Lucia Berlin; Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin 2015, suom. Kristiina Drews 2018 (2. painos), 293s.

"Paahtovanukasta?" hän kysyi minulta. Nyökkäsin. "Paahtovanukasta", hän sanoi puhelimeen. Sitten Bella soitti hotellin myymälään ja tilasi uimapuvun kokoa 8, värikyniä, kaikkia mahdollisia leluja mitä valikoimasta löytyi, ja muotilehtiä. "Mitä jos jäädään tänne! Unohdetaan koko joulu!"

Tästä tulee yksi vaikeimmista kirjoittamistani postauksista. Koska. En ensinnäkään juuri lue novelleja, en edes pidä niistä (paitsi Lucia Berlinistä, näemmä), novellit ja runot menevät yhdessä samaan kategoriaan nimeltä liian henkilökohtaiset. Ehkä näitä tyylilajeja on typerää verrata toisiinsa, sitä paitsi runot ovat elämäni suola jota säännöstelen niukasti, mausteeksi.

Ja kuitenkin Lucia Berlinin novellikokoelma on kuin yhtä suurta runoteosta. Lydia Davisin Alkusanat, Stephen Emersonin Johdanto sekä loppukatkealma naisesta itsestään kertovat jo kaiken oleellisen.


Proosa kynsii itsensä ulos paperista. Siinä on elinvoimaa. Se on paljastavaa.



Huikean monipuolisen elämän elänyt Lucia Berlin (1936-2004) ammentaa kokemastaan; hän on kirjailija, hän on kirjallisuuden opettaja, hän on äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja. Kokenut köyhyyden, kokenut rikkauden. Hän on vallaton ja vahva, hän on haavoittuva ja herkkä. Aivan kuten novellinsa.


Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.



Mutta kaikki tämä on luettavissa itse teoksesta. Henkilökohtaisempi osuus on vasta edessä. Ja kuinka minä kaipaankaan savuketta tuekseni! Lucia, sinä todella käänsit auki sisimpäni yksinkertaisin lausein, monitulkintaisin tarinoin. Jäin miettimään mitä juuri tässä ja nyt tahdot kertoa. Novellit viihdyttävät, kyllä, tarinoiden elämää hämmästelevä myötätuntoinen ote pakahduttaa. Ja kun tämä tarjoillaan mustan huumorin sitomana pakettina, tiedän Berlinistä tulleen yksi kirjallisista tosirakkauksistani.

Jokainen kertomus on ainutlaatuinen helmi, kirja on helminauha, jota voi tarkastella yksittäisinä osasina, jopa yksittäisinä lauseina.


Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan.



Novelleissa on tarttumapintaa niin monenlaisille, eri elämäntilanteissa kamppaileville naisille. Toisinaan ne tuudittavat nauttimaan huumaavista tuoksuista, mehevistä maisemista auringon paahtamilta niityiltä merenalaiseen maailmaan.

En ole uskaltanut hirmuisen tarkasti vielä lukea muiden mielipiteitä Siivoojan käsikirjasta, mutta toki tiedostan vastaanoton olleen positiivista. Itse emmin kirjan kanssa, novellit, äh, en osaa lukea novelleja, mutta onneksi Leena Lumi totesi osuvasti että teoksen voi kohdata päiväkirjanomaisesti. Ja niin minä kokeilin ja niin minä rakastuin. Voi Lucia!



Arvet ovat rumia, hirveitä. Mutta ne ovat nyt sinua. Ja sinä olet nainen, senkin hölmö! Ilman Alfonsoasi ja tätä rintaa sinä voit olla enemmän nainen kuin koskaan ennen, voit olla ihan oma naisesi!

Kim van Alkemade; Lapsi nro 8

Orpan #8 2015, suom. Päivi Paju, HarperCollinsNordic 2016, 416s. 

En ollut aiemmin tajunnut, millaisia etuja meidän varakkaat lahjoittajamme olivat meille mahdollistaneet: meidän hampaamme oiottiin, meidän terveydestämme pidettiin huolta, meidän vaatteemme pestiin, meidän koulutuksemme turvattiin, meidän vatsamme täytettiin. Mutta tarkoittiko se sitä, että heillä oli oikeus tehdä kokeita meille, niin kuin tohtori Solomon oli tehnyt minulle?


