Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät

Maarit Leskelä-Kärki: Toisten elämät. 
Kirjoituksia elämäkerroista
Avain 2017, 272 sivua.



Kenestä loppujen lopuksi kirjoitamme kun kirjoitamme elämäkertaa? Tämä kysymys on kulkenut pitkin kirjaa mukanani – eri aikakausien elämäkertakirjailijoilla on ollut vaihtelevia näkemyksiä "persoonien sekoittumisesta", "sulautumisesta", "identifioitumisesta", "likiläheisyydestä" tai "kanssakokemisesta". Kirjan lopuksi palaamme alkuun, tämän kysymyksen äärelle, ja pohdin, mikä on toisen ihmisen merkitys meille kertoessamme hänestä?

Maarit Leskelä-Kärki kirjoittaa historiaa niin, että se on melkein kaunokirjallisuutta: kerronta etenee tarinallisesti, henkilöt tulevat lähelle ja tunteet liikahtavat. Kulttuurihistorioitsija pysähtyy eettisten kysymysten äärelle ja saa lukijankin pohtimaan niitä. Kirjassaan Toisten elämät Leskelä-Kärki kertoo elämäkertojen perinteestä, tarkastelee totuudellisuuden ja fiktion suhdetta muun muassa elämäkertaromaaneissa ja erityisesti naisten elämäkertakirjoittamisen historiasta. Kirjan ytimessä on ajatus, että se josta kerrotaan ja kirjoitetaan, on läsnä, vaikka olisi elänyt vuosisatoja sitten - ja toisaalta se, että kun kerromme toisesta, kerromme aina myös itsestämme.

Elämäkertakirjoittaminen voi kuitenkin palvella paitsi henkilökohtaisia – kirjoittajan kiinnostuksenkohteisiin tai oman elämän reflektointiin liittyviä – myös yhteisöllisiä ja kansallisia motiivieja. Toisten elämissä tuodaan esille, että elämäkerrat ovat tärkeä osa muotoutuvien kansakuntien identiteettiprosessia, niin myös Suomessa runsas satakunta vuotta sitten. Elämäkertojen avulla on nostettu kansan profiilia, osoitettu, että meillä on tällaisia merkkihenkilöitä tai ruohonjuuritason tekijöitä, kuten Naisyhdistyksen varhaiset ryhmäbiografiat eri aloilla ansioituneista naisista.

Niin, naisille elämäkerran laji on ollut erityisen tärkeä: se on antanut mahdollisuuden osallistua historian kirjoittamiseen akateemisen maailman ulkopuoleltakin. Esimerkiksi Helmi Krohnille elämäkertojen kirjoittaminen oli myös keino ansaita rahaa perheensä elättämiseen avioeron jälkeen. Helena Westermarkin ei tarvinnut huolehtia taloudellisesta toimeentulosta, vaan hän kenties heijasteli omia kuvataiteen tekemiseen liittyviä haaveita ja pettymyksiä kirjoittaessaan elämäkertoja esikuvistaan ja kollegoistaan, toisista suomalaisista naistaiteilijoista. Tyyni Tuulion pitkälle aikavälille sijoittuva tuotanto puolestaan piirtää näkyviin elämäkertagenren muuntumisen vuosikymmenten kuluessa kohti henkilökohtaisempaa tapaa kirjoittaa.

Näistä ja monista muista Leskelä-Kärki kirjoittaa, tuoreempia elämäkerrallisia kertojia ja genrejä unohtamatta. Myös musiikki voi olla elämäkerrallista, elämäkerta voi taipua näytelmäksi tai olla fiktiivinen romaani.

Osallistun tällä postauksella Oksan hyllyltä -blogin Naisen tie -lukuhaasteeseen.

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas – Maailman sydämessä
SKS 2017, 322 sivua.

"Valkeaa laivaa ei ole", kuului "Lasnamäen valkean laivan" alistunut loppurepliikki. Aino käytti tätä lausetta sittemmin sekä päiväkirjassaan että kirjeissään kielikuvana, jolla kuvasi omaa kokemustaan taiteellisen luomiskyvyn tai yleisemmin elämänhalun laantumisesta. Hänen valkea laivansa purjehti inspiraation ja mielikuvituksen aalloilla.

Kirjailija Aino Kallas on tutkijoille ja elämänkertureille kiitollinen kohdehenkilö: Kallas eli pitkän, vaiheikkaan ja kansainvälisen elämän ja julkaisi laajan tuotannon, johon kuului sekä kaunokirjallisuutta että toimitettuja päiväkirjoja. Myös runsasta kirjeenvaihtoa on julkaistu, muun musssa tuoreen Kallas-elämäkerran kirjoittajan Silja Vuorikuru toimittamassa Elämisen taiteesta -kokoelmassa, joka on koottu Aino Kallaksen ja Aino-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdosta.

Kallaksesta on julkaistu myös useampia väitöstutkimuksia, tuoreimpina Vuorikurun Kallaksen tuotannon intertekstuaalisuutta tutkiva Kauneudentemppelin ovella, Kukku Melkkaan Historia, halu ja tiedon käärme Aino Kallaksen kirjoissa sekä Maarit Leskelä-Kärjen kulttuurihistoriaan tekemä väitöskirja. Maarit Leskelä-Kärjen Kirjoittaen maailmassa – Krohnin sisarten kirjallinen elämä on minulle monin tavoin tärkeä kirja. Leskelä-Kärki tarkastelee Aino Kallasta suhteessa sisariinsa Helmi Krohniin ja Aune Krohniin: miten siskokset jäsensivät maailmaa ja identiteettiään kirjoittamisen ja keskinäisen suhteensa kautta.

Hieman yllättäen Kallaksesta ei ole kuitenkaan aiemmin julkaistu elämäkertaa. Kirjallisuudentutkija Silja Vuorikurun Aino Kallas – Maailman sydämessä on yleistajuinen, mutta vankasti tutkimustietoon nojaava elämäkerta. Teoksen nimi viittaa muun muassa Aino Kallaksen Lontoon-vuosiin diplomaattipuoliso Oskar Kallaksen rinnalla sekä jo kirjailijan elinaikana virinneeseen kansainväliseen mielenkiintoon tämän omintakeista tuotantoa ja persoonaakin kohtaan. Maailman sydämessä ja lukijoiden sydämissä Aino Kallas on edelleen.

Vuorikuru aloittaa elämäkerran yhdestä varhaisesta käännekohdasta Kallaksen elämässä: isä Julius Krohn kuoli purjehdusonnettomuudessa Viipurinlahdella elokuussa 1888 Ainon ollessa vasta kymmenvuotias. Muutenkin monet Kallaksen elämän suuret käänteet tapahtuivat elokuussa: oma syntymä, tulevan aviomiehen tapaaminen ja häät, tyttären syntymä ja saman tyttären hautaaminen nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Vaikka olin Kallaksesta jo paljon lukenut, opin paljon uutta ja myös kuvaliitteiden kuvat olivat pääosin sellaisia, joihin en ollut aiemmin törmännyt. Päästäpä lukemaan Aino Kallaksen Titanic-novelleja, päästäpä matkalle Viroon Kallaksen kotimuseoon tai Tarton lähellä sijaitsevaan Elvan hotelliin, jossa vironsuomalainen kirjailija usein kirjoitti! Kaiken kaikkiaan elämäkerta on raikas ja kaunis kerronnallista otetta ja ulkoasua myöten.

Jens Andersen: Astrid Lindgren & Petter Karlsson: Muumimaailma ja todellisuus

Petter Karsson: Muumimaailma ja todellisuus. Tove Janssonin elämä kuvina.
Muminvärlden & verkligheten. Tove Janssons liv i bilder, suom. Sari Kumpulainen.
Kuvatoimitus Bengt Wanselius.
Wsoy 2014, 246 sivua.


Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä.
Denna dagen, ett liv. En biografi över Astrid Lindgren, suom. Kari Koski.
Wsoy 2016, 435 sivua.

Kaksi kirjailijaa, lapsen ymmärtäjää, mielikuvituksen ja luovuuden kuningatarta. Tove Jansson ja Astrid Lindgren on helppo asettaa rinnakkain, kuten he ovat alla olevassa, Jens Andersenin Lindgren-elämäkertaa kuvittavassa valokuvassa. Molemmat kirjailijat elivät läpi 1900-luvun, kokivat sodat sekä ahtaan ja tuomitsevan ilmapiirin, säilyttivät kosketuksen lapsuuteen ja ammensivat uskomattomasta mielikuvituksesta tarinoita ja kuvia, joita lukemattomat lapset ja aikuiset rakastavat yhä.

Kirjoitin taannoin Tuula Karjalaisen hienosta Tove Jansson -elämäkerrasta Tee työtä ja rakasta, alkuvuodesta nautiskelin Jens Andersenin Astrid Lindgren -elämäkerrasta Tämä päivä, yksi elämä. Petter Karlssonin Muumimaailma ja todellisuus -teoksen luin viime vuonna, mutta innostuin selailemaan sitä Lindgren-elämäkerran rinnalla. Muutenkin Karssonin kirja on selailu- ja tunnelmointikirja, johon tulee palattua aina aika ajoin. Muumimaailma ja todellisuus on eräänlainen kuvaelämäkerta, jossa lyhyet tekstit Toven elämänvaiheista täydentävät upeiden valokuvien kertomaa.

Jens Andersenin Tämä päivä, yksi elämä sen sijaan on täysiverinen elämäkerta, joka sekin on toki kuvitettu kiinnostavilla valokuvilla arkistoista ja yksityiskokoelmista. Lindgrenin poismenosta on viitisentoista vuotta, ja Andersenin teos on ymmärtääkseni ensimmäinen siloittelematon, huolelliseen aikaläislähteiden lukemiseen perustuva elämäkerta Ruotsin satukuningattaresta.

Opin Astrid Lindgrenin elämästä ja persoonasta paljon uutta, ja ymmärtääkseni Andersenin elämäkerrassa on paljon sellaista tietoa, jota ei ole aiemmin julkaistu missään. Esimerkiksi se, että Lindgren synnytti aviliiton ulkopuolella lapsen, on ollut yleisesti tiedossa, mutta Andersen kertoo tapahtumista ja nuoren Astridin tunteista varsin yksityiskohtaisesti. Andersen siteeraa runsaasti alkuperäislähteitä, ja minua ilahdutti erityisesti Astridin kirje, jossa hän kuvasi sitä iloa ja ylpeyttä, jolla hän esitteli kauan salassa pidetyn Lasse-poikansa kotikylänsä moraalinvartijoille ja sai varsin pian katkaistua juoruilta siivet avoimuudellaan ja pystypäisyydellään.

On tavattoman kiinnostavaa lukea siitä, kuinka Astrid Lindgren toimi sota-aikana kirjeiden sensorina ja kirjoitti samaan aikaan päiväkirjaa (josta julkaistaan toimitettu laitos suomeksi syksyllä!), teki kirjoitustyön ohella pitkää päivää kustantamon lastenkirjaosaston toimittajana ja johtajana ja taisteli luonnon ja eläinten oikeuksien puolesta. Lindgrenin humaanius, empaattisuus ja oikeudentunto ovat toki tulleet tutuiksi hänen teoksistaan, mutta on mielenkiintoista kuulla, miten tämä kaikki näkyi Astridin arjessa ja miten hän henkilökohtaisesti koki asiat. Jälleen tulee mieleen Tove Jansson, joka kirjoitti unelmansa rauhasta muumimaailmaansa ja vuodatti sodan aiheuttamaa tuskaa yksityisiin kirjeisiinsä.

