Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Kaunis kansi on Susanne Deanin käsialaa, valokuva höytyväpalloista Paul Tomlinsin.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi
The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva.
Wsoy 2012, 157 sivua.
Aikamme kertojia -sarja.

Me kohotimme hänelle hotellissa viinimaljan ja aterian päätteeksi tuopin. Kadulla läimäyteltiin harteita ja vannottiin, että tehdään sama joka vuosi. Mutta elämät olivat jo liukumassa eri suuntiin, eikä yhteinen muisto Adrianista riittänyt pitämään meitä yhdessä. Ehkäpä asia jäi, koska hänen kuolemansa ei ollut mysteeri. Me muistaisimme hänet tietenkin koko ikämme. Oli vain niin, että hänen kuolemansa oli pikemminkin esimerkillinen kuin "traaginen" - kuten cambridgelaislehti oli rutiininomaisesti väittänyt - ja niin hän väistyi rinnaltamme varsin nopeasti ja solahti ajan ja historian syliin. 

Julian Barnesin The Sense of an Ending kertoo siitä, kuinka menneisyyden, ja lähimmäisensä, voi tulkita aina uudelleen. Se on kertomus ajan kulumisesta, muistoista, ensirakkaudesta, alemmuudentunteesta, mustasukkaisuudesta ja katumuksesta. Tiivis, vähäeleinen ja kieleltään kaunis romaani on kolmiodraama, mutta millainen ja keiden kolmen välillä, selviää vasta aivan viime sivuilla.

Kertoja Tony Webster on elämäänsä tyytyväinen, jo parikymmentä vuotta sitten ihan mukavasta avioliitosta eronnut eläkeläismies, jota nuoruudenaikaisen tyttöystävän äiti yllättäen muistaa pienellä perinnöllä. Kun Tony ei saa erästä perintöön kuuluvaa asiakirjaa haltuunsa, hän alkaa pommittaa sen haltijaa - henkilöä, jota on koko tarinansa alkupuolen demonisoinut - sähköpostiviesteillä. Samalla Tony muistelee menneitä, erityisesti älykästä nuoruudenystäväänsä Adriania ja ensimmäistä tyttöystäväänsä Veronicaa, filosofoi historian luonteesta ja erittelee tunteitaan. Kaiken kaikkiaan Tony kaivaa omaa napaansa suurella hartaudella.

Romaanin kerronnassa on viehättävää se, ettei merkittäviä tapahtumia ja sanomisia ole korostettu, vaan ne limittyvät samaan kudokseen vähemmän merkityksellisten asioiden kanssa. Näin syntyy autenttinen vaikutelma: tätähän elämä on, joskus vasta jälkeenpäin näkee, mihin suuntaan asiat ovat menossa. Jos tämän lukisi uudelleen - tai muistelisi, kuten minä tein, kirjan kohtauksia lukemisen jälkeen - huomaisi hienovaraisia vihjeitä, jotka näyttäytyvät uudessa valossa silloin, kun tietää lopputuloksen. Osasin odottaa, että jotain yllättävää selviäisi henkilöiden menneisyydestä, ja tulin kyllä yllätetyksi. Rujossa "loppuratkaisussa"on kuitenkin hieman itsetarkoituksellinen maku, ja autenttisuuden tuntu häviää savuna ilmaan.

Kuin jokin päättyisi on taidokas romaani. Minulle kävi sen kanssa kuitenkin samoin kuin Tonylle Adrianin kanssa: käsitykseni siitä muuttui, useaankin otteeseen, lukemisen kuluessa. Tämä tietenkin osoittaa, kuinka ovela romaani on: kuvatessaan sitä, miten tulkitsemme mennyttä lopputuleman perusteella, se saa lukijan tuntemaan samoin. Lukukokemus oli intensiivinen, mutta jätti jälkeensä onton olon. Se, että tulee harhautetuksi, riittää dekkarissa, mutta kokeneen tekijän Man Booker -palkitulta romaanilta odotin enemmän.

Kirjan ovat alkukielellä lukeneet ainakin Kati ja Zephyr. Sanna luki ruotsinnoksen ja vertasi kirjaa osuvasti Ian McEwaniin - samaa lukijan taidokasta hämäämistä  tunnistin minäkin.

Amor Towles: Seuraelämän säännöt

Amor Towles: Seuraelämän säännöt
Rules of Civility, suom. Hanna Tarkka.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia. 446 sivua.

