Nicci French; Ihon alla

Beneath the Skin 2000, suom. Kristiina Savukurki ja Otava, 399s.

Minä tarkkailen sinua.  


Mahtavaa. Loistavaa. Mieletöntä. Ette usko kuinka liekeissä olen lukiessani nyt uusintana kirjailijapari Nicci Frenchiä. Ihon alla on näistä ehdoton lempparini. Sen jälkimainingeissa luin peräjälkeen kaikki suomennokset, hetkinen, olikohan se aikaa ennen blogia taikka sitten naputtelin näistä edesmenneeseen Vuodatukseen. Joka tapauksessa toisinaan on hyvä palata vanhojen suosikkien pariin ja aivan pakkohan Frenchiltä on (taas) kaikki lukea! Miten yksityiskohtainen, kerrassaan fiini tyyli, joka saa haistamaan helteen paahtamat lontoolaiset kadut. Katsomaan murhaajan silmillä niin tarkkaan, että uhrin pisamat voi miltei laskea, huomata ajamattomat sääret, lohkeilleen lakan varpaan kynnessä.

Pikaisella vilkaisulla tarinan kolmella naisella ei ole muuta yhteistä kuin siro vartalo. Kunnes he alkavat saada kirjeitä. Kunnes he alkavat pelätä.


Zöe: Hyvin hitaasti lattia tuli vastaan. Tunsin pääni ponnahtavan lattialaudoista, jalkojen liukuvan puupinnalla. Kuulin miten lempeä sade ropisi ikkunaruutuun. En pystynyt puhumaan, ei ollut mitään sanottavaa, ei aikaa sanomiseen, mutta syvällä sisälläni oli ääni, joka hoki: lopeta, ole kiltti ja lopeta. Ole kiltti.


Jenny: Ikävä tuottaa pettymys. Mutta tällainen minä olen: minä, Jenny Hintlesman, Cliven vaimo, Joshin, Harryn ja Christon äiti. Ota tai jätä. Itse asiassa, kunpa jättäisitkin minut rauhaan, niin että pääsisin taas jatkamaan elämääni.


Nadia: Luovuttaminen oli aina saanut minut ajattelemaan rakkaan ihmisen kädestä hitaasti kirpoavaa otetta, mutta nyt, kun olin nähnyt valokuvat ja raportit, näin mielessäni pikemminkin kaksi kielekkeen reunaa kouristuksenomaisesti puristavaa kättä, joita raskaat saappaat talloivat irti.


Kirjeiden kirjoittaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä niin naisia, kuin myöhemmin poliisiakin. Hän tarkkailee. Hän katsoo. Hän "rakastaa".



Nicci French kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisiä psykologisia trillereitä, joissa ahdistavia tilanteita lähestytään arkisesti uhrin näkökulmasta. Kirjailijapari ei tyydy tavanomaiseen, he kaivautuvat pikkutarkoilla havainnoilla syvälle ihon alle. Muistaakseni seuraavat suomennokset eivät aivan tätä tasoa tavoita, mutta kaikki Frenchit edustavat kuitenkin genren parhaimmistoa. Älkää antako alkuperäispainoksen kansien hämätä! Tai - kyllähän näistä aistillisuutta löytyy, hyytävää, kalmanhajuista sellaista.


Lukumaniani pauloissa olen tullut ahmineeksi kirjan jos toisenkin, mikä tarkoittaa alati kasvavaa blogattavien pinoa. Kärsivällisyyttä pyydän. Puran ryysistä parhaan kykyni mukaan :)

Kolme romaania vahvoista naisista

Hei! Päätin heittäytyä hurjaksi, ja tehdä hiukan erilaisen postauksen tällä kertaa. Olen viettänyt löhölomalukuviikkoa, nautiskellut hitaasti (kuvaannollisesti) pureksien kahta vanhempaa suosikkiromaaniani, ja yhtä aivan uutta. Tarkoitus oli lukea tätä postausta varten myös Karin Alvtegenin Häpeä (ah!), mutta jääköön se vielä tuonnemmaksi.