Andersen kirjoittaa melko tavanomaista elämäkertaproosaa. Tämä päivä, yksi elämä etenee sujuvan kronologisesti, samalla mukavan mittaisiin temaattisiin lukuihin jaoteltuna. Lindgrenin kirjallista tuotantoa Andersen käsittelee melko pinnallisesti ja välillä kömpelösti arvottaen. Samalla hän kuitenkin kertoo paljon teosten taustoista ja linkittää ne Lindgrenin elämänvaiheisiin.

Lindgrenien ja Janssonien välissä Tolkienin Hobitti, jonka ruotsinnoksen kuvittajaksi Astrid Lindgren kutsui Tove Janssonin.

Elämäkerran nimi tulee ruotsalaisen runoilijan ja filosofin, Thomas Thorildin lauseesta, joka oli maalattu kirjailija ja naisasianainen Ellen Keyn talon sisääntuloaulan seinään. Nuori Astrid vieraili kuuluisan Keyn talossa pikaisesti kesävaelluksensa aikana ja kantoi ajatusta mielessään. Voisin kuvitella, että myös Tove Jansson olisi allekirjoittanut Thorellin ajatuksen. Kenties juuri he, joilla on kyky elää hetkessä, kykenevät luomaan sellaista, mikä kestää aikaa?

Akira Kinoshita: Tove Jansson ateljeessaan. Muumimaailma ja todellisuus -teoksen kuvitusta.

Työ ja rakkaus olivat niin Janssonille kuin Lindgrenille elämän johtotähtiä. Molemmat kirjoittivat kirjoja rakkaistaan ja rakkailleen, kirjoittivat toiveitaan ja pelkojaan sadun maailmaan.

Anna Kortelainen: Avojaloin

Anna Kortelainen: Avojaloin.
20 tositarinaa Karjalan Kannakselta.
Gummerus 2015, 283 sivua.

Muistelin, että rinteessä oli lähde tai kaivo, josta perheemme oli aina juonut lipillä vettä pitkää rinnettä noustessamme – vai uneksinko vain? Ei, en uneksinut, minä muistin! Rinteessä oli nytkin kaivo ja lippi. Ja minä join siitä niin kuin aina lapsena. Raija otti siitä kuvankin. Ja kun nousimme mäen päälle – niin siinä se oli edessäni: ukin ja mummin talo! Ja minusta tuntui, että se puhui minulle. Se sanoi: tervetuloa, Eeva. Muistatko paratiisiomenapuun, jonka pieniä omenia lapsena söit?                                           
                                                          – Eeva Kilpi, "Älä jää tielle seisomaan"

Anna Kortelaisen toimittama Avojaloin. 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta on rikassävyinen, moneen suuntaan versova tekstikokoelma, jossa Kortelaisen ohella yhdeksän muuta kirjoittaa – historioitsijaa, romaanikirjailijaa, runoilijaa, tietokirjailijaa – kuvaavat Karjalan Kannakseen kiinnittyviä ihmiskohtaloita. Samalla näkyviin piirtyy kappale vaikkapa Lintulan luostarin tai kangaskaupan historiaa.

Teos antaa Kannaksen alueille monet kasvot: pientilan tyttären, punapäällikön, luostarin nunnan, kirjailija-kuvittajan ja monien muiden. Yksi kiehtovista elämäntarinoista kertoo, kuinka köyhän aatelisperheen tyttärestä Emilia Sofia von Zweygbergistä tuli ensin äitinsä ja myöhemmin puolisonsa kanssa menestyvän tavaratalon pitäjä. Emilia teki töitä perheyrityksessä vielä lasten syntymän jälkeenkin, ja alunperin Viipurissa avattu kangaskauppa sai sivuliikkeen Lappeenrantaan, jossa se toimi aina 1970-luvulle asti. Emilia Zweygberg-Grönroosin perheessä muodostui avioliittojen kautta siteitä moniin Kannaksen sukuihin, kuten Krohneihin ja Thesleffeihin. Anna Kortelainen kirjoittaa: Äidin ja tyttären perheyritystä ei enää ole, mutta kun heidät muistaa, voi Kauppatoria ylittäessään kuulla kankaan kahahduksen ja napakan humahduksen.

Sisällisota, talvisota ja jatkosota ohjailevat monia kirjassa kuvattuja kohtaloita. Evakkomatkat Hiitolasta jättivät kirjailija Eeva Kilven sisimpään ikuisen ikävän. Heikki Ylikankaan "Valmis kuin lukkari sotaan" piirtää muotokuvaa miehestä, joka oli osallisena päätökseen lähes sadan venäläisvangin teloituksesta sisällisodan aikana saadakseen päältään vasemmistolaisen leiman. Teemu Keskisarjan "Kohtalo paiskasi punapäälliköksi" kuvaa sisällissodan upseerin jokseenkin toivotonta työtä hajanaisten punaisten joukkojen johtajana. Mieltä jäi vaivaamaan myös säveltäjä Toivo Kuulan surullinen kohtalo sisällissodan jälkimainingeissa.

Päällimmäiseksi kertomuskokoelmasta jäi kuitenkin mieleeni ihailu ihmisten sitkeyttä, rohkeutta, taitoa ja herkkyyttä kohtaan. Erityisesti naisten työn kuvaukset jäivät mieleen, esimerkiksi "ulkoilmakonttoristi" Hilda Ala-Rakkola, joka "puutavaran ylösoton" ohella otti osaa myös lautasataman kevyempiin lautatarhantöihin tai Lintulan luostarin nunnat, jotka tekivät raskasta työtä ommellen, kutoen ja hevosista, lehmistä ja mehiläistarhasta huolehtien, tai Eija Järvisen kuvaama "Aina varma työihminen" Aina Pyykkö, joka teki niin navetta- kuin peltotöitäkin, mutta sai raskaan työn ohella sentään kokea jalat alta vievän rakkaustarinan. Jos nainen sattui syntymään yläluokkaiseen perheeseen, hän saattoi kovan fyysisen työn sijasta keskittyä havainnoimaan ja kuvaamaan kauneutta ympärillään, kuten runoilija ja taitelija Jelena Guro:

Jelenalla oli luontoretkillään aina paperia ja lyijykynä mukanaan, ja hän piirsi ja kirjoitti näkemänsä ja kokemansa pohjalta. Uudenkirkon huvilassa oli hyvä työskennellä. Kuvat ja sanat nousivat samasta lähteestä. Tuloksena saattoi olla mietteliäs novelli, ihmisen ja eläimen piirteitä yhdistävästä oliosta kertova runo tai piirros. Jelena saattoi tuntea "hontelon malttavaisen perunatuulen" ja ihailla "kristallikoivuja" sekä ympärillään olevaa metsää, joka "seisoi kruunupäisessä kokouksessaan". Hänelle oli olemassa myös hellä maisemäkäsite "suomalainen tie".

Kirjan teemasta on vielä 10.1.2016 asti avoinna näyttely Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa Lappeenrannassa.


Avojaloin on kulkeneet myös Leena Lumi, joka aloittaa arvionsa näin kauniisti: "Juuret rajantakaisessa, kauniissa Karjalassa on kuin uni, jota näet muiden kertomusten läpi".

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä

Anna Kortelainen: Kivipiirtäjä. Taiteilija Antti Niemisen elämä.
Gummerus 2015, 299.

Kaikesta juhlavuudesta huolimatta Antti ei ollut valmistautunut siihen mitä hän yläkerrassa näki: silmiä hivelevillä väreillä taiturimaisesti maalattuja, suuria kipsikehyksisiä teoksia, joiden edessä hän seisoi hartaana ja kirjoitti sitten nimet muistiin pienelle lapulle, hitaasti kirjain kirjaimelta. Westerholm, Gallen-Kallela, Järnefelt, Simberg. Jokaisella oli omat värimaailmansa, erilaiset, kullakin omansa perustellusti ja oikein. Haltioittava harmonian tunne levisi Antin mieleen. Ajantaju katosi. Parin tunnin kuluttua hän käveli puutunein askelin ulos museosta ja tuijotti hämmentyneenä avaraa maisemaa edessään. Kotimatkalla hän tajusi, ettei ollut pariin tuntiin ajatellut eikä muistanut saaristoa eikä sotaa. Hän oli ollut aivan toisaalla, aivan vapaana. Hän ei ollut muistanut menettäneensä mitään, hän oli ollut vailla mitään, hänellä oli ollut kaikki.

Antti Nieminen (1924-2007) oli taidemaalari ja graafikko, joka tunnetaan erityisesti fantasia-aiheisista litografioistaan. Nieminen kasvoi Viipurinlahden saaristossa, valtamerilaivojen ja suolaisen tuulen tuoksussa. Talvisodan alkaessa hän oli viisitoistavuotias ja joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon. Kaksikymmentävuotiaana Nieminen oli jo sotaveteraani, jonka oli omin avuin totuteltava uusiin olosuhteisiin vierailla seuduilla, Varsinais-Suomessa. Piirtämisellä, maalaamisella ja taidemuseon kokoelmilla oli tärkeä osa sopeutumisessa ja uuden elämänilon löytymisessä, ja vähitellen Antti Nieminen päätyi omalle elämänuralleen kuvataitelijana.

Antti Niemisen elämässä on joitakin yhtymäkohtia Anna Kortelaisen isän Reino Peltosen elämään, josta Kortelainen on kirjoittanut kirjoissa Ei kenenkään maassa ja Huonon matkailijan päiväkirja. Sekä Nieminen että Peltonen syntyivät Karjalan Kannaksella, Viipurin seudulla, elivät kansainvälistä elämää matkustellen ja toimivat monipuolisesti taiteen ja kulttuurin saralla, Nieminen kuvataiteen ja Peltonen musiikin ja kirjallisuuden parissa. Molemmilta on myös jäänyt runsas kirjallinen ja kuvallinen jäämistö: päiväkirjamerkintöjä, lehtileikkeitä ja valokuvia.

Kortelaisella puolestaan on kertovan tietokirjailijan lahja, ja hän ei epäile eläytyä ja kuvitella saaden näin elämäkertojensa hahmot elämään. Taidehistorioitsija-tietokirjailija kutoo värejä, tuoksuja, makuja, iloa ja ikävää historiallisten ja elämäkerrallisten faktojen muodostamien loimilankojen sekaan ja saa lukijan kiintymään herkkään, kauneutta ymmärtävään Antti Niemiseen ja seuraamaan tämän elämänpolkua eläytyneesti. Toisaalta toivoisin tällaiselta eläytyvältä, narratiiviselta elämäkerralta enemmän sommittelua ja tiivistämistä oikeissa kohdissa – nyt kokonaisuus on tasapaksu, paikoin junnaavakin, vaikka Niemisen elämässä on monia todella kiehtovia ajanjaksoja ja eräänlaisia käännekohtia.

