Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Wsoy 2010, 130 sivua.

Minä ehdotan [ystävänpäivän] tilalle Pitäydytään omissa asioissa -päivää. Lähetetään naapurille, sukulaisille, kierteleville kaupustelijoille, Volvo Markkaselle, puhelinmyyjälle ja nuorisohurjastelijoille hyvissä ajoin kortti taikka mikä sähkökirje se nykyisin on. Siinä kerrotaan ne päivät, jolloin on turha tulla koputtelemaan, eli aina. Ihan turha soitella taikka vilkutella taikka puhutella etunimellä, vaikka ei varmasti olla koskaan nähty. Ja sama takaisin, että minä annan olla rauhassa jos sinä annat olla. Minä aion hakea tälle EU-rahaa.

Nyt minäkin olen viimein lukenut Tuomas Kyrön suursuosion saavuttaneen Mielensäpahoittaja-kirjan. Kaikki muut ovatkin jo tainneet lukea sen, ja Hesarin Paras 2000-luvun romaani -äänestyksessäkin se nousi sijalle 24 (jatko-osa Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike sijalle 81). Sysisuomalainen valittaja oli toki tullut tutuksi muun muassa Helsingin sanomien kolumneistaan ja lukuisista sitaateista, joita viljeltiin pari vuotta sitten esimerkiksi sosiaalisessa mediassa (radiokuunnelmia en ole kuunnellut). Olen myös lukenut viime vuotisen Kirjan ja ruusun päivän "ruusukirjan", Tuomas Kyrön Miniän, jossa vanhakantaista jukuripäätä tarkastellaan pojan vaimon näkökulmasta.

Mielensäpahoittaja koostuu omalaatuisista mielipidekirjoituksista, joissa seitsemänkymppinen, yksin asuva mies kirjoittaa paikallislehteen. Mielensäpahoittaja toteaa veriarvojensa parantuneen olennaisesti sen jälkeen, kun hän alkoin valittamaan. Kun paras (ja ainoa) ystävä Yrjänä on hiljattain kuollut ja vaimo joutunut hoitokotiin, voi ottaa kynän käteen ja puhutella tekstien välityksellä topakasti niin liian kovaa kaahaavia autoilijoita kuin oletettua katiskavarastakin.

Mielensäpahoittajan luettuani en ihmettele, että jotkut vertasivat Kristiina Carlsonin William N. päiväkirjaa Kyrön kirjaan. Vaikka tyylilaji on eri, Carlsonin erakkoluonteisessa ja epäluuloisessa päähehnkilössä on paljon samaa kuin Kyrön karvahatussa. Hahmoja yhdistää myös "piilohumaanisuus"; kärkkäistä mielipiteistään huolimatta heissä on lämpöä ja ihmisystävällisyyttä. Etenkin mielensäpahoittajassa – hän on päältä katsoen vanhakantainen jäärä, mutta puhuu monien modernien, humaanien ja ekologisten arvojen puolesta, vastustaen kiirettä, kerskakulutusta ja maahanmuuttovastaisuutta ja kannattaen lähiruokaa, hidastamista, lähimmäisen kunnioittamista ja virheetöntä suomen kielioppia.

Aluksi Kyllä minä niin mieleni pahoitin -alkuisten sutkausten lukeminen pidempinä teksteinä tuntui jotenkin hassulta, enkä ihan heti päässyt tunnelmaan. Kirjan edetessä minulle kävi kuten monelle muullekin: nauroin ääneen ja kiinnyin Mielensäpahoittajan hahmoon. Kaunokirjallisesti teos ei ole mikään erityinen helmi, mutta viihdyttävää, sujuvaa ja ajatteluttavaa luettavaa Mielensäpahoittaja tarjoaa.

Tuomas Kyrö: Miniä

Tuomas Kyrö: Miniä
Kirjakauppaliitto 2012, 122 sivua.

Maksaessani tuttu myyjä kysyy olenko aloittanut elämäntapojen huonontamisprojektin. Sanon, etten ehdi nyt selittämään perhe- ja kulttuurihistoriallista taustaa näille ostoksille. 


Mozzarella, basilika ja neitsytoliiviöljy vaihtuvat lennossa makkarapakettiin ja punaiseen maitoon, kun ruuhkasuomalainen saa yllätysvieraan Sysi-Suomesta. Liisa juo itse espressoa ja miehensä vihreää teetä, mutta appiukolle on keitettävä kunnon kahvia - vaikka sitten tyhjennettyjen teepussien ja vedenkeittimen avulla. Mies, joka toisaalla* toteaa "Kyllä haluan entistä enkä etnistä" ei ole ruokittavissa pestolla tai salaatilla.

