Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.

Lucia Berlin; Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

A Manual for Cleaning Women: Selected Stories by Lucia Berlin 2015, suom. Kristiina Drews 2018 (2. painos), 293s.

"Paahtovanukasta?" hän kysyi minulta. Nyökkäsin. "Paahtovanukasta", hän sanoi puhelimeen. Sitten Bella soitti hotellin myymälään ja tilasi uimapuvun kokoa 8, värikyniä, kaikkia mahdollisia leluja mitä valikoimasta löytyi, ja muotilehtiä. "Mitä jos jäädään tänne! Unohdetaan koko joulu!"

Tästä tulee yksi vaikeimmista kirjoittamistani postauksista. Koska. En ensinnäkään juuri lue novelleja, en edes pidä niistä (paitsi Lucia Berlinistä, näemmä), novellit ja runot menevät yhdessä samaan kategoriaan nimeltä liian henkilökohtaiset. Ehkä näitä tyylilajeja on typerää verrata toisiinsa, sitä paitsi runot ovat elämäni suola jota säännöstelen niukasti, mausteeksi.

Ja kuitenkin Lucia Berlinin novellikokoelma on kuin yhtä suurta runoteosta. Lydia Davisin Alkusanat, Stephen Emersonin Johdanto sekä loppukatkealma naisesta itsestään kertovat jo kaiken oleellisen.


Proosa kynsii itsensä ulos paperista. Siinä on elinvoimaa. Se on paljastavaa.



Huikean monipuolisen elämän elänyt Lucia Berlin (1936-2004) ammentaa kokemastaan; hän on kirjailija, hän on kirjallisuuden opettaja, hän on äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja. Kokenut köyhyyden, kokenut rikkauden. Hän on vallaton ja vahva, hän on haavoittuva ja herkkä. Aivan kuten novellinsa.


Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.



Mutta kaikki tämä on luettavissa itse teoksesta. Henkilökohtaisempi osuus on vasta edessä. Ja kuinka minä kaipaankaan savuketta tuekseni! Lucia, sinä todella käänsit auki sisimpäni yksinkertaisin lausein, monitulkintaisin tarinoin. Jäin miettimään mitä juuri tässä ja nyt tahdot kertoa. Novellit viihdyttävät, kyllä, tarinoiden elämää hämmästelevä myötätuntoinen ote pakahduttaa. Ja kun tämä tarjoillaan mustan huumorin sitomana pakettina, tiedän Berlinistä tulleen yksi kirjallisista tosirakkauksistani.

Jokainen kertomus on ainutlaatuinen helmi, kirja on helminauha, jota voi tarkastella yksittäisinä osasina, jopa yksittäisinä lauseina.


Sinä päivänä leikkikentällä minä tiesin, että en koskaan elämässäni kuuluisi joukkoon. En olisi ainoastaan erilainen kuin muut, minua ei ikinä hyväksyttäisi mukaan porukkaan.



Novelleissa on tarttumapintaa niin monenlaisille, eri elämäntilanteissa kamppaileville naisille. Toisinaan ne tuudittavat nauttimaan huumaavista tuoksuista, mehevistä maisemista auringon paahtamilta niityiltä merenalaiseen maailmaan.

En ole uskaltanut hirmuisen tarkasti vielä lukea muiden mielipiteitä Siivoojan käsikirjasta, mutta toki tiedostan vastaanoton olleen positiivista. Itse emmin kirjan kanssa, novellit, äh, en osaa lukea novelleja, mutta onneksi Leena Lumi totesi osuvasti että teoksen voi kohdata päiväkirjanomaisesti. Ja niin minä kokeilin ja niin minä rakastuin. Voi Lucia!



Arvet ovat rumia, hirveitä. Mutta ne ovat nyt sinua. Ja sinä olet nainen, senkin hölmö! Ilman Alfonsoasi ja tätä rintaa sinä voit olla enemmän nainen kuin koskaan ennen, voit olla ihan oma naisesi!

Ane Riel; Pihka

Harpiks 2015, suom. Katariina Huttunen ja Aula & co, 248s.

Koko Jensin pieni perhe tuntui elävän toisessa maailmassa, sairaassa maailmassa, jossa kaikki oli mullin mallin. Else jos kuka tiesi, millaista oli elää eristyksissä, ja hän tiesi, miten se saattoi sekoittaa pään, mutta tämä... tämä oli todella sairasta.


Tervetuloa Päähän! Nyttemmin pääsy on asiattomilta kielletty, mutta oli aika, jolloin pienen saaren Pää -nimisessä osasessa toimi aktiivinen puusepän paja. Myytiin joulukuusia. Käytiin Kaulan kautta keskustassa, oltiin tekemisissä saarelaisten kanssa.

Kunnes, kuin varkain kaikki muuttuu. Toki Jens Haarderin perhe joutuu kohtuuttomien vastoinkäymisten uhriksi, Jensin, jota aikoinaan kutsuttiin saaren komeimmaksi mieheksi. Ja niin Pää eristäytyy, fyysisesti ja psyykkisesti, jokaisesta perheenjäsenestä tulee oman päänsä vanki.


Miten julma kohtalo saattoikaan olla! Ellei ihminen ollut omalaatuinen etukäteen, tällaiset koettelemukset ainakin saivat pään sekaisin.



Tarina on pienen perheen, tarina on heidän tyttärensä Livin. Muutos normaalista sairauteen tapahtuu pettävän hitaasti, kuin nyrjähtäneen jäsenen vinoon kasvu, kuin hämähäkin verkalleen kutoma seitti. Jouluaattona Liv näkee isänsä tappavan isoäidin, ja sen jälkeen asiat suistuvat täysin raiteiltaan. Tyttö ilmoitetaan kadonneeksi, kuolleeksi, vaikka hän asuu pihalla kontissa. Itse päärakennus onkin käynyt ahtaaksi liikkua: sen tavaralla vuoratut seinät, lattiat, jopa katot kuhisevat elämää. Yläkerrassa tyttärelleen kirjeitä kirjoittaa muodottomaksi lihonut äiti. Tuo aikoinaan kaunis nainen on jäänyt oman paisuneen ruumiinsa vangiksi, siinä missä isä puolestaan hamstraa tavaraa entistä kiihkeämmin.


Tarinan varsinainen kauhu piilee Livin turruttavan tyynnyttävässä kerronnassa. Lapselle tämä kaikki on vain hiukan outoa; tallissa nälkiintyvät eläimet, romun kuorruttama koti, Jens, jonka parrassa kasvaa seittiä. Sydäntäsärkevä Liv! Sydäntäsärkevä perhe! Kun talosta saadaan viimein ulkopuolisen näkemys, lukijalle paljastuu totuus koko rumuudessaan.


Pihka (saan kylmiä väreitä jo itse kirjan nimestä koska...) on yksi järkyttävimmistä kirjoista, joita olen vähään aikaan lukenut. Samalla se on syvän inhimillinen, ymmärtävä tarina syrjäytymisestä ja sen tuomista ongelmista. Sairaus haisee mutta joskus niin tekee myös rakkaus.

Tanskalaisen kirjailija Ane Rielin romaani voitti Lasiavain-palkinnon vuonna 2016. Myös minä annan vahvan suositukseni.




Rakas Liv

... Ajan myötä kurkkuuni juuttui kokonainen haaksirikkoutuneiden lauseiden möykky. Sanoja, jotka olivat menneet rikki ja joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, keskeytettyjä alkuja, keskeneräisiä loppuja, rivejä, joiden välissä ei ollut ilmaa, katkenneita lauserakenteita, kasaantuneita kurkkuäänteitä.

Sinne oli juuttunut minun suruni, eikä se ollut sinun asiasi. Se ei myöskään ollut isäsi asia, koska hänellä oli omansa. Niinpä pidin sen omana tietonani. Se oli minun tapani suojella sinua. Isäsi teki jotain muuta.

Rakkaasti, äitisi


***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Lukuisa, Suketus ja Opus eka.

Federico Axat; Viimeinen mahdollisuus

La última salida 2016, suom. Taina Helkamo  ja Aula & co 2016, 503s.

Laura muisti, mitä hänen dekkareita ahmineella isällään oli tapana sanoa: kun jokin pikkuseikka vaikuttaa täysin turhalta, keskity siihen, sillä se kätkee taatusti taakseen jotain hyvin olennaista.


Pieniä yksityiskohtia, välähdyksenomaisia henkilöhahmoja, juoni, joka kiertyy kerälle kuin omaa häntäänsä syövä käärme... Opossumi! En muista liekkö olen koskaan lukenut mitään argentiinalaisen kirjailijan, Federico Axatin romaanin kaltaista. Se on aika paljon sanottu minunlaiselta trilleriahmatilta. Tarinan rakenne, päällekkäin laatoittuneet todellisuudet, ovat tosin elokuvista tuttuja. Silti Viimeinen mahdollisuus takaa riemastuttavan erikoisen lukuelämyksen. Ja kyllä, sivumäärästä huolimatta tämän rohmuaa hetkessä.