Nämä upeiden suomalaisten naiskirjailijoiden teokset soisin jokaisen naisen lukevan! Tarinat ovat hyvin erilaisia, hyvin samankaltaisella sanomalla. Rakkaus. Riippuvuus. Rohkeus. Rappeutuneeseen kartanoonsa erakoitunut Ellie, seuranaan menneisyyden haamut. Krooninen kipupotilas Maria omassa pesässään. Miellyttämiseen ja läheisriippuvuuteen sairastunut Tii. Mutta osaavatko nämä naiset kasvaa, päästää irti, näyttää todelliset leijonan voimansa? Vai... jäävätkö he vangeiksi unohdukseen?

Savukeidas 2016, 182s.

Kirsi Alaniva; Villa Vietin linnut


Kevät herää hänen tumman vihkipukunsa alla. Krookukset, esikot ja orvokit puskevat päänsä esiin kireiden saumojen välistä ja tekevät tilaa rinnan alle juurtuneelle kaipaukselle. Ihohuokoset avautuvat hiirenkorville, ja hetken hän näkee edessään korkeiden kallioiden reunustaman lammen ja puut, jotka arkoina vihertävät vasten pilvetöntä taivasta.


Turun Yliopiston ja Savukeitaan järjestämän kirjoituskilpailun voittaneen Kirsi Alanivan Villa Vietin linnut lehahti lukulistalleni Mai Laakson vahvasta suosituksesta (terkkuja!). Saari, kituen rapistuva kartano, siellä asuu Ellie omiin houreisiinsa pakenevan äitinsä kanssa. Naiset ovat kuin menneiden sukupolvien kokemaa väkivaltaa kantavien kuoria. Heissä elää kerroksittain tämä hetki, ja jo kauan sitten tapahtunut. Menneisyyden naiset eivät jätä rauhaan, eivät, ennen kuin ovat oikeutensa saaneet.

Goottilainen aavetunnelma nosti ihon kannalihalle. Luonto, lukitut huoneet, linnut. Tässä romaanissa on aivan kaikki kohdillaan. Ja Ellie, lähde, lähde pian, ennen kuin on liian myöhäistä...


Hetken näytti siltä kuin silmieni edessä olisi pyörinyt vanhan kauhuelokuvan kela. Mustavalkoisia ihmisiä omituinen ilme kasvoillaan, suurin osa vasta lapsia. Joidenkin silmät pistivät kuvista esiin näyttäen siltä kuin ne olisi puhkottu harpin päällä ja asennoissa oli jotain luonnotonta, ihmisissä jotain perinpohjaisesti vialla. 

Gummerus 2004, 240s.

Tuija Välipakka; Härkätanssija

Rakkaus on sitkeä. Se ei kuole mustelmiin, rumiin sanoihin, laukauksiin. Ei oven lävistäviin mailoihin, valheisiin, moottoritien punaiseen peittoon. Rakkaus: kuin pohjamudasta esiin sätkivä kala, yhä se ui, vaikka on moneen kertaan perattu.


Haamutunnelmista nykyaikaan. Runoilijana tunnetun Tuija Välipakan Härkätanssija kertoo niin valitettavan tutuntuntuisesta ilmiöstä; läheisriippuvuudesta. Tii on jo tottunut menettämään rakkainpansa; ensin menivät vanhemmat, ja seuraavaksi kuoli aviomies Mikael. Mennyt ei tässäkään romaanissa päästä päähenkilöä otteestaan. Se piinaa, kiduttaa, tukahduttaa.

Sitten Tii tapaa aivan unelmalta vaikuttavan Samuelin. Vihdoin nainen tuntee taas voivansa elää, hengittää, rakastaa - mutta vain Samueliin nojaten. Ja tietysti mies osoittautuu manipuloivaksi narsistiksi. Voi Tii, taas sama kuvio! Uskallatko vihdoin kokeilla omia siipiäsi?


Jos mikään on totta, tämä on: unohtaminen on nousemista seisomaan omin jaloin. Kepeästi kuin lapsi eräänä päivänä. Mutta hän ei ole lapsi enää.

