Stina Jackson; Hopeatie

Silvervägen 2018, suom. Jaana Nikula ja Otava 2019, 284s.

Hän tunsi Linan vierellään, vaikkei nähnyt tätä. He olivat ajaneet vuorelle moottorikelkalla talvella, kun revontulet olivat loimunneet pään yllä ja pakkanen oli pistellyt keuhkoja. Linan silmät olivat loistaneet yhtä kirkkaina kuin taivaskin.
- Näyttävät ihan enkelinsiiviltä.
- Niinkö sinusta?
- Etkö näe miten ne lentävät.



Mies istuu autossa ja ajaa pitkin Hopeatieksi nimettyä valtaväylää. Auto on harmaana tupakansavusta, niitä palaa yksi toisensa perään. Aurinko paistaa, mutta sen valo säkenöi liian kirkkaana kirveleviin silmiin. On Pohjois-Ruotsin kesä, on etsinnän aika. Sillä Lelle ei voi antaa periksi, ei vaikka hänen tyttärensä Linan katoamisesta on jo kolme vuotta. Isä etsii, kääntää jokaisen kiven ja kannon maanisella surulla, hulluutta lähentelevällä päättäväisyydellä.

Juuri Lelle näki Lina viimeisen kerran viedessään hänet bussipysäkille. Lina ei vain ikinä noussut kyytiin...


- Miten jouduit kaikista maailman paikoista juuri tänne, Glimmersträskiin?
- Äiti halusi muuttaa tänne.
- Mitä varten?
- Se tapasi yhden miehen netissä. Sillä on talo täällä. Ja äiti on aina haaveillut sellaisesta... yksinkertaisesta elämästä keskellä metsää.



Mejan lapsuudesta asti rikkiraadellussa elämässä tapatuu käänne, jos mahdollista, vielä huonompaan suuntaan. Oman hulluutensa riivaamana hänen äitinsä muuttaa tytär mukanaan tuntemattoman miehen luokse keskelle ei-mitään. Surullinen ja aina yksinäinen Meja! Siinä missä äiti huitelee puolialastomana viinilasi kädessään maalaillen taulujaan, tutustuu teini-ikäinen tytär elämänsä rakkauteen. Mutta jokaisella perheellä on omat salaisuutensa. Kaikkein täydellisimmiltä näyttävissäkin.


Kirjailija Stina Jackson on kirjoittanut teoksen jonka haistaa, maistaa, tuntee. Unettoman ja helvetillisestä ahdistuksesta kärsivän Lellen asemaan on helppo luiskahtaa. Samoin kärsimyksiin tottuneen Mejan. Vaikka katoamisesta on kirjoitettu ties kuinka monia romaaneja, Hopeatie kuuluu selkeästi parhaimmistoon. Siinä on lumoavaa aitoutta, piinaavaa uhantuntua, joka hellittää vasta viimeisellä sivulla.

Suuret suositukseni.



Hiljaisuus oli pahempaa kuin pimeys. Hän ei kuullut tuulta, ei sadetta, ei lintuja. Ei askelia eikä ääniä. Melkein kuin ulkopuolella ei enää maailmaa olisikaan. Hän painoi korvansa seinää vasten ja kuulosteli, muttei kuullut muuta kuin omat sydämenlyöntinsä. Käsivarsien haavat hymyilivät hänelle pimeässä.

Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Jussi Adler-Olsen; Selfiet

Selfies 2016, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2018, 535s.

Tee ristinmerkki, jos haluat estää tien pahuudelta, pinnat huusivat. Varjele itseäsi väistämättömiltä kuiluilta, jos osaat, mutta pidä kiirettä, sillä aikaa ei ole paljon.


Mitä olisikaan kesä ilman tanskalaisen dekkarikuninkaan, Jussi Adler-Olsenin uusinta? Jäätävä rikostarina viilentää mukavasti näillä helteillä, varsinkin kun romaanissa kaivaudutaan syvemmälle kuin koskaan. Myönnän, etten aiemmin ole oikein tykästynyt Osasto Q:n "aivoihin", eli synkeän ärtyisään Roseen. Selfiet -teoksen myötä pääsemme kurkistamaan naisen sisimpään. Rose elää elämäänsä ulospäin niin "coolina", mutta häntä piinaavat iljettävät muistot. Jopa siinä määrin, että nainen menee psykoosiin.


Hän huokaisi. Oli yllättävän vaikea ajatella, että se nainen, jonka he luulivat tunteneensa niin hyvin, olikin kaikki ne vuodet joutunut elämään eräänlaisessa kaikenkattavassa, syvässä mielenliikutuksessa, jonka kanssa oli pärjännyt vain kovien lauseiden ja sanojen avulla.



Voi, Rose, ajattelen yhdessä Carlin kanssa. Miten epäreilua elämä onkaan! Ja nyt kun Rose on poissa kuvioista, äheltävät Carl, Assad ja Gordon keskenään vanhempien murhatapauksien parissa. Samaan aikaan kaupunkia piinaa kauniiden naisten yliajaja. Murha-aseena autot tuntuvat olevan nyt kova sana, mutta teoksessa aihetta käsitellään täysin eri näkökulmasta, kuin vaikkapa Kingin Mersumiehessä. Murhaajan motiivi puistattaa vielä viimeisenkin sivun jälkeen.



Tästä eteenpäin hän ajattelisi vain itseään ja tyydyttäisi vain omat tarpeensa. Hän ei enää ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valehdellut eikä tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Hän ei enää ollut se, joka uskoi kuolevansa ja oli jo alkanut miettiä hautapaikkaansa. Tästä eteenpäin hän eläisi täysillä eikä alistuisi.



Edellisestä teoksesta totesin näin; Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. 

Selfiet näyttää jälleen kirjailijan pimeän puolen, ja kohoaa yhdeksi sarjan ehdottomista suosikeistani.



***


Kirjasta lisää Luetut.net ja Hemulin kirjahylly.

Holly Bourne; Oonko ihan normaali?

Am I Normal Yet? 2015, suom. Kristiina Vaara ja Gummerus 2017, 412s.

Seuraavana vuonna minä sairastuin.
Sitten minä sairastuin pahemmin.
Sitten minä sairastuin pahemmin kuin pahemmin.


Mitä tarkoittaa olla normaali? Onko se abstrakti käsite, miten sen voi määritellä, onko sitä edes olemassa? Vaikka kirjailija Holly Bournen Normaali-trilogia (Luojan kiitos, näitä on lisää!) on suunnattu nuorille aikuisille, ei naisena oleminen liene sen helpompaa. Pohjimmiltaan. Eikö meissä kaikissa elä epävarmuus omasta itsestämme, voimmeko välttyä vertailulta? Puhumattakaan siitä, voimmeko käydä naisporukan kesken yhtä ainutta keskustelua jossa ei käsitellä miehiä. Hmm?