Kaikki alkaa ihan tavanomaisen lapsiperheen aamusta. Äiti Visha hyörii kotihommissaan, isoveli Sam lähtee kouluun. Rachel, pieni marakatti välttää vaivoin äitinsä pelkäämän raivokohtauksen, ja ryhtyy puuhailemaan nappien parissa. On vuosi 1919. On vuosi, jolloin Rachelin ja Samin elämä muuttuu peruuttamattomasti. Äiti ja tytär päättävät viedä isukilta unohtuneen eväspaketin hänen työpaikalleen. Myöhemmin, samana päivänä, lapset jäävät orvoiksi.

Rachel, tuo pieni urhea nelivuotias viedään newyorkilaiseen orpokotiin. Lääketieteen julmia ihmiskokeita eivät harrastaneet vain saksalaiset. Sitä tapahtui myös "rapakon takana", tässä(kin) tapauksessa kärsimään joutuivat kaikkein viattomimmat. Kaunis naislääkäri, josta Rachel toivoo jonkinlaista äitihahmoa, pitää tyttöä koekaniininaan, onhan hän päässyt jo tähän saakka, sukupuolestaan huolimatta, eikä tohtori Solomonin kunnianhimolla ole mitään rajoja...

Vuosia myöhemmin, lapsuudessaan koettujen kipujen seurauksia kantavan Rachelin työskennellessä sairaanhoitajana, asetelma pyörähtääkin päinvastaiseksi. Yhtäkkiä potilas kuolee, ja hänen tilalleen tuodaan nuoren naisen vanha piinaaja, Mildred Solomon. Valta on nyt Rachelin.


Olin katkera siitä, että morfiini toi hänelle rauhan, sitten harmittelin sitä, ettei ruiskussa ollut riittävästi lääkettä, jotta hän heittäisi veivinsä. Kostonhimoiset ajatukset kauhistuttivat minua. Kuka minä oikein olin, millainen minusta oli tulossa?



Voihan kettu. Olen kyllä lukenut ylistäviä arvioita teoksesta mm. Leena Lumilta, mutta ihan tällaista lukuelämystä en odottanut! Kuvittelin tarinan pyörivän tiiviimmin sairaalassa. Ajattelin, että tässä on taas yksi tositapahtumiin löyhästi pohjautuva kirja, jotenkin teoreettisempi, karumpi. Mutta Lapsi nro 8 on mitä kaunein lukuromaani. Se piirtää kuvan itseään ja naiseuttaan etsivästä Rachelista, kulkee hänen mukanaan tytön elämän ihmeellisissä käänteissä. Ja rakkaus; hän josta ei voi julkisesti puhua, hän, jonka kanssa Rachel jakaa kotinsa, hän, joka tuo naisen elämään pysyvän valon...

Tietysti amerikkalaisen kirjailijan, Kim van Alkemaden teos on jäätävää luettavaa ihmiskokeiden osalta. Pienet lapsi parat! Mutta romaani on myös syvästi pohdiskeleva teos anteeksiantamuksesta, menneisyydestä irtipäästämisestä, tässä hetkessä elämisestä.

Olen syvästi vaikuttunut.



"Miksi heidät pannaan kärsimään? Tohtori Hess voi jo nähdä, mitä tapahtuu, kun lapset eivät saa lainkaan sitrushedelmiä. Miksi sitä jatketaan edelleen?"
"Sen he juuri haluavat selvittää - kuinka paljon on riittävästi, kuinka paljon on liikaa. Se koituu kaikkien lapsien hyväksi."
"Ei tämän lapsen."


***


Muita kirjaan liittyviä postauksia löytyy Googlesta.

Marko Hautala; Käärinliinat

Tammi 2009, 279s.

Näyssä oli lopullisuutta, jota Mikael ei osannut selittää ja jota hän ei olisi halunnut nähdä. Silti hän tuijotti niin läheltä, että nenä melkein kosketti ikkunan kylmää lasia, näki hidastetun kamppailun oman heijastuksensa läpi, sen sisällä.


Lukujumi, ah tuo jokaisen kirjafriikin painajainen, on piinannut minua tällä kertaa huolestuttavan pitkään. Niinpä päätin ottaa varman päälle, astua toisenlaiseen painajaiseen kirjailijan, joka taatusti saa lukijan sydämen syttymään, jalanjäljissä. Päädyin mielisairaalaan. En onneksi kuitenkaan aivan kirjaimellisesti.