Like 2013, 264s.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo


Nuorempana päiväperhona oli järkyttävintä havahtua suden hetkellä, sydän tykyttäen ammottavan yksinäisyyden pohjattomaan kaivoon. Sama tunne kun katsoo peiliin eikä näe siellä mitään, edes pimeää. Nyt ne ovat rakastajiani: sudet, pimeys, avaruus ja yksinäisyys. Valo, lampaat, selkeät rajat ja ihmiset ovat muuttuneet vihollisiksi.


Siinä missä Ellie linnoittautuu kartanoonsa, asuu Maria ison asunnon pienimmäisessä huoneessa. Itse asiassa elintila on kutistunut sängyksi. Hän on ympäröinyt itsensä tietokoneilla, turruttanut kivun runteleman kehonsa lääkeyhdistelmillä. Marialla on kaksi rakastajaa: kärsimys ja... Luukas. Nuoruudessa Marian hylännyt mies, nykyään naimisissa, on palannut ainoana voimaannuttavana tekijänä naisen elämään. Luukas, Marian valo, kirkkaus, kunnia.

Mutta kuka on tarinan huora, kuka madonna?

Valkoinen valo on minulle, fibromyalgiapotilaalle, kuitenkin näistä, ja monista muista teoksista se kaikkein rakkain. Siinä missä Hanna-Riikka Kuisma kuvaa ihmissuhteita, päänsisäisiä tunnetiloja neulansilmän tarkkuudella, hän antaa myös fyysiselle kivulle puistattavan todentuntuiset kasvot.


- On tehty tutkimuksia, epäilty sitä tätä ja tuota, yritetty hoitaa. Melkein parempi jos olisi jotain etenevää, mutta ei taida olla. On vain kipu.



Alanivan, Välipakan ja Kuisman romaaneja yhdistää loistava kielenkäyttö; kaikki he kirjoittavat voimallisen kauniisti, rujoja aiheita pelkäämättä, pystypäin. Minä kiitän!

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Harjukaupungin salakäytävät

Pasi Ilmari Jääskeläinen 2010, 372s. (omasta hyllystä)


Elämä on päärynä, joka yleensä unohdetaan lasikulhoon nahistumaan samalla kun syödään päivästä toiseen perunoita.
Kerttu Kara: Elokuvallinen elämänopas

Kafka rannalla heitti minut niin intiimisti maagisen realismin maailmaan, että siitä irti pyristely tuntuu mahdottomalta. Aloitin paria teosta, jotka kuitenkin lässähtivät jo alkuunsa kuin kipeän kissan häntä. En päässyt sisälle arkielämään, en ole päässyt vieläkään.

Koska olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -teoksen kahteen kertaan (tällainen uudelleenluku on erittäin epätyypillistä minulle), päätin antaa Harjukaupungillekin toisen mahdollisuuden. Aivan vielä minun ei tarvitsisi päästää irti maagisuudesta, joka leijuu kuin kiehtova huntu lajityypin yllä. Voisin edelleen elää unenkaltaisessa tilassa, haaveilla ja katsoa, saavatko sanat uudenlaisia merkityksiä.

Ja toisaalta, luettuani Harjukaupungin sen ilmestymisvuonna, olin inhottavan flunssan kourissa. Ilmankos minusta tuntuikin nyt siltä, kuin olisin vajonnut kirjan maailmaan ensimmäistä kertaa. Puhtaalta pöydältä. Henkilöiden tuttuudesta nauttien ja kuitenkin seikkailumielellä.

Olli tunsi maisemaa katsoessaan vaikeasti määriteltävää kaipuuta. Samalla tuntui kiehtovan unen tai koskettavan elokuvan jälkeen. Kuin olisi päässyt lähelle jotain merkityksellistä, johon ei kuitenkaan aivan yltänyt.

Kustantaja Olli Suominen kärsii työtovereiden diagnosoimana keski-iän kriisistä. Vaikka arki alkuun rullaa hyvinkin tutunoloisissa perhekuvioissa vaimon ja pojan parissa, kuva normaalista alkaa hiljakseen repeillä. Ensin se käpristyy reunoilta, pian se kärventyy tuntemattomaksi. Koska Olli on alkunut nähdä levottomuutta aiheuttavia unia ensirakkaudestaan Kerttu Karasta. Kirjailijanaisesta, joka tunnetaan maailmanlaajuisesti teoksestaan Elokuvallinen elämänopas;

Tarkkaile ihmisiä odotushuoneissa, puistojen penkeillä, rautatie- ja linja-autoasemilla. Huomaat, että kun toiset katoavat läpikuultavaan merkityksettömyyteen, jotkut saavat huomiosi etkä voi olla katselematta heitä ja aprikoimatta, millaista olisi olla osa heidän elämäänsä ja muistojaan.

Romaanissa yksi "päähenkilöistä" on Facebook, jonka kautta Olli ja Kerttu alkavat toisilleen viestitellä. Kerttu on kirjoittamassa taianomaista teosta Jyväskylästä, nyt Ollin talliin siirtyneenä. Työkuviot jäävät kuitenkin pian sivuun, koska tilanteet muuttuvat ja kehittyvät elokuvallisen nopeasti. Siinä missä teoksen alku lähti liikkeelle kiusoittelevan hitaasti, kiihtyy tahti hengästyttäväksi viimeistään toisessa luvussa. Unia ja unelmia. Menneisyys, jolloin tapahtui jotain peruuttamatonta.

Ollin ja Kertun tarina lähti lapsena liikkeelle Harjukaupungin salakäytävistä. Sinne Olli päätyi silloisen kaveriporukkansa, Viisikoiden opastamana. Tai oikestaan salakäytävistä tiesi vain Karri. Karri, joka...

- Ei, Karri sanoi niin tiukasti, että muut säpsähtivät. Hän makasi rähmällään maassa, kasvot kolon sisällä. - Ei tämä eläimen kolo ole. Jotain ihan muuta tämä on. 

Kirjan luettuani, tulisella palolla, pääsin taas lähelle Ollin ja Kertun salaperäistä rakkaustarinaa. Pääsin itselleni tuttuun kaupunkiin, jonka M-hiukkasia en ennen tätä romaania tiennyt olevankaan. Ja nyt kaupunki ikään kuin kutsuu ottamaan itsestään selvää. Tule ja katso, jos uskallat. Minulla on sinulle näytettävänä paljon enemmän, kuin ikinä voisit kuvitellakaan. Mutta varo salakäytäviä, ellet halua niihin hukkua.

Romaani on kirjabloggareiden laajasti rakastama, sori kollegat, linkitän nyt laiskasti vain Leena Lumille, josta pääsette eteenpäin.

***

Tiedätkö, viime yönä sinä imit minua ja minä laukesin suuhusi ja sinä sanoit rakastavasi minua ikuisesti. Me takerruimme toisiimme ja vannoimme, että jos jokin joskus erottaisi meidät, etsisimme toisemme uudestaan.

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

A Thousand Splendid Suns 2007, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2008, 399s.

"Kuinka laskea ne kuut, jotka sen katoilla himertävät,
tai ne tuhat loistavaa aurinkoa, jotka sen muurien taa
kätkeytyvät." - Sa'ib-e Tabriz

Kirja on saanut nimensä 1600-luvulla kirjoitetusta runosta. Runo kuvaa Kabulia, jonne kirjailija tarinan sijoittaa. Afganistaniin, sen loiston päiviin mutta myös hornankattilaan, jonne taliban-hallitus maan syöksee. Tarina valottaa tuota muun maailman unohtamaa kolkkaa rujon kauniisti, paikoin jopa hilpeästi, vaikka maan historia onkin kivusta raskas. Kuitenkaan romaani ei ole vain kertomus Afganistanista. Se on kahden vahvan, upean naisen tarina, jotka putoavat kadotukseen joutumalla erään miehen aviovaimoiksi...

