Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma

Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma
The Balzing World, suom. Kristiina Rikman.
Otava 2014, 426 sivua.

Hän piti ajatuksesta tehdä pikku kupru, mutta minun ideani olivat vanhanaikaisia, ne olivat hänestä vähän kesyjä. Mehän elämme postfeminististä sukupuolivapauden ja transseksuaalisuuden aikaa. Ketä kiinnostaa kumpi kukakin on? Nykyään on paljon naistaiteilijoita. Missä muka taistellaan?

Ei, minä sanoin hänelle, kyse on enemmästä kuin sukupuolesta. Tämä on koe, minä teen kokonaisen tarinan. Kaksi on jo tehty, yksi jäljellä. Ja sitten minä vetäydyn leikistä. Me löydämme projektin, minä sanoin. Eikö hänen näyttelynsä Glamourin arkisuus ollutkin keskittynyt enimmäkseen naisten kasvoihin ja vartaloihin? Tottahan hän tiesi, että naisilla on miehille tuntemattomia paineita. Minä olin kärsinyt kauneuskulttuurin julmuuksista. Minä tiesin mistä puhuin.

Ihastuin Siri Hustvedtin ensimmäiseen suomennettuun romaaniin Kaikki mitä rakastin (pidin enemmän hidastempoisesta, taiteilijoiden ja tutkijoiden työtä ja ihmissuhteita kartoittavasta alkuosasta kuin traagisia käänteitä ja rankkoja teemoja esittelevästä loppupuoliskosta; jotkut ovat kokeneet juuri toisin päin). Amerikkalaisesta elegiasta pidin tavallaan vieläkin enemmän, vaikka siitä puuttui se ihana piehtaroiminen taideteosten katselemisessa ja tulkitsemisessa, joka teki KMR-romaanista niin kiehtovan. Amerikkalaisessa elegiassa oli kuitenkin haikeaa nostalgiaa, sukupolvien ketjua ja tragedian jälkeen nousevaa toivoa. Lumous oli melko keskinkertainen lukukokemus, mutta jotain mystistä viehätysvoimaa siinäkin oli. Kesä ilman miehiä oli kovasti odotettu, mutta vähän pettymys, etäiseksi jäävä lukukokemus, vaikka paljon kiinnostavaa siinäkin oli. Omaelämäkerrallisuudesta ammentava tietokirja Vapiseva nainen odottaa vielä hyllyssä vuoroaan.

Entä tämä Hustvedtin uusin romaani, jonka pitkän linjan kääntäjä, taitava Kristiina Rikman on suomentanut heti tuoreeltaan käsikirjoituksesta? Säihkyvä maailma kuulosti lähtökohtaisesti juuri sellaiselta kirjalta, jossa on lähes kaikki mitä rakastan, nimittäin taidemaailmaa (Hustvedt kuvaa taitavasti niin taiteilijoita ja intellektuelleja kuin todellisia ja kuviteltuja taideteoksiakin), vallitsevien rakenteiden kyseenalaistamista, ihmissuhteita ja eräänlainen arvoitusjuoni, jossa ei jäljitetä kadonnutta arvomaalausta vaan taiteilijan "todellista minää" tai identiteettiä. 

Alkuasetelma – edesmennyt taiteilija Harriet Burden, joka on elinaikanaan pitänyt näyttelyitä kolmen eri "miestaiteilijan" identiteetillä – toi mieleen kaksikin Carol Shieldsin romaania, Ellein (josta pidin paljon) ja Kaiken keskellä Mary Swanin (joka oli minulle Shields-asteikolla pettymys, mutta jossa oli paljon kiinnostavaa). Ellei-romaanissa keski-ikäinen naiskirjailija punnitsee (mies)kriitikoilta saamaansa vähättelevää vastaanottoa. Kaiken keskellä Mary Swan taas kuvaa edesmenneen maatilanemännän jälkeenjääneistä kirjoituksista nousevaa myrskyä ja tätä kirjallista perintöä ja myyttistä "kirjailijahahmoa" eri intresseillä lähestyvää tutkijajoukkoa, joka kokoontuu seminaariin aihetta ruotimaan. Viimeksi mainitussa on tyylinkin tasolla jonkin verran yhteistä
Hustvedtin Säihkyvän maailman  kanssa: se on ironinen, parodinen ja esittää henkilöhahmonsa varsin raadollisessa valossa.

Tuo tyylilaji ehkä eniten vaikutti siihen, että lukumatkani Säihkyvässä maailmassa sujui vähän takellellen eikä kirja noussut Hustvedt-suosikkieni joukkoon. En häiriintynyt tekstilajien vaihdoksista enkä alaviitteistä, en teoreettisuudesta enkä vahvasta poliittisuudesta (vaikka kyllä ne, kuten runsas henkilögalleria, myös uuvuttivat), mutta olen romaaninlukijana siinämäärin huumorintajuton ja vakavahenkisyyden ystävä, että en juuri lämpene parodialle ja karnevalisoinnille. Olisin halunnut eläytyä ja samastua enemmän, mutta ei tämä huono lukukokemus ollut. Säihkyvä maailma ei oikeastaan heilauttanut lukijasuhdettani Siri Hustvedtiin mihinkään suuntaan: hän on yhä kirjailija, jonka uutudet panen aina merkille, mutta jonka romaanit eivät yleensä ole minulle täysosumia.


