Mariette Lindstein; Ehdoton valta - Lahko 1

Sekten på Dimön, suom. Christine Thorel ja Atena 2018, 470s. (ennakkokappale)

"Et kai luule pääseväsi nukkumaan? Päivä on vasta alussa."
Täsmälleen sillä hetkellä ajatus tuli ensimmäisen kerran Sofian mieleen. Se ampaisi vatsasta kuin sähköisku ja muotoutui aivoissa.
Että tämä olisi vasta alkua.
Että tähän mennessä tapahtunut olisi ollut lastenleikkiä. Että elämällä ei ollut minkäänlaista pohjaa.



Lahkot ovat puistattava, mutta kierolla tavalla kiehtova aihepiiri. Mikä saa ihmiset vapaaehtoisesti jättämään hyvätkin elämänsä ja luovuttamaan päätäntävallan ylemmälle taholle. Eikä tässä puhuta Jumalasta vaan normaalia karismaattisemmasta ihmisestä. Sisäinen tyhjyys? Halu löytää elämälle arkea suurempi tarkoitus?

Sofialla on syynsä kadota maisemista, ainakin toistaiseksi, ainakin siihen asti että tilanne entisen miesystävän kanssa rauhoittuu. Mikä voisi olla tähän parempi vaihtoehto, kuin syrjäisellä saarella sijaitseva yleellinen kartano? Mielen ja kehon tasapainoa, terveellistä ravintoa, syvää unta ja henkistä opastusta. ViaTerra-oppi perustuu hyvin yksinkertaisiin menetelmiin, mutta new age -liikkeen johtajalla on sana hallussaan. Valta. Kuka kyseenalaistaisi itsensä Franz Oswaldin menetelmät?

Vaivihkaa meininki muuttuu. Ne julkisuuden henkilöt, jotka saarella vierailevat, saavat osakseen täydellisen hemmotteluloman. Vaan mitä löytyy kulissien takaa? Miten voivat itse lahkon jäsenet?


Helvetti on tätä, Sofia ajatteli. Että on tällä tavalla aivan jumissa.
Häneltä oli viety koko elämä ennen kuin hän oli edes kunnolla alkanut elää. Hän oli joutunut helvettiin, eikä ollut edes kuollut.
Kuinka ihmisestä tulee näin voimaton?



Viimeisetkin silmut putoavat Sofian silmistä hänen "päästessä" työskentelemään itsensä Oswaldin sihteerinä. Paratiisista tulee helvetti, jossa rimpuillaan täysin johtajan mielivallan alaisina.


Vielä puistattavammaksi Mariette Lindsteinin romaanin tekee se tosiasia, että nainen on itse kokenut tämän kaiken. Skientologi-piirien pimeä puoli valkeni nuorelle Mariettelle viimeistään siinä vaiheessa kun hän itse, teoksen Sofian tavoin, sai ylennyksen sisäpiiriin. Mariette oli vanki, niin myös hänen lapsensa, jota nainen sai tavata vain kerran viikossa. Ja kuitenkin, 20 piinavuoden ja hengenvaarallisen pakonsa jälkeen Lindstein on nyt vapaa. Hän on kirjoittanut jäätävän koukuttavan trillerin, jonka sanoma kannattaa ottaa vakavasti.



Näen jonkun yläkerran ikkunassa. Se on vain varjo, jonkun ikkunaan ryömineen kasvot. Tumma läikkä, joka näkyy hetken ajan ikkunassa.
Ja katoaa liekkeihin.

Henriikka Rönkkönen; Bikinirajatapaus

Atena 2018, 176s.

"Siellä se saatanan Simo on onlinessä ja on näemmä kirjoittanut jonkun hassun hauskan päivityksen kuusi minuuttia ja 17 sekuntia sitten. Ei näytä olevan hirveä kiire. Voi vittu kun vituttaa", laulaa mieli Vivaldin tahdissa. Ja jotta kaikki olisi vielä paremmin, on pakko käydä tykkämässä siitä päivityksestä, jotta voi osoittaa Tinder-Simolle, ettei yhtään haittaa vaikket vastaa.



Harvoin, jos koskaan tulen lukeneeksi kirjan, joka kertoo täsmälleen siitä uudesta elämäntilanteesta, jota itse elän. Olen sinkku! En ole koskaan ollut sinkkuna kauaa, en tiedä tai edes halua tietää mitä tämä minusta kertoo, mutta juuri tällä hetkellä tuntuu mahtavalta. Bikinirajatapaus ikään kuin johdattaa minut katsomaan "statustani" suoraan silmiin. Se tulee vierelle, ottaa lempeään halaukseen.

Kaikki kokevat epämiellyttäviä tunteita ensitreffeillä. Erilaiset eritteet, kuten vaikka paskalla käynti ja menkat haittaavat luonnollisesti aivan suhteen alkumetreillä. Jos suhdetta edes syntyy. Täytyy varautua siihen, että toinen voi aina feidata. Olla vastaamatta viestiin. Viesteihin. Uskokaa pois, silloin on pääkopassa helvetti irti!


Pelkkä ihastus tuntuu vatsanpohjassa kutkuttavan hyvälle, mutta kun siihen päälle asettelee saavillisen ahdistusta ja epävarmuutta, tunteet voimistuvat kaksinkertaisiksi. Huomasin juoksevani sellaisten miesten perässä, joilta en varmasti koskaan saisi mitään. Ja jollain kypsällä ja terveellä tavalla pidin siitä. En olisi uskaltanut lähteä treffeille sellaisen kanssa, joka olisi halunnut kanssani samoja asioita kuten läheisyyttä, aamukahvittelua ja lääkärileikkejä.



Ja toisaalta esim Tinder on helppo paikka hengailla ja jutella erilaisille ihmisille ilman sen kummempia tarkoitusperiä. Jos toinen haluaa tavata, voi hengitellä hetken paperipussiin ja miettiä haluaako samaa itse. Treffit voi sopia ja viime hetkessä feidata (olen pahoillani). Ihmiset ovat kuin virtuaalihahmoja, netti pursuaa kiinnostavia miehiä, joten totta kai sitä kokee olevansa lapsi karkkikaupassa. Pettymyksiin täytyy silti varautua, ja yrittää suojella niin omaansa, kuin toisen sydäntä. Tämä puoli minussa kaipaa hiomista mutta ihanasti kirjailija Henriikka Rönkkönen toteaa;


Moni mies on särkenyt sydämeni. Monelle naiselle olen ollut kateellinen.

Olen kokenut valtavan suuria pahoja, ikäviä, huonoja, ahdistavia ja epämukavia tunteita muiden ihmisten takia. Sellaiset tunteet kääntyvät helposti vihaksi. Mutta vaikka kohdistaisin suuttumukseni maailman vääryyteen tai jonkun ihmisen luonteenpiirteeseen tai ulkonäköön, se lentäisi sieltä takaisin. Jokainen meistä valitsee keittonsa raaka-aineet. Ja jos sopivia ei löydy omasta kaapista, pitää ainekset hommata.



Bikinirajatapaus on täynnä hervottoman hauskoja seksikommelluksia, joille nauraa kuin parhaimman ystävän jutuille. Silti kirja lepää vakavan aiheen otteessa; yksinäisyyden. Pelon; entä jos en koskaan löydä ketään. Rönkkönen kuljettaa kertomusta mutkattoman sarkastisella tyylillä ja nostaa hellästi myös lukijan itsetuntoa. Ensin on kelvattava itselleen, jotta voi kelvata muille.

Täyden kympin teos!

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Väärän kissan päivä

Atena 2017, 342s.

Lapsuusmuistot ovat simpukankuoria aikuisuuden syksyisellä rannalla.


Näinkö tosiaan? Kuinka pitkälle psykeemme kykenee meitä, väärien kissojen lailla harhauttamaan, pitääkseen tietyt asiat autuaassa unohduksen tilassa? Vai onko kaikki muistamamme sittenkin totta...