Kivipiirtäjää kuvittavat muutamat valokuvat Antti Niemisen elämän varrelta sekä lukuisat kuvat taiteilijan teoksista. Pakko tunnustaa, että Niemisen tuotanto oli minulle ennen Kortelaisen kirjaan tarttumista jokseenkin tuntematonta, mutta ihastuin hänen töidensä herkkiin ja surrealistisiin tunnelmiin sekä toisaalta hämmästyttävään tarkkuuteen ja yksityiskohtaisuuteen. Joskus grafiikanlehtiin piirtyy kokonainen elämä.

Antti istui junassa ja ajatteli että juuri kokemaansa maailmaan hän halusi. Maalaaminen ja piirtäminen eivät olleet mitään lapsellisia iltapuhteita vaan tie vapauteen ja aikuisuuteen ja sopusointuun. Seuraavilla Turun-käynneillä Antti kävi aina taidemuseossa, kierteli, istahti yläkerran hienolle sohvalle ja vaipui ajatuksiinsa. Usein Antti havahtui vasta, kun vahtimestari tuli tahdikkaasti ilmoittamaan, että museo menee valitettavasti nyt kiinni.

Anna Kortelainen & Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja

Anna Kortelainen ja Reino Peltonen: Huonon matkailijan päiväkirja
Tammi 2015, 335 sivua.

Vielä Tukholmassa Reino punoo kadonnutta Viipuria, josta hän oli lähtenyt kauan sitten, luultavasti silloin ajatellen, että ainahan sinne takaisin pääsee, jos tulee ikävä. Sepitteessä kaikki on tallessa. Reinon tekstejä lukiessani ja hänestä kirjoittaessani olen monesti ajatellut, että katkenneetkin juuret voivat syvällä mullassa herätä eloon. (Anna Kortelainen)

Pari vuotta sitten olin kuuntelmassa, kuinka taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen kertoi esikoisromaanistaan Ei kenenkään maassa. Romaani on sekoitus elämäkerrallista tietoa ja kuviteltuja yksityiskohtia Kortelaisen äidinisän Reino Peltosen (1906-1968) elämästä. Tänä keväänä ilmestynyt Huonon matkailijan päiväkirja on tavallaan sisarteos mainitulle elämäkertaromaanille: se on kokoelma isoisän ja tyttärentyttären tekstejä, fiktiota ja faktaa, uutta ja vanhaa. Osa Peltosen teksteistä on aiemmin julkaisemattomia – pöytälaatikkonovelleja, matkapäiväkirjaa ja kirjeitä muun muassa Tukholmasta, Leningradista, Wienistä ja Pariisista ("Pariisi on lähettämättömien kirjeiden kaupunki") – osa teksteistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Tulenkantajat-lehdessä tai Aamulehdessä, ja niihin liittyen Kortelainen avaa kiinnostavasti tekstien syntykontekstia, 1930-luvun Suomen yhteiskunnallista ilmapiiriä ja kustannusalan kuohuja. Kortelainen kirjoittaa myös, ja ennen kaikkea, suhteesta isoisäänsä, jota ei ehtinyt koskaan tapaamaan mutta jonka jalanjäljillä on osin tietämättään kulkenut, jakanut rakkauden ranskan kieleen, kirjallisuuteen ja Stendhaliin.

Peltosen novelleissä on viehättävää ajan patinaa, mutta kielessä ja tihentyvissä tunnelmissa näkyy myös kiistaton kirjallinen lahjakkuus, joka osittain sodan syttymisen takia ei koskaan saanut julkaistun romaanin muotoa. Muusikko-isoisän esseet ja matkapäiväkirjat puolestaan piirtävät kuvaa maailmansotaa edeltävästä Pariisista ja 1960-luvun Moskovasta, kaupungeista joita ei enää sellaisenaan ole. Kortelainen kertoo omista matkoistaan samoissa kaupungeissa; toisinaan hänen mukanaan on äiti, Reino Peltosen tytär. Peltonen oli myös innokas valokuvaaja, ja tytär ja tyttärentytär etsivät Pariisista paikkoja, joissa Reino oli valokuvannut, ikuistanut joskus itsensäkin osaksi maisemaa.

Huonon matkailijan päiväkirjassa kiehtoo Kortelaisen tekemä salapoliisityö: kuten Albert Edelfeltin mallin jäljittämistä kuvaavassa Virginie!-teoksessa, isoisän jalanjäljillä kulkiessa ja arkistoja kaivaessa ei lopulta ole tärkeintä se, mitä saa selville, vaan pientenkin johtolankojen seuraaminen ja matka itsessään. Lukijalle Kortelaisen tekstit kirjassa tarjoavat paitsi kiinnostavaa tietoa 1900-luvun historiasta ja elämäkerrallisen muotokuvan Reino Peltosesta, myös vihjeitä siihen, miten omia "menetettyjä ihmisiään" voi lähestyä mielikuvituksen ja kirjoittamisen kautta.

Satama soittaa kaihoisaa säveltä, junat viheltävät, laivat ulvovat kutsuvasti. Mutta mäen töyrästä alas astelevalle miehelle ne lupaavat vain hetkellistä unohdusta näistä lapsuuden synkistä kuvista. Mikään laiva ei tule milloinkaan menemään tuon oudon ikävän ulottumattomille. (Peltosen novellista Kahle, julkaistu alunperin Tulenkantajat-lehdessä 7.5.1938.)

P.S. En yleensä kommentoi kirjojen ulkoasua, mutta Huonon matkailijan päiväkirja on (kansi)kuvitukseltaan, kooltaan, taitoltaan ja typografialtaan kaikin puolin kaunis ja käytännöllinen. En yleensä myöskään liitä postaukseeni terveisiä kirjailijalle, mutta nyt on pakko: Kiitos Anna Kortelainen, että pengot arkistoja ja omenalaatikoita, toimitat ja kirjoitat, saat historian elämään.

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta & Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona

Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521-1809.
SKS 2014 (4., uudistettu painos), 552 sivua. 

Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611-1632.
Siltala 2014, 321 sivua.

Esimoderni aikakausi (noin vuodet 1500-1800) eivät ole koskaan olleet mielestäni se kaikkein kiinnostavin periodi historiassa. Koulun historiantunneilla tuota aikakautta, tai osaa siitä, kutsuttiin muistaakseni renessanssiksi, mutta sittemmin olen oppinut, että renessanssi on pikemminkin taidehistoriallinen termi ja oikeampaa olisi puhua esimerkiksi varhaismodernista tai esimodernista kaudesta. Jos olisin historiantutkija, keskittyisin 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen, ja tuota ajanjaksoa edeltävät vuosisadat ovat alkaneet kiinnostaa siinä mielessä, että niistä voi hahmottaa modernin maailman ja ihmiskuvan syntyyn johtaneita kehityskulkuja. Kuten Kustaa II Aadolfista ja 1600-luvun Suomesta palkitun tietokirjan kirjoittanut Suomen historian dosentti Mirkka Lappalainen asian ilmaisee: 

"Elettiin äärimmäisten ristiriitaisuuksien aikaa: kurjuuden ja yltäkylläisyyden, tuhon ja kukoistuksen. Uskonsotien keskellä elävät ihmiset odottivat viimeistä taistelua tietämättä, että maailma ei ollut loppumassa. Jyrinä tarkoitti uuden ajan alkua, kääntymistä kohti hiljalleen muotoutuvaa modernia Eurooppaa."

Suomen historian professori Petri Karosen Pohjoinen suurvalta antaa erinomaisen yleiskuvan Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisista oloista, politiikasta, taloudesta sekä valtakunnan rajoista ja niiden muutoksista vuosina 1521-1809. Karosen kirja on nimenomaan tietokirja, hyvin yleistajuinen ja karttoineen ja taulukoineen myös havainnollistava, eikä teoksessa leikitellä tyylillisillä tai kerronnallisilla ratkaisuilla. Kirja noudattaa perinteistä, hyväksi havaittua jäsennystä, jossa liikutaan sekä teemaattisella että kronologisella akselilla. Tarkastelun alkupisteeksi valittu vuosi 1521 oli vuosi, jona Kustaa Vaasa nousi Ruotsin valtaistuimelle. Karosen mukaan Ruotsi ei ollut valtio sanan varsinaisessa merkityksessä ennen Kustaa Vaasan valtakautta, vaan "epäyhtenäinen ja epäitsenäinen maakuntien ja keskenään kilpailevien ryhmittyminen taistelukenttä". Karosen näkökulma ja kirjan punainen lanka on nimenomaan Ruotsin suurvallan menestystarina ja erityisesti Suomen asema tässä kuviossa. Siksi Pohjoisen suurvallan aikajanakin katkeaa vuoteen 1809, jolloin Suomi liitettiin osaksi Venäjän keisarikuntaa.

Mirkka Lappalaisen Tieto-Finlandiallakin palkittua Pohjolan leijonaa oli erityisen antoisaa lukea rinnan Pohjoisen suurvallan kanssa, sillä siinä tarkastelukulma tarkennetaan Ruotsin ja Suomen historiassa vuosiin 1611-1632 ja valokeilaan nostetaan kyseisinä vuosina hallinnut kuningas Kustaa II Aadolf (1594-1632). Lappalaisen mukaan Kustaa II Aadolfin valtakausi oli Suomelle käännekohta, jonka aikana Ruotsin valtakunnasta sisällissodan vuosi lähes irtautunut periferinen maankolkka kytkettiin tiiviimmin osaksi suurvaltaa. Lappalaisen kirjan fokuksessa ovat erityisesti sodat Venäjää ja Puolaa vastaan, joiden vuoksi itäiseen Suomeenkin kohdistui enemmän huomiota ja odotuksia – Suomen kohtaloksi jäi tuottaa sotilaita taisteluihin sekä verovaroja kuningaskunnan kirstuun. 

Lappalainen kirjoittaa vetävästi, ja Pohjolan leijona onkin lajityypiltään ja tyyliltään enemmän kerronnallinen elämäkerta tai historiallista asiaproosaa kuin tietokirjallisuutta. Silti faktat ja lähdeviitteetkin ovat ammattihistorioitsijan tekstissä luonnollisesti kohdallaan. Kirjassa on myös upea nelivärikuvitus: valokuvia aikakauden esineistä museoiden kokoelmissa, aikalaistaiteilijoiden maalauksia ja kuvia tapahtumapaikoilta.

Suosittelen sekä Pohjoista suurvaltaa että Pohjolan leijonaa kaikille Suomen historiasta kiinnostuneille. Ensiksi mainittu kirja vaatii pitkää lukuaikaa ja sulattelua, ja sitä voi halutessaan lukea myös sieltä täältä hakuteoksen tapaan. Jälkimmäiselle kirjalle taas kannattaa varata pidempi yhteinäinen lukaika siltä varalta, että ei malta laskea kirjaa käsistään ensimmäisten sivujen jälkeen.


Osallistun Pohjolan leijonalla Elämäkertahaasteen Minihaasteen kohtaan "Historiallisen henkilön elämäkerta (elänyt ja kuollut ennen 1900-luvun alkua)"

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa. 
Wsoy 2014.