Muissa blogeissa sanottua: Reader, why did I marry him?, Maailmankirjat, Lumiomena, Ilselä, Leena Lumi, Kirjava kammari, Sininen keskitie, Lukuisa, Kirjoituksia,

Kannattaa kuunnella myös Ylen Viikon kirja, jossa Säihkyvän maailman suomentaja Kristiina Rikman ja toimittaja Nadja Nowak keskustelevat kirjasta.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Summer without Men. Suom. Kristiina Rikman.
Otava 2012, Otavan kirjasto 225. Sivuja 232.

Inhimillisten tunteiden katoavaisuus on jokseenkin naurettavaa. Minun tunteideni häilyväisyys tuon yhden ainoan illan aikana pani ajattelemaan että luonteeni oli kuin purukumia. Olin vaipunut syvälle itsesäälin syövereihin, maastoon joka oli nipinnapin epätoivon vielä hirveämpien syvyyksien yläpuolella. Ja sitten, helposti vikiteltävissä kun olen, olin tuota pikaa hekumoinut äityiden kukkuloilla, ja miltei pyörtynyt onnesta hyppyyttäessäni ja hyväillessäni naapurin lainalasta. Olin syönyt hyvin, juonut liikaa viiniä ja halannut nuorta naista, jota tuskin tunsin. Lyhyesti sanottuna, olin nauttinut elämästäni täysin siemauksin ja aioin tehdä niin toistekin. 


Viisikymppisen Mian aviomies Boris ilmoittaa vaimolleen yhtäkkiä haluavansa pitää paussin. Paussi ruumiillistuu Boriksen nuoremman kollegan hahmossa, hän on ranskatar, jolla on ohut mutta kiiltävä, ruskea tukka. Hänellä on huomattavan upeat rinnat, aidot, eivät silikonia, kapeat suorakulmion muotoiset silmälasit ja järki joka leikkaa kuin partaveitsi. Mia romahtaa, joutuu pariksi viikoksi mielisairaalaan ja matkustaa sitten kotiseudulleen Minnesotaan toipumaan. Alkaa kesä ilman miehiä, jonka aikana runoilija ja kirjallisuudentutkija pitää runopiiriä teinitytöille, tutustuu äitinsä ystäviin vanhainkodissa ja käy läpi traumojaan lapsuudesta alkaen.

Toisin kuin aiemmat Hustvedtilta lukemani romaanit (Kaikki mitä rakastin, Amerikkalainen elegia ja Lumous), jotka ovat imaisseet syvälle vahvaan ja joskus varsin omituiseenkin tunnelmaansa, Kesä ilman miehiä etäännyttää, saa lukemaan itseeään ajoittain kuin esseetä, vaikka Mian kärsimyksiin onkin helppo eläytyä. K-blogin Jenni on kokenut samoin, ja hän onkin omassa arvioissaan luonnehtinut Kesää ilman miehiä "epäromaaniksi". En ole lukenut Hustvedtin omaelämäkerrallista teosta Vapiseva nainen. Hermojeni tarina, mutta voisin kuvitellla Kesän ilman miehiä olevan sen sisarteos.

Hustvedt kutkuttelee lukijan älynystyröitä höystämällä tekstiään teoreettisilla pohdinnoilla(an), mutta romaanin kunniaksi on sanottava, että se onnistuu koskettamaan myös emotionaalisesti, ainakin minua. Miasta, kaikessa neuroottisuudessaan, ei voi olla pitämättä, ja eri ikäisten naisten ystävyys ja välittäminen lämmittää. Etenkin teinityttöjen maailma on kuvattu uskottavasti ja koskettavasti: hämmennys oman kehon muuttumisesta (tai liiallisesta muuttumattomuudesta!), joukossa tiivistyvä, toveriin kohdistuva julmuus, leiskuvat tunteet jotka purkautuvat kömpelöiksi säkeiksi. Kiehtova sivuhenkilö on myös vanhainkodissa asuva yhdeksänkymppinen Abigail, joka on purkanut kiellettyä vihaansa taiteilemalla piilokuvia tilkkutöihinsä. Mian pelastus onkin, että hän saa uusien ystäviensä myötä jotain ajateltavaa oman napansa ulkopuolelta.

Hauska yksityiskohta kirjassa ovat Hustvedtin pienet mustavalkopiirrokset, joita on muutama tekstin lomassa. Pidin myös minäkertoja-Mian tavasta puhutella lukijaansa, jopa väitellä kuvitteellisten vastaanväittäjien kanssa. Ajoittaisesta luentomaisuudestaan ja rankoistakin aiheistaan huolimatta kirja oli yllättävän kepeää, ajoittain naurunpyrskähdyksiin juksaavaa luettavaa.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen.

(Kesästä ilman miehiä on kirjoitettu niin monessa blogissa, että en tavoistani poiketen nyt linkitä ketään.)