Kirsi Keravuori: Saaristolaisia

Kirsi Keravuori: Saaristolaisia.
Elämä, arki ja vanhemmuus laivuriperheen kirjeenvaihdossa.
SKS 2017, 323 sivua.

Simon ja Wilhelmina Jansson kuuluivat sukupolveen, jonka nuoruudessa suurin osa suomalaisista oli luku- ja kirjoitustaidottomia. Muun muassa kirjeenvaihdon edellytyksenä oleva lukutaito oli pitkään papiston ja aateliston etuoikeus, mutta kansan kirjallistuminen – lukemisen ja kirjoittamisen taito ja kulttuuri – alkoi pikkuhiljaa 1800-luvun Suomessa. Janssonien perhekirjeenvaihto on harvinainen siinäkin mielessä, että sitä on säilynyt runsaasti. Kirjeenvaihto kytkeytyy kiehtovalla tavalla koulutuksen arvostamiseen ja naisen asemaan perheyhteisössä. Siinä missä Simon Janssonin toiminta talonpoikaislaivurina mahdollisti taloudellisesti kaikkien kolmen nuoruusikään ehtineen lapsen lähettämisen opintielle, oli säätyläisyyden tuntumassa kasvaneen Wilhelmina-rouvan ruotsin kielen taito ja kulttuurinen tausta kenties ratkaiseva sysäys siihen, että kolme poikaa saivat korkeimman mahdollisen koulutuksen yliopistossa. Maantieteellinen etäisyys poikien opiskellessa Turussa ja myöhemmin Helsingissä puolestaan loi edellytykset kustavilaisperheen kirjeenvaihdolle.


Saaristolaisia perustuu Keravuoren parin vuoden takaiseen väitöskirjaan ja on nyt julkaistu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vertaisarvioidussa Historiallisia Tutkimuksia -sarjassa, joten kirjassa tehdään selkoa myös tutkimuksen teoreettisista perusteista. Keravuori kytkee tutkimuksensa eurooppalaiseen egodokumenttien – eli sellaisten tekstien, joissa henkilö kirjoittaa tavalla tai toisella itsestään, on kokevana minänä läsnä tekstissään – tutkimukseen. Suomessa puolestaan on parin viime vuosikymmenen aikana tutkittu paljon juuri kansankirjoittajien tekstejä muun muassa monitieteisissä tutkimusprojekteissa.

Kirjeiden tutkimusta luonnehtivat vielä genren omat erityispiirteet: kirje on siinä määrin dialoginen teksti, että joidenkin mielestä sillä on jopa kaksi tekijää, kirjoittaja ja vastaanottaja. Lähetetyt ja vastaanotetut kirjeet muodostavat kokonaisuuden, joka vuosikymmeniä myöhemmin tutkijan luettavaksi päätyessään on valitettavasti usein pirstaloitunut; näin on myös Janssonien kirjeenvaihdon laita, vaikka se onkin poikkeuksellisen hyvin säilynyt jälkipolvien ansiosta.

Kirjeellä voi olla useita erilaisia funktioita, myös yhdellä kirjeellä samanaikaisesti. Kirje voi välittää informaatiota, ja Janssonien kirjeissäkin kerrotaan ennen kaikkea arkisista asioista ja tunteista. Ennen puhelimia ja nopeita kulkuyhteyksiä kirjeen tehtävä oli myös yksinkertaisesti kertoa, että lähettäjä on hengissä ja hyvissä voimissa. Vaikka kirjeillä oli paljon yhteisöllisyyttä ja perheen yhteenkuuluvuutta vahvistavia tehtäviä, niitä kirjoittamalla yksilö saattoi rakentaa myös omaa identiteettiään.

Boel Westin & Helen Svensson: Kirjeitä Tove Janssonilta

Kuva viime syksyltä, jolloin aloitin Toven kirjeiden lukemisen.

Boel Westin & Helen Svensson (toim.): Kirjeitä Tove Janssonilta.
Brev från Tove, suom. Jaana Nikula ja Tuula Kojo.
Schildts&Söderströms 2014, 491 sivua.