Mariam on tottunut jo lapsena ymmärtämään olevansa "alempana" muita. Onhan hän harami, äpärä, tuloksena mahtimiehen pikaisesta hullaantumisesta palkolliseensa. Mies rakentaa Mariamille ja hänen äidilleen pienen talon maittensa liepeille, ja siellä Mariam viettää lapsuutensa katkertoituneen nanansa kanssa. Koska nana opettaa jo varhain mitkä ovat maailman säännöt, mikä on meidän naisten osa. Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Mariamin elämän ilo ja valo ovat isän viikottaiset vierailut, joista tyttö ammentaa voimansa. Ihailusta, nähdyksi tulemisesta.Vaikkei häntä ole kauniilla kasvoilla siunattu.

Laila taas on saanut elämäänsä huomattavasti paremmat lähtökohdat, onhan hänellä läsnäoleva isä, jonka silmäteränä tytär on saanut paistatella. Onhan hänellä kauneutensa, onhan hänellä Tariq... Ja Tariqin katse, hänen tiheään vaihtuvat ilmeensä, joissa kuvastuivat pelko, hellyys, anteeksipyyntö ja hämmennys, mutta ennen kaikkea ja kaikkein eniten halu.

Traagisten sattumien johdosta molemmat naiset naitetaan Rashidille, joka onkin oikea "päivänpaiste" mieheksi. Alkuun Mariam saa elää toiveikkaita vuosia, mutta sitten Rashidin todellinen luonne paljastuu. Sydän kurkussa hän miettii kuumeisesti, minkä tekosyyn varjolla Rashid tänä iltana kävisi hänen kimppuunsa.

Mikä tässä kirjassa, pitkälti samaa aihetta piirtävässä, kuin juuri lukemassani Hiljaisuuden tuolla puolen, on sellaista, että tahdoin siihen uudelleen palata. Luin romaanin nyt toiseen kertaan nähdäkseni, tekisikö se edelleen yhtä suuren vaikutuksen, kuin aiemmin. Muistan aikoinaan kirjan ilmestyttyä, että se jakoi mielipiteitä suurestikin. Kaikki eivät pitäneet. Näinhän se on toki aina, jokainen kirja on jokaiselle eri, mutta tahdoin nyt tutkailla vuosien jälkeen, miksi Tuhat loistavaa aurinkoa minut lumosi.

Yksi syy on kirjan päähenkilöt, Mariam ja Laila. He ovat niin inhmillisiä, niin helposti samaistuttavia jakaessaan ajatuksiaan teoksen sivuilla. Mariamin tarina on traagisempi, mutta mikä urhea, rohkea nainen hänestä burqansa alta paljastuu. Laila on teoksen ilopilleri, jota edes jatkuva pahoinpitely ei voi murtaa. Ja toisena äitiys, teema joka viiltää tällaisen emon sydäntä, niin keskeisellä paikalla kirjassa! Ystävyys ja uskollisuus, jotka sekä liikutavat, että hymyilyttävät. Hosseinin tarinan kuljetuskin on vailla vertaansa. Hän ottaa lukijan, vie mukanaan koko tunteiden kirjoon, upottamatta kuitenkaan sentimentaalisuuteen. Aihe on päivänpolttava ja aina ajankohtainen. Samanlaisista häpeän ja hyväksynnän haluista, kuten Mariam, voimme naisina Suomessakin kärsiä. Samanlaisia pelkoja jakaa, Lailan omistuneisuuteen tukeutua... Naisenasema on aina ollut vaakalaudalla ja siksi on hienoa, että juuri mies on tämän tekstin takana!

Kyllä te tiedätte, jotka olette paistatelleet Tuhannen auringon loisteessa. Loistakoon se Mariamin ja Lailan tarinaa kaikkialle Blogistaniaan, nouskoon tämä teos yhä uudelleen luettavien listalle!

Johan Theorin; Yömyrsky

.

Nattfåk 2008, Tammi 2009, 432s.

