ensiksi pitäisi saada jostakin valkoista paperia.
Typy on aikeissa käydä kysymässä Bertta-tädiltä, mutta tonttu tönäisee pinon laskuja pöydältä lattialle. Uusi suunnitelma on jo saanut tontun lämpimäksi ja tarmoa täyteen. 
"Näissä on kaikenmaailman numeroita", tonttu selittää innoissaan. "Mutta vain toisella puolen."

Typy ja topakka tonttu on kolmen ennalta tutun ja taitavan lastenkirjantekijän yhteistyön tulos: Sanna Isto on tuttu ihanista Tinka ja Taika -kirjoistaan (sarjan kolmannen osan arvio tulossa pian!), monessa ihanassa lastenkirjassa on Sari Airolan kuvitus (blogissa olen esitellyt niistä ainakin kirjan Metsän outo vieras) ja Eppu Nuotio on pitkän linjan kirja- ja kulttuurialan tekijä, jonka laajasta tuotannosta olen tainnut blogissani esitellä vain yhdessä Aino Louhen kanssa julkaistun Tämä vai tuo -kuvakirjan. Viimeksi mainittu on Bazarin kustantama, kuten Typy ja topakka tonttukin – olen iloinen siitä, että aiemmin käännösdekkareihin ja lukuromaaneihin profiloitunut kustantamo on alkanut julkaista myös kotimaista lastenkirjallisuutta. Suomessa on paljon taitavia lastenkirjailijoita ja -kuvittajia, ja monet perinteiset, isot kustantamot ovat supistaneet lastenkirjatarjontaansa.

Typy ja topakka tonttu sisältää joitakin klassisen joulutarinan aineksia, kuten jouluun nuivasti suhtautuvan kärttyilijän (Typyn Bertta-täti, eräänlainen Kurenniemen Onnelin ja Annelin talon Rosina Rusinan hengenheimolainen), eloon heräävän koristetontun ja idyllisen loppukohtauksen. Typy ja tonttu sähläävät kuitenkin aivan omiaan, ja heidän seikkailunsa nivoutuvat hauskasti arkeen sekä lasten ja aikuisten näkökulman eroavaisuuksiin: laskut leikataan lumitähdiksi ikkunaan, pakastimesta otetaan huurretta lumettoman talven lohduksi ja tontun temppuilut aamiaispöydässä aikaansaavat "vesivahingon". Omassa kodissa tapahtuneen vesivahingon vuoksi Typy on alunperin joutunutkin ankaran Bertta-tädin vieraaksi.

Sari Airolan kuvitus hehkuu punaisen, keltaisen, violetin ja valkoisen sävyissä. Typy on suloinen ja suurisilmäinen, mutta hauskinta oli katsoa kuvista topakan tontun touhuja, vesilätäkössä sätkiviä kinttuja ja "hiihtämistä" värikynäsauvoilla. Kiitokset myös tekstin asettelusta: tummia kirjaimia ei tarvitse tihrustaa tumman kuvan päältä, vaan tekstille on jätetty tilaa valkoisella pohjalla.

Typyn tonttuystävä on totisesti topakka, kuten kirjan nimi lupaa. Siinä vaiheessa, kun tonttu tohkeissaan paketoi Bertta-tädin tuikitarpeellisia silmälaseja ja virkkuukoukkua tädille joululahjaksi, tuli jo nuoremman polven lukijalta kommenttia, että "tuollaista tonttua en ole ennen nähnytkään missään kirjassa, koko ajan tekee jotakin hullua!" Jaa-a, kuinkakohan viattomasti tonttu nappasi äkeän tädin tavarat piiloon joulua odottamaan? Ainakin Bertta todella ilahtui sitten viimein, kun sai aarteensa takaisin aattona!

Ehkäpä Typy-kirjalle tulee jatkoa ja saamme vielä joskus tietää, miksi Bertta-täti inhosi niin kovasti joulua?

Tunnelmallista ensimmäistä adventtia!

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi.
La felicidad es un té contigo, suom. Satu Ekman.
Bazar 2015, 305 sivua.

Alkusyksyn kiireiden ja haasteiden keskellä on ollut ihana istua pihalla ja lukea espanjalaisen Mamen Sánchezin On ilo juoda teetä kanssasi -romaania, jossa ollaan olennaisen äärellä: rakkauden, kirjojen ja teen. Helteillä kuuma tee ei ole ollut ihan ykkösjuoma, mutta nyt pienen syysflunssan kutitellessa kurkkua se on taas noussut arvoon arvaamattomaan.

On ilo olla teetä kanssasi -romaanin keskiössä häärii viisi erilaista, mutta tiiviisti yhteen hitsautunutta naista, jotka muodostavat Craftsman-kustantamon myyntiä tukemaan perustetun Liberarte-kirjallisuuslehden toimituksen. Työ kirjallisuuslehdessä on se tukipilari, joka pitää viisikymppisen lukutoukka Bertan, pienten lastensa kanssa uupuvan Marían, sähäkän ja kunnianhimoisen Soleán, avioerosta ja masennuksesta toipuvan Asunciónin ja suloisen Gabyn elämän kasassa. Craftsman-yhtiön omistajan poika, joka kantaa varsin railakkaan poikamiehen elämänsä vastapainona mukanaan kaikkialle lempikirjojaan, Earl Grey teetä ja lapsuudenaikaista tyynyä, saapuu Englannista Madridiin lopettamaan tappiolliseksi käyneen lehden toiminnan, ja Liberarten naiset päättävät olla luovuttamatta niin helpolla. Sanchezilla on taito kuljettaa tarinaa vaivattomasti kohtauksesta ja näkökulmasta toiseen, ja lukukokemus on rentouttava ja leppoisa.

En kuitenkaan varauksetta ihastunut kirjaan. Luulen, että Sánchez tavoittelee kirjallaan vähän samantyyppistä genreä, jota esimerkiksi Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -dekkarit edustavat: leppoisaa, hyväntuulen dekkaria, jossa selviteltävä rikos ei ole mikään järkyttävä murha ja pääpaino on ihmissuhteissa ja huumorissa. On ilo juoda teetä kanssasi -romaani lunastaa paikkansa genressä alkuun hyvin yksioikoisen oloisella, mutta vähitellen kutkuttavasti mutkistuvalla juonella. Omaa lukukokemustani "kotoisen mysteerin" äärellä latisti kuitenkin se, että en tykännyt tarinan etsivästä, konstaapeli Manchegosta. Kyllä, ymmärrän, että on olevinaan hauskaa, kun tärkeilevä konstaapeli pohtii liikemiessuvun vesan katoamista "tikkaremminsä" kanssa kapakassa ja sönköttää sitten laihaa tutkimusraporttiaan huonolla englannilla asiakkaansa edustajalle. Humoristisen dekkarin etsivässä saa ja pitääkin olla rosoa, mutta hahmon pitäisi herättää myös lukijan sympatiat. Manchegon hahmoon tulee lisää ulottuvuuksia juonen kuluessa, mutta lattea ensivaikutelma ei täysin pyyhkiydy pois.