Tove Janssonista hienon elämäkerrankin (Sanat, kuvat, elämä) kirjoittanut kirjallisuudentutkija Boel Westin ja Janssonin kustannustoimittajana toiminut Helen Svensson ovat toimittaneet upean kokoelman Kirjeitä Tove Janssonilta. Valikoimassa on kirjeitä kuudelta vuosikymmeneltä, ja kirjeiden vastaanottajien joukossa on paitsi Toven vanhemmat ja sisarukset, myös monia ystäviä, rakastettuja sekä Toven pitkäaikainen elämänkumppani, kuvataiteilija Tuulikki Pietilä. Se on ulkoasultaankin esteettinen teos, kauniisti taitettu ja valokuvin sekä Toven piirroksin kuvitettu. 

Koska olen lukenut sekä Westinin Jansson-elämäkerran että Tuula Karjalaisen reilu vuosi sitten ilmestyneen upean Tove Jansson – tee työtä ja rakasta -teoksen, oli Toven kirjeiden maailmaan helppo sukeltaa. Ystävät olivat tuttuja hahmoja, niin poliitikko ja filosofi Atos Wirtanen (Piisamirotta!) kuin teatterijohtaja Vivica Bandler (Viuhti!). Viime kesän lopulla kävin katsomassa myös Ateneumin Tove 100 -juhlanäyttelyn, joka palautui ihanasti mieleeni tätä teosta lukiessa. Ehkä kiinnostavimmiksi koin ne kirjeet, joissa Tove kuvaa taideopintojaan tai luovaa työtään, mutta kirjeiden yksityisyys toi luonnollisesti lukemiseen oman sävynsä. 

Vuodet 1932 ja 1988, joiden väliseltä ajanjaksolta teoksen kirjeet ovat, ei enää ollut varsinaista kirjeiden kirjoittamisen kulta-aikaa, mutta on varsin luonnollista, että kirjailija on ollut ahkera kirjeenkirjoittaja. Tove on kirjoittanut läheisilleen muun muassa opiskellessaan taidekouluissa Tukholmassa ja Pariisissa tai kun ystävät puolestaan olivat maailmalla – esimerkiksi juutalainen Eva Konikoff muutti toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltoihin. 

Tuulikki Pietilälle Tove kirjoitti silloin, kun toinen heistä oli Helsingissä esimerkiksi työasioissa ja toinen rakkaalla Klovharun luodolla. Ulkomailla kirjoitetut kirjeet ovat kiehtovia ja niitä on hauska mielessään verrata aiemman sukupolven suomalaistaiteilijoiden tai -kirjailijoiden Pariisin-kirjeisiin. Jotenkin ihanimpia olivat kuitenkin saaristosta, esimerkiksi Bredskäristä tai Klovharulta kirjoitetut kirjeet, niissä Tove tuntui olevan elementissään ja niiden luonto- ja säätilakuvauksista tulivat mieleen Kesäkirja ja Muumipappa ja meri: 

"Faffan ei pelaa lainkaan pasianssia vaan on innostunut kalastamisesta ja vetää merestä niin paljon kalaa, että joudumme jakamaan saaliin lokkien kanssa. Faffanin lemmikkilokki on nimeltään Pelle, se kirkuu ilosta nähdessään hänet ja istuu koko päivän samalla paikalla odottamassa. Ja Ham ruokkii västäräkkejä verannanpöydältä, jonka ääressä näen koko perheen touhuissaan piirtäessäni."

Toven kirjeet on teoksessa jaoteltu kronologisesti ja vastaanottajan mukaan. Pidin ratkaisusta, sillä toisaalta oli kiinnostavaa nähdä Toven "kehityskaari" ihmisenä, taiteilijana ja kirjeenkirjoittajana, ja toisaalta oli mukavaa, että ei tarvinnut koko ajan tulkita esimerkiksi erilaisista lempinimistä, kuka on vastaanottaja. Toven kirjeenvaihtokumppaneista on liitetty teokseen myös pienet esittelyt, mikä oli etenkin tuntemattomampien henkilöiden kohdalla tarpeen. Luonnollisesti sävy vaihtelee sen mukaan, kenelle kirje on osoitettu, mutta usein mukana on tummaa huumoria ja Toven vanhetessa yhä enemmän lempeää leikillisyyttä.