Kirjallisuuden professori emerita Leena Kirstinä, Kirsi Kunnaksen pitkäaikainen ystävä on kirjoittanut viime vuonna 90 vuotta täyttäneestä rakastetusta runoilijasta varsin perinteisen, konstailemattoman ja hyvin lämpimän elämäkerran. Konstailemattomuus ja yleistajuisuus eivät tarkoita, etteikö elämäkerrassa mentäisi ajoittain syvällekin aiheeseen ja valotettaisi myös Kunnaksen suurelle yleisölle tuntemattomampaa tuotantoa ja toimintaa laajasti ja asintuntevasti. Kirsi Kunnas sateessa ja tuulessa kertoo muun muassa Kunnaksen ensimmäisten, aikuisille suunnattujen runokokoelmien vastaanotosta ja valistaa tällaista vähän teoriasuuntautuneempaakin lukijaa siitä, mikä on metalepsis.

En oikeastaan tiennyt ennalta mitään Kirsi Kunnaksen lapsuudesta ja nuoruudesta. Vuonna 1924 syntynyt Kunnas koki teini-ikäisenä toisen maailmansodan pommituksineen, mutta nuori Kirsi sai kokea myös mutta myös pitkät huolettomat kesät saaressa ja runouden modernismin myllertämät kirjalliset piirit. Sateessa ja tuulessa -kirjan sivuilta löytyy muutama isompi valokuva tulevasta runoilijasta, ja nuoren tytön sielukkuus tuntuu välittyvän noista mustavalkokuvista yhtä vahvasti kuin Kirstinän kuvailuista. Myös perhevalokuvat nelihenkisestä Kunnas-Syrjän perheestä ja kertomukset nuoren perheen remonttiprojektista Ylöjärvellä herkistävät.

Hauskana yksityiskohtana pitää mainita, että löysin kirjan sivuilta yllättäen myös oman isoisäni pienenä mainintana, sillä hän ja Kirsi Kunnas työskentelivät samassa Psalmienkäännöskomiteassa 1970-luvulla.

Tämä ihana elämäkerta on luettu myös ainakin Kirjojen kamarissa, P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Hemulin kirjahyllyssä ja Kirjasähkökäyrässä.


Vastaan tämän kirja-arvion yhteydessä Runoreissussa-haasteeseen, jonka Valkoinen kirahvi järjesti viime vuonna Kirsi Kunnaksen juhlavuoden kunniaksi ja jonka ihana Kirjojen kamarin Katja laittoi minulle eteenpäin. Kiitos ja anteeksi myöhäinen vastaus! Haasteen ideana oli kertoa, mikä Kunnaksen runo on itselle tärkeä ja miksi.

Mikään yksittäinen runo Kunnaksen laajasta tuotannosta ei nouse mielessäni tai muistoissani ylitse muiden, mutta on minulla muutama suosikki - kuinka ollakaan, kaikki kokoelmasta Tiitiäisen satupuu, joka on esineenäkin niin ihana Maija Karman kuvituksineen.

Runoon Tunteellinen siili muistan kuitenkin tutustuneeni ensi kerran Aapisen sivuilla. Runo teki minuun vaikutuksen rytmillään ja nokkelilla riimeillään, jotka olivat kutkuttavasti ristiriidassa runon melankolisen tarinan kanssa.

Jostain syystä "päähän soimaan" on jäänyt myös Jaakko Vaakko vesirotta ja hänen "aivastuksen vaivansa" jonka takia piti nenäliina esiin kaivaa ja siihen niistää, mikä piina! Kunnaksen riimittelyt vaan ovat niin mielettömiä!

Kaikkein ihanin Kunnaksen runo on kuitenkin Tiitiäisen tuutulaulu, joka on herkistänyt erityisesti omia lapsia katsellessa. Kaikki lapseni ovat olleet vastasyntyneinä sellaisia suloisia menninkäisiä pitkine hiustupsuineen ja suurine tähtisilmineen!

Osallistun tällä postauksilla myös Reetan Les-Lue-blogissaan emännöimään Elämäkertahaasteeseen.

Christina De Stefano: Oriana Fallaci - Nainen ristitulessa

"Oriana Fallaci (1929-2006) oli italialainen toimittaja ja kirjailija, joka muistetaan erityisesti toimimisestaan sotakirjeenvaihtajana Vietnamissa ja Libanonissa sekä musliminaisten huivipakon vastustamisesta itsensä ajatollah Khomenin edessä. Fallaci syntyi ja kuoli Firenzessä, mutta asui vuosia New Yorkissa. Christina De Stefano kertoo polulaarissa elämäkerrassaan Oriana Fallaci – Nainen ristitulessa Fallacin perhetaustasta, lapsuudesta, työstä ja matkoista, mutta koettaa jäljittää myös 'aukkoja suojamuurissa', päästä Fallacin henkilökohtaisten tunteiden ja kipupisteiden jäljille."


Kirjoitin kirjasta arvion (josta ylläoleva lainaus) Lukulamppuun, käykäähän lukemassa! Vinkkaan vielä, että De Stefano vierailee Helsingin kirjamessuilla 23.-25.10.

Agneta Rahikainen: Edith - Runoilijan elämä ja myytti

Agneta Rahikainen: Edith. Runoilijan elämä ja myytti
Kampen om Edith. Biografi och myt om Edith Södergran.
Suomentanut Jaana Nikula.
Schildts&Söderströ 2014, 463 sivua.

Kaikki elämäkerrat koostuvat aineistovalinnoista ja tulkinnoista, mikä antaa pohjaa fokuksen ja suuntalinjojen valintaan. Kaiken aikaa tarvitaan siis uusia tulkintoja, jotta aineistolle tehtäisiin oikeutta uudessa yhteydessä ja uutena aikana. Kukin elämäkerta kertoo aina jotakin omann aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan. Siksi sopii kysyä, voiko elämäkertojen kautta ymmärtää tuotantoa vai pitävätkö ne vain yllä illuusiota jostakin mkä voisi valaista kirjailijan työtä paremmin. Virginia Woolf, joka oli kiinnostunut elämäkertagenrestä sen kaikissa muodoissa, väitti olevan mahdotonta kirjoittaa elämäkertaa, joka olisi täysin totta. Hänen mielestään fakta, fiktio ja myytit sekoittuvaat tahattomaan väärinymmärrykseen, vääristelyyn ja suoranaisiin valheisiin ja ne ovat niin kietoutuneet toisiinsa, että koko totuuden kertominen on mahdotonta. Mutta elämäkerta voi tietenkin myös tarkoituksellisesti argumentoida kohdehenkilönsä elämän uskottavimman tulkinnan puolesta.

Rahikainen kyseenalaistaa kuvan Edith Södergranista kärsivänä, eteerisenä nerona ja osoittaa aikalaislähteisiin - muun muassa Edithin ja muiden kirjeisiin - tukeutuen, että Edith oli itse asissa hyvinkin elämäniloinen ja rohkea nainen, joka ei tuberkuloosista huolimatta elänyt vain runon maailmassa vaan nautti myös seuraelämästä, ulkomaanmatkoista ja kesäpäivistä huvilalla Kannaksen Raivolassa. Rahikainen vastustaa myös yleistä käsitystä, että Södergranin runojen minä olisi yhtä kuin runoilija itse - Södergran ei suinkaan aina ammentanut runoihinsa suoraan omista tunnoistaan.

Södergran julkaisi esikoiskokoelmansa Dikter vuonna 1916, aikana, jolloin suomenruotsalainen lyriikka eli kukoistuskauttaan mutta suomenruotsalaisen kirjallisuuden kenttä kirjailijoista tutkijoihin ja kriitikoinhin oli pitkälti miesten hallitsemaa. Runokokoelmasta ilmestyi lukuisia arvosteluja, joista monet olivat kiittäviä mutta joukossa myös avoimen ilkeitä ja pilailevia kirjoituksia, osa niistä nimimerkin takaa. Vapaamuotoiset runot herättivät hämmennystä ja epäluuloa perinteisen runon mittoihin ja rytmiin tottuneille, ja epävarmuus purkautui usein pakinan tai mielipidekirjoituksen pilkkaaviin lauseisiin asiantuntevan kritiikin sijasta.

On erikoista, miten ystävyys, sukulaisuus tai joskus jopa vain tuttavuus edesmenneen lahjakkaan ihmisen kanssa voi laukaista joissakin ihmisissä omistushaluisen reaktion, halun hallita ja kontrolloida tämän henkistä perintöä. Etenkin jos tuon perinnön vaalija vaikuttaa samalla taidekentällä, kuten Edithin ystävät kirjailija Hagar Olsson ja runoilija Elmer Diktonius, on hyvin mahdollista, että elämäkerrat, muistokirjoitukset, kirjekokoelmien kommentit ja ja kirjallisuuskritiikki kertoo enemmän kirjoittajastaan kun kohteestaan. Rahikainen ei tyydykään kirjassaan ainoastaan purkamaan myyttiä vaan kerii auki myös motiiveja ja syiden ja seurauksien vyyhtiä, joka on saanut aikaisemmat Södergran-elämäkerturit korostamaan tiettyjä puolia runoilijan persoonassa ja tuotannossa ja häivyttämään toisia.

Edith - Runoilijan elämä ja myytti syntyi rinnakkain Rahikaisen kirjallisuustieteellisen väitöskirjan Poeten och hennes apostlar kanssa, joka löytyy kiinnostuneille myös elektronsena julkaisuna (klikkaa julkaisun nimeä). Yleistajuisessa Edith-elämäkerrassa Rahikainen on onnistunut jäsenämään runsaan tietoaineksensa nautittavaksi teokseksi, jota lukee paikoin kuin jännityskertomusta - millaisen arvion Södergranin tuorein runoteos saa, miten käy Edithin kirjeille maailman ja tunteiden myrskyssä, millaiseen suuntaan aikalaiset alkoivat viedä kuvaa ja tulkintaa runoilijasta ja tämän teoksista.

Edith muissa blogeissa: Leena Lumi (joka hurmaantui Rahikaisen elämäkerrasta kuten jo nuorena Södergranin runoista), Kirjojen kamari (joka vertaa kirjan lähtökohtia osuvasti Minna Maijalan tuoreeseen Minna Canth -elämäkertaan Herkkä, hellä, hehkuvainen, jossa niin ikään puretaan aiemman tutkimuksen jähmettämää kirjailijamyyttiä)

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta

Kannen kuvassa Helene Scherfberckin maalaama muotokuva ystävästään Ada Thilénistä, Nuori nainen koivujen alla (1891).

Riitta Konttinen: Taiteilijatoveruutta
Helene Schjerfbeck, Ada Thilén, Helena Westermarck ja Maria Wiik. 
Siltala 2014, 141 sivua.

Taidehistorioitsija Riitta Konttinen on jälleen julkaissut kiehtovan teoksen. Viime syksynä ilmestynyt Onnellista asua maalla tutustutti lukijat Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön, ja hiljattain julkaistu Taiteilijatoveruutta puolestaan kertoo neljän kultakauden naistaiteilijan työstä ja ystävyydestä. Helmikuussa luin Harriet Weckmannin Kynällä vai siveltimellä -elämäkerran Helena Westermarckista, Maria Wiikin työt ovat jääneet mieleen ja tiesin hänen olleen Schjerfbeckin ystävä, mutta Ada Thilénistä ja hänen taiteestaan minulla ei ollut mitään mielikuvaa. No, nyt on, sillä Konttisen kirjassa on runsas nelivärikuvitus. Ihastuin esimerkiksi Thilénin öljymaalaukseen Lukeva tyttö.

