Anu Holopainen; Ihon alaiset

Karisto 2015, 202s.

- Muovia se vaan on, ja muovia on maailma täynnä. Useimmat ihmisetkin, nykyään.

Missä: Helsingissä, ja vähän muuallakin.

Miksi: Koska dystopia & suositukset. Alan pikku hiljaa väsähtämään näihin omatekoisiin kaavoihin, ja kaipaan blogini entistä huolettomuutta (/sekavuutta?). Olkoon tämä viimeinen tämmöinen postaus.

Stoori: Mahtava! Kyseessä siis nuoremmalle väestölle tarkoitettu dystopia, jossa kauneus ei ole katsojan silmässä. Ei. Siinä maailmassa, jonne romaani meidät vie, on ulkonäön muokkaus pitkälle kehittynyttä, jopa pakollista, mikäli aikoo saada työpaikan, puoliston, arvostuksen. Kauneudesta on tullut itseisarvo. Kasvoista ja kropasta voi kehitellä millaisen hyvänsä, vain mielikuvitus on rajana, ja tietysti raha. Auts.

Sillä juuri rahattomuus piinaa teoksemme Jaraa sekä Plastikprincessia, jotka voisivat vaikka kuolla kehon muokkauksen vuoksi. Jälkimmäinen, bloggaaja hänkin, on kehittänyt vanhan ja vaarallisen tavan tienata. Jara taas odottaa täysikäistymistään, koska mokomat vanhemmat eivät pojalleen lupia muokkaukseen anna. Kirja kertoo tarinaa myös Matiaksesta, joka lukeutuu muokkauksia vastustavaan vähemmistöön, Inka puolestaan ei tiedä oikein itsekään ollako puolella vai vastaan.

Näistä keitoksista muodostuu jotain pelottavan maukasta, erittäin napakkaa ja nopeatempoista.

Kenelle: Nuorille. Myös me vanhemmat voimme ilotella kirjan kyydissä, mutta myös saada sen lisäksi vakavampaa pohdittavaa. Tähänkö tämä maailma on menossa? Vai joko alamme olla tässä pisteessä?

Tunnelma: Kiivas, häiritsevä, herättelevä.

Plussat: Kirjan rakenne koostuu niin blogikirjoituksista, haastatteluista, kuin nettikeskusteluistakin, mukana myös perinteistä kerrontaa. Ja pakettihan toimii! Se ei mene kovinkaan syvälle, mutta juuri tällaisena, pinnallisena pinnallisesta aiheesta, Anu Holopainen on punonut kammottavan kokonaisuuden.

Miinukset: Niin, kuten tiedätte, en hirveästi fanita lyhyitä kirjoja. Pidempänä tämä olisi voinut mennä pidemmälle, mutta toisaalta silloin rytmi olisi rikkoutunut aivan toiseksi.

Yleistä: Kaiken kaikkiaan Ihon alaiset jää mieleen surullisena, mutta myös harvinaisen realistisena dystopiana. Hieno teos, pidin ja suosittelen!

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa ei aivan vakuuttunut, Krista puolestaan suosittelee kuumasti.


- Jos sä kysyisit mun systeriltä, se sanoisi että on parempi olla kuollut kuin ruma, Matias hymähtää. Hän heittää sen vitsinä. mutta tarkemmin ajatellen Johannan arvomaailma on niin sairas, ettei Matias oikeastaan hämmästyisi vaikka sisko päästäisi jotain juuri niin aivotonta nyrpistellen, täyteaineella pullistettujen huuliensa välistä.

Joyce Carol Oates; Sisareni, rakkaani

My sister, my love 2008, Otava 2012, 733s.

Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä montaa ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä -tapahtumasta 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin tavallaan hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.

Minulla kesti hetkisen tajuta, mitä kuvan pikkutyttö pitää peilin lisäksi käsissään. Kuumemittaria? No huulipunahan tuo on, huomaa, kun ottaa silmän käteen ja katsoo. Teoksen narsistinen kansi on erittäin kuvaava. Tarinassa narsismiin ei suinkaan sorru pikkuinen tytär Bliss, vaan hänen vanhempansa. Pahimmalla mahdollisella tavalla.

Oatesin kirja kertoo raastavan tarinan neljän hengen perheestä. Yksi heistä on murhattu, lopuista kolmesta kuka tahansa voi olla syyllinen. Mutta kuka? Ja miksi?

Romaani on kerrottu "eloonjääneen" Skylerin äänellä. Hän oli miltei seitsemän vuotta täyttävän sisarensa kuollessa yhdeksänvuotias. Skyleria epäiltiin murhasta. Nyt kymmenen vuoden jälkeen Skyler elää lapsuuttaan uudelleen kirjallisessa muodoissa. Perheen vanhemmat nimittäin rälläsivät "amerikkalaista unelmaa" täysin vastuuta vailla. Isä Bix juoksi vieraissa minkä ehti. Naiset tykkäsivät Bixistä, Bix naisista. Betsey äidin kieroutunut, menestysteologiaan pohjautuva uskonnollisuus ei pelastanut sairaalloiselta huomion halulta. Mami tahtoi mainetta ja kunniaa hinnalla millä hyvänsä. Ja kun hän itse ei onnistunut aikoinaan luistelussa, luistinradalle vietiin lapset. Mamin pikku miehellä Skylerilla homma lässähti jo alkuunsa, mutta suureksi yllätykseksi raivostuttavan tarvitseva tytär oli kuin syntynyt luistimille. Alkoi hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vaihtoehtoja pikkuisella Bliss-tytöllä oli joko voittaa lasten luistelukilpailut, taikka hävitä. Ja jos hävisi - kukaan ei enää rakasta minua.

Jonkin aikaa Blissin "ura" luistimilla sujuikin. Mutta sitten Bliss alkoi oireilla. Yökastelua, tottelemattomuutta, "aavekipuja". Ja näitähän perheen hirviökuningatar ei hyvällä katsonut. Toisaalta Blissin suosion myötä mamin "rakkaus" lasta kohtaan suorastaan roihahti liekkeihin. Ja jalkansa telonut Skyler jäi auttamatta kaikkien silmissä sisarensa varjoon.

Skylerin muistelmat on kerrottu paksun sarkasmin paisuttamalla äänellä, mutta siitä huolimatta riittämättömyyden tunteet ja lapsen suru "kun ei ole mitään sisarensa rinnalla" paistavat näennäisen rehvastelun alta. Mikä on lapsen pahin painajainen? Se, ettei kelpaa omana itsenään. Sellaisena kuin on. Ja Rampiken perheen vanhemmat kyllä alleviivasivat kerta toisensa jälkeen sitä tosiasiaa, että lasten on saavutettava rakkaus. Mikään ei ole ilmaista. On voitettava luistelukilpailut. Ei saa kaatua! Ei saa pettää mamin luottamusta! Sillä mamin rakkaus ei oikeasti ole rakkautta lapsia kohtaan, vaan pelkästään omaa itseä.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta Kosto: rakkaustarina ja saanut jo teoksen myötä viitettä Oatesin kertojan lahjoista. Tällaista pakettia raivoa, katkeruutta, surua osasin toisten hienojen arvioiden perusteella odottaakin. Mutta Oatesin taito viedä tarina lukijan puseron alle tällaisella vimmalla oli yllätys. Toisaalta teos oli mielestäni aivan liian paksu. Jossain vaiheessa iski armoton väsymys, en olisi jaksanut jatkaa kammottavalla tavalla psyykkisesti sairaan perheen parissa enää hetkeäkään, mutta eihän tällaista tarinaa kesken jätetä! Paatoksellisuus tarvitsi reilut 700 sivua mutta itse olisin kokenut luku-urakan armollisempana hiukan typistetymmässä muodossa. Teoksessa on toistoa, samoja tapahtumia pyöritellään uudelleen ja uudelleen koska tämä ei lopu koskaan, täällä ollaan ansassa ikuisesti, minä en voi suojella häntä enkä voi suojella itseäni.

Elättelin toiveita, ellen nyt aivan onnellisesta lopusta, edes jonkinlaisesta palkinnosta kirjan lopussa. Olihan lukija jaksanut Skylerin parissa, Skylerin ihon alla ne reilut 700 sivua. En mene tässä loppuratkaisuun, jokainen lukija saa itse ottaa selvää, miten tarina lopulta päättyy. Sillä kyllä se loppuu, ei mikään ole ikuista. Kammottavimmallakin kirjalla on viimeinen sivunsa. Moni on jaksanut raskaan tarinan huumorin voimalla. Minulle lukukokemus, vaikken toki mitään hyvänmielen teosta odottanutkaan, osoittautui raskaaksi pimeän vuodenajan takia. Lapsista kertovat kirjat tulevat aina pienen lasten äitiä kohti. Uutisissa oli vielä pari päivää sitten otsikoita kadonneesta pikkutytöstä (joka onneksi löytyi), joten senkin puolesta aihe oli kuin läimäys päin kasvoja.

Niille lukijoille, jotka sinnikkäästi uskovat, että traaginen taide saavuttaa katarsiksen (kreikkaa) - ainakin kaikki suuri traaginen taide - minä roikutan syöttinä toivoa siitä että katarsis saavutetaan näillä Sisareni, rakkaani -teoksen viimeisillä sivuilla. Jos ei...
Lukija, en saata pohdiskella vaihtoehtoa Jos ei.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi Norkku Unni Minna

Raija-Sinikka Rantala; Miekkatanssi

Like 2012, 205s.

Heijastuksen näkee vain, jos on samalla puolella kuin sen kohde.

Miekkatanssi kertoo tarinan Annasta ja Askosta. Rakastumisesta, oikean kumppanin löytymisestä vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Erotaan ja mennään yhteen. Annan esimurrosikäinen poika Pekka ei katso hyvällä uutta "isäpuoltaan", vaikka Anna ja Asko eivät muutakaan saman katon alle. Alkaa äidin ja pojan välinen valtataistelu, jossa ei ole voittajia. Annan vaikeudet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään pojan kapinaan. Rahaa alkaa kummallisesti kadota ja pian Anna huomaa todellisuuden rajojen häilyvyyden.

- Älä naura, Anna kivahti. - Mä alan väsyä siihen, että todellisuus on kuin joku kaleidoskooppi, jossa palat vaihtavat paikkaa koko ajan.

Mielestäni Rantala kuvaa nasevan yksinkertaisesti parisuhdetta narsistin kanssa. Millaista on, kun ihminen, jonka kanssa yrittää saada arjen toimimaan, elää aivan eri todellisuudessa. Välillä kohdataan, välillä Annan ahdistus on kuin omasta elämästäni kirjoitettua. Asko on sairas, mutta kuinka sairas? Rantala kuljettaa lukijaa aikajanalla mielensä mukaan ja tämä on yksi tehokeinoista saada lukijakin Annan tavoin sekoittamaan totuus.

Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä putoaa pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit. Hän yritti nostaa katseensa sohjosta taivaalle, mutta se putosi räntänä kasvoille ja vesi valui pitkin poskia kaulaan.

Miekkatanssi on lyhyt mutta ytimekäs parisuhdekuvaus riippuvaisesta rakkaudesta. Lopetan kliseisesti; kun tarinan on kerran aloittanut, sitä on mahdotonta jättää kesken...

Muita teoksen lukeneita ovat ainakin anni M. Mari A Kirjavinkit