Oonko ihan normaali? kertoo 16-vuotiaasta Eviestä, OCD:n kanssa pitkällisen kamppailun käyneestä, ja urheana voittajana selviytyneestä teinitytöstä. Eviellä on nyt mahdollisuus aloittaa alusta puhtaalta pöydältä. Uudessa koulussa kukaan ei tiedä Evien taustoja eikä heidän tarvitsekaan tietää. Evie on valmis kokeilemaan jopa deittailua sillä... niinhän normaalit tekevät?


PAHA AJATUS

Minä koskin lehtiä. Lehtiä! Koira on voinut pissata niihin.


PAHA AJATUS

Hän ei suudellut minua, koska haisin koirankuselle joka oli tullut lehdistä.


Epäonnistuneet deitit kotibileissä ovat alkusoittoja tuleville pahoille ajatuksille. Evien suurin pelko on, että ongelmat palaavat. Että hän sekoaa jälleen. Piilottaakseen pikku hiljaa pintaan pulpahtavat pakko-oireet ihanan feministisiltä ystäviltään Lottielta ja Amberilta, huolehtivasta perheestä puhumattakaan, ottaa Evie avukseen salailun. Tämä on luonnollisesti tuhon tie.


Täytyy sanoa, että tykästyin ihan hirmuisesti niin Holly Bournen hauskan napakkaan tyyliin, kuin itse tarinaankin. Mieleltään sairaita ei säälitellä, päinvastoin, heitä kohdellaan ymmärtävällä lämmöllä. Mitä minulle on tapahtumassa? Ihastun näemmä entistä lujemmin YA-genreen?!


Huomion sananen: tämä bloggaja on nyt kesälomalla. Tarkoittaa sitä, että luen, kirjoitan lukemastani, mutta en ota paineita tekstin pituudesta/laadusta. Otetaan rennosti, annetaan aikaa auringolle ja hyville kirjoille.



Kuten sanoin aiemmin - me helvetti soikoon tiedämme sanat mielisairaudelle, mutta emme silti osaa kokea sympatiaa mielisairasta käytöstä kohtaan.


***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Mai, Heidi P, Suketus.

Katharine McGee; Tuhat kerrosta

Tuhat kerrosta, Pudotus


Kirjat ovat sitten merkillisiä aarreaittoja. Ne osaavat yllättää. Jonkun suuresti odotetun, entuudeltaan tunnetun tekijän teos saattaa osoittautua pettymykseksi. Sitten on näitä kirkkaita tähtiä, tässä tapauksessa suorastaan säkenöiviä, jotka osuvat, uppoavat, vievät mennessään. Vaikka yleensä vierastan glamouria niin omassa elämässäni, kuin kirjallisuudessakin, Katharine McGee vetää nyt täydet pisteet kotiin.

En tiedä voiko Tuhat kerrosta -sarjaa edes nimittää dystopiaksi. Ennemminkin nämä menevät kategoriaan utopia. Eletään vuotta 2118 aivan New Yorkin sydämessä, tuhat kerroksisessa luksustornissa, jossa eliitti asuttaa tietysti ylimpiä kerroksia. Mitä alemmaksi rakennuksessa mennään, sitä keskinkertaisemmiksi olot muuttuvat. Pohjalta löytyy pohjasakka", raskaimman työntekijät ankeissa kämpissään.

Mutta me liikumme aivan huipulla. Siellä missä glitter kiiltää, sampanja virtaa toinen toistaan upeammissa juhlissa. Siellä missä kaikki on mahdollista - ainakin melkein. Tutustumme Averyyn, täydelliseksi suunniteltuun nuoreen naiseen ja hänen ylelliseen ystäväpiiriinsä. Averyllä on vain yksi salaisuus, se suurin, se kipein. Ja lumipalloefektin tavoin salaisuudet alkavat nousta pintaan myös lähipiirissä. Pinta rakoilee, julkisuudenkuvaan tulee ensimmäinen särö. Sitten toinen...

Voisi sanoa, onneksi, tutustumme myös alemman kerroksen väkeen. Kokonaisuuskuva upeasta tulevaisuudesta hahmoittuu lukijalle. Onko mikään sittenkään muuttunut? Ainakaan paremmaksi?

Luettuani sarjan ensimmäisen osan, minun oli välittömästi napattava seuraava. Nämä nuoret osaavat totisesti koukuttaa, kirjailija McGee viedä niin että korot kopsuvat, helmat hulmuavat. Ja heti seuraavan kulman takana voi odottaa pudotus.

"Voittajan kirous", Nadia kuiskasi hänen korva-antenneihinsa, ja ihan selvästi hän kuuli huvittuneisuutta Nadia äänessä. "Se iskee kun voittaja saa täsmälleen sen mitä haluaa, vain huomatakseen, ettei se vastannutkaan odotuksia."

Tuhat kerrosta, Huipulla

Pudotuksen jäljiltä päähenkilöiden paniikki valtaa myös lukijan. Nyt uhan tuntu kiristää otettaan, hetkeksikään ei saa antaa huomion herpaantua. Kuka haluaisi tornin alimpiin kerroksiin? Kuka haluaisi vankilaan? Putoamisesta puhumattakaan.

Mahdottomat ihmissuhteet kaikkine kiemuroineen pyörittävät tarinaa kiihtyvällä vauhdilla. Ystävyyssuhteita puretaan ja solmitaan. Luvut on jaoteltu samoin kuin edeltäjässä, jokainen viisi nuorta saa oman äänensä kuuluviin. Jokainen heistä on tavalla tai toisella syyllinen. Tuleeko nuorten elämät romahtamaan korttitalon tavoin? Valta on aina sillä, joka tietää eniten.

Huipulla esittelee myös uuden mysteerikaunottaren, hänet, joka sekoittaa pakkaa entisestään. Calliope ei, tietenkään, pelaa puhtain kortein, kaikkea muuta.

Ja vaikka voisi kuvitella, että kaikki tämä dramaattisuus aiheuttaisi jo sokerihumalatilan, asia on kuitenkin päinvastoin. Kirjailija on antanut hahmoilleen tärkeän ominaisuuden, omantunnon. Hän kieputtaa vastahankaisenkin lukijan sormensa ympärille, ja näin me jäämme odottamaan, kuumeisina, jatkoa.

Tuntui melkein kuin olisi katsonut itseään etäisyyden päästä: tavallinen Avery olisi itkenyt sitä pyhäinhäväistystä, että huippusuunnittelijan morsiuspuku revittiin rikki. Mutta toisaalta tavallinen Avery olikin paennut kuorensa alle, ja jäljellä oli vain tämä järjetön Avery, räjähdysherkkä ja äärimmäisen arvaamaton.

Hyvänen aika sentään miten hienoja romaaneja nuorille kirjoitetaan! Minähän alan pääsemään kunnolla vauhtiin... Suosituksia vastaavista vastaanotetaan!

