Stephen King; Mersumies

Mr. Mercedes 2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi, 463s.

"Eli kyse on lukitun auton arvoituksesta eikä lukitun huoneen arvoituksesta. Hyvät hyssykät, tää onkin vissiin neljän piipun probleemi!"


Stephen Kingin, kirjallisuuden Alice Cooperin esittely tuskin lienee tarpeen. Mutta haluan kertoa teille hänen juuri julkaistusta romaanista, Mersumiehestä. Nimi kirvoitti kavereiden kesken naurun tyrskähdykset, mutta kun King laskee kaasun pohjaan, hymy hyytyy. Hän tekee sen taituroiden ja tyylillä, huumorillakin. Tämä on, kuten kansissa luvataan, ehtaa dekkarikamaa ilman mitään yliluonnollisuuksia. Tämä on menoa.


Hodges empii ja sitten tekstaa: TÄMÄ MIES TEKI SEN.

Empii taas. Sotkee sanan MIES ja kirjoittaa tilalle tikkukirjaimin

PASKIAINEN.


Tarina alkaa sementinharmaana nousevan auringon usvaisessa valossa. Suuri joukko työttömiä jonottaa kaupungin lupaamia työpaikkoja, vaikka kello ei ole vielä mitään. Ja sitten, keskeltä sumua ilmestyy mersu. Mersu, joka ei aio väistää, vaan ajaa armotta ihmisten päälle tehden niin paljon tuhoa, kuin ehtii. Hetkessä kaikki on ohi. Jäljelle jää vain jäätävä paniikki, verta ja ruumiita.

Mutta paikalta paennut murhaaja ei ole saanut kyllikseen. Hän ottaa yhteyttä perinteisen kirjeen muodossa varsin perinteiseltä vaikuttavaan expoliisin, Bill Hodgesiin. Mies on eläkkeelle jäätyään viettänyt päivänsä tuhoten aivojaan iltapäiväohjelmilla, välillä pöydällä odottavaa asetta hipelöiden. Josko päättäisi turhaksi käyneen elämänsä.

Mutta.

Hän ei tiedä jonkun katselleen. Katselevan yhä. Murhaaja tahtoo saada Hodgesin täyden huomion ja pyytää miestä chattamaan kanssaan. Yhtäkkiä Hodges on taas täynnä elämää. Mersumurhaaja, mersumies on saatava kiinni!


"Tietokoneenne ei ole pelkkä uudenlainen televisio. Unohtakaa sellainen. Aina kun käynnistätte tietokoneen, avaatte ikkunan elämäänne. Sikäli kun joku haluaa kurkistaa sisään."


King lupailee kansitekstissä tiukkoja mutkia ja hullua kyytiä. Ja hän pitää minkä lupaa. Tämän paksun kirjan ahmaisi, sitä aivan sananmukaisesti ahmi, muutamassa illassa. Erittäin viihdyttävä trilogian avaus, joka sopii meillekin, jotka hiukan ujostelemme kuninkaan laajan tuotannon edessä.


***


Romaanista ovat nauttineet ainakin Mummo matkalla ja Hemulin kirjahylly.

John Williams; Stoner

Stoner 1965, suom.Ilkka Rekiaro ja Bazar 2015, 306s.

Rakkaus kirjallisuutta kohtaan, kieltä kohtaan, mielen ja sydämen arvoituksia kohtaan, rakkaus joka ilmeni kirjainten ja sanojen pienissä, erikoisissa ja yllättävissä yhdistelmissä, niissä jotka painettiin tummimmalla ja kylmimmällä musteella mitä löytyi - tuon rakkauden hän oli kätkenyt kuin se olisi ollut luvatonta ja vaarallista, mutta nyt hän uskaltautui paljastamaan sen aluksi varovasti ja sitten rohkeasti ja lopulta ylpeästi.


Olen hämmentyneenä seurannut Stonerin ympärillä käytävää yhä kiivaampaa pöhinää. Mitä niin taianomaista, niin sydämeenkäyvän lumoavaa voisi olla melko tylsän kannen takana, melko tavanomaiselta kuulostavan tarinan perukoilla?