Schjerfbeck (1862-1946), Thilén (1852-1933), Westermarck (1857-1938) ja Wiik (1853-28) elivät ja tekivät taidetta aikana, jolloin tyttöjen ja naisten kouluttaminen, työurasta puhumattakaan, ei ollut itsestäänselvää. Yliopisto-opintoihin haikailevien harvalukuisten naisten piti hakea keisarilta "vapautusta sukupuolesta", eikä tuota vapautusta suinkaan aina myönnetty. Taidekoulutus oli kuitenkin yksi niistä harvoista aloista, joita ei oltu (keksitty!) kieltää naisilta. Piirustuskoulun ateljeet alkoivatkin Suomen taiteen kultakauden edellä täyttyä naispuolisista opiskelijoista, joskin monen lahjakkaankin naisen taiteilijanura yhä katkesi avioitumiseen ja perheen perustamiseen. Konttisen kuvaamat ystävykset pysyivät kaikki läpi elämänsä naimattomina, mutta heidän taiteilijantiensä ei ollut suinkaan vailla vaikeuksia ja esteitä. Kaikki ovet eivät olleet naisille avoimia edes boheemissa Pariisissa, ja henkilökohtaiset vaikeudet, kuten sairaudet ja köyhyys, piinasivat etenkin Schjerfbeckiä.

Taiteilijanaiset olivat lähtöisin helsinkiläisistä sivistyneistökodeista, ja perheen isän varhain menettäneitä Schjerfbeckejä lukuunottamatta he olivat kaikki myös hyvin toimeentulevia. He tutustuivat toisiinsa Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun antiikkiluokalla ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. He opiskelivat myöhemmin samaan aikaan myös muun muassa Pariisissa - toki harvemmin kaikki neljä olivat samassa paikassa ja välillä ystävyyden säikeet kulkivat vahvempina vaikkapa kahden tai kolmen ystävyksen välillä. Ystävyys kesti kuitenkin ajoittaiset keskinäisen kateuden puuskat, erilaiset elämäntilanteet ja pitkätkin etäisyydet, väillä lämmeten, välillä viileten.

Istuin tänään tulen ääressä ja ajattelin vanhoja aikoja, kun sinun kirjeesi tuli - kiitos siitä, ja saat nyt nähdä, että vastaan heti - kuka tietää milloin rauhallinen hetki jälleen tulee. Niin, on paljon mitä tiedät - ja paljon, mitä et tiedä. (Ote Helen Schjerfbeckin kirjeestä Ada Thilénille.)

Taiteilijatoveruutta on tiivistä, runsaasti tietoa, anekdootteja ja yksityiskohtia sisältävää tekstiä, jota runsas taide- ja valokuvakuvitus keventää. Naistaiteilijoiden ystävyys ja kunkin elämänkulku on kehys, jonka sisällä Konttinen kertoo paljon myös aikakauden aatteista, taidesuuntauksista ja ilmapiiristä. Siten Taiteilijatoveruutta on vaatimattoman kuuloista sivumääräänsä rikkaampi teos, joka herättää utelijaisuuden tietää ja nähdä lisää käymällä vaikka Sinebrykoffin taidemuseon Naisten matkassa -näyttelyssä.

Taiteilijatoveruutta on luettu myös Ilselässä.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä hellä hehkuvainen - Minna Canth
Otava 2014, 431 sivua.

Tänään 19.3 kirjailija ja naisasianainen Minna Canthin (1844-1897) syntymästä tuli kuluneeksi 170 vuotta, ja juhlan kunniaksi ilmestyi Minna Maijalan Kirjan nimi on peräisin J. H. Erkon kirjoittamasta muistorunosta, joka alkaa säkeillä "Aina herkkä, hellä, hehkuvainen, / Seuran sydän, innostaja nuorten." Minna Canth tunnetaan seurallisena naisena,  oli seurallinen nainen, joka piti omaa salonkiaan Kuopiossa ja otti kernaasti nuoria kirjailijoita ja taiteilijoitasiipiensä suojiin. Maijalan kirja nostaa kuitenkin esiin Canthin unohdetun, herkän ja hiljaisen sekä melankolisuuteen taipuvaisen puolen. Elämäkerrassa mainitaan muun muassa, että Canth ei juuri viihtynyt Helsingissä vaan oli pääkaupungin seurapiireissä hiljainen ja varautunut, vapautuen vasta päästessään takaisin omille kulmilleen Kuopioon. Toisin kuin useat muut aikansa kulttuurivaikuttajat, Canth ei juurikaan matkustellut ulkomaille, mutta opiskeli innokkaasti vieraita kieliä ja pysyi kärryillä ulkomaiden tapahtumista ja taidevirtauksista lukemalla ja kuuntelemalla ystäväpiirinsä matkakokemuksia.

Maijala uudelleentulkitsee myös Minna Canthin (os. Johanson) ja lehtori Ferdinand Canthin vuonna 1865 solmittua avioliittoa, joka aiemmissa elämäkerroissa, Canthin aikalaisen ja tuttavan Lucina Hagmanin Minna Canthin elämäkerrasta (I osa 1906 ja II osa 1911) alkaen nähty (ainakin Minnan puolelta) onnettomana ja rakkaudettomana ja jonkinlaisena välttämättömänä pahana naiselle, jolla ei vielä ollut samanlaisia mahdollisuuksia tehdä valintoja elämässään kuin miehillä. Ferdinand Canthia on elämäkerroissa pidetty jurona ja tuimana erakkona, mutta aikalaisten kuvausten perusteella myös Ferdinand nautti ystävien seurasta ja oli yhteiskunnallisesti aktiivinen vaimonsa tavoin. Kirjeistä ja muista dokumenteista piirtyy kuitenkin näkyviin kuva puolisoiden välisestä lämpimästä kiintymyksestä. Cantheille syntyi kaikkiaan kuusi lasta, joista nuorimmainen vasta muutama kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, alkuvuodesta 1880.

Maijala arvelee, että varhaiset elämäkerturit ovat perustaneet arvelunsa Canthien avioliitosta Minna Canthin kaunokirjalliseen tuotantoon, vetäen yhtäläisyysmerkkejä fiktion ja todellisen elämän välille, sekä seuranneen elämäkerran sommittelussa naisten kehitysromaanin sommittelua käännekohtineen ja päähenkilön kohtaamine vastoinkäymisineen. Itsekin naisasialiikkeen pioneereihin lukeutuneen Lucina Hagmanin tulkintojen taustalla oli luultavasti myös halu nähdä Canth ennen kaikkea naisasian ikonina, joka alkoin puolustaa naisten oikeuksia ennen kaikkea omien kovien kokemustensa vuoksi. Myöhemmissäkin tutkimuksissa ja biografioissa Canthin yhteiskunnallisen roolin korostaminen on jättänyt varjoonsa kirjailijan yksityisemmän puolen.

Yöpöydällä odottaa lukuvuoroaan myös Maijalan väitöskirja Passion vallassa (SKS 2008).

Leskeksi jäätyään Minna Canthin oli luovuttava Jyväskylässä sijaitsevasta rakkaasta kotitalosta ryytimaineen. ja koko Jyväskylän seminaarin seurapiireistä. Hän muutti lapsineen Kuopioon, perusti kauppaliikkeen ja alkoi määrätietoisesti harjoittaa liiketoimintaa. Kanttilassa alkoi myös vireä seuraelämä kirjallisten, yhteiskunnallisten ja jopa luonnontieteellisten keskustelujen merkeissä. Suosion ohella Canth kohtasi luonnollisesti myös vastustusta konservatiivisten ja uskonnollisten piirien taholta ajan mittapuun mukaan radikaaleine ajatuksineen ja näytelmineen; saipa aidosti kaksikielinen, mutta tuontantonsa pääosin suomeksi kirjoittanut Canth kritiikkiä myös ankarilta fennomaaneilta rohjettuaan julkaista tekstejä lehdissä myös ruotsiksi.

Myös se, että Canth keskusteli ja oli kirjeenvaihdossa, jopa ystävystyi läheisesti, miesten (esimerkiksi Juhani Ahon) kanssa, herätti paheksuntaa ja juoruja. Kuvernööri Aleksander Järnefelt paheksui Minna Canthin naisasiakirjoituksia ja suivaantui oman vaimonsa Elisabetin ja lastensa, tulevien kulttuurivaikuttajien kuten Arvidin ja Kasparin vierailuista Kanttilassa, mutta joutui itse nöyrtymään Canthin vanhvan kynän edessä, kun näytelmän Köyhää kansaa köyhäintalokuvaus pakotti hänet parantamaan surkeaan jamaan jätettyä kuopilaista köyhäintaloa. Välit ystävienkin kanssa olivat usein koetuksella ajatusten ja aatteiden ristitulessa. Vahvoista mielipiteistään ja näennäisestä paksunahkaisuudestaan huolimatta Canth koki raskaana vihamiestensä ja riitaantuneiden ystäviensä ivan ja arvostelun.

Vaikka Canth oli jo vuosien ajan kirjoittanut artikkeleja ja novelleja lehtiin, hän katsoi itse kirjaillisen uransa alkaneen vasta ensimmäisestä näytelmästä Murtovarkaus, jonka Canth kirjoitti 1879 mutta joka kantaesitettiin Suomalaisessa teatterissa Helsingissä vuonna 1882. Esikoisnäytelmä käsitteli raittiuskysymystä, ja Canth jatkoi kantaaottavaa linjaansa myös myöhemmissä näytelmissään. Kirjailijan kritiikki aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia - muun muassa naisten ja köyhien vaikeaa asemaa - vastaan taisi osua maaliinsa, sillä esimerkiksi näytelmistä Kovan onnen lapsia ja Työmiehen vaimo nousi kohu. Näytelmien kirjoittamiseen Canthia ajoi toisaalta halu olla mukana teatterin maagisessa maailmassa, toisaalta halu edistää kansallista heräämistä siihen parhaiten soveltuvaksi katsotun kaunokirjallisuuden lajin kautta.

Yhteiskunnallisuuden lisäksi Minna Canthia kiinnosti yksilöiden psykologia, heidän mielenliikkeensä ja motiivinsa. Maijala korostaa, että yhteiskunnallinen ja psykologinen kietoutuvat Canthin tuotannossa vahvasti toisiinsa ja olisi keinotekoista erottaa niitä toisistaan. Canth kirjoitti yhteiskunnallisista ongelmista yksilöiden traagisten kohtaloiden kautta ja ammensi teksteihinsä vaikutteita niin aikakauden eurooppalaisen kirjaillisuuden kuvautavoista kuin ajan luonnon- ja sielutieteen näkemyksistä. Ajan realistiselle kirjallisuudelle tyypillisesti Canthinkin päähenkilöt olivat usein naisia, Tolstoin Anna Kareninan, Dostojevskin Netotska Nezvanovan, Flaubertin Rouva Bovaryn ja Juhani Ahon Papin rouva sisaria: Canthin Salakarin Alma Karell, Hanna, Sylvi, Agnes, Anna-Liisa sekä Työmiehen vaimon Homsantuu ja Johanna ovat hekin "herkkiä, helliä, hehkuvaisia" ja intohimoisia, yleensä myös syvästi traagisia hahmoja.