15.6.1988 [Klovharu] 

"Please, älä nyt sovi mitään, työn pitää saada viedä oma aikansa jotta siitä tulisi hyvä. Olen ajatellut, että siitä tulisi joka tapauksessa iloinen ja onnellinen kirja. Hyvää kesää ja halaus meiltä – "

Tove ja Tuuti

(Katkelma kirjeestä Bonniersin johtajalle Åke Runnquistille.)

John Keats: Yön kirkas tähti

John Keats: Yön kirkas tähti
99 viimeistä kirjettä. suom. Kaisa Sivenius.
Teos 2010, 281 sivua.

Minun sopii kirjoittaa vain aamuaikaan ihanalle neidolle, jota sydämestäni rakastan, sillä yöllä, kun yksin eletty päivä on mennyt mailleen, ja autio, hiljainen, musiikiton kamari odottaa sulkeakseen minut sisäänsä kuin hautakammioon, intohimoni riistäytyy valloilleen. Tuloksena on haltioitunutta tekstiä, jollaiseen en konsa olisi uskonut sortuvani, vaan naureskellut niille, jotka moista suoltavat. En tahdo sinun näkevän sellaista, sillä voisit pitää minua joko liian onnettomana tai hiukkasen hulluna. Nyt istun soman maalaistaloni ikkunassa ja näen edessäni kauniin, kumpuilevan maiseman ja vilauksen valtamerta; aamu on hieno.

John Keats (1795–1821) oli englantilainen romantiikan ajan runoilija, joka kirjoitti tynnekylläisiä runoja, rakasti palavasti naapurissaan asuvaa Fanny Brawnea muttei voinut köyhyytensä takia koskaan avioitua tämän kanssa ja kuoli sairauden riuduttamana vain 25-vuotiaana. Keatsin runoja olen lukenut aiemmin vain antologioista, mutta Runoelmista on ilmestynyt Ntamolta niin viehättävä näköispainos, että voisin hankkia kirjan vaikka omaan hyllyyn. Ensimmäiseksi Keatsilta lukemakseni kirjaksi valikoitui kuitenkin kirjekokoelma Yön kirkas tähti, jonka ostin jo muutama vuosi sitten kauniin kannen, runollisen nimen ja romanttisen taiteilijamyytin houkuttelemana. "Ensimmäiseksi Keatsiksi" kirja onkin omiaan, sillä monen menneiden vuosisatojen kirjailijoiden tapaan Keats kirjoitti hyvin kaunokirjallisia, kiinnostavia ja monivivahteisia kirjeitä.

Yön kirkkaalla tähdellä ei ole varsinaista alkuteosta, vaan Kaisa Sivenius on suomentanut "vuonna 1895 ilmestyneen H. Buxton Formanin toimittaman Keatsin koottujen kirjeiden laitoksen 214:stä kirjeestä 99 viimeistä". Kirjan nimi taas on sama kuin Jane Campionin ohjaamalla, John Keatsin ja Fanny Brawnen rakkaussuhdetta kuvaavalla elokuvalla – "Yön kirkas tähti" on erään Keatsin Fannylle kirjoittaman runon nimi.

Nimi ja kansikuvassa Johnin kirjettä lukeva Fanny johtavat ajatukset rakkauskertomukseen, mutta rakkauskirjeet ovat kokoelmassa kuitenkin vähemmistönä (Fannyn kirjeet John Keatsille eivät valitettavasti ole säilyneet, sillä Keats määräsi ne hävitettäväksi kuolemansa jälkeen). Kokoelmassa on myös Keatsin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeet rönsyävät kiihkeästä tunteenpalosta arkisten sattumien kuvailuun, vaivihkaisesta huumorista synkkyyden kautta riemuun. Keatsin sairaus ja aavistukset tulevasta kuolemasta värittävät toisia kirjeitä voimakkaasti; valoisissa luonto- ja maisemakuvauksissa lepää sielu.

Kirjasta lisää: Kiiltomato, Sabinanknalli, Naakkujakirjat, Nenäkirjassa, Suomenkuvalehti

Luin kirjan osana Blogistanian III lukumaratonia

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!

SuviSirkku Talas: Rakas äitini!
Armas, Eero, Arvid, ja Kasper Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen kirjeitä
Elisabeth Järnefeltille.
Karisto 2014, 555 sivua.

Helsinki 5.12.1891

Aino Järnefelt Elisabeth Järnefeltille
Rakas mamma!