On ilo juoda teetä kanssasi on ylistyslaulu ystävyydelle, espanjalaiselle auringonpaisteelle ja englantilaiselle kirjallisuudelle. Viittaukset englanninkieliseen kirjallisuuteen menevät usein kyllä vähän kömpelön puolelle, kun esimerkiksi kaikkien Atticusin suvun miesten kerrotaan saaneen nimensä kirjallisuuden klassikoiden mukaan* tai Tolkienin haamu kuljeskelee myhäillen entisessä opiskelija-asuntolassaan, mutta tätä kirjaa ei ole tarkoituskaan ottaa turhan vakavasti. Pirteän turkoosi lukupaketti sopii niin helteisiin kuin varmasti sateisia syysiltojakin piristämään.

Kirjasta toisaalla: Ihminen välissä, Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly, Kirjakko ruispellossa, Sonjan lukuhetket

*Atticus-nimi onkin nyt harvinaisen ajankohtainen, kun Harper Leen Kuin surmaisi satakielen -romaanin jatko-osa Kaikki taivaan linnut on juuri ilmestynyt ja samanniminen hahmo löytyy myös suositusta brittiläisestä Downton Abbey -epookkisarjasta.

Eppu Nuotio & Aino Louhi: Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät

Eppu Nuotio (teksti) ja Aino Louhi (kuvat): Tämä vai tuo? Viljan syntymäpäivät.
Bazar 2015, 44 sivua.

Vilja asuu suuren puiston reunassa korkeassa kerrostalossa. "Hissi vai portaat?" Fiinu kysyy ja katsoo äitiä. Yleensä äiti tahtoo aina kävellä portaat. Fiinu pitää hissillä ajamisesta. Fiinu saa painaa nappia.

Viljan syntymäpäivät aloittaa noin 3–8-vuotiaille suunnatun Tämä vai tuo -kuvakirjasarjan. Fiinu on menossa ystävänsä Viljan kuusivuotissynttäreille ja saa tehdä monta valintaa: sydänkuvioinen vai ruudullinen mekko? Lahjapakettiin kylpyvaahtoa ja helminauha vai kirja ja tarroja? Mennäänkö pyörällä vai kävellen? Valinta on välillä vaikea, mutta onneksi äidiltä voi aina kysyä mielipidettä. Ja perillä Viljan synttäreillä ei tarvitse pähkäillä yksin, leikitäänkö noitia vai prinsessoja tai mennäänkö syömään kakkua heti vai kohta – yhdessä on hauskempi päättää!

Eppu Nuotion kirjoittamassa ja Aino Louhen kuvittamassa kirjassa kerrotaan paitsi valinnoista myös äidin ja tyttären suhteesta sekä ystävyydestä – paitsi Fiinun ja Viljan ystävyydestä, myös vähäeleisemmin heidän äitiensä ystävyydestä. Joissakin lastenkirjoissa aikuiset ovat ilonpilaajia tai humoristisesti kuvattuja hajamielisiä ja poissaolevia taustailijoita, mutta Viljan syntymäpäivien äidit ovat rentoja ja hyväntuulisia: he osoittavat välittämistään lapsille sanoin ja teoin ja tempautuvat itsekin täysin rinnoin mukaan juhlahumuun.

Kirjan kansi on kaunis ja herkkä, mutta liikkeessä kuvatut hahmot, erilaiset fontit, värien kirjo ja kaksi nimekettä (kirjan ja sarja) tekevät siitä turhan levottoman. Sisäsivuilla Aino Louhen kuvitus on pikemminkin rauhallista, vaikka runsaita yksityiskohtia, liikettä ja kollaasimaisuutta löytyy varsinaisesta kuvituksestakin. Kristiina Louhen, Ilon Wiklandin ja Salla Savolaisen tavoin Aino Louhi osaa kuvata kodikasta lapsiperhesotkua, jossa matto on rutussa, legot levällään ja asuvalintaa varten lattialle levitetään koko garderoobi. Viljan syntymäpäivät on hyvän mielen lastenkirja, jossa niin huolet kuin ilotkin ovat lempeitä ja turvallisia.

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket
The Distant Hours, suom. Natasha Vilokkinen.
Bazar 2015, 727 sivua.
Ennakkokappale, romaani ilmestyy 3.9.

Milderhurstin linna täytettyine vallihautoineen, synkkine salaisuuksineen ja vanhenevine asukkaineen on ollut vuosikymmenet kuin jähemettyneenä paikoilleen, kunnes kolmikymppinen kustannustoimittaja Edith 'Edie' Burchill saapuu paikalle tuulettamaan kätkettyjä tunteita ja selvittämättömiä arvoituksia. Yhdeksänkymppiset kaksoset Percy ja Saffy sekä heidän pikkusiskonsa,  sekava ja dementoitunut Juniper ovat asuneet linnassa koko ikänsä. Heidän edesmennyt isänsä Raymond Blythe oli kirjailija, joka niitti mainetta ennen kaikkea kiehtovalla Liejumiehen todellinen tarina -kirjallaan, mutta koki traagisia menetyksiä yksityiselmässään ja suistui vanhetessaan syyllisyyden ja harjojen valtaan. Edien äiti vietti toisen maailmansodan aikana pari vuotta Milderhurstin linnassa pommituksia paossa, ja vuosikymmenet kadoksissa ollut kirje sekä lempikirjaksi muodostunut Liejumies johdattavat tyttärenkin linnaan.

Kaukaiset hetket on aikuisten satu, kuten kirjailijalta aiemmin suomennetut Paluu Rivertoniin ja Hylätty puutarha. Romaani varoittelee hienovaraisesti ottamasta itseään liian vakavasti: Juniperin sanotaan ensin tulleen hulluksi, koska hänen sulhasensa karkasi toisen kanssa, mutta myöhemmin Edie pähkäilee, että eihän noin vähästä tulla hulluksi, "ei tämä ole kaunokirjallisuutta". Pieni itseironisuus onkin tarpeen, sillä Kaukaiset hetket vyöryttää lukijan silmien eteen aikamoisen kliseiden ja melodraaman kuvaston rapistuvasta linnasta särkyneisiin sydämiin ja painajaisista petoksiin. Edien kertojanäänessä ja toilailuissa on ripaus Bridget Jonesia, mikä hieman keventää romaanin synkkyyttä ja tunteellisuutta.