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä – Helena Westermarck (1857–1938)

Harriet Weckman: Kynällä vai siveltimellä
Helena Westermarck 1857-1938
Med pensil eller penna?, suom. Paavo Siltala.
Otava 2009, 125 sivua.

Mitä tarkoitettiin puheella mallien rumuudesta ja siitä, miten naisen ei sopinut maalata, oli minulle käsittämätöntä ja on käsittämättömänä pysynytkin. Minä puolestani pidin mallejani kiinnostavina, minua viehättivät toisen punaiset hiukset ja hänen ihonsa herkät värivaihtelut, ja tumma tyttö muodosti punatukkaiselle suotuisan vastakohdan. Tunsin itseni onnelliseksi kun täynnä nuoruuden intoa levein siveltimenvedoin yritin toistaa mitä luonnossa näin, eikä minulla ollut ajatustakaan maalata kuten maalasin uhmatakseni sillä yleisön makua tai sen käsitystä kauniista ja rumasta. (Helena Westermarck muistelmissaan maalauksensa Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys) vastaanotosta.)

Odotellessani Riitta Konttisen neljästä naistaiteilijasta ja heidän ystävyydestään kertovaa Taiteilijatoveruutta-teosta (Siltala, huhtikuu) haluan tutustua paremmin kuhunkin taiteilijaan erikseen. Oikeastaan vain Helen Schjerfbeckistä tiedän vähän enemmän ja Maria Wiikin työt ovat tuttuja, kun taas Ada Thilén ja Helena Westermarck ovat jääneet vieraammiksi niin tuotantonsa kuin elämäkertojensa osalta. Lukiessani Harriet Weckmanin elämäkertaa Kynällä vai siveltimellä huomasin, että pidän Helena Westermarckin maalauksista kovasti ja että myös taiteilijan persoona ja elämäntarina on tutustumisen arvoinen.

Maalauksesta Kun äiti on poissa väittyy taiteilijan myötätunto köyhiä lapsia kohtaan.

Helena Westermarckin nuoruudessa ei ollut lainkaan itsestäänselvää, että tytöt saivat koulutusta muuhun kuin kodinhoitoon, käsitöihin ja seurustelutaitoihin edes säätyläispiireissä, joihin Helena yliopistokamreeri Nils Christian Westermarckin ja professorintytär Constance Blomqvistin tyttärenä kuului. Tyttökoulun jälkeen Helena opiskeli yksityisesti kieliä ja ainekirjoitusta Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (keisarin hylättyä joitakin "erivapaus sukupuolesta" -hakemuksia vuonna 1873 kukaan nainen ei rohkennut hakea tätä yliopisto-opintoihin oikeuttavaa vapautusta muutamaan vuoteen) ja vuonna 1874 hänet hyväksyttiin Suomen taideyhdistyksen piirustuskouluun. Myöhemmin Helena opiskeli muutaman vuoden taidemaalari Adolf von Beckerin perustamassa yksityisessä akatemiassa.

Vuonna 1879 Helena Westermarck matkusti ensimmäistä kertaa Pariisiin opiskelemaan. Naiset eivät saaneet opiskella Pariisin taideakatemiassa, mutta monissa yksityisissä akatemioissa kylläkin, ja Helena aloitti opinnot madame Trélat'n ateljeessa. Hän sai kannustusta ja ohjausta useilta nimekkäiltä taiteilijoilta ja verkostoitui samalla muiden pohjoismaisten naistaiteilijoiden kuten jo alussa mainittujen Schjerbeckin (johon Helena oli tutustunut jo Beckerin piirustuskoulussa), Wiikin ja Thilénin sekä Elin Danielsonin ja Agda Lindquistin kanssa. Myöhemmin Westermarck kirjoitti elämäkerran muiden muassa läheisistä ystävistään Wiikistä ja Thilénistä, ei kuitenkaan itseään kauemmin eläneestä ja yksityiselämänsä suhteen pidättyväisestä Schjerfbeckistä.

Schjerfbeckin näkemys Westermarckista ja Westermarckin näkemys Thilenistä.

Helena Westermackin taiteellinen läpimurtoteos oli Silittäjättäriä (Tärkeä kysymys), jonka hän maalasi Pariisista palattuaan 1883. Teos oli esillä samana vuonna Kööpenhaminan suurnäyttelyssä, jossa se sai ristiriitaisen vastaanoton. Kiistämättömällä taidokkuudellaan Silittäjättäret lunasti lahjakkaaseen nuoreen taiteilijaan asetetut odotukset, mutta teoksen vaatimatonta aihetta (arkinen kohtaus piikojen elämästä), "rumia" malleja ja impressionistiseen tyylisuuntaukseen liitetty "viimeistelemätön" maalaustapa.

Helenan ura ammattimaisena taidemaalarina hiipui muutamia vuosia myöhemmin ja kuvataide jatkui 1890-luvun alun jälkeen enemmänkin harrastuksena. Yksi syy tähän oli vuonna 1884 alkanut keuhkosairaus, jonka vuoksi voimia ei riittänyt maalaamiseen. Toinen syy oli se, että kirjoittaminen alkoi vetää  Helenaa yhä enemmän puoleensa, ja julkaistut tekstit saivat voittopuolisesti kiittäviä arvioita. Kirjoittamalla – kertomuksia, taide- ja kirjallisuusarvosteluja, lehtiartikkeja, elämäkertoja, novelleja ja romaaneja – Helena Westermarck koki myös voivansa ilmaista itselleen tärkeitä asioita paremmin kuin maalaamalla. Kirjailijana hän halusi vaikuttaa muun muassa naisten asemaan ja oli mukana perustamassa Naiasialiitto Unionia vuonna 1892.

Kirjoittamisen ja naisasiatoiminnan ohella naimattomana pysytellyt Helena Westermarck toimi joitakin vuosia piirustuksenopettajana. Piirtäminen ja maalaaminen kulki mukana aktiivisten taiteilijavuosien jälkeenkin; Helena teki piirroksia ja akvarelleja luonnosta ja maalasi muotokuvia sukulaisistaan ja ystävistään.

Kaksi sielua asuu kehoparkaani,
ne ovat varttuneet siellä yhdessä. 
Toinen sielu on maalarin, 
joka ei tunne voivansa hyvin
ellei sanoja maalata saa.
Toinen sielu on kirjailijan, 
joka ei tunne voivansa hyvin, 
ellei värejä kirjoittaa saa.
(Helena Westermarckin runo)

Tasan viisi vuotta nuorempi veli, Helenalle hyvin läheinen "piilokaksonen" Edvard Westermarck oli arvostettu antropologi ja kansainvälisesti tunnetuimpia suomalaisia tiedemiehiä.

Kirjasta lisää: Maarit Leskelä-Kärki Agricolassa.

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Jaakko Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka
Wsoy 2014, 239 sivua.

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on filosofi Jaakko Hintikan (s. 1929) muistelma ja elämäkerta vaimostaa Merrill Hintikasta (alunperin Jane Merrill Bristow, 1939–1987). Kirjan nimi juontuu Hintikan pohdinnoista, mikä sai Merrill Provencena uraa luoneen periamerikkalaisen feministifilosofin ottamaan aviomiehensä ulkomaalaisen sukunimen avioituessaan kolmannen kerran. Huomaa etten ole filosofi, kun omasta mielestäni on aivan loogista (!) ottaa kolmannen miehensä sukunimi jos on ottanut kahden ensimmäisenkin aviomiehensä nimet käyttöönsä, mutta Hintikan mukaan päätös ilmensi Merrillin syvää sitoutumista ja oli sopusoinnussa Merrillin me-subjektin kaipuun kanssa, ja tämäkin on epäilemättä aivan totta.

Tarina Merrill Hintikan elämästä on kiinnostava kurkistus amerikkalaiseen yliopistoelämään ja seurapiireihin, mutta ennen kaikkea poikkeuksellisen älykkään ja valovoimaisen naisen ajatteluun jna persoonaan. Jaakko Hintikka kuvailee edesmennyttä vaimoaan harvinaisen empaattiseksi ja sen kautta myös sosiaalisesti erittäin taivaksi ihmiseksi, joka pystyi lähestulkoon kokemaan toisen ihmisen tunnetilat, aistimaan tuntemattoman vierustoverinsa persoonallisuuden ja voittamaan monet vastahakoisetkin ihmiset puolelleen. Lisäksi Merrill oli ilmeisti lahjakas kaikessa mihin ryhtyi, oli sitten kyse konkreettisista talousaskareista, osakesalkun hoitamisesta, blackjackin pelaamisesta tai Wittgensteinin teorioiden tutkimisesta.

Hintikka ei viittaa mihinkään lähteisiin kirjassaan; ilmeisesti jokseenkin kaikki anekdootit, yksityiskohdat ja tulkinnat ovat hänen omia muistojaan ja ajatuksiaan sekä sellaista, mitä hän muistaa Merrillin aikanaan kertoneen, kirjoittaneen kirjeisiin tai sanelleen magnetofoninauhalle. Monet anekdootit ovat melko triviaaleja, etenkin tällaiselle suomalaiselle perusjuntille, joka ei tunnista kaikkia name droppingin kohteita. No, Kennedyn kyllä tunnistan, mutta en jaksa olla kiinnostunut hänen rakkausseikkailuistaan. Enkä kyllä, toden sanoakseni, olisi välittänyt kuulla myöskään Merrillin suhteista, joista Jaakon mukaan erääseen (nuoremman työtoverin kanssa) sisältyi aimo annos kasvatuksellista kokeilua ja joista yhden Merrill kuulemma aloitti erään professorin kanssa saadakseen hänet vedettyä pois vakavasta masennuksesta, johon avioero oli hänet syössyt.

Monet merkittäviltä vaikuttavat asiat taas ohitetaan maininnalla. Olisipa kiinnostavaa kuulla, mitä asioita Merrill olisi itse kertonut elämästään ja ihmissuhteistaan, jos olisi saanut valita. Tässä "pienoiselämäkerrassa", joka on pitkälti Jaakon näkökulmaa, on mukana esimerkiksi kirje, jonka nuori Jane Bristow nainen kirjoitti isälleen tämän evättyä häneltä pääsyn itärannikon yliopistoon sekä pari Merrillin kirjoittamaa runoa. Lopussa liitteenä on Merrillin kirjeitä Jaakolle sekä aukikirjoitettuja nauhoitteita: Luojan tähden, rakkaani, en voi kuvitella, kuinka tämä maailma voi olla niin erehtynyt, niin uskomattoman väärässä, etä se on salannut sinulta [Jaakolta] suurenmoisuutesi ihmisenä. -- Voi luoja, toivon sinun tietävän iloni, sen uskomattomasti liikuttavan iloni siitä, että minä olen antanut tuon tunteen sinulle.