Monet, monet kiitokset kirjeestäsi! On oikein hauska kun niin otat sydämellisesti osaa minun onneeni ja myöskin Jannen. Hän läksi eilen kotiansa loviisaan ja käski sanoa mitä lämpimimmät terveiset.

Eero on tässä vieressäni ja juttelee, että terveisiä mummolle ja että Armas on Berliinissä ja että "Eero söi baakkelsin". "Minulla on papukaija." j. n. e. On ihan minussa kiinni ja tahtoo. että piirtäisin harakoita. 
(-- --)
Mitenkä Emma nyt voi? Kyllä me olemme kaikki Leo-nimen puolella paitsi pappa, joka tahtoisi joko Waltti (lyhennys Waldemarista) tai Lemmitty. Meistä ne ovat rumia. Arvid hyvin tykkää Leosta. Juuri Tolstoyn kunniaksi. 

Koska siellä on ristiäiset? Sano nyt tuhansia terveisiä Kasperilaisille ja suutele pikku Ainoa ja pienokaista. Voi hyvin! Terveisiä täältä ja tervetuloa!

Tyttäresi Aino

Järnefeltin kulttuurisuku on kiehtonut minua kauan, ja viime vuosina olenkin lukenut useita teoksia, jotka jollain tapaa sivuavat Elisabeth Järnefeltin (1839-1929) tai jonkun hänen lapsistaan elämää: Panu Rajalan Juhani Aho -elämäkerran, Riitta Konttisen Onnellista asua maalla -teoksen, jossa kuvattiin muun muassa taiteilija Eero Järnefeltin sekä Aino Sibeliuksen perheiden koteja, ja viimeisimpänä Minna Maijalan Minna Canth -elämäkerran, jossa sivutaan Cabthin tuttavapiiriin kuuluneiden Järnefeltien elämää Kuopiossa. SuviSirkku Talaksen toimittamassa Rakas äitini -kirjevalikoimassa Järnefeltien perhe on tiiviisti keskiössä: pojat ja tytär kirjoittavat Elisabeth Järnefeltille kirjeitä muun muassa Pietarista, Helsingistä, Lohjan Virkkalasta ja Tukholmasta. Kirjeet on järjestetty kronologisesti, kattaen ajanjakson vuodesta 1879 aina vuoteen 1928.

Vaikka tiesinkin perusasiat Järnefeltin perheestä ja heidän suhteistaan muihin kulttuurivaikuttajiin ja ajan aatteisiin, opin Talaksen kirjasta paljon uutta. Olin lukenut Arvid Järnefeltin kirjoja, ihaillut Eero Järnefeltin tauluja ja käynyt Aino Sibeliuksen Ainolassa, mutta kirjallisuuskriitikko Kaspar (Kasper) Järnefeltistä ja kappellimestari Armas Järnefeltistä en tiennyt juuri mitään, puhumattakaan nuorina kuolleista Ellida ja Ellen Järnefeltistä (joiden harvalukuisia kirjeitä ei tässä kokoelmassa ole). Teoksen alussa olevat lyhyet henkilöesittelyt, sukutaulu ja esipuhe auttavat hahmottamaan Järnefeltien suhdeverkostoa ja elämänvaiheita.

Kirjeitä on koskettava lukea. Niissä puhutaan arjesta pienine iloineen ja suruineen (Erityisesti perheellinen ja Tuusulan taiteilijayhteisön piirissä elävä Aino Sibelius), kasvukivuista ja urahaaveista, perhettä koetelleista taloudellisista vaikeuksista, sairauksista ja kuolemantapauksista, onnellisista perhetapahtumista ja juhlista, onnistumisista ja epäonnistumisista. Kirjeistä huokuvat äidin ja lasten luottamukselliset, läheiset välit, jos kohta toisinaan ristiriidatkin. Luonnollisesti jotkut merkittävät tapahtumat jäävät kirjeissä käsittelemättä ihan sen vuoksi, että kyseisenä ajanjaksona perhe tai osa perheestä on ollut yhdessä eikä ole ollut tarpeen viestiä kirjeitse.

Kirjekokoelma on aikamoinen järkäle, mutta väljästi ja kauniisti taitettu. Muutamat kirjeiden lomaan painetut valokuvat, piirrokset ja konserttiohjelmat elävöittävät teosta ja tuovat siihen autenttisuuden tuntua.