Totuutta, häilyvää ja sinne tänne piiloutuvaista, etsii Kaarna. Ennen muuta hänen on löydettävä dementiasairas äitinsä. Pahaksi onneksi valekuollut, sittemmin useampaan otteeseen heräilevä ja karkaileva ihmismielen insinööri Alice Kaarna sattuu valitsemaan katoamispäiväkseen juuri syysfestivaalit. Joka vuosi Marrasvirran kaupunki lähtee liikkeelle naamiotta tai ilman, täyttää kadut värein, tuoksuin, riehakkaalla juhlahumulla. Miten sopivan cinemaattinen miljöö Alicelle!

Selvittääkseen äitinsä reittejä, arkkitehtuuri, aviopuoliso ja isä, kaikin puolin melko tavallisen oloinen kaveri tämä Kaarna, joutuu kaivautumaan menneisyyden muistoihin.


Talo oli lapsuudenkotini, elämäni onnellisten vuosien muistomerkki, ja se oli myös täysin vieraiden ihmisten koti, mikä jollain vaikeasti selitettävällä tavalla teki siitä kummitustalon. Sen läheisyydessä minulle tuli surullinen, levoton ja ahdistunut olo. Oli kuin menneisyyteni olisi katsellut minua ikkunasta pölynharmain kasvoin, hylätyn lapsen raivoa huutaen.



Kummitusmainen on myös yhä tiheämpään sumuun kietoutuva todellisuus Kaarnan ympärillä. Kello käy, aika rientää, äidin repaloituneet mielenliikkeet tarjoavat vain lisää kysymysmerkkejä. Tunnelman surrealistinen ote sykkii lukijan sormenpäissä. Välillä teos antautuu kissan lailla silitettäväksi, välillä se sähähtää vääristynein kasvoin.


- Minun hatussani asuu inhottava kissa, hän kähisi, - mutta sitä ei pidä katsoa.



Kirjailija Pasi Ilmari Jääskeläisen uusin romaani on aina tapaus blogistaniassa. Itse en ole vielä uskaltanut googlailla, moniko tämän on jo ehtinyt lukemaan. Huojentunut olen, että ylipäätään sain kokonaisen kirjan luetuksi vieläpä kohtuu aika taululla. Ehkä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Ja millaisen kirjan! Väärän kissan päivä kertoo yhdestä ainoasta päivästä, jolloin tapahtuu koko elämä. Joka on juuri sopivan maaginen menemättä äärimmäisyyksiin. Joka hurmaa suolaisen kitkerällä äiti-poika -suhteella. Loistavan romaanin loppuratkaisu puolestaan... on täydellinen sekin!



"... Joka leikillä on omat sääntönsä. Niin myös tällä meidän leikillämme. Yksi sääntö on silti aina ylitse muiden: mikään ei koskaan unohdu.
Emme mekään."



***

Kirjan ovat lukeneet mm. Susa, Leena Lumi, Tuijata ja Kirja vieköön.

Jukka Laajarinne; Pinnan alla pimeä

Atena 2017, 263s.

Kaivaminen oli pinnan alle menemistä. Tiedostamattoman paljastamista. Pinnan alta löydetystä materiaalista pystyi rakentamaan linnoja, sen avulla pystyi kohottautumaan ylemmäs. Tiedostamattomaan kätkeytyi aarteita ja toisaalta myös sudenkuoppia. Juuri se, mitä emme tiedä, on meille vaarallisinta.



Mitä jos unet ja muistot saisivat kollektiivisen muodon? Jos pinnan alla vaaniva Varjo konkretisoituisi? Ja onnettomuudet, kauhut alkaisivat levitä ympäri maailmaa valtavien vesimassojen tavoin. Jos epidemia leviäisi jopa sanoista, katseista, samoissa tiloissa oleilusta?

Kun terapeutti Kaarlo Nuortevan asiakas kertoo lapsuuden aikaisesta hukkumismuistostaan Korkeasaaren eläintarhan edustalla, kuulee mies lähes identtisen tapauksen heti uutisista. Maailmalla kuohuu muutenkin Ilmestyskirjan tyyliin; on tulvia, maan sortumisia, mielenosoituksia... Onko se menoa nyt? Vai voiko tapahtumiin vaikuttaa menemällä pintaa syvemmälle, menemällä ihmismielen sysimustiin labyrintteihin?