Jaakko kuvaa Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka -kirjassa hänen ja Merrillin suurta rakkaustarinaa ja sitä, mikä merkitys heidän suhteellaan oli etenkin Jaakon itsetunnolle ja sitä myöten myös ammatilliselle kehitykselle. On hellyyttävää, kuinka toisen ihmisen rakkaus ja ihailu voi eheyttää ja inspiroida ihmistä, mutta Hintikka kuvaa tätä "vuosisadan rakkaustarinaa" niin kliseisin kielikuvin, niin suurella paatoksella ja niin intiimejä asioita kuvaillen, että vaikutus on lähinnä vaivaannuttava. Minua häiritsee myös se, kuinka Jaakko Hintikka selostaa Merrillin hienoa sartrelaista moraalifilosofiaa, mutta kumpikaan filosofi ei tainnut tuntea tunnontuskia aloittaessaan rakkaussuhteen olleessaan kumpikin vielä tahollaan aviossa. Merrillin uskomaton empatiakyky ei kenties kantanut valtameren taakse syrjäiseen Suomeen?

Tiivistäen – mikäli mikään mielekäs tiivistelmä on mahdollinen – mitä Merrillin ja Jaakon rakkaustarinassa on niin erityistä? Miksi Merrilliä tekee mieli kutsua uudeksi Héloïseksi? Vastaus on hänen persoonallisuudessaan. Juuri se tekee hänen kirjeidensä välittämästä kertomuksesta sen, mikä se on. Juuri se selittää, miksi hän muutti nimensä solmiessaan avioliiton Jaakon kanssa.

Tiivistäen: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka on pikantti lisä suomalaiseen kiss and tell -kirjallisuuden perinteeseen. Kohdehenkilö (tarkoitan nyt Merrilliä, en Jaakkoa) on kiinnostavan ja vähän ambivalentinkin oloinen hahmo, josta olisi kiinnostava tietää lisää, jostakin toisesta näkökulmasta.

Kirjasta on blogannut myös Kirjasieppo.

P.S. Oma vaaatimaton panokseni filosofijuoruiluun olkoon tämä: Eräänä lakkiaislauantaina valkolakkinen (tuleva) filosofi koetti aloittaa keskustelua saman koulun ylioppilastytön kanssa kysymällä "Montako ällää sä kirjotit?". Tyttö liukeni nopeasti paikalta. Good for her.

C. S. Lewis: Ilon yllättämä

C. S. Lewis: Ilon yllättämä
Surprised by Joy, suom. Ritva Miettinen.
Kirjapaja 2013 (2. painos), 282 sivua.

Talvisena lauantai-iltapäivänä, kun nenänpäätä ja sormia nipistelevä pakkanen kiidytti odotuksen ihanuutta ajatellessani kotona odottavaa teetä ja takkavalkeaa ja koko viikonloppu lukuelämyksineen oli edessäpäin, tunsin varmasti niin suurta onnea kuin maanpäällä on milloinkaan mahdollista. Ja erityisesti jos minua vielä odotti jokin uusi, kauan toivottu kirja.

Olen lukenut (tai oikeastaan kuunnellut, ala-asteen luokanopettajan lukemana) C. S. Lewisin kuuluisasta Narnia-sarjasta vain ensimmäisen osan, Velho ja leijona, ja fantasia-genre ei ole muutenkaan se itselleni läheisin kirjallisuuden lajityyppi. Joskus toisella kymmenenellä, en muista takemmin minkä ikäisenä, löysin kuitenkin kirjaston hyllystä Lewisin omaelämäkerrallisen teoksen Ilon yllättämä ja ihastuin sen tarinoivaan muistelutyyliin ja ajankuvaan 1900-luvun alkuvuosikymmenten Englannista. Kirjan nimi viittaa Lewisin kokemukseen jostakin todella kauniista ja hyvästä, jota hän nimitti iloksi (joy) ja jonka hän aikuisiällä ateistista kristityksi käännyttyään alkoi yhdistää uskonnolliseen kokemukseen. Rakastuin kirjassa siihen, kuinka Lewis puhuu kirjoista; monessa kohtaa hän pukee sanoiksi sen, miksi kirjallisuus ja kirjat tekevät ihmisen niin onnelliseksi.

Kirjat ja mielikuvitus olivat Clive Staples Lewisille paitsi nautinto sinänsä, myös tarpeellinen pakotie välillä hyvinkin raskaasta ja ankeasta arjesta. Lewisin äiti kuoli syöpään Lewisin ollessa vain kymmenvuotias, ja aivan kuin menetyksen surussa ei olisi ollut tarpeeksi raskas taakka kannettavaksi, Clive eli Jack, kuten häntä kutsuttiin, ja hänen isoveljensä Warnie lähetettiin pian pohjoisirlantilaisesta kodista meren yli kouluun Englantiin. Koulun hierarkia, epäoikeudenmukainen simputus, suuri työmäärä ja ikävä ilmapiiri kävivät nuoren Lewisin voimille:

En muista milloinkaan – paitsi etulinjassa taisteluhaudoissa enkä aina sielläkään – tunteneeni sellaista jatkuvaa, jomottavaa väsymystä kuin Wyvernissä [Malvern College]. Miten armottomia päivät olivatkaan, miten kauhea herääminen aamulla, mikä loputon tuntien erämää ennen kuin pääsi taas nukkumaan! 

Yksi harvoista turvapaikoista koulun, asuntolan ja urheilukentän muodostamassa kehässä oli koulun kirjasto – jos sinne onnistui livahtamaan, sai olla hetken rauhassa ja silloin – kirjat, hiljaisuus, kiireettömyys, mailan ja pallon kaukaiset äänet, avoimissa ikkunoissa surraavat mehiläiset; vapaus. Kirjastossa saattoi unohtaa raadollisen todellisuuden ja uppoutua Miltoniin, Yeatsiin ja kelttiläiseen mytologiaan.

Olen yleensäkin heikkona kirjoihin, joissa ihmiset kuvaavat lukuharrastustaan: mitä he ovat lukeneet lapsena ja nuorena, mitkä kirjat ovat muodostuneet erityisen rakkaiksi, mitkä lukukokemukset ovat kenties muuttaneet elämän tavalla tai toisella, mitä kirjoja kulttuurivaikuttajat ovat aikanaan lukeneet. C. S. Lewisin Ilon yllättämä tarjoaa tätä herkkua runsain mitoin, sillä kirja on vähintään yhtä paljon "lukemiselämäkerta" kuin hengellinen elämäkerta, ja lukeminen kytkeytyy monin tavoin myös ukonnolliseen kääntymiseen. Aivan erityisesti Lewis rakasti myyttejä ja eepoksia (kuten myös ystävänsä J.R.R. Tolkien), ja pohjoismaiden jumal- ja sankaritarut olivat aivan erityisen lähellä hänen sydäntään, mutta Lewis luki paljon myös esimerkiksi englantilaista runoutta. Monet Lewisin suosikkikirjoista ja -kirjailijoista ovat minulle tuntemattomia tai ainakin lukematta, mutta Lewis osaa (hyvän ystävänsä Arthurin näkemyksiä lainaten) myös pukea sanoiksi sen, miksi pidän niin paljon esimerkiksi Jane Austenin romaaneista:

Arthurin vaikutuksesta luin tuohon aikaan Waverleyn parhaat kirjat, kaikki Brontët, kaikki Jane Austenin romaanit. Totesin niiden tasapainottavan erinomaisesti lukuharrastustani, joka muuten suuntautui lähinnä mielikuvituksen alueelle, ja molemmat tuottivat sitäkin enemmän iloa juuri vastakohtaisuutensa vuoksi. Arthur opetti minua näkemään, että näiden kirjojen viehätys piili juuri niissä ominaisuuksissa, joiden takia minä siihen asti olin vieroksunut niitä. Sitä, mitä minä olisin sanonut niiden "raskassoutuisuudeksi" tai "arkipäiväisyydeksi", Arthur sanoi "kodikkuudeksi". Se oli hänen mielikuvitusmaailmansa avainsana. Hän ei tarkoittanut pelkkää viihtyisyyttä, vaikka se sisältyi siihen. Hän tarkoitti sellaista syvälle juurtunutta ominaisuutta, joka yhdisti nämä kirjat kaikkiin ihmisen pieniin kokemuksiin, säähän, ruokaan, perheeseen ja naapurustoon.

Juuri tuollaisesta kodikkuudesta ja "ihmisten pieniin kokemuksiin" keskittyvästä kerronnasta pidän Jane Austenin ja hänen kirjallisten tyttäriensä Carol Shieldsin ja Anne Tylerin tuotannossa. Lämmintä kodikkuutta on myös esimerksi Anni Blomqvistin, Ulla-Lena Lundbergin ja – sodan kuminasta huolimatta – myös Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjassa. Viimeksi mainituista viisikymmentä vuotta sitten kuollut englantilaiskirjailija ei luonnollisesti ollut koskaan kuullutkaan (Kalevala sen sijaan oli Lewisille tuttu!), ja muutenkin olemme lukeneet varsin erilaisia kirjoja – mutta se, miten Lewis kuvailee suhdettaan kirjallisuuteen ja sitä iloa, mitä hyvän kirjan lukeminen herättää, saa hänet tuntumaan sukulaissielulta.

Mikko-Olavi Seppälä & Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu

Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni. Hymyily, kyynel, laulu
Wsoy 2013, 488 sivua.

Olennainen piirre Aale Tynnin kirjailijakuvassa on, että se 1940-luvun lopulla idealisoitui ja erkani itse kirjailijasta. »Aale Tynni» oli arvoilla latautunut symbolikimppu. Tässä kuvastossa runoilija oli taistellut voitokkaasti kansallisen kunnian puolesta niin kotimaassa kuin ulkomaan kilpakentilläkin. Hän oli liittynyt elimellisesti kirjalliseen perinteeseen ja samalla äiti-lapsirunoillaan valanut luottamusta kansakunnan tulevaisuuteen ja jatkuvuuteen. Hänen rakkaus- ja äitirunojaan arvostettiin siveellisesti puhtaina; ne eivät loukanneet avioliiton pyhyyden ideaa. »Aale Tynni» ei tarkoittanut ihan Suomi-neitoa, mutta kovin kauas tästä »kultamitalivaimon» kuva ei jäänyt.

Tähän kuvaan tuli väistämättä säröjä, koska runoilija kuitenkin oli lihaa ja verta, ajassa muuttuva ihminen.

Asetelma, jossa tytär ja tyttärenpoika kirjoittavat elämäkertaa äidistä ja isoäidistä, on mielenkiintoinen. Riitta Seppälä esiintyy kirjassa luonnollisesti myös henkilönä, Aale Tynnin toisiksi vanhimpana lapsena. Se, että kirjoittajat ovat tunteneet Aale Tynnin henkilökohtaisesti, on elämäkerran kannalta etu, etenkin kun vaikeitakaan perhe-elämän aiheita ei ole karteltu eikä siloiteltu. Tynni oli eläessään varsin pidättyväinen eikä antanut itsestään kovin paljon esimerkiksi lehtihaastatteluissa, mutta hänen runsas kirjeenvaihtonsa vuosikymmenten ajalta tarjosi elämäkertureille yltäkylläisen materiaalin, samoin kuin muut arkistolöydöt ja Tynnin aikalaisten muistelut.