Joensuussa elokuun 13 p:nä 1893

Armas Järnefelt Elisabeth Järnefeltille

Rakas mamma!

Minua vaivaa, että minä olen niin riippuvainen omista tuulistani, että sitten kirjeenikin tulevat sitä mukaa. Anna nyt hyvä mamma anteeksi, että minä viime kirjeessäni kirjoitin ikään kuin se olisi olllut sinun syysi, että minä olen niin rappiolla. Mutta tiedänhän minä, että sinä pukisit poikasi vaikka kultavaatteisiin, jos vain voisit. Eikö niin? Vaan minua arvelutti ainoastaan se, ettet sinäkään olisi ollut hyvilläsi, jos tietäisit, että huomenna minun syntymäpäivänäni minulle lahjoitetaan - paitoja. Vaan tiedänhän minä sen, että mistä sinä tyhjästä teet paitoja tai muutakaan, kun kenraali Järnefeltiltä saat ainoastaan sen verran, että niukasti tulet toimeen.

Laura Kokko (toim.): Volter ja Hilja

Laura Kokko: Volter ja Hilja
Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihtoa
Kirjapaja 2013, 341 sivua.

En ole lukenut Alastalon salissa -järkälettä, mutta olen lukenut Volter Kilven Bathseban ja Antinouksen ja ihastunut niiden kauniiseen kieleen ja intensiiviseen tunnelmaan. Kirjekokoelmat, etenkin kirjailijoiden ja kulttuurivaikuttajien sellaiset, herättävät aina mielenkiintoni, ja Laura Kokon toimittaman Volter ja Hilja -teoksen houkuttelevuutta lisäsi sekin, että sen taustalla on vahva rakkaustarina.

Volter Kilpi (1874–1939) ja Hilja Vanhakartano (1884–1927) tapasivat asuessaan samassa täysihoitolassa Helsingin Katajanokalla vuonna 1904. Syvempi ystävyys ja rakkaus syntyi ennen kaikkea kirjeiden välityksellä, ja vaikka Hiljan vanhemmat suhtautuivat nuoreen kirjailijaan penseästi, ei se estänyt Volteria ja Hiljaa astumasta avioon vuonna 1907.

Volter Kilven ja Hilja Vanhakartanon kirjeenvaihto oli tavattoman laaja ja se on säilynyt kokonaisuudessaan – kuten myös suuri määrä Kilven muuta kirjeenvaihtoa. Volter ja Hilja -kokoelmaa on rajattu niin, että se kattaa seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihdon (1905–1907), alkaen ensimmäisestä pidemmästä erosta tutustumisen alkuvaiheessa ja päättyen siihen, kun Hilja lähtee lapsuudenkodistaan avioituakseen Volterin kanssa.

Volter Kilpi oli kirjeenvaihdon alkaessa jo julkaissut kirjailija. Pääteos Alastalon salissa syntyi vasta vuosikymmeniä myöhemmin, mutta muunmuassa tajunnanvirtamaiset pienoisromaanit Bathseba, Parsifal ja Antonius oli jo julkaistu. Hilja Vanhakartano, joka opiskeli ensimmäistä vuotta lääketiedettä Volter Kilpeen tutustuessaan, julkaisi hänkin myöhemmin – Hilja Kilven nimellä – näytelmiä ja muita tekstejä.

Tällaisten upeiden kirjekokoelmien (tai tarkemmin sanottuna valikoimien, onhan Volter ja Hiljakin valikoitu kirjeenvaihdon runsaudesta) äärellä tuntee usein surua siitä, että vastaavaa ei tule säilymään meidän ajastamme. Vaikka nykyäänkin on varmasti joitakin innokkaita (paperi)kirjeiden kirjoittajia, eivät varmaankaan edes vuosia eri maissa asuvat pariskunnat tulisi kirjoittaneeksi toisilleen näin paljon, kun vaihtoehtoisia viestintäkanavia ja nopeita kulkuyhteyksiä on tarjolla. Seurustelukulttuurikin on muuttunut, ja sellainen toisen tunteita arasti tunnusteleva riiustelu, jota etenkin Volterin kirjeistä välittyy, ei useinkaan jatkuisi niin kauan. Volterin kirjeet ovat tunteellisia, korkealentoisia ja kauttaaltaan kaunista kieltä, ja ajoittai teksti yltyy todella lyyriseksi:

