Antti Tuomainen; Pikku siperia

Like 2018, 295s.

Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.

Pierre Lemaitre Iréne ja Camille

Travail soigné 2006, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 392s.

"Todellisen elämän rikokset eivät sittenkään taida olla yhtä hienosti sommiteltuja kuin romaaneissa."
Ehkä eivät, Camille ajatteli.


Muistatteko vuosi sitten ilmestyneen Alexin? Tytön häkissä? Vain kolmetoistavuotiaan kokoisen ylikomisarion, Camille Verhoevenin? Nyt sarja on suomennettu kokonaisuudessaan, huraa, joskin nurinkurisessa järjestyksessä. Camille päättää trilogian, ja spoilaa Irénen, joten lukekaa se viimeiseksi.


Astuttuaan peremmälle hän kohtasi näyn, jota hän ei olisi voinut kuvitella edes pahimmissa painajaisissaan: irti leikattuja sormia, lammikoittain hyytynyttä verta ja kaiken yllä ulosteiden, kuivuneen veren ja silvottujen sisälmysten löyhkä. Hänen mieleensä tulivat välittömästi Goyan Saturnus syö poikansa -maalauksen mielipuoliset kasvot ja muljottavat silmät, verenpunaisena ammottava suu ja hulluus, täydellinen hulluus.


Voi kyllä, Iréne on raaka teos. Se sisältää brutaaleja kohtauksia, suoranaista hulluutta. Vastapainona juonelle tekstistä huokuu sanoinkuvaamaton herkkyys. Voisiko sanoa, jopa kauneus. Sillä Iréne on rakkaustarina. Rakkaustarina, jonka lopun Alexin lukeneet jo tietävät.

Camille kumppaneineen joutuu järisyttäviä raakuuksia harrastavan sarjamurhaajan jäljille, joka poimii kohtauksensa rikoskirjallisuudesta. Ilmi tullut paloittelumurha on vain jäävuoren huippu. Murhaajan kynä on terävä, tämän saavat tutkijamme havaita, mutta veitsi vielä terävämpi. Tulevaa loppuhuipennusta ei osaisi ennakoida edes älystään tunnettu Camille...

Rikoskirjallisuusteema yhdistettynä isän huoleen puolisostaan ja tulevasta lapsestaan, kuljettaa tarinaa syvemmälle, kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Kirjan päätyttyä itkin.


Niin kuin palapelissä, joka saavuttaa täydellisen muotonsa vasta kun kaikki palaset ovat paikoillaan, jokaisella yksityiskohdalla on merkityksensä kokonaisuudessa.

Sacrifices 2012, suom. Sirkka Aulanko ja Minerva 2016, 336s.

Näytelmä on vasta alkanut.
Ja kulissit maalataan kohta punaisiksi.


Miten päättyy ranskalaisen kirjailijan, Pierre Lemaitren Camille -sarja? Lemaitren, josta on tulossa hurjaa vauhtia tulla yksi lempikirjailijoistani. Hänen tekstinsä edessä uhkaa sanattomuus. Hänen ironiansa, hänen Camillensa. Verhoeven, johon voi suhtautua vain myötätunnon värittämällä rakkaudella.


Ihmisluonto on sellainen, että onnettomuuden sattuessa kaikki kynnelle kykenevät tungeksivat aitiopaikoille. Niin kauan kuin yksikin vilkkuva hälytysvalo tai viimeiset veriroiskeiden rippeet ovat näköpiirissä, katsomossa on takuuvarmasti joku. Ja tällä kertaa yleisöä on paljon. Ajatella, haulikonlaukausten säestyksellä tehty ryöstö keskellä Pariisia. Paraskin huvipuisto kalpenee sen rinnalla.


Champs-Elyséesin koruliikkeessä tapahtuu koko Pariisia liikuttava ryöstö. Eräs sivullinen, Anne Forestier -niminen nainen murjotaan muodottomaksi. Camille vaatii jutun, vain hiukan vilppiä käyttäen, itselleen, Anne kun sattuu olevan hänen rakkaansa. Ja hän on vaarassa, edelleen. Vaarassa on myös Camillen koko ura, koska nyt miehen on selvitettävä aina vain sekavammaksi muotoutuva tapaus aivan yksinään.

Ja niinhän siinä kävi, että päätösosaa loppuun lukiessa jouduin taas kyynelehtimään. Lemaitre ei anna armon hitustakaan, mutta hän selkeästi välittää. Hän on kuin Camille itse; äärettömän viisas, äärettömän taitava. Maailmalla Lemaitre-kuume kasvaa. Samaa toivon sarjalle blogistaniassa.


***

Camillen ovat lukeneet ainakin Tuijata, Arja ja MarikaOksa.