Muodoton huoli kouraisee sisuksiani. Siinä se on taas. Lammet, kuin eläintarhan osastot, ja joukoittain ihmisiä luisumassa niiden vesiin. Eläintarhan ja joukkohukkumisen yhdistelmä. Mistä pirusta tässä oli kysymys? Ei, ei mitä tahansa ihmisiä. Tyttöjä. 



Jukka Laajarinteen uusin romaani Pinnan alla pimeää lupaa takakantensa perusteella nannaa dystopiafaneille. Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan. Kuinka paljon, kuinka laajasti mielen sakkaa me jokainen mukanamme kannammekaan. Entä jos se kaikki jotenkin yhdistyisi? Ja kuitenkin... Nyt on todettava samoin kuin Wennstamin teoksen kohdalla, että liekkö kirjailija unohtanut kirjoittavansa romaania, eikä psykologista tutkielmaa? Myönnän tekstin menneen suurimmaksi osaksi aika pitkälti ohi maallikon järjen. Aihe on ihan  mielettömän kiinnostava, joten tämä on sääli! Olisin niin kovasti halunnut romaaniin rakastua. Aina ei kuitenkaan voi voittaa. Odotan innolla miten tämä toisille lukijoille avautuu, vai avautuuko ollenkaan; etenkin loppuratkaisu meni minulla täysin yli hilseen. Tajusiko sitä joku muu?

Seuraavaksi jotain takuuvarmaa; Joona Linna, come to mama.



Mutta hulluuden rajat ovat kauempana kuin kykenemme edes kuvittelemaan. Sodat ja kansanmurhat ovat kuitenkin, pahimmillaankin, pelkkä varjo siitä, mihin kollektiivisen sielun sairastuminen voi äärimmillään johtaa.

En voi kuin toivoa, että meidän huolemme on liioitelu.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Omppu Martin ja Marika.

Anne Leinonen; Metsän äiti

Atena 2017, 208s.

- Jonkun täytyy maksaa hinta. Aina.


Kevät. Tuo vuodenajoista kaaottisin, mitä tämän bloggaajan mielenliikkeisiin tulee. Yhtäkkiä valon äkillinen lisääntyminen ikään kuin räpsäyttää lampun päälle päähän, joka kuhisee ideoita. Nythän on niin, että kalenterihommat (joista myöhemmin lisää) ovat vieneet minut mennessään, kuten myös joka vuotuinen (niin ikään samoille ajoille ajoittuva) sisustusvimma. Ja kaiken keskellä olen lukenut. Vähemmän tosin, kuin talven pimeän pehmeässä sylissä, mutta lukenut kuitenkin.

Tuoreimpana kirjailija Anne Leinosen rehevän mehevän kannen omaavan teoksen, Metsän äiti. Kuten kannet jo vihjaavat, tarinassa on jotakin pahasti nyrjähtänyttä. Jotakin salaperäistä, uhkaavaa, on päässyt irti. Ja metsä itse, elävänä, hengittävänä olentona kietoo lukijan oksistoonsa.



Kuulostipa tutulta. Kylän siteisiin olin törmännyt lapsesta saakka. Äiti oli hyssyttänyt olemaan puuttumatta tiettyjen ihmisten asioihin. Joku voisi suuttua. Turha minun oli kulkea pitäjällä luullen, ettei kukaan tunnistaisi. Kaikki tunsivat toisensa ja tiesivät asiat läpikotaisin, pahimmillaan jopa sukupolvien takaa.


Riina, tuo kylästä aikoinaan maailmalle paennut nuori nainen, on kaiken keskus. Hänen paluunsa lapsuudenmaisemiin ei ole kaikille toivottu tapahtuma, luetaanhan Riina jo ulkopuolisiin. Lähtijöihin, joiden olisi parempi ollut pysyäkin poissa. Vaikka kaikissa kyläyhteisöissä on tietysti omat sisäpiirinsä ja salaisuutensa, lyö Riinan kotikylä normit laudalta äärisynkän menneisyytensä takia. On asioita, paljonkin, joista ei vain puhuta.