Kaukaiset hetket tarjosi minulle monia viihdyttäviä hetkiä sadepäivinä ja erilaisten kesärientojen lomassa. Varsinaiseksi page-turneriksi romaani alkoi muuttua vasta joskus neljänsadan sivun jälkeen (!) mutta sitä ennenkään en pitkästynyt, vaan nautin Mortonin verkkaisesta tavasta kuvailla miljöitä ja ihmisiä. Myönnän, että monet juonenkäänteet pääsivät hieman yllättämään, olivathan ne kertakaikkisen uskomattomia, mutta Mortonia ei pidä lukea ryppyotsaisesti. Kaukaiset hetket kumartaa goottilaisen romantiikan klassikoiden ja genren modernimpien sovellusten suuntaan (Ch. Brontën Kotiopettajattaren romaani, E. Brontën Humiseva harju, Radcliffen Udolpho ja du Maurierin Rebecca), ja minulle tuli vahvasti mieleen myös L. M. Montgomeryn ja Maria Gripen tuotanto.

Kate Morton ei toki ole kirjailijana Montgomeryn ja Gripen, saatika Brontën sisarusten veroinen. Hän on taitava punomaan mielikuvituksekkaita tarinoita ja vetämään oikeista naruista saaden lukijat koukuttumaan ja nauttimaan. Joissakin kohdin juonenkäänteet menevät sieltä, missä aita on matalin, mutta pääasiassa Morton pitää paketin hyvin kasassa. Henkilöhahmojen psykologinen uskottavuus ei ole tässä genressä niin keskeistä, vaikka tarinan juju on pitkälti kompleksisissa perhesuhteissa, joten etenkin monien sivuhenkilöiden ohuuden ja epäuskottavan käytöksen antaa herkästi anteeksi.

Lukunautintoani häiritsivät vain ihan hienoisesti muutamat kömpelöt ilmaisut tai yli-imelät lauseet, tyyliin "-- tajusin että oli alkanut sataa ja että seisoin Hammersmithissa jalkakäytävällä sairaalan edessä ilman sateenvarjoa katselemassa iltahämärään kaikkoavan taksin perään isäni maatessa sairaalan uumenissa sydän rikkonaisena" tai "kun järki nukkuu, torjunnan hirviöt nousevat esiin" (jälkimmäinen, s. 607, on ehkä käännöstiplu muuten hyvin sujuvassa suomennoksessa). Teksti vilisee hartain äänenpainoin toisteltuja itsestäänselvyyksiä, kuten että valokuvat ovat pysäytettyjä hetkiä tai että kirjeet kertovat menneisyydestä. Ajoittain kiteytykset ovat oivaltaviakin; kirjoittamisen ohjaajat voisivat lisätä mottopankkiinsa, että "tarinoita on kaikkialla ja ihmiset, jotka odottavat sen oikean osuvan kohdalle, saavat palkakseen pelkkiä tyhjiä sivuja". Milderhurstin tytärten tarina ei ole täydellinen kertomus, mutta täyteläinen ja runsas se on, ja joskus on ihana kellua tuollaisessa sujuvan teksin ja mielikuvituksen virrassa.

Kirjan ovat lukeneet/kuunnelleet myös Ulla, Norkku ja Karoliina.

John Williams: Stoner

John Williams: Stoner
Suom. Ilkka Rekiaro.
Johdanto John McGahern.
Bazar 2015, 306 sivua.

Olin jotenkin antanut itseni luulla, että John Williamsin jälleenlöydetty, alunperin vuonna 1965 julkaistu Stoner olisi ihana kirja. Kertoohan se maanviljelijän pojasta, joka vuonna 1910 lähtee yliopistoon opiskelemaan agronomiaa mutta löytää elinikäisen rakkautensa ja kutsumuksensa englannin kirjallisuuden parista ja jää yliopistoon opettajaksi. Ja olihan tämä ihana kirja, mutta myös raastava ja kipeä. Ajattelin, että ikääntyvästä kirjallisuusmiehestä kertova kirja olisi seesteinen ja vailla suuria ulkoisia tapahtumia, mutta olin osittain väärässä siinäkin. Luin Stoneria sydän pamppaillen: halusin tietää, mitä päähenkilölle käy, ja samalla painostava tunnelma sai aavistamaan monien tapahtumakulkujen lopputuloksen.

John Williams piirtää herkin vedoin näkyviin kömpelön nuorenmiehen, joka ei ymmärrä mitään englannin kirjallisuuden alkeiskurssista mutta juuri siksi haluaa tietää enemmän. William Stoner seuraa kutsumustaan, vaihtaa pääainetta eikä enää palaa kotitilalle, vaikka se merkitseekin maanviljelijävanhempien jättämistä oman onnensa nojaan. Williamin isä viljelee vuosikymmenet karua ja kuivaa maaperää, mutta hänen poikansa ei lopulta pääse sen helpommalla: myös Stonerin työura on kivisen kasken kyntämistä ja kuivan pellon kääntämistä.

Stoner on kehityskertomus, mutta myös tarina äärimmäisestä henkisestä väkivallasta kotona ja työpaikalla. Stoner erehtyy rakkaudessa ja hänen perhe-elämästään tulee käsittämätön helvetti; työpaikalla hänen tinkimätön oikeudentajunsa ja mielistelemättömyytensä tekee laitoksen johtajasta hänen vihollisensa. Stoner hoivaa ja rakastaa tytärtään Gracea hellästi ja omistautuu opetus- ja tutkimustyölleen, mutta hänen rauhaiset soppensa tuhotaan ja toimintaedellytyksensä kavennetaan lähes sietämättömiksi. Molemmat maailmansodat murentavat entisestään Stonerin uskoa kauneuteen ja ihmisyyteen, mutta se ei häviä kokonaan. Kerta toisensa jälkeen Stoner kuitenkin nousee tuhkasta, tyytyy siihen mitä voi saada, saa sen mistä luopuu ja kokee onnen ja merkityksellisyyden hetkiä.

Luin Stoneria ajoittain kuin kauhuromaania: jotkut henkilöhahmoista paljastuvat näennäisen tavallisen tai jopa viehättävän ulkokuorensa alla raateleviksi ihmissusiksi tai verta imeviksi vampyyreiksi – kuvaannollisesti, mutta kuitenkin. Williams onnistuu tekemään oppiaineen suullisesta kuulustelusta hyytävän jännitysnäytelmän ja avioliitosta goottilaisen linnan vankilan. Kirjan tunnelmasta, etelävaltiolaisesta yliopistosta ja sen eksentrisistä hahmoista tuli mieleen Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin, jokin määrittelemättömämpi, kenties seesteisen pinnan alla kuohuvat tunteet ja kaunis kerronta taas toi mieleeni Marilynne Robinsonin Gileadin.

John Williamsin romaani on ylistys hiljaisille puurtajille, lempeälle vastarinnalle ja kirjallisuudelle.

Stoner on jättänyt jäljen myös Susannaan, Omppuun, Kaisa Reettaan, Katjaan niin Kirjojen kamarissa kuin Lumiomenassakin, Suketukseen, Leena Lumiin, Lauraan, Maijaan, Minnaan , toiseenkin Minnaan ja Arjaan ja Ullaan.

P.S. Omistan tämän postauksen kirjallisuudenopiskeluvuosieni muistolle. (Snif!)

