Herman Koch; Naapuri

Geachte Heer M. 2014, suom Sanna van Leeuwen ja Siltala 2015,  515s.

Kuvittelen usein mielessäni, että hän vain istuu - nainen tuolissa, elämä kulkee eteenpäin kuin kellon viisarit ilman että kukaan koskaan katsoo, kuinka myöhä jo on.


Hollantilaisen Herman Kochin kirjat kuuluvat niihin, jotka rynnivät röyhkeästi heti ilmestyttyään lukulistani ensimmäiselle sijalle. Jotain röyhkeää näissä onkin. Kirjailijan älyä ja mielikuvitusta on turha kyseenalaistaa, se käy ilmi jokaiselle teoksiin tarttuville jo ensisivuilta. Nämä ovat hyvällä tavalla häijyjä, tekstiltään nerokkaan koukuttavia. Koch todistaa, kuinka miljoonat kerrat kuultuihin tarinoihin voi oikealla katsantokannalla tuoda täysin uusia tuulia.

Ajatellaanpa vaikka mustasukkaisuutta, kateutta, ystävyyttä ja rakkautta, joita takakansi mainostaa. Näihin ihmiselämän peruselementteihin Naapuri porautuu ja tekee sen ihailtavan tuoreesti.

Tarina kertoo Herra M:stä, kitkerän katkerasta miehestä, jolla on hieno koti, nuori ja kaunis vaimo, sekä takanaan ura kansainvälisestä kirjallisesta menestyksestä. Nimenomaan takana. Nykyään hän tuntuu jumittuneen iänikuiseen sota-aiheeseen, joka puuduttaa jo lukijoita... Onko vanhuuttaan rapistuva mies kirjoittanut mitään yhtä iskevää sitten läpimurtoromaaninsa? Ei ole, ei ainakaan yläkerran mystisen naapurin mielestä, joka, kuten teoksen nimestä voi päätellä, tuo mukaan tarinaan hiipivää uhkaa. Onhan naapuri tarkkaillut kirjailijan elämää ja uraa kenenkään huomaamatta. Hän jos kuka osaisi kertoa, millainen mies kirjailijasta kuoriutuu kulissien takana. Tai niiden kaatuessa.

Palataanpa vielä herra M:n läpimurtoromaaniin. Se liittyy löyhästi erääseen tosielämän katoamistapaukseen, jossa pitkä hampainen, mutta itseään komeana pitävä historianopettaja arvoituksellisesti katoaa. Jan Landzaat. Jan, josta liikkui ennen kouluun saapumistaan kiihkeitä huhuja, joiden mukaan mies olisi kiinnostunut naispuolisista oppilaistaan. Olisipa hänelle ollut vielä suhteitakin avioliittonsa ulkopuolella. Huhut laantuvat hiljalleen, mutta sitten Jan rakastuu oppilaista kauneimpaan. Suhteesta tulee lyhyt, ja mies miltei sekoaa sen katkettua... Ainakin hänestä kuoriutuu oikea stalkkeri. Kaunista tyttöä ei saa päästää otteestaan, ei, vaikka tytöllä on jo uusi suhde, tällä kertaa ikäisensä nuorukaisen kanssa.


Lukija lukee kirjan. Jos kirja on hyvä, hän unohtaa itsensä. Se on kirjan ainoa tehtävä. Jos lukija ei pysty unohtamaan itseään vaan ajattelee lukiessaan jatkuvasti kirjailijaa, kirja on epäonnistunut. Lukuilon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Joka tahtoo kokea iloa, ostakoon lipun vuoristorataan.


Vuoristoratalippua en Naapuria lukiessa todellakaan kaihonnut. Kuten Kochin aiemmat suomennokset, myös tämä nappasi rajuun syleilyynsä, josta tipahdin takaisin omaan elämääni vasta viimeisen sivun jälkeen. Olo jäi tyhjäksi. Ei kirjan takia, vaan epätoivon - kuinka kauan seuraavaa Kochia joutuu odottamaan?


