Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttinen: Mitä ilman ei voi olla 
Tammi 2013, 420 sivua.

Iiro on mies, joka nauttii rauhallisista perjantai-illoista vaimonsa ja kouluikäisen Emilia-tyttärensä kanssa, niistä hetkistä, kun perhe käpertyy sohvannurkkaan pitsa-aterian jälkeen katsomaan yhdessä elokuvaa. Vaula on Iiron vaimo, kosmetologi, joka on ulkoisesti huoliteltu, hillitty ja hallittu, mutta joka kantaa sisimmässään kipeää menetystä ja vajavuuden tunnetta. Lilja on balettitanssija ja tyttärensä yksinhuoltaja, joka ajautuu toistuvasti suhteisiin varattujen miesten kanssa. Iiro ja Lilja kohtaavat yhteisen tuttavan juhlissa ja aloittavat salasuhteen. Vaula puolestaan huomaa miehensä muuttuneen. Annamari Marttisen kuudetta romaania pitää koossa jännite siitä, saako Vaula tietää suhteesta ja miten käy Iiron ja Liljan tunteille – lakkaako kielletty hedelmä jossain vaiheessa maistumasta vai syveneekö intohimo rakkaudeksi?

Viihdyttävän Ilta on julman jälkeen olisin mielelläni lukenut vaihteeksi taas jotain ei niin juonivetoista, mutta kirjastosta lainaamani Marttisen romaanin oli joku innokas lukija varannut, joten kirja piti lukea nyt loppuun. Mitä ilman ei voi olla on juoneltaan koukuttava, mutta kerrontaratkaisujen vuoksi se ei täysin tempaa mukaansa.Tapahtumat kerrotaan vuoroin Vaulan, Iiron ja Liljan näkökulmasta. Oli kiinnostavaa kurkata jokaisen ajatuksiin ja tunteisiin, mutta kerrontaan tuli ratkaisun myötä hieman liikaa toistoa. Usein jatkaessani kirjan lukemista hetken tauon ihmettelin, olinko eksynyt väärälle sivulle: minähän luin tämän kohdan jo! Eri henkilöiden näkökulmat ja kerronta eivät eroa riittävästi toisistaan, vaikka kerrontaratkaisu tarjoileekin lukijalle ajoittaisia pieniä yllätyksiä ja oivalluksia.

Marttisen romaanit sisältävät kaikessa viihdyttävyydessään viiltävän tarkkanäköisiä huomioita ihmissuhteista, niin myös Mitä ilman ei voi olla vaikka se jäi minulle vaisummaksi lukukokemukseksi kuin Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä tai Ero. Asetelma ja useat juonenkäänteet ovat turhan kuluneita: petoksen kohteeksi joutuva vaimo on hieman pidättyväinen ja (Liljan ystävättären Suskin sanoin) leidilaik, toinen nainen fyysiseltä olemukseltaan "täydellinen" ja mies siinä välissä varsinainen pelaaja, joka haluaa saada kaiken, sekä koti-illan että yön rakastajattaren kanssa. Kuitenkin myös Mitä ilman ei voi olla sisältää hienoja kohtauksia, joissa katsotaan henkilöiden ihon alle.

He olivat kuin kaksi katalaa kaverusta puhumassa kolmannesta tämän selän takana. Järjestelemässä tapaamisia salaa tältä. Kuin vaimo olisi ollut jotenkin tyhmä tai säälittävä. Lilja huomasi samantapaisen tunteen itsessään, kuin lapsena. Kun oli kahdestaan kaverin kanssa ja puhui kolmannesta, kuunteli toisen puhuvan tästä myös, sävyyn: tiesitsä muuten että se... älä kerro tätä sille mut... mä kerron tän vaan sulle, kukaan muu ei...


Annamari Marttinen Aamun kirjassa

Kirjasta ovat bloganneet myös Annika K., Karoliina, Jenni, Arja, Mari A., Jaana

Annamari Marttinen: Ero

Annamari Marttinen: Ero
Tammi 2012. 318 sivua.