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja

Lena Muhina: Piirityspäiväkirja
Blokadnyi dvevnik Leny Muhinoi, suom. Pauli Tapio.
Esipuhe Markku Kangaspuro, loppusanat Valentin Kovaltsuk,
Aleksandr Rupasov ja Aleksandr Tsistikov.
Bazar 2014, 291 sivua.

Löysin Galjalta Franklinin Luonnonhistorian ensimmäisen osan. Ne ovat ihmeellisiä kirjoja. Aion lukea ne ja kirjoittaa päiväkirjaan otteita. Haluaisin hankkia jostakin vitsoja ja varpuja saadakseni pian nähdä kevään ensi lehdet. Aina kun alan ajatella tulevaa ammattiani, palaan kuitenkin eäintieteilijän työhön. Se vetää minua puoleensa kaikkia muita enemmän. Kallein haaveeni on tulla eläiniteteilijäksi ja ajan kanssa se kyllä toteutuu. Minusta tulee Neuvostoliiton Tiedeakatemian eläintutkija. Minut lähetetään tutkimusmatkoille. Matkustan maan eri kolkkiin ja palatessani kannan korteni yleisen tietämyksen kekoon.

Näin kirjoitti 17-vuotias Lena Muhina päiväkirjaansa Leningradissa 21.3.1942, kun saksan armeijan sotilaat olivat piirittäneet kaupunkia puoli vuotta. Muhinan julkaistu päiväkirja kattaa vuoden ajanjakson, toukokuusta 1941 toukokuuhun 1942, mutta syyskuussa 1941 alkanut Leningradin piiritys kesti kaikkiaan 900 päivää, aina tammikuuhun 1944. Halusin lainata nuoren Lenan päiväkirjasta jotakin valoisaa kohtaa, katkelmaa, jossa Lena katsoo tulevaisuuteen, aistii alkavan kevään valon ja lämmön. Suurin osa Lenan piirityksenaikaisista merkinnöistä käsittelee kuitenkin karua ja raskasta nykyhetkeä: leipäannoksen riittävyyttä, nälkää joka lopulta riuduttaa Lenan äidin kuoliaaksi, kylmyyttä, kovaa työtä ja pelkoa. Piirityspäiväkirja on raskas lukukokemus, mutta sitä ei ole suotta kehuttu elävästä kerronnasta.

Kuten muitakin sodanaikaisia, nuorten kirjoittamia päiväkirjoja – esimerkiksi Anne Frankin nuoren tytön päiväkirjaa, Helen Berrin päiväkirjaa tai Zlatan päiväkirjaa – lukiessa, myös Piirityspäiväkirjan äärellä kiinnitän huomiota siihen, millaista kirjoittajan elämä on ollut ennen sodan puhkemista tai tilanteen kiristymistä piiritystilanteeksi tai piiloutumiseksi ja siihen, mitä nuori haaveilee ja suunnittelee kriisin jälkeisenä aikana tekevänsä. Sekä tietenkin siihen, mitä me nyt tiedämme päiväkirjojen kirjoittajien kohtaloista. Kaiken kärsimyksen jälkeen Lenalle kävi sikäli hyvin, että hän selvisi piirityksestä hengissä ja kuoli vasta 66-vuotiaana, Moskovassa vuonna 1991.

Lenasta ei tullut eläintieteilijää, mutta hän opiskeli sodan jälkeen Leningradin taideteollisessa korkeakoulussa ja valmistui erityisalanaan mosaiikkitaide. Lena teki töitä erilaisissa tehtaissa ja konepajoissa ja kaipasi Leningradin oopperoihin ja museoihin, jotka olivat olleet kiinteä osa hänen lapsuudenmaailmaansa äidin työn vuoksi. Piirityksenaikaisista kokemuksistaan Lena ei puhunut koskaan kenellekään, mutta hänen päiväkirjansa päätyi Poliittisten ja historiallisten dokumenttien keskusarkistoon Pietariin ja lopulta julkaistuksi kirjaksi, ikkunaksi yhteen monista julmista ajanjaksoista toisen maailmansodan aikana.

Kirjasta lisää: Sheferijm, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus,

Lyhytarvioita: Viestikyyhkyupseeri, Hylätty puutarha ja Kohta kaikki alkaa

Heli-Maija Heikkinen: Viestikyyhkyupseeri
Minerva 2014, 217 sivua. 

Historianlehtori Heli-Maija Heikkisen esikoisromaani Viestikyyhkyupseeri kertoo Fransista, suomalaisesta upseerista, joka oppii tanskalaiselta Otolta hoitamaan ja kouluttamaan viestikyyhkyjä, joiden avulla voi lähettää kirjeitä rintamalta, sekä Fransin vaimosta Anjasta, jonka soitto flyygelin ääressä "hentona ja solisevana" kuljettaa pois sodan kauhuista ja muistojen kivusta. 

Viestikyyhkyupseerin asetelmassa on paljon samaa kuin Sarah Blaken romaanissa Jos saat tämän kirjeen: toinen maailmansota ja sen melskeissä kulkevat viestit, läpi vuosien tai vuosikymmenten säilytetyt salaisuudet, romanttinen rakkaustarina. Vähän pelkäsin, että Heikkisen kirja olisi myös samankaltainen laimea ja turhan siirappinen lukukokemus kuin Blaken romaani, mutta turhaan. Heikkinen kirjoittaa kauniisti ja herkästi, joskin ajoittain vähän turhan alleviivaten. Se, että tarina tapahtuu (pääosin) kahdessa aikatasossa, jossa toisessa päähenkilöt ovat nuoria ja toisessa vanhuksia, ei ole kaikkein omaperäisin rakenne suomalaisessa nykyromaanissa, mutta kyyhkyset tuovat sitten sitä omaperäisyyttä kertomukseen – vaikka ilmeisesti historiallista faktaa viestikyyhkyjen käytöstä Suomen sodissa ei ole.

Kirjasta toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Kulttuuri kukoistaa,

Kate Morton: Hylätty puutarha
Forgotten Garden, suom. Hilkka Pekkanen.
Bazar 2014, 669 sivua. 


Luin Hylätyn puutarhan jo alkusyksystä, joten kirjan tapahtumat eivät ole enää kovin kirkkaina mielessä, mutta lukukokemuksen tunnnelmat muistan hyvin. Romaanin intertekstuaaliset viittaukset brittiläisiin ja angloamerikkalaisiin klassikoihin toivat viihdyttävään tarinaan syvyyttä. Morton on punonut romaaniinsa ripauksen Dickensiä (orpotarina, liejuisen Thamesin halkoma synkkä Lontoo), aimo annoksen F. H. Burnettin Salaista puutarhaa ja hyppysellisen Bronten sisarusten tuulisten nummien ja rappeutuvien kartanoiden tunnelmaa. (Hauska sattuma oli, että lukiessani Mortonin romaania, jossa viitattiin Viiltäjä-Jackiin, mediassa uutisoitiin kyseisen mystisen murhaajan henkilöllisyyden ehkä selvinneen nykyaikaisten dna-testien avulla.)

Mortonin edellinen suomennettu teos, Paluu Rivertoniin, ei vakuuttanut minua, mutta Hylätystä puutarhasta tykkäsin tosiaan paljon enemmän. Siinä on vähemmän melodramaattisuutta kuin Rivertonissa, joskin Nellin identiteetin särkyminen tuhansiksi sirpaleiksi sen vuoksi, että hän saa kuulla olevansa adoptoitu, tuodaan esiin vähintäänkin riittävän voimakkaasti. Joka tapauksessa lukijana oli kiehtovaa seurata, kuinka Nell ja myöhemmin tyttärentyttärensä jäljittävät hämärään jäänyttä menneisyyttä ja sukutaustaa Australiasta vanhaan englantilaiskartanoon ja sen puutarhaan.

Kirjasta lisää: Järjellä ja tunteella, Kirjavalas, Lumiomena, Leena Lumi, Lukuisa, Ullan luetut kirjat, 

Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Gummerus 2014, 288 sivua.

Sari Pullisen käsikirjoitus menestyi Gummeruksen suuressa romaanikilpailussa, ja käsikirjoituksesta syntyi esikoiromaani Kohta kaikki alkaa. Romaanin alkuasetelma on hyvin dekkarimainen: merenrantakaupungin hiljaisessa hotellissa majoittuu nainen, jolla on kämmenessään veitsen tekemä haava. Vähitellen selviää, että naisella on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde mieheen, joka on niin ikään naimisissa – mutta toisin kuin nainen, mies ei ole valmis jättämään avioliittoaan.

Pakko tunnustaa, että en juurikaan innostunut tämän romaanin tarinasta. Vahvojen tunteiden ruotiminen voi olla romaanissa kiinnostavaa, ja rakkaussuhteesta ja pettämisestä voi saada aikaan koukuttavaa draamaa (kuten Annamari Marttinen tekee romaanissaan Mitä ilman ei voi olla , mutta tässä romaanissa tuo kuvio ja keskushenkilöiden toiminta ärsytti. Onneksi Pullisen romaanissa on kiinnostavia sivujuonteita, ja jälleen kerran sota-ajan tapahtumat selittävät nykyhetkeä.

Pulmunen kirjoittaa kuulasta kieltä ja onnistuu tunnelmien tihentämisessä. Kirjailija loihtii tarinan vaihtuvat miljööt taidokkaasti lukijan silmien eteen, saa kaipaamaan hieman ränsistyneen huvilan huoneisiin.


Muissa blogeissa sanottua: Mari A:n kirjablogi, Kasoittain kirjoja, Kirjakaapin kummitus, Ullan luetut kirjat,

Kohta kaikki alkaa sai kaipaamaan kesäiseen Hankoon.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eilen illalla oli täälläpäin Etelä-Suomea jokseenkin viimeiset hetket ottaa talvisia valokuvia, mutta onnistuin sentään vangitsemaan Lumilapsen taustalle vähän oikeaa lunta.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
The Snow Child, suom. Marja Helanen.
Bazar 2015, 417 sivua. 

Lumihiutaleita ja alastomia vauvoja kieppui Mabelin öissä. Hän näki unta, että oli  keskellä lumimyrskyä. Lunta satoi ja pöllysi hänen ympärillään. Hän ojensi kätensä, ja lumihiutaleita putoili hänen avoimille kämmenilleen. Ihoon osuessaan hiutaleet sulivat pikkuisiksi, alastomiksi vastasyntyneiksi, eikä yksikään märkä vauva ollut sormenkynttä suurempi. Sitten tuuli pyyhki vauvat pois, ja ne olivat jälleen lumihiutaleita tuhansien muiden tuiskussa. 

Mabel ja Jack ovat lähteneet viisikymppisinä uudisraivaajiksi Alaskaan, rakentamaan uutta elämää. Pariskunta on jäänyt lapsettomaksi ja etenkin Mabel haluaa vetäytyä yksinäisyyteen ja välttyä näkemästä ja kuulemasta toisten perheiden onnea lapsistaan. Jack raivaa metsään peltoa ja Mabel leipoo piiraita myyntiin, mutta elanto erämaassa on tiukassa. Lapsettomuudesta alkanut railo avioparin välillä levenee ja vaimon masennus syvenee pohjoisen pimeiden talvien aikana, ja Mabel kävelee joen jäällä toivoen sen pettävän allaan. Elämä kuitenkin jatkuu ja versoo odottamattomista kohdista: Jack ja Mabel innostuvat muovaamaan lumesta lapsen, ja pian sen puiden lomasta pilkottaa elävän tyttölapsen hahmo.

Lumilapsen maagisessa tunnelmassa ja arktisessa lumossa oli jotain samankaltaista kuin Alice Hoffmannin Massachussetsin metsiin sijoittuvassa Punaisessa puutarhassa. Siinä missä Punaisen puutarhan luvut tai pikemminkin toisiinsa punoutuvat, mutta erilliset kertomukset kattavat ajallisesti laajan jakson aina 1600-luvulta nykypäivään, keskittyy Lumilapsen kerronta takaumia lukuunottamatta 192o-luvulle. Hoffmannin romaanissa ihmisen ja mustakarhun kohtalot kietoutuvat yhteen, Iveyn romaanissa puiden lomasta kurkistaa kettu.

Kuten Saralle, minullekin tuli Lumilapsen lapsettomuustematiikasta ja juonesta mieleen toinen esikoisteos, M. L. Stedmanin Valo valtameren yllä. Minäkin tykkäsin Lumilapsesta enemmän – ehkä siksi, että Yveyn maalailemat Alaskan jylhät metsä- ja jokimaisemat vetoavat minuun enemmän kuin australialainen majakkasaarimiljöö, joka toki on Stedmanin romaanissa viehättävästi kuvattu. Kumpaakaan näistä mainituista romaaneista ei juuri voi kehua omaperäisestä tai muuten erityisen kauniista kielestä, tai jos voi, niin se ei välity käännöksen kautta.

Iveyn vahvuus on tunnelman kuvauksessa, mutta valitettavasti henkilökuvaus jää heikommalle tasolle, ja sen rinnalla koskettava "aikuisten taso" menettää ison osan tenhostaan. Mabel ja Jack ovat uskomattoman stereotyyppisiä hahmoja, samoin Esther, joka on aikamoinen karikatyyri vähän roisimmasta uudisraivaajaemännästä mutta jonka pitäisi muka houkutella Mabel omaksumaan aiempaa rennompi elämänasenne. Mabel on naiiviudessaan ja itsekeskeisyydessään suorastaan raivostuttava, vaikka romaaniin eläytymisen kannalta olisi ollut suotavaa tuntea häntä kohtaan lämmintä myötätuntoa.

