Tiina Raevaara; Veri joka suonissasi virtaa

Like 2017, 303s.

Kun aamulla heräsin, oloni oli aavistuksen sekava, enkä saanut pelkoa kokonaan väistymään. Minusta tuntui kuin uni olisi osoittanut minulle jonkin virheen maailmasta. Kuin uni olisi peili, jonka avulla olisin nähnyt asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta. Nyt minulla on koko ajan kummallinen olo. Kaikki mitä täällä tapahtuu tuntuu jotenkin väärältä. Ehkä tämä menee ohi. Ehkä se johtuu pelkästä jännityksestä. Olen jonkin suuren äärellä.


Oikeastaan mielessäni pyörivän "bloggausjärjestyksen" mukaisesti minun piti postaaman tänään Krefeldin Syvyyteen. Toissayönä lukemani Tiina Raevaaran uusin romaani, Veri joka suonissasi virtaa, jätti kuitenkin sen verran hysteriaa lähentelevän olotilan, että puran sen tänne tässä ja nyt.

Johanneksen ja varjomaisesti mukana kulkevan Aalon, miehen nuoruuden rakkauden tarina alkoi teoksessa Yö ei saa tulla. Korppinaiset jatkoi siitä, mihin edellinen osa päättyi. Tämä kolmas kirja lisää kierroksia niin melankoliseen kauhuun, että Edgar Allan Poekin kalpenee Raevaaran rinnalla.



Tavalla tai toisella tämäkin johtaa lopulta Aaloon, ainoaan naiseen, jota olen koskaan rakastanut. Niin kuin kaikki aina johtaa, kunnes hajoaa. Aivan kuin Aalo olisi ojentanut käden jostain toisesta todellisuudesta ja tönäissyt lasikaapin kumoon.


Kaikki alkaa helsinkiläisessä kelloliikkeessä, aivan kuten aloitusosa. Lukuisten menetysten painama, vain reilu kolmikymppinen Johannes on kokenut elämänsä aikana aivan liialliset määrät tuskaa. Eikä helpostusta ole luvassa. Jo asemalta saakka Johannesta seurannut aavemainen hahmo rojahtaa miehen kauhuksi sisään suljettuun kelloliikkeeseen. Nuorukainen näyttää elävältä kuolleelta, vain hätäisesti tämän rajan puolella sinnittelevältä hahmolta. Mies osoittautuu kelloliikkeen entisen omistajan, vanhan Teodorin romanialaiseksi sukulaiseksi.

Ja kuinka ollakaan, hän on onnistunut pakenemaan syrjäisessä vuoristossa sijaitsevasta laitoksesta, itse vampyyrien maasta, jossa myös Aaloa on hoidettu.


Painajaismaisella tavalla kirjailija Raevaara kuljettaa surumielistä tarinaansa unenomaiseen todellisuuteen, joka on juuri sen verran realistinen, ettei lukiessa voi olla tuntematta vilunväristyksiä. Eihän tällaista voi tapahtua! Ja tapahtuu silti...

Veri joka suonissasi virtaa lienee sarjan yön pimeä päätösosa. Mutta samalla teos on aivan ehdottomasti lukemisen arvoinen. Jopa täydellinen lohduttomuus voi olla yhtä kaunista kuin kaikki mahdolliset rajat ylittävä rakkaus.



Monelle tavallisuus on kirosana: elämän pitäisi olla jatkuvaa seikkailua, yllätyksiä pursuavaa kaaosta, jossa edes seuraava hengenveto ei ole itsestäänselvyys. Minulle sellainen olisi painajaista. Todellinen, tavoiteltava elämä on ennustettavaa. Päivästä toiseen samanlaista.

Jo Nesbø; Jano

Tørst 2017, suom. Outi Menna ja Johnny Kniga 2017, 534s.

"Päästäkää sisään vain", hän huusi nuorelle univormuasuiselle poliisille, joka oli tukkinut Harryn tien.
"Hänellä ei ole virkamerkkiä", nuorukainen protestoi.
"Se on Harry Hole", Katrine huusi.
"On vain?" Poliisi mittaili Harrya katseellaan ennen kuin nosti sulkunauhaa. "Luulin että se mies on pelkkä myytti."


Harry Hole, sen enempää kuin itse herra kirjailija, Jo Nesbø tuskin esittelyjä kaipaa. En nyt muista kuka kirjoitti blogissaan osuvasti, että Norja on uusi Ruotsi (huuda hep jos luet tämän, niin linkitän!). Nimenomaan! Norjasta virtaa vuolaasti aivan huippu dekkaristeja. Joskin Nesbø lienee alunperin myös monien ruotsalaisten kirjailijoiden innoittaja. Hän on lyömätön. Mutta hän itse lyö lukijansa polvilleen niin että nivelet narskuvat. Eivätkä vähiten juuri sankarimme Harry Holen takia. Miehen charmi on kertakaikkisen vastustamatonta.


Äänettömiä huutoja jotka täyttivät hänen päänsä, ne täyttivät huoneen, ne täyttivät koko hänen ruumiinsa. Hän vaihtoi painon toiselle kädelle. Huuto pyrki ihon läpi, yritti tunkea väkisin ulos. Oliko hän tulossa hulluksi? Hän nosti katseensa ikkunaan. Pimeydessä ei erottunut muuta kuin hänen oma peilikuvansa. Siellä oli hän. Odotti heitä. Ja lallatti. Tuutteko leikkimään!


Jano jatkaa oikeastaan suoraan siitä, mihin Poliisi (mitä ihmettä, kirja jäänyt minulta bloggaamatta!) meidät aikoinaan jätti. Järkyttävään tunnelmaan. On kulunut kolme vuotta, ja nyt hän on tullut takaisin. Ja hänellä on jano. Pohjaton, sairaalloinen pakkomielle ihmisvereen.

Onko vampyyrejä oikeasti olemassa? Ihan fantasiapuolelle tarina ei vie, sillä kirjailija pitää lukijansa tukevasti uskottavalla maaperällä. Mutta vampirismi? Kiistelty ja kiellettykin taudinkuva ihmisistä, potilaista, jotka juovat uhriensa verta.

Lehtorin virka saa nyt toistaiseksi jäädä kun Harry Hole kutsutaan mukaan tutkintaan. Hän on ainoa, joka voi pysäyttää eläimen lailla uhrinsa raatelevan, Tinderissä metsästävän psykopaatin. Vain Harry tuntee tekijän.


"Muistan yhden neuvon, jonka sain silloin kun aloittelin uraani rikostutkijana: jos haluat selvitä hengissä, sinun on opittava antamaan periksi."
"Erinomainen neuvo, ihan varmasti", Harry sanoi, nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi Hagenia. "Jos hengissä selviäminen nyt on niin helvetin tärkeää."


Aivan ehdottomasti Jano edustaa, koko HH -sarjan tavoin, dekkareiden aatelia. Voi että tätä kirjaa on odotettu. En jaksa nyt oikein muuta genreä, vain jännäreiden parissa pääsen irti arjesta, kaikesta mikä painaa. Ja kun seurassa on itse Harry, näin kiehtova teema, ja loppuratkaisussa hitonmoinen vedätys (nam), ei lukunautinolle voi antaa muuta numeroa kuin täyden kympin.

Jäin janoamaan seuraavaa osaa, jota toivottavasti ei tarvitse odottaa kauaa!


Hän ummisti silmänsä. Tietenkin oli vielä toivoa, jotain mitä odottaa: hetki nyt mieltä painavien murheiden jälkeen. Se päivä, jolloin mikään ei enää paina.


***

Romaanista on blogannut ainakin Tuijata.

Mats Strandberg; Risteily

Färjan 2015, suom. Stella Vuoma ja Like 2016, 517s.

Se on jo alkanut.


Pari tosiseikkaa tähän alkuun. Olen nääntyneen tulehtuneen räkäinen. Minulla on mielessäni kaksi teosta, joista tahdon palavasti, flunssasta huolimatta, kirjoittaa juuri tänään. Meinasin jopa niputtaa romaanit samaan postaukseen, mutta ei, ei kuitenkaan. Vaikka molemmat kirjat pohjautuvat pelottelemiseen, näiden vire on silti aivan eri taajuuksilta.

Niin. Ja minä en ole koskaan matkustanut laivalla.

Ruotsalainen kirjailija Mats Strandberg maalaa sellaisen kuvan Risteilystä, etten aivan heti ole tätä puutetta sivistyksessäni korjaamassa.


Kasarihenkinen, halvasti elähtänyt Baltic Charisma vetää kuluneesta maineestaan huolimatta hummaajia uumeniinsa, ollaanhan lähdössä laivalle, joka on kuin oma rinnakkaismaailmansa. Kaikki on mahdollista, kun alla meri, ympärillä uusia kasvoja, ja halpaa alkoholia. Riehkakas odotus, hajuvesi, humala.

Laivan henkilökunta varustautuu ihan normiin Suomi-risteilyyn, jolla uhkana lähinnä muutama liikaa ottanut matkustaja. Kukaan ei tiedä, huomaa, ymmärrä, että laivaan nousee muutakin. Nainen, ihan tavallinen äiti, pienen poikansa kanssa. Voiko vaarattomampaa yhdistelmää kuvitella? Ja kuitenkin, kun katsoo tarkemmin, huomaa että heidän molempien kasvoissa on jotain pielessä.


niin hullua että se ei voi olla totta, niin hullua että olen varmaankin kuvitellut kaiken koska OLEN hullu, näin näkyjä, olin humalassa ja ahdistunut ja minun psyykkeeni vain murtui kuin kuiva vanha oksa ja nyt olen murhannut viattoman LAPSEN ja olen kiikissä tällä laivalla


Risteily kummitteli mielessäni siitä saakka kun sen Liken katalogista bongasin. Odotetuttu, paksu ja upeasti kiiltelevä romaani pääsikin lukuun heti sen ilmestyttyä. Takakannen hehkutukset kihelmöivät kuin matkustajien nousuhumala ("Aitoa Stephen King henkeä." - Berlingske). Kirjan alkupuoli, sen hurman sekainen uhka, tarjosi aivan loistavaa lukukyytiä. Sitten kun tapahtumat pikku hiljaa kääntyivät kauhuelementteistä suoranaiseen splatter-melskeeseen, huomasin intoni hiukan laantuvan.