Arne Dahl; Rajamaat

Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.

- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.

Malin Persson Giolito; Suurin kaikista

Störst av allt 2016, suom. Tarja Lipponen ja Johnny Kniga 2016, 414s. (ennakkokappale)

Olen eristyksissä lukuunottamatta ulkoiluja Doriksen kanssa. "Oman turvallisuuteni takia." Mutta tiedän, että ne vain sanovat niin. En istu yksin selissäni, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, istun siellä siksi, että kaikki ihmiset vankilan ulkopuolella tuntevat olonsa turvalliseksi, koska tietävät, että olen varmasti lukkojen takana.



Voi hurjaa. Nyt kun arvostelukappaleryöppy on toistaiseksi laantunut, minulla on ollut aikaa lueskella "vanhempia" hyllyyn kertyneitä teoksia. Kirjailija Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kuuluu näihin. Tuskan hiki suorastaan vuotaa kun mietin sitä mahdollisuutta, että tällainen aarre olisi voinut luiskahtaa lukematta käsistäni. Tässä teoksessa, johon toiset lukijat ovat hullaantuneet, toiset eivät niinkään, oli jotain joka iski ja täysillä. En ajatellut kirjaa jännärinä vaan ennemminkin lukuromaanina, hirvittävän koukuttavana sellaisena. Jo kannet näyttävät olennaisen.

Tarina kertoo siis Maria Nordbergin, tuttavallisemmin Majan oikeudenkäynnistä. Tämä juuri 18 vuotta täyttänyt teini, hyvin pitkälti vielä lapsi, kuuluu Ruotsin vihatuimpiin henkilöihin. Maja on kouluampuja, hän yhdessä rakkaansa kanssa teloittivat kylmästi sekä koulutovereitaan, että opettajansa. Vai miten tapahtumaketju kulkikaan?


Äiti on niin kalpea, että näyttää kuin olisi teatterimeikeissä, isän otsa kiiltää. Sander on täydellisen rento, hän voisi yhtä hyvin hengailla olohuoneessaan jutustelemassa kutsumiensa vieraiden kanssa. Mutta tähän cocktailpartyyn minua ei ole kutsuttu. Makaan täytettynä buffettipöydässä. Minut he aikovat syödä, upottaa lihaani jälkiruokahaarukkansa.



Sebastian, tuo Majan lapsuuden rakastettu, sittemmin poikaystävä, oli yksi maan rikkaimpiin kuuluvan miehen jälkeläinen. Sebastianin bileet olivat vailla vertaa, hänen kainalossaan myös Maja nousi luokkatovereidensa silmissä arvoon arvaamattomaan. Niin, luokkatovereiden, jotka tulivat hyvinkin epäsuhtaisista olosuhteista. Mutta mitä löytyikään, kun raaputti pintakerroksia aina vain syvemmälle? Minä olin pelkkä statisti. Me olimme statisteja. Niin ihmisille kävi Sebastianin rinnalla.


Kirjailijan kykyä astua teinitytön oikutteleviin aivoihin aivan uskomattoman stressaavissa olosuhteissa ei voi kuin ihailla. Hän tekee lukijasta Majan. Tuon pelätyn ja niin kovin peloissaan olevan tytön, jonka päivät kulkevat oikeussalista eristysselliin, syytetyn penkiltä vankilan seinien sisälle. Ja ne seinät ovat paksut.

Suurin kaikista kertoo rikkaista ja vaikutusvaltaisista sekä köyhistä ja oloihinsa tyytyneistä varmalla otteella. Psykologinen jännite kiristyy sivu sivulta samalla kun Majan tarinaa keritään auki. Koin teoksen rinnalla, siihen uponneena, lukemisen aitoa riemua. Tätä ei voi muuta kuin suositella!



Ehkä onni on sillä tavoin samanlaista kuin epäonni, sen tajuaminen vie aikansa. Ensin ei tunnu miltään. Tunne tulee myöhemmin, ehkä vasta sen jälkeen, kun sen syy on kadonnut.


***


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus ja moni muu.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

K. K. Alongi; Pakenijat

Otava 2018, 334s.

Maailma hiljenee, valoilmiö taivaalla väistyy. Susette makaa kauttaaltaan täristen naama vasten kosteaa, mullalta tuoksuvaa heinikkoa ja ajattelee järkyttyneenä, että maailmanloppu on tullut jo toisen kerran kahden viikon sisällä.



Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä! Näin päätin Ansassa -postaukseni suunnilleen vuosi sitten. Siinä missä me lukijat olemme saaneet jännittää Kevätuhrista saakka, maailmanlopun nuorista kertovassa kirjasarjassa on vierähtänyt vaatimattomat kaksi viikkoa. Mutta millaisia päivä ja hetkiä nämä viikot ovatkaan pitäneet sisällään! Päähenkilömme säntäilevät vaarasta toiseen, ainoana päämääränään sekä oma, että rakkaiksi tulleiden kohtalotovereiden selviytyminen. Tätä uusi elämä nyt on. Kannattaako mahdollista apua enää odottaa?

Mitenköhän paljon ihminen voi kestää ennen kuin sekoaa?



Sarjan aiemmista osista tuttu nuorten ryhmä hajosi viime osassa, jossa ärhäkkä punkkarityttö Jade ja huomattavasti rauhanomaisemman luonteen omaava Ali kaapattiin helikopterilla. Mitä ihmettä? Maailmasta, tästä uudesta, löytyy siis kuitenkin vielä aikuisia? Valitettavasti he eivät ole tulossa auttamaan, vaikuttaa pikemminkin täysin päinvastaiselta... Jatkuva pakeneminen toisia selviytyjiä, heitä jotka maailmanloppu muutti eläimellisen aggressivisiksi, ei ole nuorten ainoa ongelma. Ystävät täytyy löytää mutta myös taivaankannella vaanii kauhu; se mikä tappoi valtaosan maamme väestöstä, tapahtuu nyt uudelleen...


Susetesta tuntuu, että maailma on pikkuhiljaa muuttumassa pienen nuppineulanpään kokoiseksi. Mitään muuta ei ole olemassa kuin juuri se, mikä on heidän edessään, ja tällä hetkellä se on märkä metsätie, jolla heidän surkea ja väsynyt joukkonsa laahustaa.



Pakenijat on särmikkään säkenöivä päätösosa hermopäätteitä kutkuttavalle trilogialle. Tietysti tahdomme tietää mikä tuon tappavan valoilmiön takana oikein oli, mikä päätti tässä tarinassa maailman sellaisena, jona sen tunnemme. Pidin kirjailijan tavasta kertoa selittelemättä riittävästi, ja samalla heitellä juuri opivasti kysymysmerkkejä ilmaan. Luin Pakenijoita myös tutkailevalla silmällä tietysti itse tarinasta nauttien, mutta samalla miettien sopisiko se 13-vuotiaan poikani lukulistalle. Onhan tässä rajuja kohtauksia ja toisaalta kun miettii vaikkapa samanikäisille tarkoitettuja leffoja... Kyllä vain, poikani nauttii nyt Kevätuhria!