"Minä tiesin sen heti", Herman sanoi. "Heti niissä Davidin bileissä, kun tapasimme ensi kerran. Tiesitkö sinäkin, Laura? Jo niissä bileissä?"
Hän ei vastannut, hän ei nyökännyt eikä pudistanut päätään. Hän vain katsoi suoraan kameran linssiin.
Kyllä, hän ajatteli, tiesin minäkin.

***

Kirjasta on postannut ainakin Leena Lumi

Lena Andersson; Vailla henkilökohtaista vastuuta

Utan personligt ansvar 2014, suom. Sanna Manninen ja Siltala 2015, 331s.

Hulluus oli niin läheisesti sidoksissa naisiin - ja hulluutta oli kaikki, mikä häiritsi tavanomaista elämää.

Ruotsalaisen kirjailijattaren, Lena Anderssonin aiempi suomennos Omavaltaista menettelyä tutustutti meidät naiseen nimeltä Ester Nilsson. Kirjoitin hänestä aikoinani näin: "...koin sympatioita Esteriä kohtaan, kunnes lopulta väsyin häneenkin. Olisi tehnyt mieli ravistella tätä runoilija ressua ja pakottaa hänet irti Hugon taikapiiristä. Olisi tehnyt mieli kääriä Ester huopaan ja tarjoilla hänelle kaakaota." Teos oli lyhyydessään hengästyttävä tulkinta järkkymättömästä uskosta, uskosta joka uskoo vaikka ei näe. Uskosta rakkauteen.

Minä en kirjaan rakastunut, myönnetään se heti. Kuitenkin halusin tietää mitä päähenkilölle kuuluu, kuinka hullusti hänen asiansa tällä kertaa ovat. Kyse on jälleen rakkaustarinasta, keskiössä Ester rajuine tunteineen. Eikä vastakaikua tule tälläkään kertaa. Ei ainakaan siinä määrin, että se sokean lailla heittäytyvää naistamme miellyttäisi.

Toisin kuin viimeksi, nyt luin Esterin edesottamuksista sydän sympatioista syrjällään. Tämä teos vei mennessään, enkä ole vieläkään kunnolla palautunut, vaikka lukemisesta on (huokaus) kulunut jo hyvä tovi.

 - Pahoitit mielesi viimeksi, Olof sanoi.
Viimeksi? Ester ajatteli. Mitä viimeksi tapahtui, enkö minä ole koko ajan pahoilla mielin?

Niin, kun viimeksi Esterin intohimon kohteena häilyi Hugo, johon yhdenkään naisen ei pitäisi aikaansa tuhlata, on nyt Olofin vuoro. Ester tapaa kirjoittamansa näytelmän yhteydessä Olofin, naimissa olevan näyttelijän, joka siviilisäädystään huolimatta näyttää vihreää valoa. Ja taas on piru irti. Esterin päässä, sisällä, toiveissa. Sillä mitä tekemistä on järjellä, kun sisin meinaa pakahtua tunteista? Ja voiko Esteriä moisesta syyttää?

Suhde tulee kestämään useamman vuoden, jotka ovat naisparalle silkkaa kidutusta:

Pettymys on autio maa, hävitys ruumiissa, poroksi palanut tuoreus, missä menneestä muistuttaa vain kärähtäneen katku. Ester Nilsson toivoi ihmiskunnan tuhoa, varsinkin Ebba Silfversköldin tuhoa, kun hän käveli Tukholmassa kymmeniä kilometrejä seuraavien kuukausien aikana.

mutta toisaalta hän myöntää ystävilleen saaneensa kokea sen verran häikäiseviä onnenhetkiä, että tuska tuntuu niiden rinnalla yhdentekevältä. Odotus. Vaikkei Olof koskaan lupaa vaimoaan jättää, odottaa Ester. Odottaa ja odottaa.