Halusin rakastua tähän kirjaan, mutta pakko tunnustaa, että kirjaa suuremman vaikutuksen minuun teki ajatus kirjailijasta, joka on saanut etunimensä Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogian hahmon mukaan, asuu perheineen Alaskassa ja elää ilmeisesti jonkinlaisessa omavaraistaloudessa metsästyksineen, maanviljelyineen ja puulämmityksineen. Vau!



Lumilapsesta ovat bloganneet (aiemmin mainitun Saran lisäksi) myös ainakin Leena, Katja, Zephyr, Laura, Morre, Joana, Jonna, Ulla, Susa, Joulunainen ja Syra Sysimetsä. 

Kaksi lukuromaania valheista ja rakkaudesta: Valo valtameren yllä ja Jos saat tämän kirjeen

M. L. Stedman: Valo valtameren yllä
The Light Between Oceans, suom. Leena Perttula.
Karisto 2013, 442 sivua.

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen
The Postmistress, suom. Raija Rintamäki.
Bazar 2013, 376 sivua.

Valo valtameren yllä loistaa majakasta, jota nuori aviopari hoitaa syrjäisellä saarella Australian rannikolla 1920-luvulla, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa. Tomilla on tapana merkitä majakanvartijan päiväkirjaansa tunnollisesti jokainen pienikin tapahtuma, mutta vaimonsa Isabelin hartaasta pyynnöstä hän jättääkin kirjaamatta jotakin todella tärkeää: tiedon pienessä veneessä, kuolleen miehen kanssa rantaan huuhtoutuneesta pienestä vauvasta. Useista keskenmeinoista kärsinyt, lasta kuumeisesti kaipaava Isabel haluaa pitää pienokaisen, mutta entä jos lapsella on äiti yhä elossa – äiti, joka kaipaa ja rakastaa lastaan yhtä palavasti kuin Isabel?

Jos saat tämän kirjeen on harras toive, joka lausuttiin hiljaisesti mielessä lähes joka kerta, kun postia lähetettiin matkaan toisen maailmansodan aikana. Sensuurille ja kirjeiden ajoittaiselle katoamiselle eivät tavalliset kansalaiset voi mitään, mutta entä jos postin työntekijä rikkoisi ammattietiikkansa ja jättäisi toimittamatta kirjeen perille? Mikä voisi oikeuttaa sellaisen teon, vai voisiko mikään? Pikkukaupungin postinhoitaja Iriksen, Lontooseen matkustanutta lääkärimiestään kaipaavan amerikkalaisen Emman ja sodan kauhuista Lontoossa raportoivan radiotoimittaja Frankien kohtalot kietoutuvat yhteen.

Ilselän Minna on muutaman kerran asettanut kaksi teosta keinulaudalle, ottamaan mittaa toisistaan esimerkiksi kielen, rakenteen ja tematiikan saralla. Viimeksi tänään Ilselän keinulaudalla ovat keinuneet Marie NDiayen Kolme vahvaa naista ja Daniel Kehlmannin Minä ja Kaminski, ja kyseisestä postauksesta löytyvät linkit myös aiempiin "keinulautabloggauksiin". Minnan idea on mainio, ja saatan joskus apinoida sitä, mutta nyt en laita Stedmanin ja Blaken kirjoja vastakkain, vaan rinnakkain – niin samantapaisen lukukokemuksen sain kummastakin ja niin samankaltaisia teemoja ne käsittelevät.

Kumpikin kirja päätyi lukulistalle lupauksena viihdyttävästä, mutta kuitenkin ajatuksia herättävästä lukuromaanista. Valo valtameren yllä -romaanista odotin vähän enemmänkin, sillä olin lukenut englanninkielisestä alkuteoksesta kehuja ja majakkasaarimiljöö on aika lupaus jo itsessään. Lounais-Australian rannikolla sijaiseva yksinäinen majakkasaari onkin viehättävästi kuvattu, joskin Stedmanin romaanissa liikutaan myös vähemmän idyllisissä miljöissä, kuten oikeussalissa. Jokin määrittelemätön kuitenkin jätti Valon valtameren yllä minulle valjuksi lukukokemukseksi tunteisiin vetoavasta tarinasta huolimatta – osasyynä oli ainakin kerronnan ja kielen jonkinasteinen yksinkertaisuus ja ennen kaikkea se, että henkilöhahmot eivät tulleet minua lähelle.

Romaanin Jos saat tämän kirjeen maailmaan en tahtonut päästä lainkaan sisälle. Missään vaiheessa en tuntenut, että tämä tarina vie mennessään, näiden ihmisten kohtalot haluan tietää – sen sijaan kohottelin hieman kulmiani mutkikkaalle, dramaattiselle mutta silti niin lattealle juonelle. Blaken kirja on ihan sympaattinen pyrkimyksessään käsitellä vaikeita teemoja, mutta toteutus jää puolitiehen. Idea, jossa kolmen alkujaan toisilleen tuntemattoman naisen kohtalot kietoutuvat yhteen, ei ole uusi, mutta kuitenkin ihan kiva. Jälleen kerran kielen ja kerronnan tasolla kirja ei tarjoa mitään sen erikoisempaa kuin tällaiselta kevyehköltä (ei toki aiheeltaan, mutta käsittelytavaltaan) lukuromaanilta voi odotttaa.

Jos etsit tunteisiin vetoavaa, viihdyttävää luettavaa kiehtovassa miljöössä tai dramaattisella aikakaudella, Valo valtameren yllä tai Jos saat tämän kirjeen saattaa olla sinun kirjasi. Varaudu kuitenkin siihen, että tarina lupaa enemmän kuin lunastaa, ja siloiltellusta pinnasta ei välttämättä saa otetta. Jos kuitenkin asettaisin nämä kaksi lukuromaania keinulaudalle, veisi Stedmanin romaani kyllä voiton.

Valoa valtameren yllä ovat seuranneet myös ainakin Sara, Norkku, Katri, Mai, Anneli, Raitasukka, Henna, Marika, Maria

Jos saat tämän kirjeen puolestaan on kulunut ainakin Ainon, Annika K.:n, Norkun, Jenni K.:n, Marjan ja Main käsissä.

Kate Morton: Paluu Rivertoniin

Kate Morton: Paluu Rivertoniin
Bazar 2011
Englanninkielinen alkuteos on ilmestynyt kahtena niteenä, The House at Riverton ja The Shifting Fog. Suom. Helinä Kangas.
613 s.


Tuntuu oudolta. Koit ovat syöneet reikiä lähimuistiini, mutta kaukainen menneisyys nousee mieleeni elävänä ja kirkkaana. Entisen elämäni haamut vierailevat nykyään luonani usein, ja hämmästyksekseni huomaan, että en edes pane sitä pahakseni. En läheskään niin paljon kuin olin kuvitellut. Voi jopa sanoa, että kaikki nuo haaveet, joita olen koko ikäni pakoillut, tuntuvat nyt lähes lohduttavilta, tervetulleilta; odotan niitä vähän niin kuin Sylvia odottaa televisiosarjojaan ja kiirehtii kierrostaan ehtiäkseen alakerran isoon saliin seuraamaan niitä. Ilmeisesti olin unohtanut, että synkkien muistojen joukossa on myös valoisia.