***


Teoksen on lukenut ainakin Heidi P.

Katarina Wennstam; Hämärän tyttö

Skymningsflickan 2015, suom. Anja Meripirtti ja Otava 2018, 460s.

En halua, mutta minun on pakko.
Kukaan ei varmaan usko minua.


Näemmä useimmat bloggaukseni alkavat nykyään valituksella. Pahoittelen tätä selittelyä, mutta kohdelkaa minua armollisesti. Olen näet toipumassa rajusta flunssasta, kuten varmasti moni muukin tänä julmana vuodenaikana. Silti koen pakottavaa tarvetta kertoa juuri lukemastani teoksesta, vaikkakin kipein käsin ja särkylääkkeiden sumentamin aivoin.


Sillä turbofeministiksi kutsuttu journalisti, kirjailija ja luennoitsija Katarina Wennstam teki sen taas! Hän on niin aseista riisuvan omistautuneesti heikoimpien puolella, silti käyttäen juuri aseenaan sanan mahtia. Hän paljastaa naisen erittäin kyseenalaisen aseman tämän päivän Ruotsissa. Ja vaikka Hämärän tyttö on romaani, liian monen naisen kohdalla kyse ei ole fiktiosta.


"Raiskaus ei ole seksiä", Elena Magan jatkaa. "Seksuaalinen väkivalta ei ole yhdyntä. Se suuntautuu seksuaalisuutta vastaan ja vaikuttaa siihen."



Tällä kertaa astumme nuorten alati julmemmaksi käyvään maailmaan. Millaista häpeää, syyllisyyttä ja epätoivoa kokevatkaan Molly ja Miranda, nuo kaksi aiemmin niin elämäniloista teinityttöä. Koska kun maineensa kerran menettää, koulumaailmassa se tarkoittaa maailmanloppua.

Hämärän tyttö huutaa, kiljuu, ulvoo äänensä kuuluville. Mutta tätä kerrostaloa ei piinaa öisin eläin vaan eläimeksi kipunsa tähden muuttunut, itseään viiltelevä teinityttö. Voisi sanoa Mollyn onneksi samassa talossa asuu myös aiemmista kirjoista tuttu rikostarkastaja Charlotta Lung. Hänen päivänsä kuluvat pimennetyssä asunnossa sairauslomalla ja vasta Mollyn tuska havahduttaa Lungin jälleen mukaan toimintaan.

Samoihin aikoihin paikallista lukiota uhataan veriteolla. Onko kyse puhtaasti häirinnästä, vai aikooko tuo tuntematon ryhtyä sanoista tekoihin?

Myös asianajaja Shirin Sund astuu mukaan Charlottan omiin tutkintoihin. Vapaalla jalalla kulkee teineihin mieltynyt raiskaaja, eivätkä nämä kaksi tarmokasta naista voi ummistaa moiselta silmiään. Vaikka aiemmassa tutkinnassa näin onkin käynyt.


"Sain tietää eräältä kollegalta, jonka tunnen hyvin, että Tukholmassa ilmoitettiin viime vuonna yli tuhannesta raiskauksesta. Rikosteknikot kutsuttiin paikalle tuskin joka viidennessä tapauksessa."



Hämärän tyttö on verkalleen etenevä trilleri aina päivänpolttavasta aiheesta. Ehkä olisin toivonut enemmän sivutilaa juuri nuorille. Nyt keskitytään seuraamaan Charlottan ja Shirin henkilökohtaisia kipupisteitä jotka toki pitävät mielenkiintoa yllä, mutta pieni sivumäärän karsinta olisi saanut paketista vieläkin napakamman. Hieno, tärkeä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen romaani tällaisenaankin!



Kylmyys ei enää tuntunut. Sen sijaan tuli se toinen. Se, jota hän ei ikinä saanut loppumaan.

Kädet, jotka eivät enää olleet siellä, mutta jotka hän silti tunsi. Sormet, jotka olivat jättäneet hänen iholleen jälkiä, joita ei ikinä voinut pyyhkiä pois.

Vartalolla muistot, joita hän oli yrittänyt pestä suihkussa pois, hangata, hangata kunnes iho hilseili. Veri joka valui rikkiraavituista huokosista.

Lina Bengtsdotter; Annabelle

Annabelle 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja Otava 2018, 365s. (ennakkokappale)

Annabelle, mitä sinulle on tapahtunut? hän kuiskasi. Missä sinä olet? Jos minä olisin seitsemäntoista ja juovuksissa, Charlie ajatteli, minne menisin? Hän yritti muistella, millaista oli olla nuori, yritti palauttaa mieleen, miltä tuntui olla humalassa ja poissa tolaltaan. Se ei ollut vaikeaa.



Pieni, sisäänpäin kääntynyt kaupunki, kadonnut teinityttö. Mätää tihkuvat salaisuudet. Omaperäistä dekkarimateriaalia suoraan ruotsista? Ja silti, kukaan meistä ei ole identtinen toisen ihmisen kanssa - eikö sama päde kirjoihin? Jokaisella kirjailijalla on oma tarinankertojan äänensä, tapa kietoa lukija pikkusormensa ympärille. Annetaan näiden äänien kaikua, annetaan mahdollisuus uusille dekkaristeille! Annabelle kunnioittaa kuuliaisesti klassisia jännäriperinteitä, ja sen realismi pelottaa.

Tällaistahan tapahtuu joka päivä. Teinejä katoaa. Ja mitä pidempään he kateissa pysyvät, sitä todennäköisimmin jotakin pahaa on tapahtunut.


Anders alkoi selostaa, mitä oli ehtinyt lukea Gullspångista netistä. Pieni tehdaspaikkakunta, kuusituhatta asukasta, maan nuorimmat äidit, huono hammasterveys, korkea työttömyys. Selvästikin hemmetin mukava paikka, Anders totesi.
"Olet niin tyypillinen tukholmalainen", Charlie sanoi. "Suhtaudut alentuvasti ja ivallisesti kaikkeen, mikä on kantakaupungin rajojen ulkopuolella."


Pikkupaikkakunnalla teini-ikäni eläneenä pystyin helposti astumaan alkoholisoituneen naispoliisi Charlie Lagerin saappaisiin. Hänen, joka lähetetään krapulapöhnäisenä Tukholmasta pelottavan tutulle paikkakunnalle. Onhan Charlie elänyt risaisen lapsuutensa Gullspångissa. Tuttuja ovat nämä niityt ja pientareet, tuttu erityisesti eräs nuorison suosima autiotalo... Meno siellä vastasi silloin ja vastaa edelleen Charlien edesmennen hippiäidin ränsistynyttä kotia. Sen sijaan Charlien työpari saa nielaista kerran jos toisenkin itselleen täysin uudenlaisessa ympäristössä.