Hän pakotti itsensä jatkamaan vielä hetken. Mitään ei tulisi koskaan tehtyä, jos ajatteli että se oli tarkoituksetonta. Jotta jaksaisi välittää elämisestä, sen merkitystä oli pakko liioitella.

Lopulta käy toisin kuin edeltävässä kirjassa, lopulta Esteristä kuoriutuu raivoisa soturitar, joka viimein ottaa oman elämän ohjat käsiinsä. Tässä kohtaa minä taputin käsiäni. Teos sisälsi runsaasti oivalluksia rakkauden olemuksesta, rakastajattaren roolista, sekä miehistä, jotka manipuloivat sekä itseään, että läheisiään. Joka sivulta olisi voinut jäätävän hauskan sitaattivaihtoehdon poimia.

Mitä seuraavaksi, Ester? Joko viimein löydät arvoisesi miehen?


Niinpä Ester luovutti jälleen kerran. Mutta mikä oli päivien tarkoitus, jos elämässä ei ollut toivoa huumasta ja elämäntunteesta? Ei ollut mitään tarkoitusta. Piti vain sinnitellä, kun elämä kerran oli annettu kysymättä.

***

Kirjasta on postannut esimerkiksi Leena Lumi, jonka sivuilta löydätte runsaasti linkkejä muihin arvioihin.

Gillian Flynn; Teräviä esineitä

Sharp Objects 2006, suom. Maria Lyytinen ja WSOY 2015, 317s.

"He, hän, kuka ikinä. Se kusipää. Sairas lapsentappaja. Sillä väliin kun minä ja perheeni olemme nukkumassa, kun te ajelette ympäriinsä tekemässä juttujanne. tuolla jossain on ihminen, joka etsii lapsia uhreikseen."

Postaukseni kulkevat edelleen n. kuukauden jäljessä siitä, kun kirjat olen lukenut. Karin Slaughterin Näkymättömän otin ennen Teräviä esineitä ja täytyy myöntää, että kahden vahvan naiskirjailijan painissa voitti tällä erää kirkkaasti Gillian Flynn! Yhdysvaltalaisen trillerikirjailijattaren uusin suomennos, joka on samalla hänen esikoisteoksensa, koukuttaa kieroudellaan. Teksti on mitä oivallisin osoitus Flynnin mielipuolisesta mielikuvituksesta.

Teinitytöt, heissä on ainakin näin keski-ikää lähestyvän naisen silmin katsottuna, jotain uhkaavaa. En ole vielä niin vanha ettenkö murrosiän vuosiani muistaisi, mutta muistot eivät juuri lohduta... Päinvastoin. Olinhan silloin kävelevä katastrofi! Niin ovat kirjan tytötkin. Mutta enemmän tai vähemmän sekaisin tässä tuntuu olevan yksi jos toinenkin henkilöhahmoista.

Ei vähiten päähenkilö Camille Preaker, toimittaja, joka kirjoittaa juttua kotikaupunkiaan ravisuttavasta skandaalista: kaksi pientä tyttöä kadonnut. Juttu tempaa Camillen mukaansa, luonnollisesti, ja pian naisen vanha itsetuho nostaa päätään. Terävät esineet kiehtovat, iho kaipaa niiden kosketusta, uusia sanoja, lisää uusia sanoja...

Masennusta sanotaan aina mustuudeksi, mutta minä olisin mielelläni herännyt tummasävyisiin tunnelmiin. Minulle masennus näyttäytyy virtsankeltaisena. Loputtoman laimean virtsan värisenä uuvuttavana taipaleena.

Camille on päähenkilönä aivan loistava, samoin kuin muutkin Flynnin aiemmista tarinoista tutut hahmot. Camille ei aseta rimaa korkealle. Hänen rinnalleen on helppo asettua, tuntea kaipuu alkoholin lohdullista vaikutusta kohtaan, ahdistua häiriintyneestä äidistä, joka uhkaa taas imaista naisen minuuden. Samalla pikkukaupunki vaikenee omiin haavoihinsa. Mutta haavat on avattava, salaisuudet paljastettava, jotta voisi tapahtua puhdistuminen.