Puuterimaisen lumen peittämä Washingtonin aukio näytti aivan ihanalta. Lumi oli kuorruttanut jokaisen puun ja portin. Parhaat päivänsä nähneet hiekkakivitalot, jotka kesäaikaan laskivat surkeina katseensa, vaipuivat joksikin aikaa hentomielisiin muistoihinsa. Numerossa 25 oli toisen kerroksen ikkunan verho vedetty sivuun, ja Edith Whartonin haamu kurkisti arasti ja hiukan kateellisena ulos. Tuo herttainen, paljon oivaltava, sukupuoleton olento seurasi meitä kolmea katseellaan ja mietti, milloin hänen niin ilmiömäisesti kuvittelemansa rakkaus rohkenisi tulla kolkuttelemaan hänenkin ovelleen. Milloin ja millaisena sopimattomana hetkenä se saapuisi, vaatisi päästä sisään, sujahtaisi hovimestarin ohi ja syöksyisi suoraan puritaaniseen portaikkoon toistellen itsepintaisesti hänen nimeään?


Kerroin taannoin Kirjallisia maisemia -haasteen yhteydessä, että rakastan New Yorkiin sijoittuvia kirjoja. En mitään Sinkkuelämää-opuksia tai muutakaan chicklitiä, vaan laaturomaaneja. Siteerasin postauksessa muun muassa William Styronin ja Siri Hustvedtin kirjoja, ja sittemmin olen lukenut kaksi ihanaa, New Yorkiin sijoittuvaa romaania lisää: Colm Toíbínin Brooklynin ja Edith Whartonin Viattomuuden ajan. Kun huomasin, että Wsoyn Aikamme kertojia -sarjassa ilmestyy 1930-luvun New Yorkin seurapiireihin sijoittuva romaani, mielenkiintoni heräsi. Kirja on manhattanilaisessa sijoitusyrityksessä työskentelevän Amor Towlesin esikoisromaani, ja lukemisesta teki erityisen kiehtovaa se, että kustantajan esittelyä lukuunottamatta en tiennyt kirjasta mitään.

Romaanin kertojapäähenkilö on kaksikymmentäkuusivuotias Katey Kontent, paljasjalkainen newyorkilainen alueelta, josta ei kannata hienommissa piireissä huudella. Katey työskentelee konekirjoittajana lakiasiaintoimistossa, asuu naisten täysihoitolassa ja seikkailee vapaa-aikanaan New Yorkin kaduilla ja ravintoloissa rikkaasta indianalaisperheestä lähtöisin olevan Even kanssa. Kohtalokkaana uudenvuodenyönä 1938 tytöt kohtaavat rikkaan ja komean nuorukaisen, Tinker Greyn, johon molemmat ihastuvat. Alkaa ystävyys ja peitellyn mustasukkaisuuden maustama kisailu, joka keskeytyy dramaattisesti niin, että "seuraelämän säännöt" menevät uusiksi:

Nyt ei ollut kyse siitä, kuka oli apustanut kenet tai kuka istunut elokuvissa kenenkin vieressä. Leikin luonne oli muuttunut, tai ei se oikeastaan edes enää ollut mitään leikkiä. Kysymys oli siitä, kuinka yhdestä yöstä selvittiin seuraavaan, mikä on usein vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa ja aina erittäin yksilöllistä. 

Amor Towles onnistuu luomaan Seuraelämän sääntöihin heti ensi sivuilta jännitteen, joka pakottaa kääntämään seuraavan sivun. Samalla kirjaa haluaa lukea mahdollisimman hitaasti, nautiskellen. Näennäisesti ei tapahdu kovin paljon - Katey käy juhlissa ja raviradan harjoitusajoissa, naputtelee lausuntoja toimistossa ja hakeutuu magnolian varjoon lukiessaan Charles Dickensin Loistavaa tulevaisuutta Central Parkissa. Pidin erityisesti siitä, että kertoja-Katey ei paljasta kaikkia tunteitaan ja ajatuksiaan, vaan lukija saa tehdä omia päätelmiään hienovaraisista vihjeistä.