Kate Mortonin romaanin Paluu Rivertoniin kertoja on 98-vuotias Grace Bradley palaa - ennen kaikkea muistoissaan, mutta myös konkreettisesti - Rivertonin kartanoon, jossa hän aloitti sisäkkönä 14-vuotiaana vuonna 1914. Nuori Grace ihaili kartanon ylellistä elämää, seurasi hieman kateellisena isäntäperheen sisarusten, Davidin, Hannahin ja Emmelinen, yhteisiä leikkejä ja joutui myöhemmin todistamaan tragediaa, johon liittyviä salaisuuksia Grace kantaa uskollisesti vuosikymmenet. Romaanin nykyhetkessä, vuonna 1999, nuori yhdysvaltalainen elokuvaohjaaja haluaa tehdä elokuvan 1920-luvun yläluokan helmeilevästä, jazzinsointuisesta elämästä ja Rivertonin kartanon mailla tapahtuneesta nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta. Rivertoniin liittyvät unet ja muistot ovat vainonneet Gracea aina, mutta osallistuminen elokuvan tekemiseen nostaa ne vastaansanomattomasti pintaan. Samalla Grace äänittää muistojaan tyttärenpoikaansa varten ja käy läpi matkan, joka alkoi sisäkön vaatimattomasta toimesta mutta jatkui merkittäväksi arkeologiksi !) ja viettämään ulkoisesti mukavia päiviä vanhusten hoitokotiin.

Mortonin kirjassa on paljon tuttua brittiläisten kartanoromaanien ja goottilaisten kertomusten ystäville, kuten Morton itsekin jälkisanoissaan toteaa. Morton mainitsee inspiraation lähteikseen esimerkiksi sellaisia yläluokan kuvauksia kuten Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illan ja Daphne du Maurierin, Evelyn Waughin ja F. Scott Fizgeraldin teokset. Itselleni tulee Rivertonia lukiessa sen hyytävästä, mutta kiehtovasta tunnelmasta mieleen du Maurierin Rebecca, Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus ja Sarah Watersin romaanit Silmänkääntäjä ja Vieras kartanossa, joista kaksi viimeksi mainittua olen vasta aloittanut. Jostain syystä mieleeni tuli myös Ian McEwanin Sovitus - kenties kompleksisten sisarussuhteiden kuvailun sekä syyllisyyden ja sen kertomalla sovittamisen tematiikan kautta?

Morton on taitava; hän on punonut romaaniinsa kudoksen, joka vetoaa vanhanaikaista jännitystä ja romantiikkaa janoavan lukijan mieleen. Minulla kesti kuitenkin kauan päästä tässä romaanissa alkua pidemmälle: ymmärsin kyllä, että Rivertonissa ovat velloneet voimakkaat tunteet ja salatut intohimot; että on tapahtunut rikos, josta Grace tietää enemmän kuin on kenellekään kertonut, mutta päällimmäinen tunteeni oli "entä sitten?" Niin Grace kuin muutkin romaanin henkilöhahmot jättivät minut kylmäksi, ja tunsin lievää vastahakoisuutta sukeltaa näiden ihmisten maailmaan. Halusin kuitenkin kokea tämän kirjan jännittäväksi kehutun juonen ja tutkailla, kuinka Morton hyödyntää gotiikan konventioita.

Joskus kirja on niin nautinnollista luettavaa, että sen soisi vain jatkuvan ja jatkuvan. Paluu Rivertoniin ei ollut minulle sellainen kirja - tiivistämisen varaa olisi ollut - mutta kuitenkin sellainen romaani, jossa rönsyilevät tapahtumakerrokset ja ympäristön ja ihmisten välisten keskusteluiden pitkäkin kuvailu on perusteltua. Enemmän kuin ajoittainen laveus minua häiritsi kerronnassa sen jotenkin jatkosarjamainen tapa lopettaa luvut jonkinlaiseen koukkuun, jonka avaamisella seuraava luku alkaa.

Noin seitsemänkymmenen ensimmäisen sivun jälkeen aloin päästä tarinan imuun ja sen myötä myös henkilöt alkoivat herättää enemmän mielenkiintoa. Erityisesti nuoren Gracen hahmo on sympaattinen (osittain ehkä siksi, että hän rakastaa kirjojaan niin paljon että kätkee ne salaiseen piiloon, kun muut kirjat kuin Raamattu pitäisi hyväksyttää hovimestarilla). Rivertonin kartanoa ja sen asukkaita havainnoidaan nuoren, köyhän ja äitinsä vieroksuman tytön silmin, joka toisaalta häikäistyy näkemästään mutta huomaa myös kartanon loiston hitaan himmenemisen:

Huoneen tapetit olivat ilmeisesti aikoinaan olleet sinivalkoraidalliset, mutta aika ja kosteus olivat tummentaneet ne ikävän harmaiksi, ja siellä täällä oli tahroja ja repeytymiä. Yhdellä seinällä riippui haalistuneita painokuvia, jotka esittivät Hans Christian Andersenin satuhahmoja: vakaa tinasotamies liekkien keskellä, tyttö punaisissa kengissään, pieni merenneito itkemässä menetettyä menneisyyttään. Huoneessa haisi ummehtuneelta, kummituslapsilta ja vanhalta pölyltä.

Kenties ylitulkitsen yllä olevaa katkelmaa, Gracen kuvausta Hartfordin perheen nuorison vartuttua vähälle käytölle jääneestä lastenhuoneesta, mutta Andersenin satujen hahmot löytyvät myös Mortonin kirjasta. Rakkaus korventaa erään nuoren miehen, nuori nainen "tanssii itsensä kuoliaaksi" ja toinen saa itkeä menettämänsä perään. Hartfordin sisarusten luonteet ja heidän ja Gracen väliset suhteet hahmotellaan kiinnostavasti romaanin alkupuolella, kun Grace tarkkailee sisarusten leikkejä. Hannah on rohkea ja moderni, Emmeline herkkä, David iloinen nuori mies, jonka kohtaloksi koituu ensimmäinen maailmansota ja Grace on aluksi syrjästäkatsoja, joka seuraa kamarineitinä Hannahia tämän mennessä naimisiin, mutta joka osin dramaattisten tapahtumien ansiosta pääsee pitkälle elämässään. Tragedia uinuu pinnan alla, kun kartanossa pidetään tanssiaisia, vietetään häitä ja iloitaan lahjakkaan runoilijan viihtymisestä perhepiirissä - kunnes mustasukkaisuus, petollisuus ja salailu purkautuvat. Lopulta veri on vettä sakeampaa, mutta mikään kauniin sisarusrakkauden kuvaus Paluu Rivertoniin ei ole.