Teräviä esineitä on helppolukuinen ja ihanan räväkkä kirja, mutta sen sanoma sairas. Ja ehkä juuri siksi niin oudon kiehtova.


Minä olen tässä, sanoin, ja se tuntui tyrmistyttävän lohdulliselta, nuo sanat. Kun joudun paniikkiin, lausun ne itselleni ääneen. Minä olen tässä.


Romaanista ovat postaneet ainakin Booking it some more, Tuijata, Leena Lumi, Mai Laakso, Arja, Omppu,  Krista

Sarah Waters; Parempaa väkeä

The Paying Guests 2014, suom. Helene Bützow ja Tammi 597s.

Hän tunsi itsensä yhtäkkiä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Hän hiipi huoneeseensa ja riisuutui sytyttämättä kynttilää, käpertyi epätoivon kourissa sänkyyn. Mitä virkaa hänen elämällään oli? Hänen sydämensä oli kuivunut; kuiva luumu, fossiili, kuonakappale. Hänen suunsa olisi voinut olla täynnä tuhkaa. Kaikki oli täysin toivotonta ja turhaa...

Sarah Waters on brittiläinen naiskirjailija, ihanuus, jonka useimmat blogikollegoistani ovat löytäneet jo ajat sitten. Itse tulen jälkijunassa, nyt jo kaikki kirjailijattaren suomennokset lukeneena, mutta hullaantuminen, täydellinen antautuminen tapahtui vasta tämän uusimman myötä. Parempaa väkeä on tunnelmaltaan niin käsittämättömän vahva, tekstiltään romanttisen vanhahtava, aiheeltaan silti päivänpolttava. Paksu kirja vetäisi välittömästi mukaansa mystiseen lukuflow:hun, sivut kääntyivät kuin noiduttuina, henkeä pidätellen, tukahdetutuista tunteista raskaana...

Jälleen kerran Waters kuljettaa meidät menneisyyteen, 1920-luvun Lontooseen, jossa väestö yrittää palailla sodan romuttamina takaisin normaaliin arkeen. Näin tekevät myös Frances Wray äiteineen. Perheen miesten kuoltua naiset pyrkivät pitämään yllä totuttua elintasoa, komeassa talossaan hienostoalueella. Ovathan he parempaa väkeä. Mutta pienen perheen varat ovat käymässä vähin. Tarina alkaa, kun Wrayt ottavat ikivanhan, hulppean talonsa yläkertaan vuokralaisia.

Frances, joka on jo mielessään luovuttanut oman elämänsä suhteen, kauan sitten kukkineiden unelmien kuihtuessa yksi kerrallaan, saa nyt uutta ajateltavaa Barberin pariskunnasta. He ovat nuoria ja nykyaikaisia, ulkokuorensa mukaan he viettävät ilakoivaa yhteiseloa mutta... Frances huomaa pian Lilian Barberin hiljaisen yksinäisyyden. Näkyykö naisen silmissä myös surua?


"No, Yorkshiren isoäidilläni oli tapana sanoa, että avioliitto on kuin piano; välillä vireessä ja välillä ei. Ehkä teidän avioliittonne laita on samoin."


Nämä kaksi erilaista mutta ihanaa naista ystävystyvät, eikä aikaakaan, kun myös rakastuminen ja intohimo astuvat mukaan kuvoihin. Valitettavasti mikään kaunis ei ole pysyvää. Tahtomattaan naiset saavat aikaan tapahtumavyöryn, jonka pysäyttäminen tuntuu mahdottomuudelta.

Minä, joka aavistuksen vierastan romanttista kirjallisuutta, tahdon alleviivata tässä ja nyt kirjailijan taitoa kertoa intohimosta, tuoda se ihan tykö kuitenkin sortumatta imelyyksiin. Vastapainona rakkaudelle on aina jotain pimeää. Uhkaavaa. Ehkä juuri se tekee näistä lukuromaaneista niin mahdottoman sydämeenkäyviä. Parempaa väkeä on kauniilla tavalla koruton kirja. Kirja, johon ei voi olla totaalisesti rakastumatta!