Kuten niin moni muu, minäkin ostin kirjoja Kirjan ja ruusun päivänä ja sain kylkiäsenä Tuomas Kyrön lyhyen romaanin Miniä. Toisin kuin monet muut, en ole lukenut Kyrön aiempia mielensäpahoittajaromaaneja, Mielensäpahoittaja ja Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (Wsoy 2010 ja 2012). Eipä se tahtia haitannut, sillä Mielensäpahoittajan hahmo elämänkatsomuksineen ja puheenparsineen on minulle tuttu Tuomas Kyrön Helsingin sanomissa ilmestyneistä kolumneista ja lukuisista kirja-arvioista. Miniässä ääneen pääsee Mielensäpahoittajan miniä, nelikymppinen uranainen. Miniä valmistautuu juuri viettämään rauhallista viikonloppua valkoviinin ja sisustuslehtien parissa - miehen ja lasten matkustettua appiukon luo - kun tulee tieto, että appiukko onkin tulossa viikonlopuksi kylään, miehen jäädessä vielä hoitamaan isänsä pankkiasioita ja hoitokodissa olevaa äitiään Sysi-Suomeen.

Kirjan nykyhetkessä vietetään viikonloppua Helsingissä, mutta takautumien kautta liikutaan myös 1990-luvun Sysi-Suomessa, jossa miniä ja Mielensäpahoittaja kohtasivat ensimmäisen kerran. Viimeisillään raskaana olevan miniän kelvollisuutta testattiin tuolloin hiihtolenkillä. Liisa selvästikin läpäisi testin: tunteita ei näytetty, mutta 20 000 markan tilisiirtolomakkeessa luki: Pesämunaksi. Lapselle aikanaan vaihdepyörää. Perunoita ette osta, ne saatte täältä. Muuten hyvin hiihdetty, mutta ei siinä Pölhövuoren nousussa tartte haarakäyntiä. - Minä itte ja emäntä.

Kyröllä on taito luonnehtia henkilöhahmojaan muutamalla lauseella, jopa sananpuolikkaalla. Hykertelin erityisesti kohdille, joissa kuvataan Liisan ja hänen miehensä erilaisia, perinteisiä sukupuolirooleja uhmaavia persoonallisuuksia ja työnjakoa:

Ammatillisen menestykseni vuoksi mieheni on voinut haaveilla ja etsiä omaa polkuaan. Ei ole löytänyt. Ei haittaa, tukka kasvaa ja aamulla voi nukkua pitkään. Ei sekään haittaa, että gradu on kuudettatoista vuotta tekemättä. (Liisan oma gradu valmistui kolme päivää ennen esikoisen syntymää ja väitöskirjansa hän aloitti äitiyslomalla, silmät yöimetyksistä ristissä.)

Tuomas Kyrön luomasta ja Antti Litjan ääntä ja kasvoja lainaavasta Mielensäpahoittajasta on tullut eräänlainen valtakunnanänkyrä, jota siteerataan riemulla. Mielensäpahoittajan lausumissa on todellista elämänviisautta ja monia nykyään taas moderneja ajatuksia, kuten lähiruuan suosiminen. Miniässä vanhaan mieheen avataan toinen näkökulma: mitä itsepäisen, omaan maailmankatsomukseensa ja perinteisiinsä urautuneen miehen kanssa on elää, jos kemiat eivät kohtaa.

Kihisin raivosta, mutta en saanut sanaa suustani. Appiukko teki sen silloin ja on tehnyt aina, pystynyt luomaan pelon ilmapiirin. Se on samanaikaisesti oikeasti pelottava ja hyvin koominen, vahva ja heikko. Tuntui, että jos mäikäisen tähän oman näkemykseni, appiukko ei lainkaan ymmärrä mitä tarkoitan. 


Liisan päälle ehtii viikonlopun aikana kerääntyä aikamoinen stressi, kun häntä tarvitaan yhtäkkiä työkuvioissakin. Eläkeläisille ei valitettavasti löydy päivähoitopaikkoja edes googlettamalla, joten appiukko on otettava mukaan, kun viihdytetään venäläisiä bisnesvieraita. Kommellusten kautta päädytään voittoon ja jonkinlaiseen mielensäpahoittajamaiseen harmoniaan:


Appiukko tekee jotain mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. Iskee silmää. Tai sitten hänen silmäkulmansa vain nykii. Hän nostaa kämmenen minun olkapäälleni, koskettaa ihan pienen hetken, ei ole koskaan ennen tehnyt sitäkään. 


Kirjan ja ruusun päivän tilaustyönä, "Ruusukirjana" muutamassa kuukaudessa syntynyt Miniä on luonnollisesti kirjailijalle välityö ja lukijalle välipalakirja, mutta ihan viihdyttävä ja toimiva sellainen. Minulle Miniä oli hyvänmielen kirja, ennen muuta sen ihmisten välisen kiintymyksen vuoksi, jota kirjassa rivien välissä kuvattiin.

*ks. Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike