Marjo Vilkko; Vilpitön sydän

2018 S&S, 588s.

Miettiessäni kuinka kummassa osaisin maalata sanoiksi juuri kokemaani lukuelämystä, katselen ensimmäistä kertaa kunnolla teoksen kullanhohtoista kantta. Siitä löytyy kuin löytyykin härkätaistelijat, kiihkeään tanssiin tempautuneet henkilöt, joiden romanssi on hehkuvan kuuma laavaa. Se alkaa niin monen vuoden ystävyyden jälkeen, niin monien sähköpostiviestien, joiden jokaista pilkkuakin on tutkittu suurennuslasilla. Viittaako tämä siihen, että myös toinen tuntee samoin? Mitä hän yrittää vihjailla siimaa antaen, ja heti samalla hengenvedolla unelmat romuttaen.

Sillä eräänä päivänä keski-ikäinen Franka (Kutsumukseni oli selvästi elämän pimeällä puolella syntynyt, sukua kiroukselle. Se joka kaipaa - etsii eikä koskaan odota löytävänsä perille, on ansainnut sen mitä etsii: ristiriitoja.) yksinkertaisesti tajuaa rakastaneensa jo pitkään nuorempaa ystäväänsä Alvaria (Ehkä hän oli sellainen poika, joka aina vähän rakastui saadessaan suudelman.). Ystävyys säilyy kuitenkin sellaisenaan vielä vuosia, toivo muuttuu odotuksesi, sitten rauhalliseksi toteamukseksi rakkauden olemassa olosta ilman sen kummempia vaatimuksia. Alvarin tyttöystävät vaihtuvat tiuhaan tahtiin, onhan hän Patologinen Ihastuja, ja lopulta myös Franka eroaa lapsensa isästä. Elämä on valtava muutosvoima, mutta näiden kahden keskinäinen luottamus, sympaattinen vilpittömyys toista kohtaan, pysyy ennallaan. Kunnes he myöntävät hahmottoman todeksi; antautuvat romanssille.


Kun ystävästä tulee rakastettu, suhteeseen tulee uusi aines, josta on ennen ollut täysin vapaa: valta. Uusien rakastavaisten välille laskeutuu romanttisen rakkauden lohduton laki: toinen rakastaa aina enemmän kuin toinen.


Frankan ja Alvarin tarina voisi olla onnellinen ja tyyni, sopivathan he niin hyvin toisilleen. Mutta aina tulee mutta. Kun Alvarin toiveet isäksi tulosta vahvistuvat, asettaa se omat paineensa parisuhteelle. Biologinen kello tikittää, onko jo liian myöhäistä? Alvar ehdottaa monen pettymyksen jälkeen avointa suhdetta löytääkseen äidiksi suostuvan naisen, joka kuitenkin hyväksyisi myös Frankan olemassaolon. Kuinka paljon rakkauden nimissä on hyväksyttävä? Voiko sielunkumppaniaan jakaa? Selkeästi näiden kahden välillä leimuaa ympäristön paineista, sisäisistä paineista huolimatta niin, että lukijakin liekehtii.


Vilpitön sydän on hämmästyttävä romaani. Säikähdin alkuun sen paksuutta ja pientä fonttia, mutta tekstin taianomainen imu kiskoi hypnoottisella tavalla puoleensa. Romanttisten tunteiden pilkkominen näin hienoiksi säikeiksi vaatii sivutilaa. Sen tarkasteleminen samanaikaisesti täysillä mukana eläen, ja silti itsensä kuin tunnetilojen ylle nostaen, takaa ainutlaatuisen lukuelämyksen. Mitään vastaavaa en ole aiemmin kokenut. Paitsi ehkä jossain määrin omassa elämässäni. Vilpitön kiitokseni kirjailijalle valtavasta avoimuudesta!



Koira haukkui yhä itsepintaisesti ulkona kuin vaatien jotain ratkaisua, jota ei tullut, kuin vaatien vastausta siihen, miksi vuode vierelläni oli tyhjä. Se haukkui hänen nimeään, vaati minua kertomaan, vaati saada tietää, missä hän oli ja mitä teki; miksi asunnossa, kadulla - sillä kadulla jolla hänen askeltensa olisi pitänyt kaikua (nyt, juuri nyt, ei vieläkään) - oli niin hiljaista.



***


Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Naisenergiaa kirjastosta

Kulunut vuosi, kuten vuosilla nykyään tapana on, on kulunut tiiviisti arvostelukappaleiden parissa. Hyvin vähän nykyään lainaan kirjoja itselleni kirjastosta. Lasten takia siellä onneksi tulee tiheäänkin vierailtua. Mutta näin loppuvuodesta, kun pahin suma on viimein selätetty, riittää aikaa myös mielenkiintoa kutkuttaneille romaaneille, jotka eivät aivan kuumimmalle listalleni päässeet. Tässä tulevat kaksi timanttista naiskirjailijaa hyvinkin erilaisine aiheineen, mutta silti samankaltaista tunnelmaa huokuen.

Blå villan 2017, suom.Ulla Lempinen 2017, 247s.

Eva Frantz; Sininen huvila


"Becca, iloitsetko siitä, että on näin kaunis yö? Niinhän tarina tulee myöhemmin kuulumaan. Yö oli kaunis, kun Becca kuoli. Ystävällisin terveisin, Forneus."


Vaikka kirjablogit ja lifestyleblogit ovat tyylillisesti kaukana toisistaan kuin... itä lännestä, kommenttikenttiin satelevat tappouhkaukset kuulostavat aika hurjilta. Becca Stenlundin pitämä suursuosioon bongahtanut blogi Sininen huvila kertoo niin täydellisestä elämästä, että se on saanut sekä lukijat, että markkinoijat polvilleen. Menestyksellä on tietysti kääntöpuolensa.

Tarina alkaa nuoresta pariskunnasta, joka palaa bileistä kotiin miten kuten ajokuntoisina. Äkkiä valokiila osuu pieneen pyjamapukuiseen poikaan. Käy ilmi, että pojan äiti makaa kotona täydellisellä lautalattialla, jota tahrii nyt veri. Beccan uhkaaja on käynyt sanoista tekoihin.

Sillä välin kun kuuluisa bloggaaja makaa koomassa sairaalassa, tarttuu poliisi Anna Glad toimeen. Ajan henkeen sopien rikosta ratkotaan verkossa, mutta myös itse kartano kantaa synkkää salaisuutta.

Espoossa asuva kirjailija Eva Frantz taitaa ennen kaikkea rennon, mutta silti uhkaavan tunnelman, samoin ihailin hänen viljelemiä herkullisia yksityiskohtia. Pieni suuri, ehdottoman uniikki tarina. Näin Sinisen kartanon silmissäni ja täytyy myöntää, että pidin näkemästäni.


Se ei saa olla totta! Kiltti Becca kirjoita! :(
Mitä on tapahtunut? Tietääkö kukaan mitään?
RIP Becca Stenlund. You where 2 good 4 this shitty world.

The Crossing Places 2009, suom.Anna Lönnroth ja Tammi 2017, 305s.

Elly Griffiths; Risteyskohdat


Hänen elämänsä tuntuu muuttuneen pimeäksi ja synkäksi, juuri sellaiseksi elokuvaksi, joiden katselemista hän välttää iltamyöhään. Milloin se tapahtui? 


Englantilainen kirjailija Elly Griffiths on houkutellut minua seireenimäisesti koko vuoden. Mutta voih. Älkää käsittäkö väärin. Risteyskohdat on maagisen persoonallinen jännitysromaani, johon oikeassa saumassa olisin saattanut päätä pahkaa rakastua. Kävi kuitenkin niin epäreilusti Ellyä kohtaan, että luin hänen kirjansa vielä Henkien labyrintin jälkimainingeissa, ja silloin mikä tahansa teksti olisi tuntunut valjulta.

Marskimaille sijoittuva tarina arkeologi Ruth Gallowaysta, tuosta kilojensa kanssa kamppailevasta ihanan inhmillisestä persoonasta, on oikeastaan karmaiseva. Muinaisia paalukehiä, luita, kadonneita tyttöjä, lapsiuhreja sekä tasangoilla aavemaisena puurona hiipivä usva... Sekä tietysti maskuliininen rikoskomisario Harry Nelson, joka järisyttää Ruthin arjen sijoiltaan sinä kohtalokkaana päivänä, kun ilmestyy hänen työhuoneeseensa.

Ruth Galloway -sarjan ensimmäinen osa tuntuu voittaneen monen suomalaisen lukijan sydämet puolelleen. En ihmettele. Vaikka Griffiths käsittelee rumia aiheita, tekee hän sen helposti lähestyttävällä, kepeähköllä tyylillä. Jälleen hehkutan tunnelmaa! Sitä näissä molemmissa romaaneissa riittää.


"Ajattele tämän rannan uponnutta metsää, hautautuneita puita jalkojemme alla. Meissä on syvällä sisimmässämme jotain, joka pelkää kaikkea haudattua, kaikkea sellaista, jota emme voi nähdä."


Naisenergialla jatketaan!

Cilla ja Rolf Börjlind; Musta aamunkoitto

Svart gryning 2014, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja S&S 2016, 443

Aina kun rikkaruoho nyhdetään maasta, syntyy tilaa uudelle, terveelle kasvulle. Nyt Arildissa on hiukan perattu, toivottavasti se innostaa muita.


Bloggaukseni kulkevat taas nurinkurisessa järjestyksessä suhteessa lukujärjestykseeni. Kirjoitan yleensä siitä kirjasta, mikä milloinkin mielen päällä, ja nyt vuorossa viikko sitten lukemani ruotsalaisen kirjailijaparin Cilla ja Rolf Börjlindin Musta aamunkoitto. Nämä kaksi ovat vastuussa mm. Beck-elokuvista. Kummallista, kuinka kauan minulla kesti startata tämä sarja, nurinkurisessa järjestyksessä tietysti!

Musta aamunkoitto on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovien kirjojen kolmas osa. Aihe ei ole helppo, päinvastoin. Kun isoäidin silmä hetkeksi välttää, hänen vahtimansa lapsenlapsi murhataan hiekkalaatikolla. Adoptoitu, tummaihoinen pikkuinen. Millainen peto kykenee moiseen? Kun vastaavanlaisia murhia tulee lisää, heräävät epäilykset rasismista (miten ajankohtainen aihe!), sen rujoimmassa muodossa.


Mies istui pollarilla lähellä Rosenbadia ja tuijotti tummana vaahtoavaa merta. Kello oli yli puolenyön, ja hän ajatteli nukkea. Hän oli eilen ostanut sievän tummaihoisen nuken ja vienyt sen kotiin. Ikkunan luona, kuolleen ruukkukasvin vieressä hän oli riisunut sen, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt alastonta nukkea.


Olivia Rönning on juuri palannut poliisintöihin, ja saa nihkeässä työilmapiirissä vielä nämä tutkimukset harteilleen. Samalla tuo neuvokas, rohkea nainen kokee olonsa kummallisen uhatuksi. Ihan kuin joku kulkisi hänen kannoillaan. Katselisi, vaanisi, odottaisi oikeaa hetkeä...

Tom Stilton, hyvin värikästä menneisyyttä kantava entinen poliisi, on saanut elämänsä jälleen hallintaan. Kodittomuuttakin kokenut herrasmies miettii edelleen murhattua prostitoitua, tapausta, jota ei aikoinaan saanut selvitettyä. Hataran johtolangan varassa Tom lähtee liikkeelle. Mennyt ja nykyisyys, voisiko niitä yhdistävän lenkin löytää.

Oliviasta ja Tomista, näistä kahdesta äärimmäisen erilaisesta, mutta silti sinnikkyydessään samanlaisista henkilöistä on tehty myös tv-sarja. En ollenkaan ihmettele miksi. Vetävää kerrontaa painavalla, ajatuksiaherättävällä sanomalla, kiehtovia henkilöhahmoja, mutta myös verisiä murhia. Näistä on Musta aamunkoitto tehty.


Pienellä tiivistämisellä teoksesta olisi saanut vieläkin paremman. Viihdyin kuitenkin kyydissä niin hyvin, että luen varmasti myös Nousuveden ja Kolmannen äänen jossakin vaiheessa. Brutaaleja kohtauksia pelkäämättömille dekkarifaneille suuret suositukset!


Hän viihtyi Ronnyn seurassa, vaikka heitä kiinnostivat aivan eri asiat: Ronnya kirjallisuus ja Stiltonia selviytyminen. Mutta jossakin nuo kaksi leikkasivat. Hyvä kirjallisuus käsittelee selviytymistä, Ronny oli kerran sanonut, kun aiheesta puhuttiin.


***

Romaanista ovat bloganneet myös Mai Laakso ja taina jrvnp.