Kuolema oli lähempänä kuin ennen, se tuli sisään taloihin.
Vanhan navetan ylisille on raapustettu hätäisesti naisen nimi: RAKASTETTU CAROLINA 1868. Carolina on ollut kuolleena yli satakaksikymmentä vuotta, mutta hän on kuiskannut minulle seinän läpi, miten Åluddenissa saattoi käydä - aikoina joita joskus kutsutaan vanhoiksi, hyviksi ajoiksi.
-Mirja Rambe

Blogistanian Globalia voittajaa jännittäessä postaan nyt kirjan, joka liittyy aiemmin lupailemaani teemalukemiseen "vanhat suosikit uusintakierroksella" sekä myös kiinteistöhaasteeseen. Tarina kun sijoittuu tukevasti 1800-luvulla rakennettuun, suureen kartanoon, johon tukholmalaisperhe pahaa aavistamattomana muuttaa. Tadaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!  Yleensähän en lue enää nykypäivänä suosikkeja toistamiseen, aika ei yksinkertaisesti riitä. Siksi otinkin aiheen teemaksi, jonka ispiroimana on helpompi tarttua jo tuttuun teokseen, makustella ja tarkkailla sitä kuin vanhaa ystävää, jonka tapaa vuosien jälkeen.

Olen fanittanut Theorinia hänen ensimmäisestä suomennoksestaan, Hämärän hetki saakka ja Yömyrsky on järjestyksessä kirjailijan toinen. Mistään sarjasta ei ole kyse, tarinat kun ovat kaikki aivan omanlaisia yksilöitä. Nämä persoonalliset timantit ovat sijoitetut tyrskyisen suolaiseen Öölantiin.

Yömyrsky kertoo Joakim Westistä, joka pakenee omaa haamuaan Tukholmasta Öölannin saarelle ja ryhtyy vaimonsa Katrinen kanssa kunnostamaan Åluddenin kartanoa. Perheeseen kuuluu kaksi pientä lasta, Livia ja Gabriel. Perhe ei kuitenkaan ehdi nauttia rauhasta merenrannalla, kun jo tapahtuu hirvittävä kuolintapaus, ei mitenkään harvinainen tässä kartanossa...

Toisaalla saaren idylliä häiritsee mökkejä ryöstelevä rikosliiga. Juuri saaressa työnsä aloittanut poliisi Tilda saa kontolleen varkaiden pysäyttämisen, mutta miettii myös liittyisikö Åluddenin onnettomuuteen mahdollisesti rikos.

Näistä aineksista on Yömyrsky tehty. Se ei ole perinteinen kummitustarina, vaikka on siinä mausteita kauhun elementeistäkin. Myöskään perinteiseksi dekkariksi ei romaania voi luokitella, koska teoksessa kuvataan hyvin vähän poliisin työtä. Kirjan pääpaino on psykologisissa ulottuvuuksissa hivenen mytologialla maustettuna. Surutyötätekevä perhe, joka yrittää rakentaa arkea menetyksen särkemistä sirpaleista. Menneisyys, joka ei suostu hiljenemään. Kuolleet, jotka eivät oikein osaa pysyä rajan takana. Theorinin kertojanääni on selkeä ja minusta siinä on häivähdys jotain vanhanaikaista, johon olen aivan ihastunut.

Luimme romaanin tarkoituksella samaan aikaan Lukuhetkien Sonjan kanssa ja olemme tuntoja jo sähköpostilla vaihdelleetkin. Sonjalle lukukokemus oli ensikosketus Theorinin kanssa, mutta toivon, ettei jää viimeiseksi :) Minä taas hämmästelin miten taidokkaasti olen ehtinyt unohtaa kirjan juonen... Romaanissa on pienet miinuksensa, esimerkiksi murtovarkausosuuden olisi voinut ihan hyvin karsia poiskin, mutta on tämä sen verran makoinen, että mikäli olet osallistunut kiinteistöhaasteeseen, vinkkaan lämpimästi. Tai jos etsit hyytävää jännäriä, mutta et oikein muotoudu perusdekkarigenreen, Yömyrsky on tehty sinulle!


Åluddenilla ovat seikkailleet ainakin
Leena Lumi
Satu 
Juha Haataja 


***
  
Ps. Ellet sinä tule minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi...