Kicki Sehlstedt; Älä silmä pieni

Sweet Lolita 2018, suom. Petri Stenman ja Like 359s. (ennakkokappale)

"Hän seksitsättäili miesten kanssa. Tyyliin vanhojen ukkojen. Sitä hän on tehnyt vitoselta asti."
"Mutta minkä takia?" Aida sanoo ja huomaa kuulostavansa hämmästyneeltä.
"Kaikki sitä tekee, joskus. Se on kivaa. Ne kirjoittaa, että me ollaan kauniita."


"Älä silmä pieni katso mihin vain" -laulu on kuin tiivistelmä teoksesta, jonka luin heti ennakkokappaleen käsiin saatuani. Olen oikein odottanut pääseväni purkamaan tuntoja journalisti kriminologin Kicki Sehlstedtin esikoisteoksesta, sillä tätä ei pää kylmänä tahkota (ilmestymispäivä 25.2). Tarina nostaa nieluun jotakin niljakasta, se ei kaunistele eikä peittele. Se on totta.

Nuoret tytöt ja netti. Webcam. Vain vähän pehmoleluja, pitsiä ja paljasta pintaa. Helppoa rahaa, vai onko? Nämä sweet Lolitat eivät tiedä minkälaisen voiman kanssa leikkivät. Millaisen pirullisen piirin, jossa lapset ovat kertakäyttökamaa ja raha ratkaisee. Mitä nuorempaa lihaa, sen tuottoisampaa...


Viime päivien jännitys nousee väkisin kropasta. Sisällä naksahtaa, jokin ikään kuin irtoaa, kenties tunne on sama kuin silloin kun raskaana olevan naisen lapsivesi tulee, sulkuportti aukeaa ja se, mikä on sisällä tulvii ulos, eikä ole mitään, mikä sen voisi pysäyttää.



Toimittaja Aida Svantesson ja kriminologi Kajan Berglund ryhtyvät sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta selvittelemään, mitä nuoret netissä oikein puuhailevat, mihin "viattoman" tuntuiset webcam-keskustelut voivat johtaa. Sitten prostituoituja haastatellut, molemmille hyvinkin läheinen tutkija murhataan.



Älä silmä pieni on kirjana nopealukuinen, uskottava ja taidokkaasti kirjoitettu tarina. Kerralla ahmittavaa kamaa. Mutta itse juoni ei päästä otteestaan. Suru lasten puolesta, jotka vanhempiensa sijaan etsivät hyväksyntää ja rakkautta vanhoilta pervoilta. Tätä on nykymaailma. Tämä on todellisuutta, eiikä asiasta saa enää vaieta. Täydet pisteet kirjailijalle rohkeasta vedosta kirjoittaa romaani, jonka toivon saavan paljon huomiota.



"Ottaen huomioon miesten aiheuttaman vahingon minun osuuteni on olematon. Mutta uhkaukset ja teinityttöjen seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö verkossa on yhteiskunnallinen ongelma. Meidän on alettava ottaa siellä tapahtuvat rikokset tosissamme."

Pauliina Susi; Takaikkuna

Tammi 2015, 555s.

Heissä ei ole haastetta. Ei ammatillisesti, ei henkisesti. He tuovat minulle elannon mutta, jos totta puhun, he saavat minut haukottelemaan. Heitä on liikaa. Heitä on enemmistö. Heitä on 87,9 prosenttia suomalaisista ja 91,2 prosenttia maailman ihmisistä. Niistä, joilla on pääsy nettiin.
Hätkähdyttäviä lukuja, vai mitä, ja vakuuttavia? Ne ovat omasta päästäni.

Yksi asia on varma. Sinä kuulut tuohon joukkoon.


Ollenkaan liioittelematta voinen aloittaa tämän kertaisen bloggaukseni toteamalla, että Pauliina Suden uusin kirja on minulle kevään odotetuin. Olenhan fanittanut Sutta jo Ruuhavuosista saakka, eikä kirjailija sen koommin ole tuottanut pettymyksiä. Ruuhkavuodet lukeutuu edelleen top 5 -listalle sarjassa Parhaat Kirjat Ikinä. Kun vielä Tammen katalogi lupasi Takaikkunan juonen kertovan nettistalkkauksesta, olin aivan varma kirjan sisältävän kultaa.

Ja sisälsihän se. Tässä on nyt lupaamani tajunnan räjäyttäjä. Teos, jonka jokaisella sivulla sai kirjaimellisesti haukkoa henkeään. Niin tiivistunnelmainen on Takaikkuna. Uhkaava, piinaava, no, yksinkertaisesti kiinnostava. Sillä aihe ei voi olla herättämättä väristyksiä itse kussakin meissä, jotka käytämme nettiä. Mistä sitä tietää, kuinka tarkasti meitä sitä kautta vakoillaan? Kaikki on alastonta ja paljasta, jos vain osaa koodata.

 Ja siinähän Land-o, pimeän puolen liero koko jätkä, on varsinainen mestari. Salaperäinen louhija, joka löytää netistä mitä tahansa. Yksi päähenkilöistä, mies josta kuorituu tarinan edetessä jotain ennalta-arvaamatonta.

Sitten meillä on Leia Laine, Star Wars prinsessa Leia, joka esitellään sekä lukijalle, että koko Suomelle räväkästi Sanni Tähtimön kohuohjelmassa. Sosiaalityöntekijä ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti Leia on saapunut Tähtimön vieraaksi valottamaan uutta hanketta: tukea prostituoiduissa käyville miehille. Aihe on tulenarka, ja siitä sekoaakin puoli maata. Mutta koskaan Leia ei ole osannut arvata, millaiset seuraukset ohjelmaan osallistumisesta koituu.

Leian tytär Viivi lukeutuu teiniongelmineen myös kärkikaartiin. Viivi on lähdössä risteilylle Tukholmaan, pitäen syvimmät aikeensa täysin ominaan. Seuraamme vielä juuri virkaan astunutta oikeusministeriä, Tarmo Häkkilää, joka vastustaa raivoisasti Leian hanketta. Kuten montaa muutakin asiaa. Ei mene hyvin Tarmollakaan, hän kun ei oikein osaa käyttäytyä. Varsinkaan netissä.


Tiedän missä asut - ei muuta. Ei edes pistettä perässä. Vain kolme neutraalia, tavallista suomen kielen sanaa. Peräkkäin aseteltuna niillä on hirvittävä voima.

Kun näihin aineksiin sekoitetaan vielä Suden käsittämättömän hieno henkilöiden ajatusmaailman tulkinta, ei lukeminen voi olla mitään muuta kuin juhlaa. Koko tarina tapahtuu muutamassa päivässä, ja juuri siksi se onkin kuuma. Kuumottava. Harvoin luen kirjaa, joka on niin hyvä, ettei sitä oikein edes uskalla lukea.

Näin vaatimattomia ajatuksia herätti Takaikkuna.

Ovatko tätä vielä muut lukeneet?

Sara Blaedel; Nimimerkki Prinsessa

Kald mig Prinsesse 2005, Suom. Elina Uotila, Kariston Kirjapaino Oy 2013, 369s.

Hän itki kivusta ja häpeästä. Hautasi kasvonsa ja vartalonsa märkään peittoon ja toivoi, että se imaisisi hänet sisäänsä. Kyyneleet sekoittuivat vereen, kun mies kiskaisi hänet sängyn laidan yli niin, että vain ylävartalo oli enää patjan päällä. Maailma ja todellisuus räjähtivät, kun mies tunkeutui valtavalla voimalla häneen.

Kiinnostuin tästä juuri suomennetusta Sara Blaedelin jännäristä sen aiheensa puolesta. Itse en ole nettideittailua harrastanut mutta moni ystävistäni on – osa jopa löytänyt aviopuolisonsa joltain deittipalstalta. Olen siis asian suhteen noviisi, mutta Nimimerkki Prinsessa herätti mielenkiintoni asettaessaan lukijan kiperän kysymyksen äärelle. Entä jos... Entä jos tapaisit netissä täydellisen oloisen miehen? Kirjoittelisitte. Tapaisitte ensin kahvin merkeissä, sitten ruuan, sitten... Makuuhuoneessa silmille rävähtäisikin todellinen painajainen. Raiskaus raaimmasta päästä, jopa murha. Entä jos netissä vaanisikin todellinen peto? Kysymys on retorinen, koska totta kai niiden lukemattomien joukosta, jotka etsivät seuraa netistä, löytyy myös todella sairaita tyyppejä. Tietysti. Ehkä seuraukset eivät aina ole näin dramaattisia kuin Nimimerkki Prinsessassa, mutta valitettavasti vastaavista tapauksista saamme liian usein lehdistä - tai netistä lukea.

- Ei ihmisten tapaamisessa netin kautta ole mitään vikaa. Tarkoitin vain, että pitää olla varovainen kun päättää tavata jonkun, josta on nähnyt vain profiilin.
- Äh, nyt sinä kuulostat sellaiselta tylsältä kansalaistiedotteelta, jossa varoitetaan vesillä liikkumisen riskeistä.

Sara Blaede esittelee teoksessaan kööpenhaminalaisen etsivän, Louise Rickin, jonka persoona on ehdottomasti romaanin parasta antia. Louise on äksy, tuon tuostakin tuiskahteleva nainen, josta maalautuu mukavan inhimillinen. Rick ryhtyy selvittelemään raiskaustapausta ja päätyy luomaan oman profiilin eräälle deittailusivustolle, tarkoituksena houkutella ansaan naisia saalistava psykopaatti. Mutta homma on kuin etsisi neulaa sieltä kuuluisasta heinäsuovasta. Vai onko?

Kirjailija on tuottelias tapaus, häneltä kun on ilmestynyt jo seitsemän osaa Louise Rick -sarjaan. Takalärpäkkeistä saamme lukea, että sarja todellakin nauttii suursuosiota. Sitä on julkaistu 16 maassa, Blaede on Tanskan myydyin kirjailija ja hän on voittanut Det Danske Kriminalakademinin esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2004. What?? Olen erittäin hämmentynyt.

Nythän vaikuttaa siltä, että nämä tämän kevään uutuudet paljastuvat toinen toistaan karmivimmiksi pettymyksiksi. En tiedä onko tällä kertaa vika tekstin suomennoksessa, ehkäpä tämä toimisi, on pakko toimia, paremmin tanskaksi. Minusta kun kieli oli karmean pelkistettyä, tönkköä ja täysin toimintaan keskittyvää. Edes säätä ei (muistaakseni) taidettu kuvailla, muista miljöön yksityiskohdista puhumattakaan. Myönnän tarinan olevan koukuttava ja viihdyttäväkin, mutta miksi toteutus on näin huono? Kerronta mennä paukutti eteenpäin kuin juna, ja tämän luettuani ymmärrän täysin miksi dekkarikirjallisuutta toisinaan kritisoidaan ankean ilmaisunsa takia... Aion kuitenkin todistaa teille, rakkaat lukijani, että jännäritkin voivat olla kauniin runollista proosaa pian julkaistavien suosikkieni myötä. Watch me!

Ja arvaatkaapa miten ihanalta on tuntunut lukea Susan Fletcherin Meriharakoita Prinsessan jälkeen. Täydellistä hemmottelua!

Pekka Hiltunen; Sysipimeä

        

2012 WSOY 362s.

"Tämä video saa meidät kaikki pois tolaltamme. Ihmiset Levelissä, täällä Studiossa, kaikkialla.
Pian se leviää koko maailman tietoon. Inhottava, sairas asia. Visuaalinen virus."

Suomalainen lontoolaistunut Lia on jälleen tapahtumien ytimessä parhaan ystävänsä Marin, sekä varsin erikoisia toimia harrastavan Studion myötä. Niin Studion väki, kuin tytöt ovat Pekka Hiltusen aiemman teoksen, Vilpittömästi sinun lukeneille tuttuja. Minulle kävi niin nolosti, että aloitin kirjailijan esikoista mutta en päässyt alkua pidemmällä. Jokin tökki. Tällä kertaa ei tökkinyt mikään. Teoksen juoni kuulosti niin omalaatuiselta, että Hiltunen sai uuden mahdollisuuden.

Teos vie lukijansa suoraan pimeyden ytimeen. Nyt ei ole kyse kevyestä jännityksestä, vaan tässä on kirja, josta todennäköisesti itsekin näen vielä painajaisia. Kaikki alkaa YouTube-videoista. Joku tai jokin käyttää viattomien brittinuorten tilejä, joille on ladattu pelkkää mustaa. Minuuttikaupalla, vailla ääntä. Videot eivät jää tähän. Seuraavaksi netistä tuijotetaan samat minuuttimäärät omaavia pätkiä, joilla potkitaan viatonta uhria erittäin raa'asti. Leikkaukset ja kuvakulmat vaikuttavat ammattilaisen tekosilta. Mistä ihmeestä voi olla kyse?

"Tämä mies. Videotappaja. Kuka hän on?
Mari kysyy äänettömän kysymyksen. Kuka sinä olet?
Kotonaan Hoxtonissa, omalla sängyllään, Mari avaa silmänsä.
Yhtäkkiä hän tietää jotain tuosta miehestä."

Salaperäinen Studio, jonka joukkoihin Liakin on päätynyt, alkaa selvittää kuka aina vain kammottavampien videoiden takana piileksii. Mikä on hänen viestinsä ihmiskunnalle? Entä motiivit?

Aihepiiriltään teos on niin tätä päivää. Netti-ilmiöistä ei vielä ole ehditty lypsää tarpeeksi jännitysmateriaalia, joten Hiltunen tietää mistä kirjoittaa. Hänen kerrontansa on perusteellista ja jopa eleganttia. Kirja vilisee oivalluksia eikä taatusti päästä lukijaa helpolla. Sopii minulle. Toisaalta pientä pilkettä silmäkulmaan, ja romaani olisi ollut vieläkin parempi. Näin rankka tarina kun vaatisi vastapainoksi koomisen henkilön, huulen heittoa tai edes sarkasmia.

Sysipimeä on tällaisenakin toimiva ja pelottava paketti. Nyt on aika heittää minunkin ennakkoluulot kotimaista kirjallisuutta kohtaan roskakoriin. Kyllä täälläkin osataan tehdä Suuren Maailman malliin toimivia jännäreitä! Aivan vähästä en itse pelästy mutta tämä ahdisti oikeasti, joten suositukset annan pienellä varauksella.

Ja toisaalta
 

"Rohkeus ei ole vain ominaisuus, Mari ajattelee. Se on myös taito. Sitä voi harjoitella ja opetella. Vaikeinta on yhdistää se tietoon: tietää mitä on vastassa ja silti mennä eteenpäin."