Camilla Grebe; Lemmikki

Husdjuret 2017, suomSari Kumpulainen ja Gummerus 2018, 507s. 

Ombergissa kummittelivat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.
Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.



Ruotsalaisen Camilla Greben esikoisteos Kun jää pettää alta kutitteli lukuhermoja psykologisen trillerin muodossa. Nyt tämä taidokkaasti tunnelmia ja ihmiskohtaloita muovaa kirjailija painaa kengänjälkensä dekkarimaailmaan. Ja sehän toimii, hurjaa kuinka hyvin se toimiikaan!

Periaatteessa tarina on tuttu. Pieni tuppukylä, jossa asustaa enää työttömiä ja vanhuksia, jossa ei ikinä tapahdu mitään - mitä nyt Ormberg on saanut paikallisen väestön "riemuksi" maahanmuuttokeskuksen - joutuu yllättäen myllerrykseen. Tai joutui, jo vuosia sitten, kun teinityttö löysi kiviröykkiöiltä pienen lapsen pääkallon. Paikalta, jossa legendan mukaan asuu kummitusvauva. 

Nyt tyttö on kasvanut naiseksi, hän on poliisina työskentelevä Malin. Nuori nainen palaa hampaat irvessä kotiseuduilleen, tännehän hänen ei pitänyt enää ikinä päätyä, mutta murhatutkinta on murhatutkinta. Tukholma ja siellä odottava Max saavat odottaa, sillä viimein Malinille avautuu mahdollisuus selvittää, mitä kamalaa pienelle tytölle muinoin tapahtui.


Tietenkin haluan päästä pois näiltä kulmilta, koska kukaan järkevä ihminen ei jää tänne asumaan. Ormbergissä viihtyvät vain hullut sekä syntyperäiset kyläläiset - jotkut ovat kumpaakin.



Lemmikki kertoo myös omasta miestään pelottavan salaisuuden kantajan, teini-poika Jaken elämästä. Kuinka yksi pieni paljetti, erään päiväkirjan löytyminen voivatkaan muuttaa koko elämän. Pelkoon voi jäädä asumaan tai siitä voi murtautua ulos.


Ensinnäkin: tahtovatko naiset joskus miehiltä jotain, vai täytyykö vain miesten saada?
Toiseksi: onko minustakin kasvamassa ihminen, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen? Kundi, jota tyttöjen pitää varoa. Menetänkö vanhempana itsehillintäni? Sitäkö miehuus on?
Siinä tapauksessa en halua tulla mieheksi.



Grebe kuljettaa lukijansa varmoin ottein kohti pimeää, pitäen kuitenkin koko ajan kädestä kiinni. Kuin muistinsa menettänyt profiloija Hanne, joka yrittää mielessään sitoa sekavia langanpäitä järjelliseksi kuvaksi, sitä kohden minäkin hapuilin, loistavasti harhautettuna.


Lemmikin loppuratkaisu takaa sen, ettei teosta ihan heti unohdeta. Antakaa mennä ja rakastukaa!



Olen kertoja, olen kertomus.
Olen kamera, olen talot.
Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi.

Geir Tangen; Sydämenmurskaaja

Hjerteknuser 2017, suom. Päivi Kivelä ja Otava 2018, 460s.

"Nuorten maahanmuuttajien kaksoismurha!" Ja alaotsikko "Norjalaissyntyinen 17-vuotias pidätetty Haugesundissa." Tuntui lamaannuttavalta, että Dagbladetin etusivun lihava otsikko viittasi hänen omaan poikaansa.



Yläkoulun opettajanakin toimiva kirjailija Geir Tangen on todellinen dekkarifanaatikko. Hänelle kuuluu kiitos Norjan suosituimmasta rikoskirjallisuudelle omistetusta blogista. Myös miehen omat teokset ovat kunnianosoituksia rikoskirjallisuudelle. Tältä pohjalta minua vähän hävettää tunnustaa missanneeni esikoisromaanin, Maestron. Sydämenmurskaaja puolestaan liimautui kylkeeni kirjastossa, enkä voinut sivuutta sen aihetta; teinejä koskeva rikollisuus yhdessä rasismin kanssa... Siinä vasta sydämeenkäyvät aiheet!

Ja vielä kun Tangen on omistanut romaaninsa omalle pojalleen, omalle sydämenmurskaajalleen, hän tulee samalla paljastaneeksi jotakin valtavan syvällistä vanhemmuudesta. Niin. Lapsemme pitävät sydämiämme pienissä tai vähän suuremmissa käsissään, ja voi kuinka heillä tahtomattaankin on valta ne murskata.


Joskus tulee hetkia jolloin tajuamme, että kaikki mitä olemme elämästä tienneet on pelkkää harhaa. Että todellisuus on kaksiulotteisia ilmakuvia, joissa kaikki merkitykselliset yksityiskohdat ovat hämärtyneet harmaiksi varjoiksi. Näinä häipyvän lyhyinä hetkinä ymmärrämme, miten vähän me tiedämme ja miten avuttomia olemme.  



Mutta - viimein - itse tarinaan, joka sijoittuu siis Norjaan, Haugesundin kaupunkiin. Eräänä aamuna toimittaja Viljar Ravn Gudmundsson saa maailman mullistavan puhelun teini-ikäiseltä pojaltaan. - Isä...
Alexander on herännyt bileiden jälkeisenä aamuna ihastuksensa viereltä. Valitettavasti pojan muistikuvat illalta ovat erittäin hatarat, elleivät sitten olemattomat. Ja nyt Emilie ei hengitä!

Alkaa murhatutkinta, jossa kaikki todisteet viittaavat holtittomaan Alexanderiin. Sitten kuolee seuraava, Emilien lailla värillinen, samoissa juhlissa ollut nuori. Voisiko kaiken takana olla hämärästä julkisuuteen luikerrellut äärioikeistolaisryhmä? Jälleen kerran minusta Silta-sarjan Sagaa muistuttava rikostutkija, Lotte Skeisvoll, saa tapauksen tutkittavakseen. Viljar kaipaa epätoivoisesti ystävänsä apua todistaakseen poikansa syyttömyyden. Mutta värittääkö isällinen rakkaus liikaa toimittajan näkökantaa?


Olipa syyllinen kuka tahansa, kyse oli nuoresta elämästä. Pienistä, epävarmoista ihmisistä, jotka kompastuvat jo lähtökuopissa ja putosivat ojaan ennen kuin juoksu oli alkanutkaan. Se oli surullista. Surullista ja masentavaa.



Sydämenmurskaaja on upea muistutus siitä, miksi rakastan juuri pohjoismaista rikoskirjallisuutta. Melankolinen pohdiskeleva tyyli yhdistettynä mustaan huumoriin ja sitä kautta hyrisyttävän hyvään juoneen... Voiko loistavalta trilleriltä enempää vaatia?



- Sokea puolikuollut toimittaja ja pyörätuolissa istuva entinen narkkari. Melkoinen tiimi. Norjan oikeuslaitois ei aavistakaan, mikä sillä on vastassa.


***

Kirjan on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Camilla Läckberg; Noita

Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.

Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.

Cilla ja Rolf Börjlind; Musta aamunkoitto

Svart gryning 2014, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom ja S&S 2016, 443

Aina kun rikkaruoho nyhdetään maasta, syntyy tilaa uudelle, terveelle kasvulle. Nyt Arildissa on hiukan perattu, toivottavasti se innostaa muita.


Bloggaukseni kulkevat taas nurinkurisessa järjestyksessä suhteessa lukujärjestykseeni. Kirjoitan yleensä siitä kirjasta, mikä milloinkin mielen päällä, ja nyt vuorossa viikko sitten lukemani ruotsalaisen kirjailijaparin Cilla ja Rolf Börjlindin Musta aamunkoitto. Nämä kaksi ovat vastuussa mm. Beck-elokuvista. Kummallista, kuinka kauan minulla kesti startata tämä sarja, nurinkurisessa järjestyksessä tietysti!

Musta aamunkoitto on Olivia Rönningistä ja Tom Stiltonista kertovien kirjojen kolmas osa. Aihe ei ole helppo, päinvastoin. Kun isoäidin silmä hetkeksi välttää, hänen vahtimansa lapsenlapsi murhataan hiekkalaatikolla. Adoptoitu, tummaihoinen pikkuinen. Millainen peto kykenee moiseen? Kun vastaavanlaisia murhia tulee lisää, heräävät epäilykset rasismista (miten ajankohtainen aihe!), sen rujoimmassa muodossa.


Mies istui pollarilla lähellä Rosenbadia ja tuijotti tummana vaahtoavaa merta. Kello oli yli puolenyön, ja hän ajatteli nukkea. Hän oli eilen ostanut sievän tummaihoisen nuken ja vienyt sen kotiin. Ikkunan luona, kuolleen ruukkukasvin vieressä hän oli riisunut sen, hän ei ollut koskaan ennen nähnyt alastonta nukkea.


Olivia Rönning on juuri palannut poliisintöihin, ja saa nihkeässä työilmapiirissä vielä nämä tutkimukset harteilleen. Samalla tuo neuvokas, rohkea nainen kokee olonsa kummallisen uhatuksi. Ihan kuin joku kulkisi hänen kannoillaan. Katselisi, vaanisi, odottaisi oikeaa hetkeä...

Tom Stilton, hyvin värikästä menneisyyttä kantava entinen poliisi, on saanut elämänsä jälleen hallintaan. Kodittomuuttakin kokenut herrasmies miettii edelleen murhattua prostitoitua, tapausta, jota ei aikoinaan saanut selvitettyä. Hataran johtolangan varassa Tom lähtee liikkeelle. Mennyt ja nykyisyys, voisiko niitä yhdistävän lenkin löytää.

Oliviasta ja Tomista, näistä kahdesta äärimmäisen erilaisesta, mutta silti sinnikkyydessään samanlaisista henkilöistä on tehty myös tv-sarja. En ollenkaan ihmettele miksi. Vetävää kerrontaa painavalla, ajatuksiaherättävällä sanomalla, kiehtovia henkilöhahmoja, mutta myös verisiä murhia. Näistä on Musta aamunkoitto tehty.


Pienellä tiivistämisellä teoksesta olisi saanut vieläkin paremman. Viihdyin kuitenkin kyydissä niin hyvin, että luen varmasti myös Nousuveden ja Kolmannen äänen jossakin vaiheessa. Brutaaleja kohtauksia pelkäämättömille dekkarifaneille suuret suositukset!


Hän viihtyi Ronnyn seurassa, vaikka heitä kiinnostivat aivan eri asiat: Ronnya kirjallisuus ja Stiltonia selviytyminen. Mutta jossakin nuo kaksi leikkasivat. Hyvä kirjallisuus käsittelee selviytymistä, Ronny oli kerran sanonut, kun aiheesta puhuttiin.


***

Romaanista ovat bloganneet myös Mai Laakso ja taina jrvnp.

Mons Kallentoft & Markus Lutteman; Zack

Zack 2014, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2016, 470s.

Zack ei tajua näkemäänsä. On aivan kuin hän tarkastelisi surrealistista installaatiota, jonka luonut taiteilija on lähellä psyykkistä romahdusta. Jonka luonut taitelija rakastaa punaista ja on käyttänyt työhönsä litrakaupalla juuri sen väristä maalia. Jokin Francis Baconin makaabereimmista maalauksista näyttää muuttuneen todellisuudeksi.


Aivan ehdottomasti, aivan epäilyksiä vailla minä, Mons Kallentoftin Malin Fors -sarjaan hurahtanut halusin lukea miehen uusimmaisen, joka on yhteisteos Markus Luttemanin kanssa. Halusin päästä, tällä kertaa huumeriippuvaisen nuoren, komean Zack Herryn nahkoihin. Zackin, jonka ulkomuoto lumoaa naisen kuin naisen, jonka sankarillisuus poliisina hipoo jo naurettavuutta. Uhmapäisen, traumatisoituneen miehen, joka valvoo yönsä piripäissään naiden, vaikka kesken on tutkinnoista järkyttävin.


Kuoressa on kaksin kerroin taitettu paperiarkki, johon on kirjoitettu yksi ainoa lause.
Zackin sydän alkaa jyskyttää, kun hän lukee sen.

Minä tapan joka saatanan thaihuoran tästä kaupungista.


Onko kyse ihmiskaupan tarpeettomiksi käyneistä uhreista? Vai riehuuko Tukholmassa psykoottinen rasisti? Näitä kysymyksiä erikoisyksikkö, Zack luonnollisesti etunenässä joutuu pohdiskelemaan, kun neljä aasialaista naista löydetään kodistaan telotettuina. Myöhemmin niin ikään thaimaalainen nainen pudotetaan sairaalan portille jalattomana. Näyttää siltä, kuin pedot olisivat raadelleet tätä kidutettua uhria.

Vimmaa, vauhtia, väkivaltaa. Zackin tarina menee siitä missä aita on matalin. Persoonana Zackista kumppaneineen löytyy inhimillistä lämpöä, mikä tietysti pahimmat kurvit tasoittaa, mutta itse jäin kaipaamaan Kallentoftin aiemmista teoksista löytyvää pohdiskelevaa runollisuutta. Toki kirjailijan kyvyt paistavat läpi myös uusimmaisessa. Tuskin Mons edes kykenisi suoltamaan keskinkertaista materiaalia, vaikka Zack pelottavasti sitä hipookin.

Voisin kuvitella tämän olevan erityisesti miesten dekkari?



Miten unohdetut tuhoutuvat,
miten nälkäiset kidat avautuvat
ja miten elävät kirkuvat manalassa.

***

Romaanista on postannut ainakin Mummo matkalla ja Kirjasähkökäyrä.

Pekka Hiltunen; Varo minua

WSOY 2015, 446s.

"Herrajumala."
"Äiti? ÄITI MÄ KUOLEN!"


Pekka Hiltusen Studio-sarjaan palaamisessa on jotain suloisen kotoista. Turvallista. Ei tarvitse jännittää etukäteen tuleeko pitämään, kantaako tarina, voi vain heittäytyä vahvan kerronnan vietäväksi. Jännittää, kun teos siihen aihetta antaa. Tavata taas suomalainen naiskaksikko, Lia ja Mari ystävineen, katsella heidän parissaan kaunista Lontoota kuin pinnan alta. Sillä kaikki on mahdollista niin kauan kun valta on Studiolla. Marilla.

Ihminen on houkka ja luulee saavutettujen asemiensa pysyvän, vaikka jokainen hetki vie häntä aina lähemmäs niistä luopumista, antautumista ajalle.

Mutta nyt vaara vallanvaihdokseen on suurempi kuin koskaan. Nyt kiinnostuu eräs itsepintaisen kova poliisi Liasta ja hänen kytköksistään Studioon, tarkoituksena kaivaa naisten touhu päivänvaloon vaikka väkisin. Tilannetta varten etukäteen koulutettu Lia joutuu ahdistaviin kuulusteluihin. Poliisi ei aio luovuttaa, vaan hengittää niskaan aina vain lähempänä... Kuten myös eräs toinen, vielä suurempi paha.

On aika tarttua toimeen. Ryhtyä kamppailuun itselle tärkeimpien asioiden puolesta, sillä sitähän Studio tekee; auttaa hädässä olevia laillisin tai laittomin keinoin.

Mitä syvemmin tuntee toisen ihmisen, sitä enemmän häntä voi hallita, Lia mietti joskus. Se on itsekästä. Ja samalla rakastamista.

Studiolle on ominaista löytää ihmisen pahin kipupiste, ja iskeä juuri sinne. Jokaisella on omansa. Myös piinaavalla poliisilla. Gerrishin jälkiä seuraamalla Marin tie vie pimeimpään - graffittien täyttämille slummikujille, jossa jengisodat riehuvat. Jossa teloitetuksi tuleminen on arkipäivää.

Ja juuri kun alat tuntea olosi liian turvalliseksi, lyö Hiltunen suuremman vaihteen silmään. Tapahtuu odottamaton käänne, joka saa sydämesi takomaan, kätesi hikoamaan, koska päähenkilöt ovat jo sympatiasi varastaneet ja heidän varalleen on luvassa ehkä pahempaa kuin koskaan...

Varo minua määritellään genreltään epäilemättä jännäreihin, mutta kirjassa on kaikki syvyydet, jota kaunokirjallisuudelta vaaditaan. Teos on niin tätä päivää, se ei ainoastaan viihdytä, se suorastaan pakottaa ajattelemaan. Upea romaani, viisas ja lämmin, luja ja pelottava. Uskon Studio-fanien tulevan uusimman myötä täysin tyydytetyiksi, mutta toivon koko sarjalle vielä suurempaa näkyvyyttä. Koska se on sen arvoinen!


Vastuksia, niitä Mari ei kaipaa yhtään enempää. Niin moni uskoo, että ihminen kasvaisi eniten vastuksista, mutta ei se ole totta. Enemmän ihminen kasvaa muiden tuesta, pohjasta joka pysyy. Vaarat ja vastoinkäymiset saavat ihmisen keskittymään olennaiseen, mutta jos niitä kohtaa usein, ne hivuttavat kenen tahansa hengen ohueksi.

***

Romaanista on postannut ainakin ystäväni Krista

Jussi Adler-Olsen; Tapaus 64

Journal 64 2010, suom.Katriina Huttunen ja Gummerus 2015,  517s.

Hän raapi korvantaustaansa ja sulki silmänsä. Jo oli paskapäivä, kaikkea muuta kuin virkistävän tylsä ja mitäänsanomaton, kuten hän oli toivonut.


Carl Mørk is back!! Kesä 2015 on dekkarifanaatikoille silkkaa ilotulitusta. Eräänäkin onnenpäivänä noudin postista tällaisen paketin

ja olin saada slaagin riemusta! Mitä aarteita vanhoilta, rakkailta kirjailijatutuilta! Nyt yritän vain sumplia taas kerran muuttuneen elämäntilanteeni (tällä kertaa positiivisen sellaisen) siihen malliin, että ehdin lukeakin. Pakko. Suorastaan himottaa antaa mielen upota tarinoihin, joilta odotan paljon.


Ja Jussin uusin ei jää ollenkaan Slaughterin, Theorinin yms jalkoihin. Päinvastoin. Tapaus 64 asettaa riman järisyttävän korkealle. Uskallanko sanoa, että kirja saattanee olla parasta Jussia?

Kuten aina, kirjailija seisoo heikoimpien puolella. Hän herättää ajatuksia. Ja kaiken lisäksi tirskahtelin lukiessa useampaan otteeseen Carlin ja Assadin toilailuille.

Juoni itsessään on vakava, melkein puistauttava. Kuten asiaan kuuluu, Carlin, Assadin ja Rosen johtama Osasto Q tutkii vanhoja, selvittämättä jääneitä rikoksia. Nyt esiin nousee vuoden 1987 merkillinen katoamistapaus, jossa saman viikonlopun aikana katosi useampi ihminen. Jäljet johtavat löyhästi Sprogøn saareen, puistattavaan paikkaan jossa "hoidetaan" ns. vähälahjaisia naisia.

Rose oli kutsunut sitä helvetin esikartanoksi, ja Carl vaistosi, miten pahuus tihkui suoja-aidan yli ja menneisyyden haamut seisoivat haavoja sielussaan ja arpia hedelmättömissä vatsanahoissaan. Oliko Tanskan valtio tosiaan hyväksynyt sellaisen väkivallan käytön, ja suorastaan harjoittanut sitä koulutettujen lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan voimin?

Yksi heistä on Nete Hermansen, tyttö joka on saanut huonot lähtökohdat elämälleen alusta alkaen. Väkivallan kierre ei katkea Neten kasvettua naiseksi, ja hän joutuu pahamaineiselle saarelle, josta pääsee pois vain antamalla sterilisoida itsensä.

"Miksi minun ei anneta saada lapsia? Ovatko minun lapseni vähempiarvoisia kuin muiden?"

Vuosia myöhemmin Nete päättää ottaa koston omiin käsiinsä. Ja voiko häntä siitä syyttää? Sen verran karua on naisen elämä ollut muiden ihmisten pahuudesta johtuen.

Tapaus 64 on täydellinen jännitysromaani juonenkuljetuksen, henkilöhahmojen ja omaleimaisuutensa takia. Minulla alkaa olla jo kattava kaarti seurattavia dekkarisarjoja, joita rakastan jokaista eri syistä. Jussi vetää pisimmän korren osastolla mielikuvitus kohtaa huumorin.

Nautinnollisia lukuhetkiä kirjan parissa!


Toinen totuus olivat hänen veljensä sanat, että ihmisiä oli kahdenlaisia, ja toinen se, että ihmisen elämä oli jatkuvaa taiteilua houkutusten rotkon reunalla, ja jos lipesi, saattoi pudota syvemmälle.

Tästä aarteesta ovat postanneet ainakin Umami ja Iloinen apina

Lene Kaaberbøl ja Agnete Friis: Hiljainen, huomaamaton murha

Et stille umaerkeligt drab 2010, suom. Aino Ahonen ja Siltala 2014, 450s.

Nina jäi istumaan hetkeksi. Hän mietti taas pitäisikö hänen hankkia uusi työpaikka. Sellainen josta ei tulisi tällaista oloa. Jotakin oli pahasti pielessä, jos kuolemanpelkoa piti lääkitä Panadolilla.

Poika matkalaukussa -teos polkaisi käyntiin mainion uuden dekkarisarjan, jossa päähenkilönä toimii sairaanhoitaja Nina Borg. Kuten usein (tai paremminkin yleensä) trillerisarjoissa, myös tässä tarinan sankari/sankaritar on jo ennestään traumatisoitunut henkilö. Nina Borgin tragedia on liiallinen auttamisenhalu, tarve pelastaa yksin koko maailma, vaikka hintana olisi oma avioliitto. Sympaattisen tarmokas Nina ei voi olla voittamatta lukijaa puoleensa, ja hän onkin koko sarjan sydän. Suuri sydän.

Tällä kertaa Ninaa pyydetään auttamaan tilapäismajoitukseksi muutetussa autohallissa majailevia romaneja. Osa heistä on sairastunut omituiseen vatsatautiin, joka tietysti lankeaa myös auttajan ylle. Paikan miehet yrittävät estää Ninan pääsyä sairaiden lasten luokse varjellaksensa jotakin. Tämä luonnollisesti herättää päähenkilömme mielenkiinnon.

Mutta kirja ei kerro pelkästään Ninasta. Se on myös nuoren romanimiehen, Sandorin tarina. Sandor tulee sotketuksi soppaan vastoin omaa tahtoaan, ja hän lähtee auttamaan liian uskaliasta pikkuveljeään kauaksi molempien kotimaasta. Pikkuveli kun on päätynyt Tanskaan myydäkseen salaperäisen, laajasti tappavan löytönsä. Miksi? Tarkoituksena pelastaa köyhyydessä elävä, sorrettu perhe. Romanien järkyttävistä olosuhteista olen jossain määrin tietoinen, mutta teos antoi nyt asiaan enemmän valoa.

Kirja alkaa Pohjois-Unkarin sotilassairaalan raunioista edeten kohti Tanskaa, joka toimii varsinaisena tapahtumapaikkana.

Täytyy sanoa, että romaani imaisi minut niin syvälle mukaansa, etten muistanut tehdä edes sitaattilainauksia (minähän olen keräilijä - keräilen sitaatteja). Jo Poika matkalaukussa lupaili hyvää, ja Hiljainen, huomaamaton murha täytti korkealle nousseet odotukset. Kirjasarja on humaanimpi kuin useimmat dekkarit, eikä se päästä lukijaa helpolla. Hätä sorrettujen puolesta, auttamisenhalu, rohkeus ovat sarjan avainsanoja. Teos ei kuitenkaan sorru sentimentaalisuuteen, päinvastoin. Se on ylpeä ja uljas, siinä missä myös äärimmäisen jännittävä.

Mukaan mahtuu muuten Poika matkalaukussa -kirjastakin löytyvä sivujuoni, josta toivottavasti voimme pian lukea lisää. Erään pienen tytön ja hänen äitinsä kohtalo jäi tätä lukijaa piinaamaan...

Lisää blogisavuja Nina Borgille toivon minä!


Henkiinjääminen, Nina ajatteli. Se meni kaiken muun edelle.

Olle Lönnaeus; Menneisyyden hinta

Det som ska sonas 2009, suom. Salla Kopela, Minerva 2013, 332s.

"Sinun täytyy itse selvittää totuus", hän sanoo ääneen ja kuulee sanojen lepattavan auton ikkunasta kilpaa Springsteenin laulun kanssa.
Mikä totuus?
Totuus siitä, kuka murhasi Hermanin ja Signen, tietysti.
Mutta Konrad ihmettelee sitä, että mielensä pinnalle pyrkii koko ajan toinenkin arvoitus.
Pienenpieniä vihjeitä, muiston repaleita, jotka hitaasti muotoutuvat kokonaisuuksiksi hänen aivoissaan. Kuvat ovat edelleen epäselviä, tuskin erottuvia. Mutta Konrad alkaa aavistella, että jonain päivänä hän vielä tajuaa, mitä ne esittävät.
Minne katosit, Agnes?


Hyvänen aika millainen aarre kirjahyllystäni löytyikään! Kuten kannesta näkyy, kyseessä on ennakkopainos romaanista, joka julkaistaan suomeksi viikolla 23. Olin jo unohtaa saaneeni kirjan, kun eräs lomaileva ystäväni vihjaisi, että saattaisin siitä pitää. Ja aivan totta! Ehdin sairastaa vieroistusoireita minulle rakkaimmasta genrestä, jännäreistä, kun en ollut viikkokausiin niitä lukenut. Vanha koira ei opi uusia temppuja... Joka tapauksessa Olle Lönnaeus sieppasi minut mukaansa kaikkea muuta kuin idylliseen pikkukaupunkiin sopivan raflaavalla, mutta kuitenkin melko väkivallattomalla tarinalla. Mahtavaa!

Hiukan hymyilytti takakanteen painettu teksti "Vuoden paras ruotsalainen dekkari". -Västerbottens Folkblad. Paljon sanottu, koska Ruotsistahan ne parhaat nimenomaan tulevat; Läckberg, Mankell, Wennstam, Alvtegen, Kallentoft... Ja kuitenkin, eipä jäänyt Olle ollenkaan näiden mestareiden jalkoihin! Minun on liityttävä niiden kriitikoiden sanoihin, jotka lupaavat Lönnaeuksen löytäneen aivan uudenlaisen näkökulman koko genreen.

Tässä nimittäin ei ole poliiseja kuin pienissä sivurooleissa. Päähenkilö on pääepäilty, mutta lukija tajuaa heti häntä epäiltävän aivan syyttä. Joku on kuitenkin murhannut niskalaukauksella toimittaja Konrad Johnssonin adoptiovanhemmat. Mitä syytä kenelläkään voisi olla hyvin vaatimatonta ja hiljaista elämää viettävän pariskunnan murhaamiseen? Miksi Herman ja Signe ylipäätään päätyivät adoptoimaan Konradin, jonka puolalaissyntyinen äiti Agnes hävisi täysin jäljettömiin? Mikä osa kaikessa on Hermanin ja Signen biologisella pojalla, pikkuöykkärillä, joka uhittelee omalle varjolleenkin?

On eräs kidnappausdraama, joka syö Konradia sisältäpäin. Ja nyt hän joutuu palaamaan pieneen Tomelillaan ja kohtaamaan menneisyytensä tuskat. Kadonneen äidin, rasistisen ilmapiirin, jossa ei ollut helppoa varttua puoleksi puolalaisena. Eivätkä vanhat asenteet näytä vieläkään puhdistumisen merkkejä...

Luettuani teoksen takakannen en osannut odottaa suuria. Murha ja katoaminen, perussettiä siis dekkarikonkarille. Kuitenkin Lönnaeuksen kerronnassa on jotain aseista riisuvaa. Kirjailija ei kikkaile, vaan kuljettaa tarinaa alusta loppuun tyylipuhtaalla tavalla. Pieni, hyljätty Konrad-poika ei voi olla sulattamatta lukijan sydäntä ja seuraavaksi hänen puolestaan saa jo pelätä.

Suosittelen!

Johanna Holmström; Itämaa

Asfaltsänglar 2013, Suom. Tuula Kojo, Kustannusosakeyhtiö Otava 2013, 333s.

Heitä kutsuttiin asfalttienkeleiksi, mutta eivät he mitään enkeleitä olleet, vaan langenneita tyttöjä, jotka pirstoivat itsensä ja kaipuunsa pitkin katuja. He olivat kalmoja jo ennen kuin osuivat maahan. He kuljeksivat ympäriinsä kuin kuori, ehkä kuukausikaupalla, valmiiksi kuolleina. Tietämättä sitä itse.

Leila ja Samira. Sisarukset, joille elämä ei ole antanut kaikkein helpoimpia kortteja. Onhan heidän isänsä maallistunut maahanmuuttaja, äiti taas muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen. Yritä siinä sitten elää nuoruutta. Löytää paikkaasi yläastehelvetissä, jossa on vaarana joutua silmätikuksi jo siitä, ettei olkapäällä keiku Miu Miu, Gucci tai Guess. Leila on siirtynyt yläasteelle ristiriitaisin tuntein. Hänen lapsuudensystävänsä, peroksiblondi Linda, jolle Britney Spears on kaikki kaikessa, sulkee Leilan tylysti ringin ulkopuolelle. Sinne Leila jää, vetäen suojakseen vain hupun väkivaltaa ja syrjintää vastaan. Kotonakaan ei mene hyvin. Isosisko Samira on yrittänyt pyristellä irti fanaattisesti islamiin suhtautuvan äidin otteesta muuttamalla omaan asuntoon. Mutta hän itsekin tietää elävänsä kuin jatkoajalla. Koska astalttienkelin kohtalo on myös Samiran kohtalo.

Jo kirjan alussa käy ilmi, että Samira makaa sairaalassa koomassa. Lyhyeksi on jäänyt hänen vapaustaistelunsa. Leilalle selviää vasta jälkeen päin mitä isosiskolle lopulta tapahtui. Samira ehti saada maistiaisia siitä, millaista on elää kuin suomalainen nainen, mutta hirvittävällä hinnalla. Kun Samira ja hänen "musuystävänsä" Jasmina lähtivät valloittamaan maailmaa lyhyissä hameissa, ainainen pelko silmissään, he tiesivät jo valmiiksi mille tielle lähtivät. Se on tuhon tie. Mutta myös sodan.

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totaalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten tulee pukeutua. Hameet ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuivat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase.

Kun rakas isosisko kieltäytyy enää heräämästä, jää Leila oman onnensa nojaan. Toki hänellä on parkour-porukka, ja niin. Linda. Koulukiusaaja Linda, joka saa pian huomata, miten huojuva on yläasteikäisten arvoasteikko. Pienikin moka riittää romahduttamaan taiten rakennetun imagon, jäljelle jää vain tuhriintunut meikki ja mustelmat. Kuitenkaan Leila ei jätä Lindaa, koska tuntee liian vahvasti. Leila yrittää seurata Samiran jalanjälkiä, mutta äiti kiristää hihnaa. Äiti, joka niin mielellään solmisi kurittoman tyttärensä päähänsä hijabin. Koska on jo tarpeeksi suuri häpeä se, mitä Samira teki erään skinijengin jäsenen kanssa...

Luin helsinkiläisen Johanna Holmströmin Itämaata kuin huiminta jännäriä. Anja Snellmannin Parvekejumalat viskasi minut aikoinaan muslimityttöjen tiukasti vartioituun maailmaan ja sinne jäin janoamaan lisää. Siinä missä Parvekejumalien päähenkilön elämännälkä nostatti lukijan tunteet pintaan, teki Itämaa saman vieläkin riipivämmin. Jotenkin koin lukevani Snellmannin kirjalle jatkoa, vaikka tarina on tietysti eri. Ja kuitenkin se on sama. Sama kohtalo näillä hunnun vainoamilla tyttärillä, jotka Itämaassa löytävät myös kankaan takaa turvan.

Holmström kuljettaa tarinaa napakalla otteella. Kirja tulee vahvasti tykö, siitä voi tuntea huulikiillon ja teinihien tuoksun, mutta myös kalman ja pelon. Jokin paha ajaa teoksen naisia takaa, hengittää niskaan ja patistaa lukijaa kääntämään sivuja tiheään tahtiin. Viimeisen kappaleen jälkeen tunnelma ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Parvekejumalissa.

Tämä lukija on  myyty!


Ps. Tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi alastomia vartaloita. Minun kroppaani ei tarvitse nähdä.

Kirja on löydetty ainakin Kirjasfäärissä. Kokeilkaa muutkin!

Julie Kibler; Matkalla kotiin

Calling me home 2013, Suom. Riie Heikkilä, Gummerus Kustannus Oy 2013, 504s.

"Ainoa syy jonka takia milloinkaan toivoisin että olisit erilainen, Isabelle-neiti, hän sanoi korostaen tahallaan sanaa jota hän ei enää nykyisin vahingossakaan käyttänyt, "on se, että siinä tapauksessa voisimme tehdä kaiken julkisesti, kaikkien edessä, eikä meidän koskaan tarvitsisi pelätä että joku väärä ihminen näkee meidät. Muuten olet minusta täydellinen. Joka ainoa asia sinussa on täydellinen." Hän veti kätensä pois ja tönäisi minua hellästi kohti harjaa. Kun sain otteen siitä, en kyennyt muuta kuin seisomaan paikallani ja tuntemaan kuinka sydämeni väpätti vimmatusti – se oli kuin villi lintu, joka oli otettu vangiksi ja lukittu häkkiin, joka oli pienempi kuin sen siipien läpimitta.

Vaikka yhdysvaltalaisen Julie Kiblerin Matkalla kotiin romaani pitää sisällään reilut viisisataa sivua, kaavailin kirjaa välipalaksi. Heti kirjasta kuultuani oli selvää että tahdon sen johonkin väliin ottaa. Teoshan on nauttinut suurta blogisuosiota heti julkaisusta lähtien. Blogisauhuissa romaania on verrattu yhteen suosikkikirjoistani, Piikoihin. Savuista saattoi haistella myös, ettei Matkalla kotiin yllä aivan Piikojen tasolle, vaan on kerronnaltaan kepeämpää, enemmän kallellaan chikc litiin.

Ihastuin aikonani Kathryn Stockettin romaanin lempeään kerrontaan, sen syvälliseen sanomaan joka jätti haikunsa pitkäksi aikaa mieleen. Ja samantapaista aihetta kantaa tämä road trip -tyylinen paksukainen, jossa auton rattia pyörittää Dorrie niminen kampaaja. Kyydissä istuu Isabelle McAllister, korkeaan ikään ehtinyt nainen, joka pitää mustaa Dorrieta kuin omana tyttärenään. Siksi hän onkin ottanut Dorrien henkiseksi tuekseen matkalle kohti hautajaisia. Pikku hiljaa, kilometrien kertyessä ja pyörien niellessä asfalttia Isabelle ryhtyy kertomaan tarinaa kahdesta nuoresta rakastavaisesta. Toinen on Isabelle itse, toinen perheen taloudenhoitajan tummaihoinen Robert poika. Robert, jota rajoittavat mm. tällaiset säännöt: NEEKERI, ÄLÄ ANNA AURINGON LASKEA YLLESI TÄÄLLÄ SHALERVILLESSÄ.

Robert yrittää vanhempana ja viisaampana jarrutella Isabellen intohimoisia tunteita ihan vain siitä syystä, että pelkää joutuvansa hirteen jos salainen suhde kantautuu vääriin korviin. Pahinta vastarintaa olisi odotettavissa Isabellen omasta perheestä. Hänen äitinsä kun on pahimman luokan päällepäsmäri, joka pitää tytärtään todella tiukassa siimassa. Väkivaltaiset hulttioveljet saavat mellastaa mielensä mukaan mutta tyttären kunniaa on varjeltava - vaikka väkisin. Eletäänhän Kentuckyssä vuonna 1939 ja mustien asema on raivostuttavan huono. (Uhka)rohkea Isabelle ei kuitenkaan piittaa säännöistä vaan keksii keinot tavata komeaa Robertia. Ja kun nuorten rakkaus lehahtaa kunnolla liekkeihin, tällainen epäromantikkokin jännittää sydän syrjällään tuhoon tuomitun suhteen puolesta...

Moni kanssabloggaaja kertoo tuskastuneensa Isabellen itsekkyyteen ja naiiviuteen. Ennakkopeloista huolimatta huomasin ymmärtäväni lyhyt pinnaista tyttöä, joka pitää päänsä ahdistavissakin olosuhteissa. Olin itse pitkälti samanlainen höyrypää tuossa iässä. Ja teini-ikäisen rakkaus on ehdottoman sokeaa... Alusta alkaen toki on selvää, ettei rakkaustarina tule päättymään hyvin mutta silti uskalsin toivoa.

Entäs sitten toinen päähenkilöistä? Dorriellakin on oma risti kannettavanaan. Hän epäilee poikansa tyttöystävän omituisen käytöksen perusteella, että nuori pari odottaa vauvaa. Epäillä kannattaakin, eikä Dorrien ongelmat vielä tähän rajoitu. Mitä pidemmälle Isabelle tarinassaan pääsee, sitä tarkemmin Dorrie alkaa peilalta kertomusta vasten omaa elämäntilannetta. Matkan varrella persoonallinen kaksikko kohtaa ikivanhoja ongelmia ja kerää ihmisten katseita. Vielä 2000-luvullakin valkoisen ja tumman naisen ystävyydelle riittää hämmästelijöitä.

Matkalla kotiin ei ole kirjallisuuden ilotulitusta eikä juoneltaan hämmästyttävän omaperäinen. Se on kuitenkin aivan nappivalinta kevyempää lukuromaania etsivälle. Kirja ei ole missään nimessä sieluton, vaan se onnistuu sekä koskettamaan että koukuttamaan. Vaikka kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo miltei viikko, surumielinen tarina nousi nyt elävästi mieleen sitaatteja etsiessäni. Pidin yllättävissä määrin. Myönnän ettei romaani minustakaan Piikojen tasolle ylettänyt, mutta paljosta ei jäänyt kiinni!

Matkalla kotiin on lukenut esimerkiksi Jenni . Ammalta ja Katjalta taas löydätte lisää linkkejä vastaaviin postauksiin.



Ps. Pyydän anteeksi tönkköä tekstiä, olen aivan naatti pääsiäisreissun jäljiltä...

André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

The Other Side of Silence 2002, suom. Seppo Loponen, Wsoy 335s.

On vain kolkko tieto: en minä aina ole ollut tämän näköinen.

Jos tahdot, astu mukaani Hiljaisuuden tuolle puolen. Jos kestät, kuule tarina naisesta nimeltä Hanna X. Jos et pelkää, elä erään saksalaisnaisen tarina todeksi. Mutta varoitan sinua, jos olet herkkä, älä tartu tähän kirjaan. Koska jo ensisivuilta käy ilmi, ettei Hanna ole aina ollut pelikuvajaisensa näköinen. Hänellä on ollut pitkät kauniit hiukset nykyisten tupsujen tilalla. Hänellä on ollut kasvot. Hänellä on ollut kieli.

Brink ei aloita helpolla. Eikä sellaisella jatka. Hän vie lukijansa hurjaan tarinaan, jossa, valitettavasti on totuudenmaku. Luku luvulta väkivallan ja riiston määrä lyödään kasvoille, eikä yksikään sivu ole turvallinen. Lukijalle tehdään heti selväksi, ettei tämä ole kaunis kirja. Tämä on äärimmäisen ruma, ja juuri siksi niin rehellinen. Brink ei säästä, Brink antaa tulla. Ja silti, kirjan edetessä, tämän verisen seikkailun kuljettaessa meitä pitkin Afrikan aavikkoa, alkaa kirjasta piirtymään kuin kangastuksen tavoin joitan - niin - kaunista. Ensin sen havaitsee vain ääriviivoina, mutta kun pääsemme viimeiselle sivulle, on kaikki ehjää. Hengästyttävän selkeää.

Kirja on eteläafrikkalaisen kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, suurimmaksi osin. Kuitenkin se perustuu historiallisiin dokumentteihin, joita seuraten Hanna X alkaa valottua. Paljon on keksittyä, mutta kirjassa on vahva jännite, juuri noin se todennäköisesti on mennyt.

Kirja on tarina riistosta. Jo lapsesta saakka orpokodissa asunut Hanna on saanut elää turvattomuudessa. On pappi, jonka kädet hakeutuvat ties minne hänen tivatessa Hannan syntejä. On vaihtelevia piian paikkoja, joissa miehet niin ikään eivät saa pidettyä kaluaan hallinnassa. Lopulta, monen toinen toistaan kammottavamman mutkan kautta Hanna päätyy Saksan Lounais-Afrikkan siirtomaahan jonne 1900-luvun alkuvuosina lähetettiin laivalasteittain naisia. Vaimoiksi. Orjiksi. Ja sitten itseään puolustavalle Hannalle tehdään jotain sanoinkuvaamatonta ja hän päätyy oikeasti olemassa olleeseen Frauensteiniin, hylättyjen siirtolaisnaisten kotiin. Vankilaan. Porttolaan.

Mutta kuinka ihmistä voi hakata noin...? Hanna yrittää kysyä. Rintaan ja mahaan ja jalkojen etupuolelle... ja tuonne - hän osoittaa - mutta ei selkäpuolelle?
Katja kohauttaa olkapäitään. "Niin täällä tehdään", hän sanoo vaisulla äänellä. "Hererot kutsuu sitä saksalaiseksi tavaksi."

Kirjaa lukiessa en voinut olla hämmästelemättä, eikö vähempikin olisi riittänyt. Miksi yhdelle naiselle piti tehdä niin paljon pahaa? Kirja herätti todellakin tunteita. Raskain oli kaiken yllä roikkuva viha. Hannan viha sortajiaan kohtaan. Lukijan heräävä viha rasismia kohtaan. Kaikenlaista sortoa kohtaan.  Jo ns. kristillinen orpokoti on oikeastaan lasten kidutuslaitos. Niin kaukana Raamatun opeista kuin mahdollista. Kirjasta löytyykin hyvyyttä vain suurennuslasin läpi tähystellen. Ja kuitenkin lopussa odottaa vapautus. Niin Hannalle kuin lukijallekin.

Hanna muisti Kahapan lakonisen kuvauksen: Nainen soittaa. Mies hakkaa. Nainen juo myrkky. Ihmiselämä seitsemällä sanalla.

Brinkin kerronta on hengästyttävän kaunista runollisuuteen saakka. Hänen tarinansa on rujo, enkä suosittelisi sitä kovin herkille. En itsekään jaksaisi lukea näitä putkeen, mutta myöhemmin, ajan kuluessa aion tutustua myös muihin kirjailijan teoksiin. Olenhan hypännyt mukaan Afrikan tähti -haasteeseen, ja tämä on toinen siihen liittyvä teos. Huomattavasti helpompi, Sade lankeaa, löytyy täältä.

Yhdyn, kaiken jälkeen Lukuhetkien Sonjan sanoihin. Mikä hieno kirja! Mikä hieno kirja! Kirjavalas Elegia taas pitää romaania yhtenä parhaimmista lukemistaan teoksista. Kiitos naiset, te saitte minut Brinkiin tutustumaan! :)


"Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

Alice Walker; Häivähdys purppuraa

The Colour Purple 1982, WSOY 1986 360s.

"Se nauro. Mikä sinä luulet olevas? se sano. Et sinä voi ketään kirota. Katto itteäs. Sinä olet musta, sinä olet köyhä, olet ruma ja olet nainen. Helkkari, sinä et ole yhtään mitään."

Häivähdys purppuraa on takaraivossani olemassa oloistaan muistutellut. Lumouduin aikoinaan Piiat-romaanista ja tämä on ikään kuin Stockettin teoksen isoäiti. Molemmat romaanit käsittelevät mustien elämää enemmän tai vähemmän rasistisissa piireissä. Siinä missä Piiat kertoo tarinan lämpöisellä äänensävyllä, Walkerin kirja hätkähdyttää suoruudellaan. Häivähdys purppuraa on päähenkilö Celien sykähdyttävä tilitys naisen rankasta elämästä, joka alkaa insestillä. Celie synnyttää "isälleen" jopa kaksi lasta, jotka ilmeisesti myydään heidän täytettyään kaksikuukautta. Vaikeudet eivät kotoa muuttamisen jälkeen lopu, sillä Celie saa miehekseen väkivaltaisen isännän, jonka lapset eivät suinkaan katso hyvällä uutta äitipuolta. Päin vastoin, kivet lentelevät. Celieä painaa myös huoli siskostaan Nettiestä, joka lupasi sisarusten erotessa kirjoittaa, jos vain pysyy hengissä. Mutta kirjeitä ei kuulu.

Vaikka Celien elämä on aluksi täyttä helvettiä hän ihastuu pian isännän entiseen rakastajattareen. Kirja ei ole synkkä mutta raju se on. Huumori kukkii tumma sävyisenä ja niin ilon kuin hyväksynnän häivähdykset löytävä vähitellen Celien elämään. Kuin purppura. Teos toimii mainiosti niin ajankuvauksena kuin mustien (ja naisten) oikeuksien puolestapuhujana.

Valitettavasti on nyt todettava, että teos ei kohdannut vaativaksi heittäytynyttä kirjamakuani. Epäilin lukiessa olevani pahasti tunnevammainen, kun en pääsyt tarinaan sisälle. Minähän aina peräänkuulutan ravisuttavia ja silti huumoripitoisia tarinoita, tässä oli molemmat samassa paketissa. Ja silti luin romaanin puoliväkisin loppuun. Omasta vastahankaisuudesta huolimatta en voi olla nostamatta hattua Walkerin kerronnalle. Se on vahvan mustan naisen tarina, aiheeltaan aivan tuore, vaikka teos on alunperin julkaistu vain neljä vuotta syntymäni jälkeen...

"Vähän ajan päästä Harpo sano, se sano Sofialle ihan huutamalla että Minkä takia sinä olet tämmönen? Minkä takia sinä aina tahdot tehdä oman pääs mukaan? Minä kysyin sitä kerran sun äidiltäs kun sinä olit vankilassa.
Mitä se sano? Sofia kysyi.
Se sano että sun oma pää on oikeen hyvä pää. Ja sitä paitti sun omas."

Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Sanna Ahmu Susa