Menneisyys lyö kättä nykyisyyden kanssa, rumat luurangot nousevat haudoistaan kun kyläyhteisön on näytettävä todelliset kasvonsa. Missä olet, Annabelle?


Lina Bengtsdotterin esikoisteos on varmaotteinen, hyvin elävän tuntuinen romaani nuorison pahoinvoinnista, valheista ja rakkauden kaipuusta. Ennen muuta Annabelle kietoo lukijan lumoavaan verkkoonsa, kuten tuo kaunis teinityttö itse. Uskoisinpa, että tästä kirjailijasta kuulemme pian lisää.



"Tavallaan mä melkeen toivon, että olisin se", Sara sanoi ja pani kätensä auton ovenkahvalle.
"Kuka?"
"Annabelle."
"Miksi?" Charlie katsoi tyttöä kiinteästi.
"Koska se ei ole täällä. Missä ikinä se onkin, se on päässyt pois täältä."



***



Kirjan on lukenut ainakin Leena Lumi.

Hanna Ryti; Syli

Siltala 2018, 316s.

Se valehtelee. Ei se minua halua. Se haluaa kuvan minusta, hahmon, jonka se tilalleni kuvittelee. Se ei vain tunne minua. Se luulee, että olen joku muu, joku hyvä ja kaunis. Se ei ole vielä katsonut tarpeeksi läheltä. Kun se erehtyy katsomaan, se kauhistuu. Ja sitten minun pitäisi ahtautua muottiin, jonka Petri on luonut, tai muuten se jättää minut.



Halu olla yksin ja kuitenkin yhdessä. Sellaisena kuin on, pohjamutia myöten avoinna ja toisen hyväksymänä. Tulla ymmärretyksi. Miten vaikeaa se onkaan! Varsinkaan kun ei itse hyväksy itseään, ei edes omaa nimeään. Ritva! Mikä nimi se muka on? Ennemmin vaikka... Mimosa.

Näytelmäkirjailija Hanna Rytin esikoisteos pureutuu aiheeseen hykerryttävän hauskalla tyylillä. Syli tuli luokseni kutsumatta, mutta kun sen aloitin, teksti ei päästänyt otteestaan.


Nelikymppinen naispappi "haluan olla rauhassa, en osaa olla ihmisten kanssa, se on todistettu jo moneen kertaan" Ritva ja hänen murrosikäinen poikansa "mutsille ei ylipäätään kannata puhua yhtään mistään, paitsi jotain semmosesta, että mä tarttisin uuden mailan tai kengät tai makaroonilaatikkoa" Pietu painiskelevat tietämättään saman ongelman parissa. Äitipoika-suhde, mitä se on, kun kumpikin kaipaa lähelle, ja silti kynnys halata kasvaa vuosi vuodelta yhä korkeammaksi?

Kun Ritva rakastuu tulisen räiskyvällä pakkomielteellä perheelliseen hierojaansa Jormaan, mielikuvat toisesta muuttuvat kipeäksi todellisuudeksi. Mennään pää edellä ryteikköön niin että liperit heiluu. Myös Pietu ihastuu tahollaan, onhan salaperäinen Tarina päältä kaunis katsoa, mutta sisältä niin rikki. Kumpa edes mutsi ymmärtäisi.


Teini-iän aito rujous yhdistettynä meidän aikuisten toilailuihin muodostaa kiehtovan lukupaketin, jonka parissa ei oikein tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Vaikka Syli tulvii tragikoomisia tilanteita, sen pohjamudissa vaanii riippuvuuksilla hoidettu epävarmuus. Välittääkö kukaan? Voisinko päästä Syliin (onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani, alkaisi oksettaa tämä sentimentaalisuus)?


Jopa kaltaiseni dekkarikettu antaa vahvan suosituksen!


Mä puristan sen kättä ja me kävellään hetki hiljaa käsikkäin ja näytetään varmaan joiltain vanhoilta käppänöiltä, jotka on menossa ruokkimaan lintuja. Ja se on mun mielestä parasta.



***

Teoksesta on blogannut ainakin Omppu.

Camilla Läckberg; Noita

Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.

Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.

K. K. Alongi; Ansassa

Otava 2017, 297s.

Hänellä on vahva tunne, että häntä tarkkaillaan.


Nuortenaikuisten kirjallisuus on vaikea genre kaltaiselleni "täti-ihmiselle", mutta vahvoja poikkeuksiakin löytyy. Uskoisin jälleen kerran tämän olevan vain asennekysymys. Pitäisi rohkeammin rikkoa kirjallisia rajojaan, koska vastaan voi tulla kirkkaana loistavia aarteita. Kuten K. K. Alongin Kevätuhrit -sarja, jonka uusin osa oli ahmaistava yhdeltä istumalta. Ansassa. Siinäpä juuri.


Aamiaisella, jos sitä aamiaiseksi voi kutsua, kaikki ovat hiljaa.

Se saattaa johtua monestakin syystä, mutta Tomi on melko varma, että kolmen kärjessä ovat seuraavat asiat:

- Aamiainen koostuu sipseistä ja kokiksesta.
- Kello on puoli seitsemän eikä kukaan heistä ole nukkunut kunnolla, vaikka ei sitä myönnäkään.
- Tulevaisuus näyttää ankealta.


Romaani starttaa kätevästi siitä, mihin edellinen osa meidät jätti; maailmanlopusta selviytyneet nuoret ovat löytäneet hetkellisen turvapaikan pienen Oliver-pojan mummolasta. Mummo itse, luonnollisesti, on kuollut, kuten suurin osa maailman ihmisistä. Mutta talo on syrjäisellä paikalla keskellä ei mitään. Kaukana verenhimoisiksi hulluiksi muuttuneista toisista selviytyneistä.

Päähenkilöidemme Jaden, Tomin, Susetten, Alin, Saran ja Oliverin on aika vetää henkeä (Voi kiesus mitä porukkaa, Tomi ajattelee. Yksi on ylitunteellinen, toisella on sosiaalinen fobia. Ja kolmas sosiaalisesti kahvilla.) Ravistautua irti paniikin jälkeisestä lamaantumisesta ja miettiä kuinka selviytyä jatkossa. Onko muualla maailmassa vielä elämää? Tuleeko joku, lopulta, heidät turvaan noutamaan?

Vai tarkkaileeko heitä itse pahuus? Taloon ilmestyykin pian vieraita, joiden käytös nostaa jälleen pelon pintaan.