Tietysti uteliaisuuteni heräsi, tietysti minun oli otettava selvää salaperäisen mystisestä Stonerista. Kirjan nimi itsessään läjähtää kasvoille kuin kivi. Kuitenkaan romaanissa ei ole yhtään kylmyyttä. Tarina on kerrottu niin avoimen rehellisesti, niin surumielisen lämpimästi, ettei sen parissa voinut olla itkemättä. Hitaasti mutta päättäväisesti John Williams kietoi myös minut mukaansa kertomukseen, joka on

William Stonerin.

Keskilännessä Yhdysvalloissa kasvaa köyhä maatalon poika, joka ajautuu kuin vahingossa yliopistoon. Siihen astisessa elämässään William on elänyt vain loputtomalle puurtamiselle, unettavalle työnteolle vailla sen kummempia odotuksia tai unelmia. Mutta kun hän ensimmäisen kerran näkee kampuksen, nuori mies kokee lähes yliluonnollista rauhaa. Turvaa. Tämä on hänen paikkansa. Hänen maailmansa. Ja niin se tulee olemaankin, kuolemaan saakka.

Mutta turvallisuuden tunne ei jää ainoaksi häkellyttäväksi kokemukseksi, on tulossa vielä jotain suurempaa. William rakastuu. Palavasti. Lopullisesti. Hän rakastuu kirjallisuuteen (ja saa näin ollen lukijansa polvilleen). Williamista tulee opettaja. Hän avioituu kauniin, yläluokkaisen naisen kanssa (josta puolestaan tulee lukijan inhokki). Voi Edith, mitä taakkaa kannatkaan ohuilla hartioillasi. Voi Edith minkä teet, kun avioidut Williamin kanssa vailla rakkautta. Avioliitosta tulee pitkän, kylmän kauden jälkeen naisen johtama sotatanner, kun pari saa yhteisen lapsen, pienen tyttären.

Sitä jäin näin jälkikäteen miettimään, yrittikö Edith koskaan. Siitä olen varma, että William teki kaikkensa todella estyneen vaimonsa eteen (vai olenko kenties puolueellinen?), kunnes väsyi. Onneksi miehellä on koko ajan työnsä. Kirjat.

Valitettavasti vastoinkäymiset eivät rajoitu vain pilalle meneeseen avioliittoon, myös työssään mies saa riesakseen vihollisen, joka tekee kaikkensa estääkseen Williamin edistymisen urallaan.

Vasta vanhempana hän tapaa elämänsä rakkauden, aloittaa avioliiton ulkopuolisen suhteen huomattavasti nuoremman naisen kanssa. Vaikka näiden kahden aika on rajallinen, olen sydämestäni onnellinen siitä, että sentään tämän, tällaisen yhteyden ja intohimon kirjailija henkilölleen (jota minun on äärettömän vaikea mieltää fiktiiviseksi) suo.

Stonerin kieli on pelkistetyn rauhallista, mutta niin viisaan oivaltavaa, että luin kirjaa hitaasti, pysähtyen usein nauttimaan lauseista kuten:

Koska odottaisit aina maailman olevan jotain, mitä se ei halua olla.

Ja minä tunsin, tunnen edelleen. Tunnen Williamin pettymykset ja tuskat, hiljaisen tyytymisen oloihinsa, elämään, josta muodostuu erilaista, kuin hän kuvitteli, mutta kuitenkin se on elämää. Elämää itseään.

Kuten huomaatte, jään kuin polvilleni Stonerin muiston eteen. Hyvin harvoin tässä iässä enää rakastuu yhtä palavasti kirjan päähenkilöön, kirjaan itseensä, Ja siinä sivussa peilaa myös omaa elämäänsä. Näin surullistako se on, tulee olemaan meillä kaikilla?

Kuitenkin, mahduttaen mukaansa ne onnen hetket, ne niin pakahduttavat, ne kauniit jotka tekevät elämästä elämisen arvoista.


Katherine nauroi ilahtuneesti. "Säädyllinen tosiaan!" Hän vakavoitui hieman ja hymyili muistellessaan. "Niin minäkin taisin luulla. Voi kuinka säädyllisinä me itseämme pidämmekään, kun meillä ei ole mitään syytä olla säädyttömiä! Vasta rakastuttuaan ihminen oivaltaa itsestään jotain.

***

Romaanin ovat lukeneet, syystäkin monet kanssabloggaajani. Linkitän nyt Leena Lumin arvion, josta pääsette eteenpäin. Leena lupasi kirjan pelastavan minut ja niin se tekikin, niin se todella tekikin...

Henning Mankell; Ruotsalaiset saappaat

Svenska gummistövlar 2015, suom. Kari Koski ja Otava 2015, 495s.

Taloni paloi eräänä syysyönä kohta vuosi sitten. Oli sunnuntai. Iltapäivän aikana oli alkanut tuulla. Näin illalla tuulimittarista, että sen nopeus puuskissa oli yli 20 metriä sekunnissa.

Näillä sanoilla alkaa Henning Mankellin, iki-ihanan ja niin tutun turvallisen kirjailijan uusin romaani. Kirja, joka lienee syöpää sairastavan miehen viimeisiä. Kirjan, jonka jokaisen sanan halusi lukea huolella, mieleen painaen, kuin viestinä vanhalta ystävältä. Tunnelma itse teoksessa, kuin lukiessakin häilyy tunnistamisen ilosta luopumisen tuskaan. Viipyilevä melankolia, mieli joka vielä kerran haluaisi kokea, rakastaa, uskaltaa toivoa tähyää jo lähestyvää kuolemaa. Oih!


- Kaikki on omituista, hän vastasi. - Tässä minä istun ja yritän käsittää että mieheni on kuollut.
- Kuolemaa ei voi koskaan käsittää, sanoin. - Se ei noudata mitään lakeja eikä sääntöjä. Kuolema on parantumaton anarkisti.


Ruotsalaiset saappaat on Italialaiset kengät -romaanin sisarus, kaksoiskappale, tarina, joka sijoittuu kahdeksan vuotta edeltäjäänsä myöhäisempään aikaan. Nyt palaa vanhan kirurgin, Fredrik Welinin kotitalo. Mies pelastautuu tulen kidasta yllään vain sadetakki ja kumisaappaat, joista toinen osoittautuu vielä vääräksi pariksi. Seitsemääkymmentä lähestyvä mies joutuu aloittamaan kaiken alusta, todeten moneen otteeseen olevansa liian vanha moiseen. Mutta pakko on pakko.

Pakko on tilata myös uudet kumisaappaat. Ruotsalaiset, tietenkin.

Fredrik on ihanan rehellinen henkilöhahmo. Hän onnistuu olemaan sympaattinen ja hellyyttävä herättämättä kuitenkaan sääliä. Toisaalta Fredrikin iso ego ja vaietut häpeälliset muistot eivät aiheuta lukijassa myöskään inhoa. Sillä muistelua kirja on, oikeastaan suurimmaksi osaksi aikaa. Nykyhetkessä eletään hiljaista saaristolaiselämää, jossa jännittävintä ehkä sään tarkkailu. Toki taustalla jäytää jatkuvasti pelko ja hämmennys saarella riehuvasta pyromanista.

Häpeäkseni minun täytyy myöntää, etten muista Italialaisista kengistä juuri mitään. Huomaan kyllä bloganneeni kirjasta aivan "laatupostauksen"  (uh). Saappaiden kaltaista tunnelmaa huokui myös silloinen lainaukseni: "Silloin kuin nytkin elämä oli mielestäni sitä, ettei irrota otettaan. Elämä on hento oksa kuilun yllä. Roikun siinä niin kauan kuin jaksan."

Jos kaihoat  nopeatempoista toiminnantäyteistä romaania, älä lue tätä kirjaa. Jos taas maltat pysähtyä vanhenevan miehen rinnalle katselemaan maisemia, haistelemaan tuulia, miettimään perimmäisiä kysymyksiä, on tämä haikea teos tehty sinulle. Mankellin pelkistetty kielenkäyttö edustaa taiteenlajia jo itsessään.


- Sinä tulit sittenkin, hän sanoi.
- Tietysti minä tulin.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Ulla.