Henkilöhahmojen määrä on melko huima, mutta Strandberg seisoo tukevasti jokaisen henkilökohtaisen tarinan takana tässä erilaisten persoonien kansoittamassa pienoismaailmassa. Ollaan merellä. Ollaan omillaan. Ja kyydissä ajelehtii verenhimoinen pahuus.


Albin katsoo Lota.
Tämä on kuin niinä öinä Grisslehamnissa, kun he pelottelivat toisiaan. Nyt sitä verhoa on raotettu, sitä jonka olemassaolon hän vain aavisti silloin. Nyt hän tietää, millaisia hirviöitä sen takana on ollut piilossa koko ajan. Ne ovat täällä nyt.


Sivumäärää karsimalla Risteilystä olisi saanut vieläkin paremman, vaikka tällaisenaankin tyydyttää jännitysnälkää. Myös Susa viihtyi verenhuuruisella kauhumatkalla.

Stephen King; Painajainen

'Salem's Lot 1975, suom. Heikki Karjalainen ja Tammi 1990, 475s.

He tulivat talon luo. Me uskovat olemme kyllä aika joukko, Susan mietti. Kirjojen puoliksi höperryttämä vanha opettaja, lapsuutensa painajaisten vainoama kirjailija, pieni poika jonka vampyyrimytologian jatko-opinnot koostuvat elokuvista ja kauhulehdistä. Ja minä? Uskonko minä todella? Tarttuvatko vainoharhat?


Kyllä tarttuvat, kun kyseessä on Stephen King. Uskon vakaasti tämän kirjailijan osaavan luoda kauhua jopa lähikaupassa käymisestä, unohdetuista pikkukaupungeista puhumattakaan, jotka taitavat olla kirjailijan tavaramerkkiä.

Jälleen pelko astuu uskottavasti kyläpahaseen, jossa elo on jatkunut vuosia hitaalla moottorilla. Vanhat patut juoruilevat piereksien, nuoriso pakenee paikalta heti kun ikä riittää, ja pääkatua asuttavat vuodesta toiseen samat myymälät. Mutta tätä kaikkea silmäilee uinuva kauhujen talo, pitkään hylättynä lojunut rötiskö. Vaanien. Odottaen tilaisuuttaan...

Ja nyt se tilaisuus on lipunut huomaamatta kaupunkiin. Samoihin aikoihin vanhoihin, tuttuihin maisemiin palaa kirjailija Ben Mears. Benin aikomus on kohdata painajaistensa talo, lapsuutensa pelot siinä missä myös kirjoittaa uusi bestseller.

Hetimiten mies tutustuu paikalliseen kaunottareen Susaniin, ja pari kokee äkkirakastumisen. Mutta kun mies kysäisee paikalliselta kiinteistövälittäjältä mahdollisuuttaan vuokrata hylätty Mastenin talo, hän kuuleekin paikan olevan myyty.


Kukkulatalo, joka ei ollut järjissään, seisoi yksin kukkuloidensa juurella ja piti pimeyttä sisällään. Se oli ollut pystyssä kahdeksankymmentä vuotta ja saattaisi olla pystyssä vielä kahdeksankymmentä lisää. Talon sisällä seinät olivat yhä pystyssä, tiilet oli ladottu tasaisesti, lattiat olivat tukevat ja ovet järkevästi suljettu. Hiljaisuus levittäytyi tasaisesti kukkulatalon puuta ja kiveä vasten, ja se mikä talossa käveli, käveli yksin.

Shirley Jackson
Kukkulatalon kummitus


Unohdettu, täysin nykyjärjellä ajateltuna uskomaton pahuus on muuttanut kaupunkiin. Sen aika on nyt. Eikä se epäröi.

En kyllästy kehumaan Kingin taitoa tuoda pelko tavallisten ihmisten tavalliseen arkeen. Hiipivä uhan tunne on miltei pelottavimmillaan silloin, kun vielä ei ole tapahtunut mitään. Ja sitten kun tapahtumat polkaistaan varsinaisesti käyntiin, sitten kun ei tarvitse enää arvailla vaan veri kirjaimellisesti roiskuu silmille, kiitos taustatyön, juoni vaikuttaa hirvittävän uskottavalta.

Aloitin joululomalla erästä jännäriä, joka jäi valitettavasti kesken alkumetreillä. Meinasin jo panikoitua että mitä tässä nyt sitten luetaan, mutta onneksi miehelläni on varsin kattava kingikokoelma. Hänen suosituksestaan antauduin Painajaisen vietäväksi, ja sehän kannatti. Kannattihan se.

Kirjailijan juuri uudelleenjulkaistu Se odottelee jo yöpöydällä...


Yksin. Niin, se on avainsana, kauhein sana mitä on olemassa. Murha ei ole sen veroinen, ja helvetti on vain köyhä synomiini...


***

Romaanista on blogannut ainakin Alatheia, Emilie ja Raija.