Ansassa edustaa tajunnanräjäyttävää viihdekirjallisuutta siinä missä Kevätuhritkin. Myötätunto nuorten puolesta, jotka joutuvat elämään kuin K-18 -leffassa, jota olisivat liian nuoria edes katselemaan, sen kuin kasvaa. Rohkeutta heiltä ei puutu, mutta Alongi välttää hienosti tekemästä henkilöistä liian sankarillisia. Päinvastoin, he pelkäävät, kuten tuossa kuolemanaallon jälkeisessä ajassa pelkäisi kuka tahansa, ja toimivat silti.

Nyt kyllä tarina jäi sen verran hurjaan kohtaukseen, että meinaisin rääkäistä viimeisen sivun jälkeen. Seuraavan osan odotusajasta tulee pitkä!


Elämä on välillä paskamaista se on fakta, mutta ehkä kaiken moskan sekaan voi mahtua hyviäkin hetkiä, jos niille antaa tilaa.


***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi, Unelmien aika ja Kirjataivas.

Samuel Bjørk; Yölintu

Uglen 2015, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2017, 398s.

Varjo seinällä.
Painajainen, joka oli saanut hänet kadottamaan hetkeksi otteensa todellisuudesta.
Minä luulen, että sinun työsi tekee sinut sairaaksi.
Tämä pahuus.
Tämä pimeys.


Tämän epätodellisen sumun keskellä, jossa nyt toistaiseksi elän, on yritettävä löytää tarttumapintaa. Tehtävä jotain konkreettista, saatava kiinni elämän riekaleista. Niinpä päätän lähteä siitä mikä on helpointa. Tai helpointa ja helpointa, mutta kuitenkin minua. Päätän blogata uudesta Samuel Bjørkin kirjasta.

Minä matkustan yksin antoi ensi makua siitä, mitä jatkossa voidaan odottaa Norjasta. Kirjailijanimen takaa löytyy luotimaisesti tarinaa kuljettava lahjakkuus, mies joka lisää kierroksia sivu sivulta vieden lukijalta totaalisesti niin ajan, kuin paikankin tajun.

Ja rankkaa kyytiä on luvassa. Alaston teinitytön ruumis rituaalinomaisesti aseteltuna. Ympärillään linnunsulkia ja kynttilöitä. Camilla. Yölintu.


Mies koristelee tytön.
Hän oli yrittänyt työntää sen pois, mutta nyt se kuitenkin tuli hiipien.
Mies koristelee tytön. Vaalea peruukki. Kukka suussa. Mies tekee tytöstä kauniin. Valmiin. Camillasta. Hän on alasti. Neitsyt. Mies aikoo käyttää häntä johonkin. Tässä on jotain mitä me emme näe.


Tapaus napsahtaa tietysti aiemmista osista tutuille rikostutkijoille; Holger Munchille ja Mia Krügerille. Munchilla palaa hirvittävän tutkinnan myötä sellainen määrä tupakkaa, että lukijankin keuhkoja alkaa pakottaa. Siskonsa kuoleman myötä myös elämänhalunsa menettänyt Mia puolestaan vetää viinaa ja pillereitä. Semmoinen kaksikko. Pelottavan inhimillisiä, ja ongelmineen kohtitulevia persoonia.


Eihän hän kuitenkaan ollut kunnolla ihminenkään, yhtä hyvin voisi helittää otteensa.


Kun ryhmän sympaattinen it-nero Cabriel saa epämääräiseltä, netin pimeimmillä alueilla seikkailevalta tuttavaltaan videon, menee koko tutkintaryhmä sekaisin. Voiko tuommoinen olla tottakaan? Millainen mielipuoli heillä oikein on vastassaan?


Kyllä. Yölintu toimii niin mainiosti, että voisin jo tässä vaiheessa povat Samuel Bjørkista yhtä dekkarimaailman kirkkaimmista tähdistä.


"Minä olen pöllö."


***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.

Sara Blædel; Vain yksi elämä

Kun ét liv 2007, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 2014, 360s.

"Sinä ja minä. Minä ja sinä. Vankeja aina. Sinä häkissä. Minä muurin takana."


Kun oma elämä alkaa nivoutua liian tiiviisti luettuihin kirjoihin, kun romaanit sukeltavat suoraan suoniin, on aika löysätä kaasua ja palata takuuvarmaan rauhoittumisgenreen. Minun tapauksessani dekkareihin. Päätin startata jännäriviikon, ellen peräti kahta. Nollailen ajatussolmuja tarinoissa, jotka toisaalta tulevat lähelle, toisaalta pitävät turvallista välimatkaa. Eipä sillä, etteikö jännärikin voisi koskettaa. Kuten tämä Sara Blædelin pari vuotta sitten suomennettu Vain yksi elämä.

Sillä sellainen meille on annettu, ei enempää, ei vähempää. Mutta entä jos yksilönvapaus, jopa ihmishenki jää kakkoseksi suvun maineen rinnalla?

Tanskalaisen kirjailijattaren Unohdetut tytöt jätti nälän tutustua kööpenhaminalaisetsivään, Louise Rickiin vähän paremmin. Tässä tarinassa Louise selvittää murhatun maahanmuuttajatytön, Samran vaiheita täysin uudenlaisessa elinympäristössä; Tanskassa. Onko Samra tapettu perheen kunnian tähden, tytön elettyä täysin normaalia teinielämää? Melko selvältä näyttänyt tapaus mutkistuu kun Samran ystävät saavat puheenvuoron.


- Jotkut naiset ovat niin vahvoja, että he rimpuilevat irti perheidensä helvetillisestä otteesta. He taistelevat pakkoavioliittoja, väkivaltaa ja mielipuolisia aviomiehiä vastaan, miehiä joiden omistusvietti on niin kehittynyt, että he raiskaavat naisiaan päivin ja öin ja kohtelevat heitä tavarana, johon heillä on hallinta- ja vallintaoikeus.

Camillan nappulat olivat kaakossa. Hän veti syvään henkeä ja hiljensi ääntään. - Mutta he ovat vain pisara meressä verrattuna niihin naisiin, jotka jäävät sietämään sitä kaikkea, koska heidän voimansa ei muuhun riitä.


Minulla on hassu fiilis näiden Blædelin kirjojen kanssa; tuntuu kuin lukisi suomalaista jännäriä. Toisaalta, tuskin tanskalainen elämä radikaalista omastamme eroaa. Kirjailijan ote on arkinen, pelkistettykin. Tunteita pirskahtelee pintaan säännöstellysti. Vain yksi elämä on aiheeltaan päivänpolttava ja sanoisinko myös tulenarka. Hyvin tärkeitä aiheita tässä lähestytään ihastuttavan monipuolisesti. Mikään tajunnanräjäyttäjä romaani ei kuitenkaan ollut (toisin kuin Unohdetut tytöt!), enemmänkin keskivertotasoa.

Mutta, tästä on hyvä jatkaa...


***

Kirjasta on blogannut mm. Ulla ja Mari A.