Katselisin minä sinua ja merta, ja sulaiseitte mielessäni yhdeksi säkenöinniksi, josta tuntuisi kuin kirpoilevia sinkoilevia tähtiä mieleeni, ja valkea koskematon riemu säihkyisi minussa. Ohjaisin purteni sitte jonkun korkean saaren suojaan, jonka sannalle nousisimme, ohjaisin sinua kädestä jyrkkää vuorenrinnettä ylös, ja kun viimein pääsisimme laelle jäisit sinä riemusta hykähtyneenä seisomaan, toisella puolellasi näkisit raikkaan, kovan, rajattoman meren, joka pingottuisi silmien eteen, kuin valkeasti ja sinisesti säteilevä äärettömyys, toisella puolellasi näkisit luikertavia salmia, jotka säteilevät ja säkenöitsevät auringossa ja raikkaassa tuulessa, ja jotka kiemurtelevat vehreitten lempeitten saarien lomitse kuin heleät silkkirihmat. (Volter Hiljalle 23.6.1907)

Hiljan varhaisimmissa kirjeissä on jonkin verran selittelyä siitä, että hän ei ole kasvotusten kyennyt näyttämään Volterille tunteitaan vaan on vaikuttanut tylyltä ja umpimieliseltä. Hiljan lapsuudenperheessä ei ilmeisesti ollut tapana näyttää tunteita, ja Hilja oli ilmeisesti myös hieman ujo ja pidättyvä luonteeltaan. Hiljan kirjeet ovat kuitenkin hyvin rehellisiä ja vilpittömiä, kuten Volterinkin, ja nuoresta naisesta löytyy kosolti itsenäisyyttä ja määrätietoisuutta, uskallusta määrätä itse omasta elämästään:

Muussa tapauksessa täytyy meidän toimia heidän kiellostaan huolimatta, vaikka se katkeralle tuntuisikin. Sillä vanhemmilla ei ole oikeutta väkisanalla ja keinolla määrätä lastensa tulevaisuutta; heillä on ainoastaan oikeus ja velvollisuuskin neuvoa ja ohjata, kun huomaavat ja elämää enemmän kokeneena käsittävät, ettei asia ole heidän lapsilleen hyödyksi ja onneksi; mutta enempää ei heillä ole valtaa. – (Hilja Volterille 12.12.1906)

Myöhemmin Hilja tosiaan uhmasi vanhempiensa vastustusta ja meni naimisiin Volterin kanssa. Sitä ennen lukuisat kirjeet olivat kulkeneet tiuhaan rakastavaisten välillä. Kaipauksesta, ihailusta ja rakkaudesta puhutaan näissä kirjeissä paljon, mutta niissä jaetaan myös arkisia tapahtumia, kerrotaan ystävien ja sukulaisten kuulumisia ja puhutaan rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen – ilmaiseepa Volter kauniisti myös sen, miksi tärkeimmät kirjat kuuluu pitää aina saatavilla: Et tiedä, millä hyväilevällä rakkaudella toisinaan katselen kirjojani. Siellä lepää Goethe, johonka silmäni vaan tarvitsee hipaista, jotta tunnen semmoisen omituisen suloisentyyneen väristyksen rinnassani.

Volter ja Hilja -teoksen lopussa onkin paitsi tavanomaiset lähdeluettelot sekä tiedot Volterin ja Hiljan omasta kirjallisesta tuotannosta, myös tietoa kirjeissä mainituista henkilöistä ja kirjoista, joita Volter ja Hilja aikanaan lukivat. Laura Kokkoa on kiittämien kirjan laadukkaasta toimitustyöstä, ja myös kirjan kaunis ulkoasu ja selkeä typografia tekevät Volterista ja Hiljasta miellyttävän lukukokemuksen. Olen lukenut useita hienoja kulttuurihistoriallisia ja elämäkerrallisia teoksia tänä vuonna, mutta Volter ja Hilja ei joudu yhtään häpeään tuossa seurassa, vaan säkenöitsee yhtenä kirjavuoteni helmistä.