Elämäkerta on ilahduttavan runsas ja yksityiskohtainen, joskin Tynnin inkeriläinen tausta esi-isineen käydään läpi ehkä turhankin seikkaperäisesti. En silti ottaisi kirjasta sanaakaan pois, ja rakastan kerronnan perinpohjaisuutta etenkin silloin, kun kuvataan Aale Tynnin kasvua runoilijaksi ja kirjallisen uran monipuolisuutta: ensimmäisen kokoelman julkaisu ja vastaanotto, työ lastenkirjojen ja aapisten parissa, runouden suomentajan ura. Samalla nykylukijalle muodostuu kuva kirjallisista piireistä ja kirja-alan lainalaisuuksista 1930–luvulla ja sitä seuranneina vuosikymmeninä.

Kuvauksissa Aale Tynnin ja Martti Haavion suhteen kehittymisestä oli minulle aika paljon tuttua, varmaankin siksi, että luin vuosi sitten Aale Tynni-Haavion kirjoittaman ja Riitta Seppälän toimittaman teoksen Kuva kaivattuni – P. Mustapään runojen taustaa (Salainen).  Aale Tynni ja Martti Haaviohan rakastuivat kummankin ollessa vielä tahoillaan naimisissa, eikä heillä Tynnin sanojen mukaan pitkään aikaan ollut yhteistä paikkaa muualla kuin runon maailmassa. Seurustelu – yhteiset kävelyt puistossa, keskustelut kirjallisuudesta ja vaivihkaa runonsäkeisiin kätketyt rakkaudentunnustukset – katkesi vuosiksi kokonaan Haavion puolison Elsa Enäjärvi-Haavion sairastuttua syöpää ja menehdyttyä siihen 1951. Tynni ja Haavio avioituivat vasta 1960, Tynnin käytyä tätä ennen läpi rankan ja riitaisan avioeron Kauko Pirisestä.

Tynni–Haavion uusperheen kuvaus on sikälikin mielenkiintoinen, että siitä on olemassa runsaasti materiaalia myös Martti Haavion lasten näkökulmasta, ennen muuta Katarina Eskolan päiväkirjoissaan ja muisssa teoksissaan kertomana. Aale Tynnin lapsista tiesin vähemmän. En esimerkiksi tiennyt, että Aale Tynnin poika Matti Pirinen oli äitinsä tavoin runoilija, joka "nakutti kirjoituskonetta kilpaa toisessa huoneessa työskentelevän äitinsä kanssa". Äidin hahmo oli läsnä pojan runoissa ja toisinpäin: Matti esiintyi Aale Tynnin runoissa pienestä pojasta lähtien, aina dramaattisen putoamiskuoleman jälkeiseen muistorunoon "Musta kivi" asti ja varmasti sen jälkeenkin.

Suuri menetys Aale Tynnille oli myös rakkaan puolison ja työtoverin Martti Haavion kuolema vuonna 1973, jonka jälkeen Tynni käytti runsaasti aikaa Haavion eli runoilija P. Mustapään muiston vaalimiseen ja kirjaillisen jäämistön järjestämiseen. Runojen kirjoittaminen jatkui. Tärkeän innoittajan ja ateljeekriitikon poismenon jälkeenkin; kokoelman Tarinain lähde runot syntyivät osin surutyön tuloksena. Myös Martin kanssa yhteistyössä hiottu käännösrunokokoelma, sittemmin klassikoksi muodostunut Tuhat laulujen vuotta tuli valmiiksi, ja myöhemmin Tynni käänsi vielä muun muassa mytologisen runoeepoksen Edda.

Aale Tynni oli minulle suhteellisen tuntematon runoilija ennen Hymyily, kyynel, laulun lukemista, mutta nyt haluan tutustua paremmin hänen tuotantoonsa.Tynnin elämässä ja persoonassa tekee vaikutuksen hänen työteliäisyytensä, tunnollisuutensa ja rohkeutensa puolustaa oikeiksi kokemiaan arvoja ja taidekäsityksiä, vaikka ajan henki osoittaisikin toiseen suuntaan. Tynni puhui mitallisen ja laulullisen runon puolesta vapaan mitan aikana ja piti kansallisen ja kansainvälisen vastakkainasettelua käsittämättömänä: rakkaus omaan kotiseutuun ja synnyinmaahan sai Tynnin suhtautumaan uteliaisuudella ja kunnioituksella myös toisten kansojen omaleimaisuuteen, perinteisiin ja kulttuuriin.

Muualla sanottua: Täällä toisen tähden alla, Helsingin sanomat, Turun sanomat

Märta Tikkanen: Kaksi - kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta

Märta Tikkanen: Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta.
Två. Scener ur ett konstnäräktenskap, suom. Liisa Ryömä.
Piirrokset ja aforismit Henrik Tikkanen.
Tammi 2004, 350 sivua.

Ilman häntä ja hurjia hulluja lapsia joilla on hänen geeninsä minulla olisi ollut enemmän aikaa ja rauhaa kirjoittaa, olisin luultavasti aloittanut kymmenen vuotta aiemmin, kenties kirjoittanut enemmän. Ja aivan varmasti eri lailla.

[--]

Pitkään molemmat olivat tyytyväisiä. Kunnes se ei voinut jatkua enää päivääkään. Kunnes istahdin ja aloin naputtaa omalla kirjoituskoneellani, ei enää pikku tuherruksia vaan aivan vakavissani.

Kaksi Hufvudstadsbladetin toimittajaa lähtee yhdessä juttukeikalle, rakastuu päätäpahkaa ja aloittaa suhteen, vaikka mies ja myöhemmin nainenkin ovat tahoillaan naimisissa. Vuosien salasuhteen jälkeen molemmat eroavat ensimmäisistä liitoistaan. Alkaa taiteilija-avioliitto, jossa miehen luovuus pulppuaa pidäkkeettömästi ja vuolaasti kuin laava ja naisen luovuus etsii pieniä uomia päästäkseen esille puolison suuren egon, taiteellisen mustasukkaisuuden sekä lapsiperhearjen ja ansiotyön asettamien paineiden varjosta. Yhteisiin vuosiin, jotka päättyivät miehen kuollessa leukemiaan vuonna 1984, mahtui rakkautta, intohimoa, luovaa työtä, lapsia, yhteiskunnallista vaikuttamista ja räiskyviä yhteenottoja.

Märta Tikkasen Kaksi. Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta on ihana, tärkeä, viisas ja samaa aikaa sekä viiltävä että lempeä kirja. Se kertoo jälleen yhden tarinan Märta ja Henrik Tikkasen avioliitosta, jossa oli halu elää yhdessä ja tuhannen tuhatta vaikeutta jotka kärjistyvät yhteiskunnallisessa myllerrysvaiheessa. Tuosta avioliitosta Märta oli kirjoittanut aiemmin muun runoteoksessaan Vuosisadan rakkaustarina sekä romaanissaan Punahilkka, Henrik puolestaan muun muassa niin kutsutussa osoitesarjassaan, ennen muuta romaaneissa Mariankatu, Yrjönkatu ja Henrikinkatu. Punaisena lankana Kaksi-teoksessa kulkee Märtan halu kirjoittaa, senkin uhalla, että kirjoittaminen repii juopaa hänen ja Henrikin välille, sekä yleinen pyrkimys saada naisten ääntä kuuluville yhteiskunnassa, jossa näiden toivottiin vain hymyilevän taustalla ja vaikenevan epäkohdista.

Tuntuu uskomattomalta, että sekä kirjailijana että kuvataiteilijana lahjakas ja menestyvä Henrik Tikkanen suhtautui nuivasti ja kateellisesti vaimonsa kirjalliseen työhön, mutta niin asia Märtan mukaan selvästi oli. Taitelija-avioliitossa oli paljon inspiroivaa, kehittävää ja hiovaa keskustelua, mutta myös toisen työn mitätöimistä, keskeneräisten töiden varjelua toisen arvostelevilta sanoilta ja jopa mustasukkaisuutta "materiaalista" – Märta ei pitänyt siitä, että Henrik tahtoi ammentaa teoksiinsa myös Märtan suvun historista ja persoonallisuuksista, muun muassa isovanhemmista, joista Märta Tikkanen itse vuosia myöhemmin kirjoitti elämäkertaromaanin Emma ja Uno – rakkautta tottakai.

Märta Tikkanen kuvaa paisuttelematta varsin raadollista perhearkea, jota kuormittivat muun muassa Henrikin alkoholismi, Märtan vaativa päivätyö Arbiksessa, puolisoiden väliset riidat ja nuorimman lapsen, Sofian, MBD ja lievä kehitysvammaisuus. Lapset oireilivat voimakkaasti ja ainakin yksi, Märtan mukaan herkin, kävi vuosia psykoterapiassa. Nykynäkökulmasta on hämmentävää, että perhe ei saanut juuri mitään tukea yhteiskunnalta. Vielä uskomattomampaa on Märtan jaksaminen; hän on todellinen leijonaemo, joka pitää lastensa puolta – toisinaan näiden omaa isää vastaan: vaikka (tai koska) Henrik rakastaa lapsiaan palavasti, hän muun muassa vastustaa Sofian diagnosointia, masentuneen lapsensa terapiaa ja hankkii alaikäiselle mopon. Märta asettaa lastensa tarpeet etusijalle ja kirjoittaa öisin, varastaa hetken sieltä täältä voidakseen kirjoittaa edes jotakin.

Aloitin aivan pienillä asioilla, vain sellaisella minkä saatoin tehdä kotona, miettiä valmiiksi yhdessä lasten kanssa, niitä saatoin koetella, kirjoittaa minuutissa samalla kun hämmentelin patoja ja vaihdoin vaippoja. 

Märtalla ja Henrikillä elämä ja taide limittyivät tiukasti toisiinsa; molemmat kirjoittivat elämästään, avioliitostaan ja suvustaan. Märtan kohdalla voi sanoa, että arki ja kirjoittaminen limittyivät; Henrik ei arkeen juuri osallistunut vaan hänellä oli ensin oma työhuone, myöhemmin kokonainen pihamökki omalla alueellaan. Ennen kaikkea Henrikillä oli vaimo, joka paimensi lapset pois taiteilijaisän jaloista, hoiti kodin, kestitsi vieraita (joiden viihdyttämisestä Henrik kyllä huolehti vuolaalla puhetulvallaan), luki ja kommentoi Henrikin käsikirjoituksia. Ainoa vika vaimossa oli, että hän halusi itsekin kirjoittaa, jopa silloin, kun mies olisi halunnut käydä yhdessä vuoteeseen. Kuten Märta toteaa kirjan alkusanoissa:

Jollen olisi alkanut kirjoittaa, hän ja minä ja rakkaus olisimme eläneet onnellisina kuolemaan asti. 

Tämän kirjan haluaisin omaan hyllyyni. Haluan myös lukea lisää Tikkasia, ennen kaikkea Märtaa mutta myös Henrikiä. Lukemistaan odottaa Henrik Tikkasen osoitetrilogia ja Märta Tikkasen Yötäpäivää.


Lukuhaasteet: Avioliittojuonia

Kirjasta ovat bloganneet myös ainakin Jaana, Liisa ja Karoliina.