 |
| Stimmen 2015, suom. Anne Mäkelä ja Atena 2016, 406s. |
Sairaalan käytävät olivat yölläkin valaistut, mikä sai tunnelman vaikuttamaan oudommalta kuin jos kaikkialla olisi vallinnut yön pimeys. Autiot käytävät. Omien askelten kaiku kuulosti Beatricesta sietämättömän kovalta - kuin hän jättäisi akustisia jälkiä. Tämän tästä hän vilkuili olan yli taakseen ja siksi huomasikin, että yksi ovista liikahti.
Ensiksikin, minua on muistettu blogipalkintohaasteella, kiitos lämmin teille Elegia ja Jonna! Olen otettu! Juuri nyt postaamattomien kirjojen pinot huojuvat jo rottahäkkien korkeudella, hih, mutta ehkä ehdin palata haasteeseen myöhemmin kesällä. Tässä kuitenkin pikkusorsia teille. :)
Kuva aiheeseen aavistuksen liittyen, koska lintu Ursula Poznanskin uusimmaisessa, Äänissäkin komeilee. Kauniit, haikeat kannet kirjalla, joka kuiskii, humisee päänsisäisistä äänistä, aidoista ja kuvitelluista, niistä joiden merkitys jää sairaalan keinovalaistuille käytäville. Niille jotka voivat tappaa.
Mahtavaa. Heillä ei ollut käsissään muuta kuin kuolleen nuoren naisen provokatiivisesti letkautetut vihjailut ja symboliset viestit mykältä naiselta, jonka lääkeannosta oli vielä kaiken lisäksi lisätty. Sen Beatrice olisi voinut vaikka vannoa.
Beatrice Kaspary, ihanan paniikkihäiriöinen, höperöllä tavalla terävä rikospoliisi joutuu tällä kertaa ravaamaan tuon tuostakin traumapotilaiden osastolla. On tapahtunut murha. Nuori lääkäri löydetään kuolleena ja kummallisesti koristeltuna, erään potilaan nuollessa sairaalasängyltä tippuvaa verta.
Siitä alkaa tutkinnan haastavin vaihe, vakavasti mieleltään sairaiden ihmisten kuulustelu suljettujen huoneiden sisällä, paikassa, jonka pitäisi tarjota potilaille viimeistä turvapaikka, mutta onkin muuttunut joksikin aivan vieraaksi. Kellarissa kuiskivat äänet. Salaisuuksia löytyy joka kulman takaa. Pelko on astunut jo valmiiksi piinattujen asukkaiden elämään.
Beatricen parina toimii tuttuun tapaan suloinen Florin. Yksinhuoltajaäidin ja poikamiespoliisin välillä on kihissyt ja rätissyt jo pitkään. Vieläkö nämä kaksi jaksavat pitää kunnollisuudestaan kiinni, vai leimahtaako työpaikkaromanssi jo ilmiliekkeihin?
Ihailen Poznanskin omaleimaista ääntä, joka soi dekkariräimeen keskellä kuin naisellinen huilu. Wienissä asuva kirjailija on löytänyt selkeän tyylinsä, siitä kaunis nainen pitää kiinni tarjoillen meille aina vain kiehtovampia tarinoita ihmisyyden rajamailta. Jäin tuijottamaan edellä mainittuja kansia pitkäksi aikaa. Niistä piirtyy esiin merkityksiä, mielikuvia, joita käsittelemme juonen viedessä vielä siinä vaiheessa, kun sanat loppuvat...
Hän kuuli äänet. Ihan samalla lailla kuin äänet, jotka eivät piilotelleet, ihan samoin. Niin kuin oman äänensä.
Siellä missä oli ääniä, oli myös ihmisiä.
Ja tuolla alhaalla, tuolla minne portaat johtivat, oli ihmisiä.
Ja ääniä.