Käärinliinat edustaa suosikkikirjailijani uran alkutaivalta. Se on tarina psykiatrisessa sairaalassa työskentelevästä hoitajasta, Mikaelista. Tarina sairaalasta, sen arjesta, sen potilaista. Erityisesti Olavi Finnestä, jonka omahoitajaksi Mikael päätyy. Omituinen Olavi makaa suurimman osan päivistä alastomana vuoteellaan palsamointia odotellen. Nähden asioita, tietäen asioita, joita ihmisen ei kuuluisi tietää.


"Se on niiden kohtalo", Finne sanoi, "kun näkevät sellaista mitä ei pitäisi."
Miehen äänessä saattoi kuulla uuden sävyn. Sitä oli vaikea tulkita, yhdistää mihinkään tunnetilaan, mutta se oli uusi. Väsyneempi, ei hallinnassa.
"Pienten poikien, vai?"
"Kissojen. Se johtuu niiden silmistä. Nekin nähdään, jos itse katsovat. Niin se on aina ollut, En minä sille mitään voi."
"Mitä ne näkee?"


Suomen juhliessa MM-kultaa, murhasi Olavi pienen pojan, kissan, omien sanojensa mukaan. Siitä lähtien tuo rauhallisuudessaan kammottava mies on lusinut mielisairaalassa. Mikaelin ja Olavin kohtaamisessa ei ole sen kummempaa; skitsofreniaa sairastava vanhus ja omia tragedioitaan kantava hoitaja. Mutta sitten tapahtuu asioita, jotka saavat Mikaelin epätasapainoon. Mitä jos Olavin puheissa onkin perää? Millaisia salaisuuksia kätkee tuo harmittoman oloinen vanha mies?


Marko Hautalan teos ei ole pelkästään kauhuromaani. Itse asiassa kauhulla on tässä kirjassa, minun mielestäni, aika vähän sijaa. Romaani edustaa kaunokirjallisuutta parhaimmillaan. Sen makaaberi huumori viehättää, mielisairaalan arjen kuvaukset kietovat tiukkaan otteeseensa. Kirja herätti itse asiassa niin paljon ajatuksia, että minun tekisi mieli lukea se uudelleen. Vaikka tämä on "vanhempaa" matskua, suosittelen! Huikean hyvä romaani!


Jos nyt alatte pelätä, saatte pelätä lopun ikänne.


***


Kirjan on lukenut ainakin Susa, jonka postauksesta löytyy lisää linkkejä.

Riitta Jalonen; Kirkkaus

Tammi 2016,  352s.

Haluan unohtaa toisia hetkiä ja toisia pitää mukanani, mutta ne sulavat samaan kuvaan, hyvä ja paha elämä, molemmissa käsissä rumaa ja kaunista, tuskan vastakohta on ilo, surulla ei ole vastakohtaa. Suru on yksinäinen kulkija, sen on pakko löytää oma tiensä.


Meri, voiman antaja ja elämän ottaja. Tuuli, joka saa tukan lentämään. Kaikki linnut, tummat, oudot. Meri on Janetin toinen koti, vaikka se on vienyt häneltä kaksi sisarta. Kuolema, ruumishuone, joka herätti tytöissä alkukantaisen pelon, kuolema, joka silti vetää Janetia magneetin lailla puoleensa. On aina vetänyt. Sillä hänessä asuvat elävät ja kuolleet, kirjaimet, joilla sanoittaa sanoinkuvaamaton. Oma itseys.


- Olen sinun takiasi joko onnellinen tai onneton. Molemmat tunteet ovat niin voimakkaita ja äärimmäisiä, ettei kummankaan kanssa voi elää. Sen tähden minun pitää kuolla.


Kirkkaus alkaa mielisairaalasta, jossa Janetia hoidetaan vuosikaudet väärän diagnoosin varjolla. Hän saa satoja sähköshokkeja. Ruumis sytytetään yhä uudelleen tuleen ilman mitään esilääkitystä. Vain hiukset, Janetin punainen takkutukka suojaa nuoren naisen päätä. Ajatus siitä, että vielä kerran hän saa kirjoittaa.

Ja hän saakin. Janetista tulee yksi aikansa kuuluisimmista kirjailijoista. Hän on omituinen, hän on nero. Mutta skitsofreniaa hänellä ei ole, ei ole koskaan ollut.


Kävelimme kohti hoitohuonetta. Reitti oli tuttu, ei se koskaan muuttunut. Olin vanki, joka vietiin sähkötuoliin yhä uudelleen, heräsin ennalta määrättyyn kuolinpäivääni kerta toisensa jälkeen.


Riitta Jalosen Kirkkaus kertoo uusiseelantilaisesta Janet Framesta. Janetissa yhdistyy lapsekkaan tutkiva suhtautuminen pieniin yksityiskohtiin, sekä kirjailija, joka kohoaa maailmanmaineeseen. Janet on kesyttämätön, mustavalkoinen, tärisyttävän aito. Hän elää kuin veitsenterällä, toisinaan tajunnan peittävässä sumussa, toisinaan nähden kirkkauden.


Kirkkaus ei ole kevyttä luettavaa, mutta kun sen taikapiiri imaisee mukaansa, vie tarina lähes hypnoottiseen tilaan.


- Sinulta tuntuu puuttuvan suojaava iho. Ei sinun tarvitse elää niin kuin muut käskevät, eikä selittää kenellekään itseäsi. Elä omaa elämääsi, siihen sinulla on oikeus. Eikä sinun tarvitse puolustaa itseäsi valheitteitten avulla.

***

Kirjan on lukenut ainakin Arja.

Tess Gerritsen; Henkeen ja vereen

Tohtori Claire Elliot uskoo vihdoin löytäneensä täydellisen kasvuympäristön rötöstelevälle 14-vuotiaalle pojalleen. Mutta pian unelmat romahtavat.Tranquilityn idyllistä pikkukaupunkia ravistelee murhaaalto; seudun nuoret käyttäytyvät kuin raivohullut. Kun Claire saa potilaakseen opettajansa ampuneen koulupojan ja huomaa tämän verinäytteessä oudon poikkeaman, hän ryhtyy omin päin tutkimaan tapausta. Tohtorin omatoimisuus ei valitettavasti miellytä kaikkia kaupunkilaisia.

***

Koska olen tehnyt melkoisen loikan mukavuusalueeni ulkopuolelle arkisessa elämässä, lukijaminä palasi taas tuttuun genreen tämän kirjan myötä. Olen lukenut Gerritsenin Maura Isles ja Jane Rizzoli -sarjaa ja täysin rakastunut siihen. Nämä kirjailijan aiemmat, sairaalajännäreiden nimellä kulkevat teokset ovat jääneet väliin. Olen odottamassa tälläkin hetkellä Camilla Läckbergin uutta kirjaa aivan "kieli pitkällä", ja en sen vuoksi ole päässyt paksujen lukuromaanien kimppuun. Olen huono keskeyttämään kirjaa ja aloittamaan toista, eikä sekään vaihtoehto houkuta, että luen väkisin huonomman teoksen loppuun, että Camillaan pääsisin käsiksi...

No niin. Henkeen ja vereen on minusta aivan typerä nimisuomennos. Alkuperäinen nimi on Bloodstream, joka sopii teokseen huomattavasti paremmin. Kirja on melko höttöinen, mutta toisinaan aidosti pelottava tarina pikkukaupungin (aika yleinen miljöö tämän  tapaisille kirjoille, vai mitä) raivotautisiksi muuttuneista teineistä. Mitään "splätteriä" tämä ei sentään ole, vaan tarinaa kasvatetaan pikku hiljaa tutuilla kauhun elementeillä.

En ole mikään sairaalaromaanien ystävä, ja tässäkin romskussa sairaalassa vain välillä piipahdettiin. Toki kirjailijan teksteistä aina huomaa, että hän on ammatiltaan lääkäri. Tarinaan mahtuu mukaan myös romanttinen juonikuvio, vähän pakollisen oloisena mausteena.

Käteen jäi viihdyttävä ja jännittävä lukuelämys, ja välipalana tykkäsin kyllä. Mikään kirjallisuuden helmi tämä ei kuitenkaan ole, ja minusta on hienoa nähdä, miten Gerritsen on kehittynyt huimasti näistä ensimmäisistä kirjoistaan. Toki tyyli on tunnistettavana, pikkuisen humoristisena ja ehdottoman pelottavana pysynyt.