Minna Andersson: Seitsemän tytärtä. Äidiksi tulon tunnelmia 1840-luvulta nykypäivään.
Karisto 2007. 171 sivua.
Vaatimukset ovat toki muuttuneet vuosien saatossa. Ennen vaadittiin poikalapsia ja peltotöitä. Nyt vaaditaan ihmelapsia ja loistavaa uraa. Emme me äidit taida osata elää ilman tätä vaatimusten kirjoa.
Mutta mikä meitä sitten auttaa jaksamaan kaiken sen keskellä? Luulen tietäväni vastauksen. Ei liene mikään anopin tai pomon kiitos voi olla yhtä palkitseva kuin pienen lapsen hymy omalle äidilleen.
Minna Andersson kertoo kirjassa seitsemän sukupolven äitien synnytyksistä aina oman tyttärensä syntymään asti. Henkilöiden nimet on kuitenkin muutettu (esim. Minna itse on kirjassa Jonna), mikä on ymmärrettävää, mutta vähentää kirjan autenttisuuden tuntua. Kaikki synnytystarinat on kerrottu minämuodossa. Äidiltään kirjailija on tietysti kuullut omasta syntymästään, kenties myös äidinäitinsä synnytyksestä, ja lähteissä mainitaan myös nauhoitettuja muistelmia, mutta varhaisimmat, 1800-luvulle sijoittuvat synnytystarinat ovat tietenkin pääosin kuviteltuja. On luonnollista, että kuviteltaessa todella eläneiden ihmisten tunnelmia kertomuksista tulee melko siloiteltuja - mitään kovin ristiriitaisia tai negatiivisia tunteita ei kirjassa käsitellä, vaikka tarinoiden taustalla on köyhyyttä ja sotaa.
Vaikka kertomuksissa säilytetäänkin tietty etäisyys, ne ovat sympaattisia ja koskettavia. Synnytys jännittää enemmän tai vähemmän kaikkia äitejä, vaikka synnytyskokemuksia olisi takana useampiakin. Uuden vauvan syntymä ilahduttaa aina, oli hän sitten lapsettomuushoitojen tuella saatu ainokainen, suunnittelemattomasti syntynyt tai jälleenrakennuskaudella isänmaan vuoksi alulle saatettu. Toisinaan lapsen sukupuoli saattaa olla pettymys, jos on toivottu kotitilalle tai yritykselle miespuolista jatkajaa, tai sitten tyttö voi olla hartaasti toivottu isoveljiensä jälkeen. Kaikissa kertomuksissa on jotain, johon voin itse eläytyä, vaikka sitten tämä:
Huokaisen ja nostan kirjan eteeni. Lukeminen on oiva tapa unohtaa omat kömmähdyksensä. Kirjojen mukana voi sukeltaa konkun toisen elämään, myötäelää sellaisia iloja ja suruja, joista ei itse tarvitse kantaa huolta. Kunpa vain saisin lukea enemmän! Lukeminen on ollut minun elinikäinen paheeni.
Luin kirjaa nurinkurisesti lopusta alkuun, sillä 2000-luvun synnytyskokemukseen oli helpoin samastua. Koska kaikissa kertomuksissa viitattiin oman äidin synnytykseen ja kertojan oman lapsuudenperheen vaiheisiin, tuntui välillä haikealta lukea onnellisen perhe-elämän kuvauksia, kun tiesi avioparin yhteiselon melko pian päättyvän miehen kuolemaan tai avioeroon. Toistuvasti perheenisistä mainitaan, että he olivat kovin kiireisiä ja työlleen omistautuneita, mutta ottavat uuden perheenjäsenen kuitenkin ilolla vastaan.
Kiinnostavinta kirjassa on eri aikojen synnytys- ja vauvanhoitokäytäntöjen vertailu. Kertomus 1970-luvun synnytyksestä ja lapsivuodeajasta oli kaikkien masentavin: yliaikainen synnytys käynnistettiin "kun sairaalassa oli tilaa", synnytystä seuraavat lääketieteen opiskelijat kommentoivat synnyttäjän kuullen "rikkaita yksityispotilaita" (kun perhe oli päättänyt palkata omalääkärin), synnytys päätyi sektioon ja äiti ja vauva eristettiin toisistaan moniksi päiviksi äidin allergisen ihottuman takia! Myös vuoden 1945 hoitokäytännöt olivat melko teknisiä neljän tunnin syöttöväleineen, kun taas 1917 tapahtunut, koulutetun kätilön hoitama kotisynnytys ja vauvanhoito oli lapsentahtista ensi imetyksineen - sitä samaa pehmeyttä ja luonnonmukaisuutta, johon Suomessa ollaan viime vuosikymmeninä palattu.
Anderssonin kirjan luettuani minua alkoi entistä enemmän kiinnostaa vastikään ilmestynyt Kirsi Vainio-Korhosen teos Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa, jonka sivuilla pääsee kurkistamaan vielä varhaisempiin aikoihin, ammattikätilöiden työhön 1700-luvun Suomessa.