Enemmän kuin varsin melodramaattinen juoni tai henkilökuvaus, minua kiehtoi Paluun Rivertoniin taitava ajankuvaus - Kate Morton kertoo ajasta, joka on viktoriaanisen ja modernin risteyskohdassa, kun vanhat arvot ja käytänteet alkavat murtua ja luokkayhteiskunta, vaikka ei kokonaan häviä, lievenee hieman. Pienet yksityiskohdat rakentavat kuvaa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä: James Joycen Odysseus on kielletty kirja, sukupuolten tasa-arvoa ajavat naiset ovat sufragetteja ja neidot esitellään yhä ensitanssiaisissaan ja heidän toivotaan pian kihlautuvan ja avioituvan. Sodat haavoittavat viattomuuden illuusiota ja miesten psyykejä ja ihmiset eivät enää suostu tyytymään siihen, mihin ovat syntyneet tai ajautuneet, vaan haluavat tehdä omia valintojaan.

Liitän Paluun Rivertoniin osaksi Siskos- ja Totally British -haasteita ja korkkaan viimeksimainitusta alakategoriat Stiff Upper Lip ja Gothic Fiction.

Paluusta Rivertoniin ovat innostavasti kirjoittaneet myös ainakin Katja, Sonja, Karoliina, Leena ja Norkku, joka on lukenut myös suomentamattoman Mortonin romaanin Distant Hours.

Marilynne Robinson: Gilead

Marilynne Robinson: Gilead. Suom. Laura Jänisniemi. Bazar 2008/2010. 286 s.

Minusta kirjoittaminen on aina tuntunut rukoilemiselta, silloinkin kun en kirjoittanut rukouksia, niin kuin usein tein. Kirjoittaessa tuntuu että on jonkun kanssa. Minusta tuntuu että olen nyt sinun kanssasi, mitä se sitten tarkoittaakin, kun ottaa huomioon että ole vasta pieni poika ja saatat aikuisena pitää näitä kirjeitä täysin mielenkiinnottomina tai et välttämättä koskaan saa niitä, syystä tai toisesta. 

Näin kirjoittaa iäkäs iowalainen pastori John Ames pitkässä kirjeessään seitsenvuotiaalle pojalleen, sillä hän tietää pian kuolevansa ja haluaa jättää pojalleen henkisen perinnön - kovin suurta materiaalista turvaa mies ei ole vaimolleen ja pojalleen kyennyt keräämään. Kirjeissään Ames kertoo vanhemmistaan ja isovanhemmistaan, synnytykseen kuolleesta ensimmäisestä vaimostaan ja vastasyntyneenä menehtyneestä tyttärestään. Hän kirjoittaa veljestään Edwardista, joka lähetettiin saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan papiksi mutta joka palasi ateistina, ja poikansa äidistä, nuoresta vaimostaan, joka astelee eräänä sateisena sunnuntaina kirkkoon kesken rukouksen, ja saarnani muuttui tuhkaksi kielelläni. Ames kertoo kotikaupunkinsa Gileadin ihmisistä, reumatismin runtelemasta saarnaajaystävästään Boughtonista, tämän eronneestä tyttärestä Glorysta ja pojasta, Amesin kummipojasta Jackista, joka palaa kotiin kuin tuhjaajapoika.

Gilead on kirja isien ja poikien suhteesta, ketjusta, joka kattaa Amesin muisteluissa neljä sukupolvea ja noin seitsemänkymmentä vuotta Kansasin historiaa. Gileadissa on koettu Amerikan sisällissodan kuohuja, piiloteltu Etelävaltioista karanneita orjia, lähetetty poikia maailmansotiin ja kammottu espanjantautia. Nämä dramaattiset tapahtumat suodattuvat pastori Amesin levollisen kertojanäänen kautta. Välillä Ames pohtii teologisia ongelmia, keskustelee predestinaatio-opista tai muistelee lukemiaan ateistisia filosofeja. Gilead on kristillinen romaani, mutta ei lainkaan moralistinen tai saarnaava. Pastori Ames ei ota itseään tai uskoaan liian vakavasti, vaan toteaa, että Tarvitaan selvästi vielä paljon rukousta, mutta ensin otan nokoset. Myöskään ullakolle talletetut sadat saarnat kymmenien vuosien ajalta eivät herätä pastorissa erityistä ylpeyttä, vaikka hän haluaisi käydä ne läpi säästääkseen mahdollisesti muutaman pojalleen:

Jos yrittäisin yksin raahata ne isot laatikot alakertaan, saisin maksaa siitä hengelläni. Tuntuu nöyryyttävältä, että on kirjoittanut yhtä paljon kuin Augustinus ja sitten joutuu miettimään, miten pääsee eroon kirjoituksistaan. Yhdessäkään saarnassa ei ole sanaakaan, jota en tarkoittanut silloin kun sen kirjoitin. Jos ehtisin, voisin lukea läpi viisikymmentä vuotta omaa sielunelämääni. Kammottava ajatus.

Ilman Jack Boughtonin tarinaan tuomaa jännitettä kirja olisi saattanut olla puuduttava. Jackin kotiinpaluun myötä lukija saa ensin arvailla, mikä on se kammottava rikos, jonka vuoksi Ames vieroksuu kaimakseen nelisenkymmentä vuotta sitten kastamaansa hyvän ystävänsä poikaa. Ja miksi Ames on huolissaan vaimostaan ja pojastaan, jotka tuntuvat pitävän Jackista kovasti? Onko Jack todella paha, vai onko hänen rikoksesa ollut vain nuoruuden ajattelemattomuutta? Robinson on kirjoittanut gileadilaisten tarinalle jatkoa, Gileadin rinnakkaisteoksen Kotiin, jossa päästään lähemmäksi Jackia ja hänen sisartaan Glorya.            


Gilead on hyvin rauhoittava kirja. Siinä kuvataan kansasilaisen maiseman kauneutta, öisen kävelyretken tunnelmaa ja rakkautta omaa lasta ja muita läheisiä kohtaan. Tässä kirjassa ei ole räiskyvästi kuvattuja tunnemyrskyjä eikä jännittäviä juonenkäänteitä, kirja on pikemminkin hiljainen ja hieman yksitokkoinenkin matka halki tuulisen preerian.

Olen ajoittain nauttinut kovasti tuiki tavallisen sunnuntain rauhasta. Se on kuin seisoisi vastikään istutetussa puutarhassa lämpimän sateen jälkeen. Aistisi hiljaisen ja näkymättömän elämän. Tarvitsee vain varoa tallomasta sitä.


Marilynne Robinson (s. 1943) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka löytämisestä kiitän Anna Elinaa. Gilead on Robinsonin toinen, Pulitzer-palkittu romaani. Esikoisromaani Talonhaltijat (Housekeeping 1980) suomennettiin 1985 ja kolmas romaani Kotiin (Home 2008) vuonna 2009.