Annamari Marttinen; Törmäys

Tammi 2016, 361s.

Aamu. Miro. Nadja.
He tulivat humauksessa yhdeksi, yhden ainoan sekunnin sisällä.


Kuinka lyhyessä ajassa elämä murskautuu, tuhoutuu, on lopullisesti ohitse. Kuinka hauras, perhosen siipi on ihmisen elämä. Kuinka montaa henkilöä koskettaa Törmäys, lasien helinä, murtuneiden luiden rutina, vuotava veri. Vain hetkellinen huomion herpaantuminen, siinä se on.


Ihminen menettää puhekykynsä ja kaikki mihin hän on uskonut, kaikki mitä hän on oppinut, luullut ja tiennyt, kaikki mitä rakastanut, kaikki mitä tuntenut, katoaa mattona jalkojen alta.


Aamulla on kihelmöivä kiire, himon polttama tunnetila, sillä onhan hän menossa rakkaansa luokse. Jarkko odottaa, kotiin tai rannalle, kuinka vain, kunhan nämä kaksi pian pääsevät toistensa ihoille. Pian, pian, ettei rakas vain karkaa. Uutuuttaan kiiltelevä auto alla, suojatie ja kännykän ruudulla Jarkon nimi. Sitten räiskis, ja kaikki hajoaa.

Myös Mirolla on kiire. Hänen hikinen työvuoronsa hautausmaalla ohitse, Nadja mekossaan odottamassa. Kauniina kuin pehmoinen persikka. Nuoret ovat menossa kesäteatteriin, mutta ennen sitä, vielä ennen sitä täytyy ehtiä keskustaan hakemaan Nadjan äidiltä rahaa rikki menneeseen pyörään.  Miro ottaa Nadjan tarakalle, kiire, kiire hoitaa velvollisuudet pois alta jotta päästäisi sänkyyn.

Ja vain yksi virheliike, jonka jälkeen kenelläkään heistä ei ole hoppua enää minnekään.


Olin tiukoissa metallisissa siteissä, ne oli kiedottu kaulasta alaspäin mun ympärille. Pakkopaita. Elävä ja kuollut samanaikaisesti. Tuska sellainen, että jos olisin eläin minut pitäisi ampua viipymättä. Sellainen, että ei ollut eikä tulisi enää elämää. Koskaan enää ei olisi hyvä olla. 


Annamari Marttisen Törmäys on pysäytyskuva kauhun lamaannuttamista ihmisistä. Se ritisee tunteita; päälleajajan syyllisyyttä, eloonjääneiden kaipuuta ja tuskaa, sivustakatsojan hämmennystä. Kipu hiipii lukijankin ytimiin. Sydän pamppailee kuin parhaissa äänitehosteissa.

Taidokas ja tärkeä romaani tämä Törmäys. Synkästä aiheestaan huolimatta varovaisen toiveikas.


Voisko jokin siirtyä paikoiltaan siinä mitä oli ollut jo niin kauan.

Emma Cline; Tytöt

The Girls 2016, suom. Kaijamari Sivill, 2016, 304s.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.


Kesä 1969. Hiukset ja mekot hulmuavat, rannekorut välkehtivät tomuisessa auringonvalossa. Evien silmiin tarttuvat Tytöt. He liukuvat halki puiston, silmät raukeina, kyljet toisiaan hipoen. Kuin maanpakoon joutuneet kuninkaalliset. Ympärillään niin luja side, yhteenkuuluvuus, että Evien sisin käpertyy kaipuusta.

Evie, neljätoistavuotias kalifornialainen tietää jo jotain elämän nurjista puolista. Vanhemmat ovat juuri eronneet, äiti lipunut epävarmuuden tilaan omasta naiseudestaan, paras ystävä vaihtanut leiriä. Evie, jota kukaan ei huomaa. Joka on nääntyä tavallisuuden yksitoikkoisiin väreihin.

Ja sitten, yhtäkkiä Suzanne.


Meillä kotona ei osoitettu hellyyttä, ja yllätyin siitä, että joku saattoi koskettaa minua noin vain, että kosketuksen lahja annettiin huolettomasti kuin purukumin pala. Se oli selittämätön siunaus. Suzannen kirpeä hengitys tuntui niskassani kun hän pyyhkäisi hiukseni toiselle sivulle. Kuljetti sormiaan päänahkaani pitkin, teki suoraa jakausta. Jopa finnit hänen leuassaan vivahtivat kauniiseen, kun sisäinen palo antoi niille rusottavan hohteen.


Evie rakastuu silmittömästi mustatukkaiseen tyttöön, pääsee osaksi aivan toisenlaista todellisuutta. Aidompaa. Teräväpiirteisempää. Tytöt asuvat ranchilla suvaitsevan rakkauden kommuunissa. Kuluu paljon pilveä ja LSD:tä, raukeita kitaran säestämiä päiviä, joita hallitsee miltei jumalhahmoksi noussut Russell.


Russelliin kohdistuva ihmettelevä ihailu, sen varmuus. Kadehdin heidän luottamustaan siihen, että joku toinen voisi kursia elämän tyhjät osaset kokoon niin että tuntuisi kuin alapuolella olisi verkko, joka liittäisi jokaisen päivän seuraavaan.


Mutta idylli ei kestä ikuisesti, toisella puolella odottaa täit, vettynyt ruoka, seksuaalinen hyväksikäyttö. Lopulta veriset murhat.


Odotin Emma Clinen Tytöiltä hurjasti, voisi sanoa, että teos on koko kirjakauden Se Juttu minulle. Ja sain silti enemmän. Palasin teini-iän haparoivaan, kauhunsekaiseen tunnelmaan siitä, kelpaanko omana itsenäni? Kuka minä olen sinulle? Niihin tyttömäisiin ajatuksiin ja haaveisiin, joita edes aikuisuus ei voi täysin häivyttää, Aika muuttaa, muuttaako se mitään?


Tytöt on alkukantainen, elinvoimainen osoitus kirjallisuuden mahdista ujuttautua kapeisiin tytönvartaloihin, rakkaudennälän ja kaipuun hillittömään tuskaan, Ihmisen paratiisi on tulla huomatuksi. Nähdyksi omana itsenään.

Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja!


Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.

Stefan Tegenfalk; Pianonvirittäjä

Pianostämmaren 2012, suom. Laura Beck ja Bazar 2016, 399s.

Joskus hän tunsi itsensä aaveeksi, kun hän laahusti ympäriinsä välitunneilla peläten että hänet huomattaisiin. Oli vaikea keskittyä läksyihin, kun hänen täytyi koko ajan ajatella mikä häntä odotti seuraavana päivänä. 


Päätimme tyttöjen kanssa pitää oikein kimppalukusessiot näin kesän kunniaksi. Kiitos jälleen teille, te ihanat Mielikuvakirja / Piia ja Lukutoukka / Krista! Yhdessä lukeminen tuo lukuelämykseen aina uutta virtaa. Tällä kertaa valikoiduksi tuli ruotsalaisen jännärikirjailijan, Stefan Tegenfalkin Pianonvirittäjä, joka on itsenäinen osa hänen aiemmin suomennettuun (minulla väliin jääneeseen) sarjaan.

Kirjassa on uskomattoman onnistuneet kannet, jotka suorastaan pakottavat teokseen tarttumaan. Ja teema, koulukiusaaminen! Se oli lopulta se syy, miksi halusimme Tegenfalkiin tutustua.


Tarina on Linnean, musiikillisesti lahjakkaan, mutta sosiaalisesti kömpelön teinitytön, joka saa, meidän koulukiusattujen tapaan, pelätä joka ikinen päivä. Kouluun meno on täyttä helvettiä. Siellä Linneaa piinaa muutaman pissiksen ryhmä, väkivalta on niin henkistä kuin fyysistä, somepiinaamisesta puhumattakaan. Vanhemmat ovat liian kiireisiä pysyäkseen kotona tytön tukena, niinpä Linnea tutustuu eräänä päivänä oven taakse ilmaantuvaan pianonvirittäjään...

Mutta sitten tapahtuu murha, kuusitoistavuotias tyttö on tapettu. Linnea vaiko koulukiusaaja? Tällä kysymyksellä leikitellään noin kirjan puoliväliin saakka, ennen kuin Tegenfalk paljastaa kuka ylipäätään on kuollut. Siitä meno lähteekin sitten hurjempaan suuntaan.


Hän kosketti tyttöä sormenpäillään. Vaikka hänellä oli lateksikäsineet, hän tunsi miten tytön kylmän ihon viileys säteili hänen käsiinsä. Vain kaksi päivää sitten tyttö oli ollut kuin kuka tahansa kuusitoistavuotias. Tytär josta vanhemmat olivat ylpeitä. Jonkun sisar tai paras kaveri. Häntä oli rakastettu. Nyt jäljellä olivat vain eloton ruumis ja läheisten suru.


En tiedä, jos olisin Walteriin ja Jonnaan jo aiemmin tutustunut, olisin saanut varmasti kirjasta enemmän irti. Nyt he jäivät kollegoidensa kanssa paperinohuiksi persooniksi, joista oli vaikea saada minkäänlaista otetta. Puhumattakaan siitä, että heihin olisi erityisemmin tykästynyt. Valitettavasti en myöskään aivan vakuuttunut Tegenfalkin tyylistä, jossa huumori loistaa poissaolollaan. Mies kirjoittaa toki koukuttavasti, mutta... persoonattomasti? Eikä marinani vielä tähänkään lopu. Tämä oli ihan oma mokani, katsokaas kun jostain syystä halusin tsekata alkuun kirjan sivumäärän, ja silmäni hairahtuivat bongaamaan erään nimen. Näin ollen aavistelin ja lopulta arvasinkin oikein murhaajan. No, aina ei voi voittaa, mutta välipalakirjana Pianonvirittäjä viihdytti.


Koko ajan Kuolema kulkee kannoillani
Enkeli toivoo minun tarttuvan käteensä
Minä epäröin
Jossakin syvällä sisälläni haluan kuitenkin vielä elää
Hän levittää siipensä ja sanoo:
"Seuraa minua, niin löydät onnen. Siellä, minne menemme, on vain 
aurinkoisia aamuja. Ei yötä, ei pimeää, eikä ketään joka vihaa sinua."
Tunnen miten lämpö täyttää minut, kun tartun hänen käteensä
Vihdoinkin ovat kärsimykseni ohi.

Elena Ferrante; Loistava ystäväni

L'amica geniale 2011, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2016, 362s.

Jotakin sietämätöntä lymysi asioissa, ihmisissä, rakennuksissa, kaduissa, ja vain keksimällä kaiken uudelleen kuin leikissä siitä tuli jotenkin siedettävää. Mutta keskeisintä oli osata leikkiä, ja minä ja Lila, vain me kaksi, osasimme.


Minun loistava ystäväni. Minun Lilani, pelottava hoikka takkutukka, minun viiltävän älykäs Lila. Lila lila lila. Koko Elenan elämä on lapsesta saakka rakentunut ystävän rakkauden varaan. Elenan, jonka lapsuutta varjostaa vaikea, vihan täyteinen äitisuhde, räjähtävät riidat naapurustossa, veriset, likaiset kadut, joilla aurinko paistaa jotenkin hailakammin, kuin säteitään säästellen.


Koko tuo ajanjakso kului samaan tapaan. Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.


Nämä kaksi, Elena ja Lila löytävät elämilleen merkityksen toisistaan. Kasvetaan yhdessä sodanjälkeisen Italian räiskyvän latautuneessa tunnelmassa. Kuolema ei koskaan ole kaukana, muttei myöskään elämä. Ja sitä ystävykset janoavat, nousua arjen kurjuudesta kohti loistavaa tulevaisuutta.


Koin olevani tiukassa otteessa yhdessä jokapäiväisten asioiden ja ihmisten kanssa, suussani tuntui paha maku, minulla oli jatkuvasti oksettava, uupunut olo, ikään kuin kaikki ympärilläni puristuisi yhä tiiviimmäksi massaksi ja jauhaisi minua inhottavaksi velliksi.


Elena pääsee kouluttamaan itseään, mikä onkin ainoa mahdollisuus naiselle irtautua köyhyydestä, kun taas Lilan kohtalona on jäädä töihin isänsä kenkäliikkeeseen. Keskinäinen kilpailu, ristiriitainen ja silti lämmin ystävyys kuitenkin jatkuu alati muotoaan muuttaen. Tyttöjen kasvu naisiksi käsinkosketeltavassa hämmennyksen tilassa, toiveikas suhtautuminen siihen mitä tapahtuu, tulee tapahtumaan huolimatta köyhyydestä. Huolimatta torkakoista. Huolimatta ympäröivän maailman niin vähäisestä uskosta naiseuteen.

Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. Ferranten romaani on kuin keskustelutuokio yhdessä hyvän ystävän kanssa. Hänen rinnalleen on turvallista asettua kuuntelemaan, pohdiskelemaan ja ennen kaikkea viihtymään.


Turhaan ei Loistavaa ystävääni ole niin laajasti hehkutettu. Kirja avaa napolisarjan, joka jää niin piinallisesti kesken, etten tiedä kuinka jaksan seuraavaa suomennosta odottaa... Tässä saattaa olla Vuoden Kirja?


Lila yksinkertaisesti oli sellainen, hän rikkoi jonkin tasapainon vain nähdäkseen millä muulla tavoin voisi rakentaa sen uudelleen.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Omppu, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Krista, kirjakirppu.