Eräänä iltana Kimmo ei vain tullut sänkyyn. Ellen oli jo lähes unessa kun kuuli miehen hakevan varavuoteen varastosta ja virittävän sen olohuoneeseen. Osa hänestä halusi nousta peiton alta ja mennä pyytämään miehen takaisin. Mutta toinen osa, paljon voimakkaampi, ei halunnut tehdä mitään. Se käänsi kylkeä ja kaivautui syvemmälle peitteisiin. Ja oli helpottunut. 


Nukkuiko hän huonosti? Levottomasti? Hapuiliko toista kädellään aamuyön tunteina? Ei. Hän nukkui kuin muulloinkin, mutta aamulla herätessään hän muisti. Ja tieto musersi hänet: loppu oli alkanut, liuku alas, syöksykierre, eikä sitä voinut enää mikään mahti maailmassa hidastaa saati pysäyttää. 


Annamari Marttisen viides romaani Ero kertoo kipeän tarinan avioerosta, joka rikkoo kaksi vuosikymmentä kestäneen liiton ja kolmilapsisen perheen. Yhdessä rakennettu omakotitalo laitetaan myyntiin, sormukset myydään romukullaksi ja jos vahingossa osutaan samaa aikaa uimarannalle, toisena tullut levittää vilttinsä mahdollisimman kauas ensin tulleesta. Eron jälkeen ei enää leikitä perhettä.

Kirjan näkökulma on ennen muuta nelikymppisen Ellenin, mutta hänen kauttaan eroa käsitellään jonkin verran myös lasten näkökulmasta - lasten, joista kaksi on jo aikuistumassa mutta nuorin vielä alakoululainen. Kerronnassa sekoittuvat nykyhetki, takaumat, Ellenin unet ja kuvitelmat. Pahinta erossa Ellenille on syyllisyys, jota hän tuntee lastensa takia, mutta kirjassa käsitellään myös vihaa entistä puolisoa kohtaan ja Ellenin epätoivoista halua vielä rakastaa ja olla rakastettu.


Ihastuin viime kesänä Annamari Marttisen tapaan kuvata arkea, ihmissuhteita ja naisen kokemuksia romaanissa Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä. Samaa tarkkanäköisyyttä ja kaunistelemattomuutta on myös Ero-romaanissa, ja Marttinen piirtää osuvaa kuvaa eron herättämistä tunteista ja niistä kaikista tavoista, joilla se vaikuttaa arkeen. Marttisen teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta ajatuksia herättävää. Monet huomiot ovat niin teräviä, että ne tekisi mieli alleviivata.

Tämän tutumpaa ja omempaa minulle ei koskaan enää tule, Ellen tiesi. Koskaan enää en ole kenenkään kanssa yhdessä yli kahtakymmentä vuotta, saa hänen kanssaan kolmea lasta. Kukaan mies ei enää koskaan näe minua ammollaan synnytyssängyllä, ammollaan ja aivan auki ja riekaleina, ei haista maitoani ja vertani. Ja silti tule kiinni minuun. 





Muita "avioeroromaaneja":

Laura Honkasalo: Eropaperit
Piia Posti: Talven jälkeen valo
Pauliina Vanhatalo: Galluppi


Erosta ovat kirjoittaneet myös Mari A., Leena Lumi, Kirsi ja Susa.

Annamari Marttinen: Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä

Annamari Marttisen Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä (Otava 2002) on täydellinen kirja helteisiin päiviin ja iltoihin. Romaani kertoo intohimosta ja ihmissuhdesotkuista, mutta ei ole hömppäviihdettä vaan osuvasti kirjoitettua ihmis- ja ajankuvaa (lankapuhelimista ja synnytyssairaalan hoitokäytännöistä päätellen eletään 1980- tai 90-lukua). Aihe on pinnalta katsoen kepeä, mutta juoni kulkee tummiin vesiin. Marttisen esikoisromaanissa on jotain samaa kuin Pirjo Hassisen romaaneissa: ihmiset ovat biologisia olentoja, joiden elämää vietit ohjaavat. Valkoista pitsiä, mustaa pitsiä piirtää terävän kontrastin rakkauden ensihuuman ja arjen välille:

Mielessään hän oli tuhannet kerrat nähnyt itsensä ja Antonin heräämässä hänen vuoteessaan, johon he olivat myöhään illalla rakastelun jälkeen yhdessä nukahtaneet. Huomenta rakas, Anton sanoisi ja sipaisisi Marjan hiuksia pois kasvoilta. Sitten hän haluaisi rakastella, jonka jälkeen he kinastelisivat leikkisään sävyyn siitä, kumpi keittää kahvia. -- Hän olisi löytänyt jostain tarjottimen, jolle olisi kattanut kaksi mukia ja paahtoleipää (mistähän hän olisi sellaista löytänyt, Marjalla oli tuskin koskaan paahtoleipää kaapissa) sekä raikasta appelsiinimehua. Pienessä posliinisessa maljakossa olisi punainen lyhytvartinen ruusu. Sitten he söisivät ja joisivat ja syöttäisivät toisiaan.  [-- --]


Anton ei ole koskaan sanonut siihen mitään, hymähtänyt vain. 
- Eikö meillä ole maitoa? Anton on nähnyt itsensä katsomassa aamulla jääkaappiin ja ravistelemassa tyhjää maitopurkkia. Ja miten kauan nainen aikoo vielä olla kylpyhuoneessa. Intohimo, pitsialusvaatteet ja seinää vasten naiminen, suuri rakkaus ja sielujen kohtaaminen ei voi koskaan olla verrannollinen ensimmäiseen yhteiseen roskapussiin. 


Kolmekymppinen Anton tietää enemmän kuin parikymppinen Marja, sillä Anton on jo kokenut rakkauden laimenemisen arjeksi. Muutamaa vuotta sitten Anton ja Inari ovat tiputtaneet monivuotiset seurustelukumppaninsa ja avopuolisonsa "puh pah pelistä pois" rakastuttuaan ensi silmäyksellä ravintolan terassilla helteisenä iltana. Salamana yhteen, pian naimisiin, sitten kaksi lasta. Lapsiperhearjen myötä jokin on muuttunut: Inari ei enää päästä Antonia lähelleen ja Anton katsoo harmissaan vaimonsa muodotonta paitulia ja hurmaantuu opiskelijatyttö Marjasta ilman tunnontuskia.

Marttisen romaanin henkilöiden tragedia on se, että heille rakkaus on valkoista ja mustaa pitsiä, ei arjen pieniä huomaavaisia tekoja ja vastuuta omista valinnoista. Kun lapsivuodeaika imaisee äidin ja vauvan kuplaan, jonne isällä ei ole pääsyä, mies etsii oman taikapiirinsä ja sulkee maailmansa vaimoltaan, kuin kostoksi. Silti...

Nyt kuva Inarista tuulessa ja auringossa kävelemässä, hänen tytöstään, hänen naisestaan, tuona ohikiitävänä hetkenä, oliko se edes totta, viiltää Antonin sydäntä.

Romaanin kerrontaa elävöittävät henkilöiden ajatusten, muistojen ja mielikuvien virrat. Marttinen kuvaa todella osuvasti nuorten naisten vauvakuumetta, lapsivuodeajan veren- ja maidontuoksuista sumua ja inhimillisiä katkeruuden, ihastuksen ja pettymyksen tunteita. Henkilöiden ajatuksista monet liikkuvat sen ympärillä, mitä he kuvittelevat muiden heistä ajattelevan, miltä he näyttävät muiden silmissä ja mitä toisen sydämessä liikkuu. Arvaukset osuvat joskus oikeaan, joskus niin harhaan, että arjen tragedia on valmis.

Osallistun tällä kirjalla Suomalaisen keskiluokan arki -haasteeseen. Käykää kurkkaamassa myös Kirsin kiinnostava postaus Annamari Marttisen kirjoista ja Susan ja Leenan kirjoitukset tästä romaanista!