Marie Hermanson; Hämäränmaa

Skymningslandet 2014, suom. Jaana Nikula ja Like, 299s.

"Ei se merkitse mitään. Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."


Marie Hemansonin Laakso lukeutui yhdeksi vuoden 2012 positiivisimmaksi yllättäjäksi, näin ollen täpinöissä Hämäränmaahan saavuttiin. Saavuttiin pystypäin ja ylväästi ympärille tähystellen, 40-luvulle päädyttiin, mutta ei oikeasti, oikeasti elettiin nykyaikaa mutta eräässä syrjäisessä kartanossa, eräiden nuorten keskuudessa pyöri eräänlainen fantasiamaailma. Sellainen, jossa aika on ikuisesti pysähdyksissä toisen maailmansodan paikkeille. Sellainen, jossa naisilla on leningit, miehillä puvut, kuin lämpimän kuparisen värisessä valokuvassa.


"Ettekö halua lähteä nyt meille?" Tessan kysyi pettyneenä.
"Missä se on?"
"40-luvulla. Siellä me asutaan. Back to the forties", Tessan huudahti ja kohensi keimailevasti kampaustaan.


Aurinko paistaa, kesä hyväilee lämmöllään, kun Martina saa tarpeekseen hotellipestistä, jota sieti vain kipulääkkeiden voimalla. Samana epäonnen päivänä hän kuulee joutuvansa muuttamaan suloisesta asunnostaan. Kuin kohtalon sormen säätämänä Martina tapaa vanhan ystävänsä Tessanin. Räiskähtelevän eloisan vanhan ystävänsä, jolla on uusi, salaperäinen työpaikka. Ja Martinahan lähtee Tessanin mukaan,

Päätyy ikivanhaan kartanoon. Päätyy Florencen, 1943 vuoteen juuttuneen vanhuksen palvelukseen. Hahmoksi hänen sisäisen maailmansa harhoihin. Tessan on sisäkkö sisäkön puvussa. Martinasta tehdään sihteeri kirjaamaan ylös "salaisia asiakirjoja". Nämä nuoret viihtyvät! Elämä, joka on aiemmin näyttänyt vain tylyimmät puolet itsestään, alkaakin vaikuttaa ihanalta. On kesä, luonto kukoistaa, työ hurmaa keveydellään. Mikäpä estäisi leikkimästä mennyttä aikaa, miksei ihminen voisi elää näinkin... neljäkymmentäluvulla?

Mutta kuten kaikkiin paratiiseihin, myös tänne luikertelee käärme. Satu alkaa saada ihmismäärän lisääntyessä ahdistavia juonenkäänteitä.

No niin. Hämäränmaa on luonnollisesti eri kuin Laakso. Hämäränmaa tarjoaa hienovireisempää psykologista jännitystä koreissa gootahtavissa kuoseissa. Tarinahan on aivan omaa luokkaansa! Harvoin tulee lukeneeksi mitään näin omalaatuista! Silti... Silti jäin kaipaan teokselta jotain vielä enemmän, kiitos Laakson, joka nosti odotuksen pilviin. Mikäli tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani romaani Hermansonilta, olisin taatusti aivan toisissa fiiliksissä. Suosikkeihin menee kuitenkin, heittämällä.


Sinä vuonna syyskuu oli epätavallisen lämmin. Vielä myöhään illalla saattoi mennä ulos hihattomassa leningissä. Vasta aamuvarhaisella tuli viileää. Koleus täytti ilman usvalla ja kasvillisuuden kasteella ja kun aamuaurinko nousi, viilliintynyt puutarha pisaroi ja huurusi kuin viidakko. Se oli ihmeellinen vuodenaika.


***

Lue myös Ullan hieno bloggaus teoksesta.

Stephen King; Tervetuloa Joylandiin

Joyland 2013, suom. Kristiina Vaara ja Tammi 2015,  288s.

Olin kaksikymmentäyksi vuotias neitsyt, jolla oli kirjallisia pyrkimyksiä sekä kolme paria farkkuja, neljät kalsarit, Fordin rotisko (jossa oli hyvä radio), satunnaisia itsemurha-ajatuksia ja särkynyt sydän. 
Kerrassaan ihanaa.


Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin teosta voi kuvailla monin eri tavoin (kuten kirjoja nyt yleensä). Päällimmäisenä romaanista jäi mieleen sana ihana. Tiedän, latteaksi käynyttä, överikäytettyä (puhuen omasta blogistani). Mutta kun tämä vain oli. On. Ihana. Niin sydämeenkäyvä, että nyt postausta naputellessani antaumuksella heittäydyn muistoihin paahteisesta kesästä, ajan patinoimasta huvipuistosta, henkilöhahmoista, jotka jäivät jonnekin tietoisuuteni pohjalle elämään. Palaan Joylandiin.

Myönnän olevani huvipuistofriikki. Olen kaihonnut teemaan liittyviä kirjoja, ja kun sain käsiini sellaisen, vieläpä itse Kingin kirjoittamana, ahmaisin kultakimpaleen kerta-annoksena, onnellisena naisena. Kirja onkin epäilemättä kesäni kohokohtia. Tässä on tunnetta. Tässä on taikaa.


Se oli yksi niitä päiviä minun elämässäni, ja kun olen alamaissa - kun elämä romahtaa niskaani ja kaikki näyttää nukkavierulta ja halvalta, niin kuin Joyland Avenua näytti sateisena päivänä - muistelen sitä, vaikka vain muistuttaakseni itselleni, ettei elämä ole aina pelkkää teurastusta. Joskus palkinnot ovat oikeita. Joskus ne ovat kallisarvoisia.


Eletään nostalgisia aikoja, kesää 1973. Devin Jones, tarinamme nuori sankari on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan, Joylandin huvipuistossa. Taakse on jäänyt petollinen tyttöystävä (täysi pissis), joka jättää kuitenkin ikuisen arven Devinin sydämeen. Näin jo vanhentunut mies kertoo, muistellessaan erityisen merkittävää kesäänsä. Merkillistä. Mystistä.

Joyland, kuten epäilemättä monet huvipuistot, on aivan oma maailmansa. Vanhat duunarit perehdyttävät nuorisoa tivolielämän saloihin, ja Devinistä kuoriutuukin kesän myötä nuori mies, joka osaa myydä hauskaa. Mutta tapahtuu myös paljon muuta. Devin tutustuu kauniiseen yh-äitiin ja hänen kuolemansairaaseen poikaansa, joka omaa erityiskykyjä.

Myös salaperäinen, taannoinen kummitusjunamurha askarruttaa. Pitävätkö huhut kummittelevasta tytöstä paikkaansa? Voisiko aaveen jopa omin silmin nähdä?


Kun on kaksikymmentäyksi, elämä on tiekartta. Kaksikymmentäviisivuotiaana alkaa epäillä, että on lukenut karttaa väärinpäin, mutta vasta nelikymppisenä on varma siitä. Ja kuusikymppisenä onkin sitten helvetin hukassa, uskokaa pois.


Monen kanssabloggaajani tavoin hehkutan uutta Kingiä. Teos on pohdiskelevan viisas, surumielisesti hymyilyttävä, täynnänsä havaintoja niin nuoruudesta, kuin vanhenemisestakin. Kaiken keskuksessa popcornin tuoksuinen, maalipinnoiltaan jo rapistuva huvipuisto, sekä tietysti kummitusjuna, joka tulee kohti vaunut ryskyen...

Mahtavaa. Parasta.

Perstuntumalla, kullannuput.

***

Linkkejä muihin postauksiin

Krista, Kirsi, Katja, Kuutar, Jenni, Jonna, Morre