Romaanin kerronta on kuvailevaa, paikoin jopa runollista: Mutta perhosia löytyy kymmeniä tuhansia, Even kaltaisia miehiä ja naisia, joiden siivissä on kaksi dramaattisesti toisistaan poikkeavaa väriä - toinen vetää puoleensa ja toinen auttaa naamioitumaan - ja niitä voi vaihdella silmänräpäyksessä yhdellä siiveniskulla. Tarina ei kuitenkaan käy liian imeläksi, sillä lukija palautetaan silloin tällöin maanpinnalle jollakin ironisella lausahduksella. Seuraelämän säännöt on haikeankaunis mutta ei särötön, viihdyttävä mutta ei kuitenkaan kevyt romaani.

Lopuksi vielä kaikkien lukutoukkien mieltä hivelevä sitaatti (Katey on juuri muistellut isänsä lausahdusta, että tämä tiesi selvityvänsä niin kauan kuin hän aamulla iloiten odotti ensimmäistä kahvikupillistaan):

Nyt jälkeenpäin ajatellen minun aamukahvini on ollut Charles Dickensin tuotanto. Myönnän, että Dickensin sisukkaissa, kovaosaisissa lapsissa ja osuvin nimin kuvatuissa roistoissa on jotakin ärsyttävää. Mutta sen olen tajunnut, että vaikka elämä tuntuisi miten synkältä, niin jos yhden Dickensin luvun luettuani tunnen pakonomaista halua lukea eteenpäin, viis siitä vaikka oma kotiasemani ehtisi vilahtaa ohi, niin luultavasti kaikki tulee menemään hyvin. 

Haasteet: So American (Modern Men Writers)

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi.
Alkuteos Før jeg brenner ned. Suom. Päivi Kivelä.
Wsoy 2012, Aikamme kertojia -sarja. 306 sivua.


Ilma on kirkkaampaa, kirpeämpää. Vain kolme astetta. Linnut vaikuttavat hämmentyneiltä ja lentelevät taivaalla ympäriinsä aivan kuin eivät tietäisi missä on etelä ja missä on pohjoinen. Järven vesi on mustaa ja kiiltävää kuin öljy. Lähimmät talot peilautuvat vedestä lähes täydellisinä. Toisinaan toivon, etten olisi koskaan muuttanut täältä pois. Etten olisi koskaan lähtenyt Osloon, etten olisi alkanut opiskella ja kirjoittaa. Minun olisi pitänyt jäädä tänne, juuri tänne, keskelle levollista maisemaa, rauhallisia metsiä ja välkkyviä järviä ja lampia, keskelle valkoisia taloja ja punaisia latoja, ja kesällä verkkaisina laiduntavia lehmiä. Minun ei olisi koskaan pitänyt jättää tätä kaikkea, mihin olen sisimmässäni niin syvästi kiintynyt. Minun olisi pitänyt jäädä tänne ja elää toinen elämä.


Omaelämäkerrallisen romaanin kertoja, kirjailija Gaute Heivoll on palannut etelänorjalaiseen kotikyläänsä parinkymmenen vuoden jälkeen. Hänellä on vahva tunne, että hänen täytyy kirjoittaa kylää neljäkymmentä vuotta aiemmin piinanneista tuhopoltoista, joihin syyllistyi oman kylän poika. Gaute itse oli tuolloin vastasyntynyt vauva, joka nukkui onnnellisen tietämättömänä vaunuissaan tai autossa vanhempiensa ihmetellessä ja kauhistellessa tuhoja palopaikoilla. Pohtiessaan omaa identiteettiään ja tietään kirjailijaksi Gaute peilaa myös tuhopolttajan tarinaa. 


Romaani kulkee pääosin kolmessa aikatasossa: vuoden 1978 keväässä, jossa tuhopolttajasta kerrotaan kolmannessa persoonassa, sekä vuosissa 1998 ja 2009, jotka ovat Gauten minäkerrontaa ja keskittyvät hänen perheensä vaiheisiin ja kipeään tiehen kirjailijaksi. Lisäksi tarinaan kietoutuu tapahtumia Gauten isän ja isovanhempien nuoruudesta, ja tuhopolttajan ja Gauten tarinoiden lisäksi kerrotaan myös kolmannen nuoren miehen - vanhempiensa ainokainen hänkin - kohtalosta. 


Etten palaisi tuhkaksi on nuorten miesten kasvutarina ja tarina isistä ja pojista, mutta se on myös äidin tarina, joka tuo jossain määrin mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin -romaanin. Kun räjähdys on tapahtunut, ei äiti voi tehdä muuta kuin kiertää keräämässä palasia esiliinaansa. 


Ainakaan minulle romaani ei tarjonnut vastausta siihen, miksi lahjakkaasta ja rakastetusta nuoresta miehestä tulee tuhopolttaja. Voiko sellaiseen ollakaan vastausta? Juuri se, että Heivoll ei etsi syyllisiä tai selityksiä, tekee kirjasta vaikuttavan, koskettavan ja toden romaanin. Lukukokemuksen syvyyttä lisäsi Heivollin kaunis kieli, jonka suomentamisessa Päivi Kivelä on onnistunut hyvin. 


Etten palaisi tuhkaksi on hyvin intensiivinen kirja. Sitä voi lukea kuin psykologista trilleriä, vaikka syyllinen tuhopolttoihin paljastuukin lukijalle jo ensi sivuilla. Jännitys tihenee, kun tuhopolttojen sarja raaistuu syrjäisten latojen polttamisesta vanhusten asuttomien talojen murhapoltoiksi, ja kukaan kyläläisistä ei enää uskalla nukkua öitään rauhassa. 


Gauten kertomus siitä, kuinka hän kesken menestyvien oikeustieteen opintojensa ymmärsi haluavansa kirjoittaa - ja aloitti kirjoittamalla lottokuponkien kääntöpuolelle yksinäisillä yhteysalusmatkoilla sanottuaan juuri jäähyväiset kuolevalle isälleen - on kiinnostava ja romaania rauhoittava vastapari tuhopolttajan bensiininkatkuiselle tarinalle. Gauten kirjailijantien alkutaipaletta kuvaavat jaksot olisivat tosin varmaan avautuneet paremmin, ellei kyseessä olisi ollut ensimmäinen kirjailijalta lukemani (ja suomennettu) romaani. Kotimaassaan Norjassa Gaute Heivoll on tunnettu ja tunnustettu kirjailija, jonka neljäs romaani Etten palaisi tuhkaksi herätti paljon huomiota ja voitti Norjan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon, Brageprisenin.


Kirjan ovat lukeneet myös ainakin anni.M, Leena Lumi, Katja, Karoliina, Minna, Kirjakirppu


Kertomus jatkuu -blogin Reeta keskustelee romaanista Ylen Kirjakerhossa - ohjelman voi kuunnella vielä parin kuukauden ajan täältä. 

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Taas kerran minua kantaa aalloillaan tämä meri, joka on nähnyt kaikki retkeni ja vie nyt sinua, poikani, ensimmäiseen maanpakoosi. Roomassa sinä olit "Afrikkalaisen poika", Afrikassa sinusta tulee "rumin poika". Missä sitten oletkin, haluavat jotkut aina tutkia mitä sinussa on pinnan alla ja miten rukoilet. Varo myötäämästä heidän odotuksiaan, poikani, varo taipumasta siihen mitä enin osa ajattelee! Ovat he sitten muslimeja, juutalaisia tai kristittyjä, on heidän otettava sinut sellaisena kuin olet tai menetettävä sinut. Jos ihmiset tuntuvat sinusta ahdashenkisiltä, muista että Jumalan maailma on avara ja että Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Älä pelkää lähteä kauas, älä pelkää jättää taaksesi kaikkia meriä, kaikkia rajoja, kaikkia asuinmaita, kaikkia uskomuksia.

Valvoin Amin Maaloufin Leo Afrikkalaista (Léon L'Africain 1986, suom. Anna-Maija Viitanen 2011) lukien parina yönä pikkutunneille, kunnes pääsin tarinan loppuun. Usein luen arkisiseen elämänpiiriin sijoittuvia kotoisia tarinoita, joissa jännitävä juoni ei ole pääosassa. Hieman epäröiden tartuin Amin Maaloufin romaaniin, joka on ilmestynyt alunperin ranskaksi jo vuonna 1986. Teos liikkuu ajallisesti, paikallisesti ja historiallisesti niin laajalla - ja omasta elinpiiristäni kaukaisella - alalla, että pelkäsin siitä puuttuvan samastumiskohteita ja tarttumapintaa. Tarina alkoi kuitenkin koukuttavasti, minäkertoja-Hasanin muistellessa lapsuuttaan arabien kansoittamassa Granadassa, ja kirjan alussa on useita jaksoja, joissa kertojana toimiikin Hasanin äiti Salma pojan muistellessa äitinsä tarinoita. Aluksi isä, äiti, äitipuoli Warda ja sisarpuoli Maryam ovat Hasanin koko maailma, jota järisyttävät lähinnä isän kiukunpuuskat. Jo muistelmiensa alussa Hasan kuitenkin viittaa tuleviin tapahtumiin, joissa valtakunnat kukoistavat ja kukistuvat, kolme kirjan kansaa ottavat mittaa toisistaan ja Hasanista itsestään tulee uskomattomien vaiheiden kautta katolinen käännynnäinen, Paavi Leo X:n ottopoika Leo Afrikkalainen.