Frances sanoi hetken kuluttua: "Minusta tuntuu, että haluat ihailua. Ihailua miehiltä, minulta, kaikilta. Onko se totta?"
Lilian pudisti hymyilllen päätään. "Ei."
"Luulen kuitenkin niin. Minä voisin olla joku toinen, kuka tahansa."
Lilian pudisti kuitenkin taas päätään, ja hiussuortuva valahti hänen silmilleen. Hän katsoi Francesia sen takaa, ja hänen hymynsä haihtui. "Ei. Vain sinä."


Oi!!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Lumiomena, Ulla, Irene 

Graeme Simsion; Vauvatesti

The Rosie Effect 2014, suom. Inka Parpola ja Otava 2015, 399s.

"Ei ole lainvastaista olla omituinen."
"Onneksi. Muuten minut olisi jo tuomittu sähkötuoliin."

Hei tyypit, pitkästä aikaa chick-littiä! Eikä mitä tahansa hömpänpömppää vaan laadukasta, fiksua, oikeasti viihdyttävää tekstiä. Genre ei ole minun, mutta Vaimotestipä oli. Näin uskalsin veikata, että teoksen toinen osa, jossa omalaatuisen ihku Don Tillman on tulossa isäksi, voisi olla lukemisen arvoinen kirja.

Ja olihan se! Oli, oli! Tarina alkaa niinkin dramaattisesti, että Donin vaimo Rosie vaihtaa viinin appelsiinimehuun. Mitä ihmettä! Kuten aiemmasta kirjasta muistamme, Don ei pidä yllätyksistä, muutoksista puhumattakaan. Voitte arvata, kuinka hän suhtautuu Rosien uutiseen tulossa olevasta vauvasta... Tai ehkä ette. Don nimittäin flippaa ihan kunnolla. Mutta koska hän pohjimmiltaan kuitenkin on järkevä tiedemies, toipuminenkin on nopeaa, ja Don ryhtyy tutkimaan edessä olevaa "prosessia". Raskautta, vanhemmuutta, isyyttä, Keinot ovat donmaisen kekseliäitä, mutta muun maailman silmissä ehkä eivät täysin korrekteja.

Romanttisen komedian tapaan seuraa monenlaisia tragikoomisia tilanteita, tapahtumavyyhtejä, jotka keriytyisivät auki, mikäli pääpari vain avaisi suunsa - mutta näin ei tietenkään tapahdu. Muutenhan koko kirjaa ei olisi olemassakaan.

"Arvaa mitä. Kukaan ei toivo kuolinvuoteellaan, että olisi viettänyt enemmän aikaa toimistolla."

Don hurmaa lukijansa jälleen kerran, mutta Rosie nostatti ainakin omat niskakarvani pystyyn. Mikä naikkonen! Ja silti jäin miettimään, kuinka itse olisin hänen nahoissaan toiminut. Raskaana, herkässä mielentilassa, aviomiehen häärätessä vieressä ties mitä, kuitenkin hyvää tarkoittaen.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Graeme Simsionin romaanit tarjoavat minun mielestäni parasta hömppää, kiitos omaleimaisen persoonan omaavan päähenkilön, sekä tapahtumarikkaiden juonenkäänteiden. Näiden parissa ei tarvitse sen enempää pitkästyä kuin häpeilläkään. Go Don!


"Älä intä häntä kuoliaaksi. Äläkä unohda sanoa hänelle, että rakastat häntä."
"Hän tietää sen."
"Milloin sinä viimeksi sanoit sen?"
"Väitätkö, että minun täytyy sanoa se hänelle useampaan kertaan?"

Kirjasta ovat postanneet ainakin

Krista ja Sivu sivulta