Koko kylän historia oli mustempaa mustempi. Kuka tappoi itsensä tai poltti vahingossa talonsa, kuka katosi jäljettömiin, tai joi itsensä talottomaksi. Oli juttuja syrjähypyistä, pariskuntien ristiinnaimisesta ja lasten todellisista isistä.


Tottahan toki Riina alkaa tutkimaan, sekä uuden työnsä, että ihan oman sukunsa takia Vihainperän historiaa. Täti on kysymyksistä kumman vaihtelias, äiti puolestaan leimattu hulluksi jo iät ja ajat sitten. Onko Riina itsekin menettämässä mielenterveytensä? Vai miksi kummalliset valvepainajaiset ovat alkaneet häntä riivata?


Metsän äiti on oudolla tavalla tenhoava teos, jonka alkumetreillä olin ihan "sormi suussa". Mitä häh? Mikä tässä nyt on totta, mikä harhaa. Kun romaani starttasi kunnolla, juonen imun saattoi tuntea sisuskaluissaan. Mytologiaa, häiritsevän pelottava metsä... Sinne vaan kaikki samoilemaan!

Metsä ei ollut enää entisensä.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista, Marika ja Raija. 

Ursula Poznanski; Äänet

Stimmen 2015, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2016, 406s.

Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättömän kovalta - kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.


Ensiksikin, minua on muistettu blogipalkintohaasteella, kiitos lämmin teille Elegia ja Jonna! Olen otettu! Juuri nyt postaamattomien kirjojen pinot huojuvat jo rottahäkkien korkeudella, hih, mutta ehkä ehdin palata haasteeseen myöhemmin kesällä. Tässä kuitenkin pikkusorsia teille. :)

Kuva aiheeseen aavistuksen liittyen, koska lintu Ursula Poznanskin uusimmaisessa, Äänissäkin komeilee. Kauniit, haikeat kannet kirjalla, joka kuiskii, humisee päänsisäisistä äänistä, aidoista ja kuvitelluista, niistä joiden merkitys jää sairaalan keinovalaistuille käytäville. Niille jotka voivat tappaa.


Mahtavaa. Heillä ei ollut käsissään muuta kuin kuolleen nuoren naisen provokatiivisesti letkautetut vihjailut ja symboliset viestit mykältä naiselta, jonka lääkeannosta oli vielä kaiken lisäksi lisätty. Sen Beatrice olisi voinut vaikka vannoa.


Beatrice Kaspary, ihanan paniikkihäiriöinen, höperöllä tavalla terävä rikospoliisi joutuu tällä kertaa ravaamaan tuon tuostakin traumapotilaiden osastolla. On tapahtunut murha. Nuori lääkäri löydetään kuolleena ja kummallisesti koristeltuna, erään potilaan nuollessa sairaalasängyltä tippuvaa verta.

Siitä alkaa tutkinnan haastavin vaihe, vakavasti mieleltään sairaiden ihmisten kuulustelu suljettujen huoneiden sisällä, paikassa, jonka pitäisi tarjota potilaille viimeistä turvapaikka, mutta onkin muuttunut joksikin aivan vieraaksi. Kellarissa kuiskivat äänet. Salaisuuksia löytyy joka kulman takaa. Pelko on astunut jo valmiiksi piinattujen asukkaiden elämään.

Beatricen parina toimii tuttuun tapaan suloinen Florin. Yksinhuoltajaäidin ja poikamiespoliisin välillä on kihissyt ja rätissyt jo pitkään. Vieläkö nämä kaksi jaksavat pitää kunnollisuudestaan kiinni, vai leimahtaako työpaikkaromanssi jo ilmiliekkeihin?

Ihailen Poznanskin omaleimaista ääntä, joka soi dekkariräimeen keskellä kuin naisellinen huilu. Wienissä asuva kirjailija on löytänyt selkeän tyylinsä, siitä kaunis nainen pitää kiinni tarjoillen meille aina vain kiehtovampia tarinoita ihmisyyden rajamailta. Jäin tuijottamaan edellä mainittuja kansia pitkäksi aikaa. Niistä piirtyy esiin merkityksiä, mielikuvia, joita käsittelemme juonen viedessä vielä siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat...


Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtivat, oli ihmisiä.

Ja ääniä.