Oli nautinnollista tempautua eeppisen tarinan virtaan, jossa liikuttiin sellaisissa lumoavakaikuisissa paikoissa kuin Granada, Alhambra, Konstantinopoli ja Damaskos. Juonenkäänteistä ei puutu dramatiikkaa, mutta välillä Hasan kuvailee elämänsä tyveniä vaiheita tai rakastumisiaan (aina molemminpuolista rakkautta ensi silmäyksellä...) ensin Hibaan, sitten Nuriin ja lopulta Maddalenaan. Taistelujen ja vallankaappausten kuvaukset luin nopeasti ja poissaolevana läpi, jännitin vain Hasanin/Leon ja hänen läheistensä puolesta. Maaloufin kirja on romanttinen romaani siinä merkityksessä, että päähenkilöä ohjaavat tulisten tunteiden ohella korkeat ihanteet ja historian vaiheet nähdään kohtalonomaisina. Luonnonilmiöillä, kuten tulvilla ja lumimyrskyillä, on yhteys historian tai päähenkilön oman elämän käännekohtiin.

Maaloufin kerronnan kieli on hyvin runollista ja kaunista:

Darrojoki, joka yleensä virtasi laaksossaan rauhaisasti kohisten, oli muuttunut hillittömäksi vuolteeksi, joka tempaisi mukaansa kaiken, tuhosi puutarhoja ja viinitarhoja, kiskoi juuriltaan tuhansia puita, mahtavia jalavia, satoja vuosia vanhoja pähkinäpuita, saarnia, mantelipuita ja pihlajia, tunkeutui kaupungin sydämeen, vei mukanaan sen voitonmerkit kuin tataarivalloittaja, saartoi keskustan korttelit, tuhosi satoja taloja, myyntikojuja ja varastoja, pyyhkäsi tieltään silloille rakennetut asumukset, kunnes roju illansuussa tukki joenuoman ja valtava vesilammikko nielaisi suuren moskeijan pihan, kauppiaiden qaisariyyan ja niin korukauppiaiden kuin seppienkin suqin.

Maaloufin romaani jakautuu neljään kirjaan, jotka on nimetty tapahtumapaikkojen mukaan Granadan, Fèsin, Kairon ja Rooman kirjaksi. Hasan/Leo on todellinen kosmopoliitti, joka löytää ystäviä kaikista uskontokunnista ja heimoista. Kokemuksensa ja matkansa Hasan kirjaa muistiin kilpaa kovaa vauhtia vyöryvien muutosten kanssa:


Sinä vuonna minä viimeistelin Afrikan-kuvaukseni. Sitten, pitämättä välissä ainoatakaan lepopäivää, päätin käydä käsiksi elämäni vaiheisiin ja kaikkeen siihen missä olen saanut olla osallisena. Nähdessään millaisella vimmalla työskentelin Maddalena alkoi aavistella pahaa. "Tuntuu kuin aikamme olisi vähissä." Olisin halunnut rauhoittaa häntä, mutta minunkin mieltäni piinasivat pahat aavistukset: Rooma sammuu, elämäni Italiassa päättyy pian enkä tiedä milloin taas koittaa sellainen aika, että voin kirjoittaa. 

Leo Afrikkalainen toi mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit; tapahtuma-ajan ja -paikkojen puolesta erityisesti Johannes Angeloksen (josta Salla kirjoittaa täällä). Amin Maaloufilta on aiemmin suomennettu romaani Samarkand, josta ovat kirjoittaneet  ainakin Leena Lumi, Satu ja Sanna. Samarkand pääsee pitkälle lukulistalleni, niin kiehtovia maailmoja hän onnistui jo Leo Afrikkalaisessa maalaamaan.