Meillä on mies työhuoneessaan, aseen piippu suussaan. Perhe lomamatkalla, mies, Ted McKay valinnut "parhaimman mahdollisen" ajankohdan itsemurhalleen. Hänellä on kasvain aivoissaan, ja vaikka Ted tasan tietää, millaisen järkytyksen tulee vaimolleen ja lapsilleen aiheuttamaan, tuntuu ratkaisu silti oikealta. Mutta ennen kuin ase laukeaa, pärähtää ovikello soimaan. Itsepintaisesti se soi, eikä Tedille jää muuta vaihtoehtoa, kuin mennä avaamaan. AVAA OVI, SE ON VIIMEINEN MAHDOLLISUUTESI, lukee työpöydällä miehen omalla käsialalla kirjoitettuna. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?


- Kysyit hetki sitten, mikä voi olla pahempaa kuin järkensä menettäminen, Mike sanoi. - Siinä sinulle vastaus. Kun ihminen menee järjiltään, koko maailma on täällä, omassa päässä... Mutta kun on juuttunut ympyrään, missä molemmat maailmat ovat läsnä samanaikaisesti...


Komea nuorimies tunkee ystävällisesti hymyillen sisään, kertoo edustavansa salaista järjestöä. Nyt hänellä on esittää Tedille tarjous, viimeinen mahdollisuus, jossa voi vain voittaa. Kuolemaa kaihoava mies suostuu, totta kai, ja siinä samalla hänelle avautuu maailma, missä mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaikki on kuten ennenkin, ja silti samalla, hirvittävällä tavalla paikoiltaan nyrjähtänyttä.


Luin Viimeisen mahdollisuuden heti Pimeän sylissä -romaanin jälkeen, ja täytyy myöntää, ettei ajankohta ollut kaikkein otollisin. Ellei Gard Sveenin syväluotaava tyyli olisi kummitellut mielessäni, olisin saanut varmasti enemmän Axatin teoksesta irti. Nyt näissä puitteissa kertomuksen henkilöhahmot jäivät melko valjuiksi. Sen sijaan nautin taidokkaista silmänkääntötempuista, joissa kirjailija on ihan mestari! Viimeisestä mahdollisuudesta ollaan luonnollisesti tekemässä elokuva, ja harvinaista kyllä, voisin kuvitella tämän toimivan filminä paremmin.


- Mies on oikea kone lukemaan,
Mike laski kirjansa alas, taittoi sivun yläreunan ja pani sen viereensä. Hän ei koskaan käyttänyt kirjanmerkkiä.
- Se on ainoa tapa päästä täältä pois, hän totesi.


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Ulla, Elma, Mummo matkalla ja Jori.

Lone Theils; Kohtalokas merimatka

Pigerne fra Englandsbåden 2015, suom. Kari Koski ja Aula & co 2016, 380s.

Nora Sand ratkaisee ongelmat. Hän ratkaisee ne kylmän rauhallisesti ja harkiten. Ja jälkeenpäin hän voi saada hysteerisen kohtauksen. Jos enää jaksaa.


Kuvittele, että löydät antiikkikaupasta sopivan kolhuisen matkalaukun, joka vastaa juuri sinun sisustusmakuasi. Luonnollisesti ostat aarteen, mutta kun ryhdyt myöhemmin sitä tutkimaan, huomaat laukussa jotain ylimääräistä. Nipun vanhoja valokuvia nuorista, ujoina poseeraavista tytöistä. Tällä pienellä mielikuvitusmatkalla pääset Lontoon kirjeenvaihtajan, tanskalaisen Nora Sandin nahkoihin. Toimittaja Norassa vaistoaa messevän jutunaiheen, kun käy ilmi, että kaksi tytöistä katosi kohtalokkaalla merimatkalla vuonna 1985.

Tytöt kuuluivat nuorisokodin asukkeihin ja suuresti odotetun matkan oli tarkoitus tuoda piristystä ankeissa oloissa varttuneiden teinien arkeen. Valitettavasti samalle laivalle sattui kyytiin itse pahuus.


Hän otti matkapuhelimen valokuvaamista varten ja meni lähemmäksi taloa. Ikkunat olivat tahriintuneet suolaisessa ilmassa. Täältä Lisbeth, Lulu ja koko porukka olivat lähteneet matkalle jonain elokuun päivänä monta vuotta sitten. Täynnä unelmia ja toiveita ja jännitystä Lontoon-matkasta. Matkasta joka muutti kaikkien tänne päätyneiden kadotettujen ihmisten elämän.


Nora Sand, hiukan chick lit -tyylinen neiti näppärä käärii hihansa, soittaa lukuisia puhelinsoittoja lukuisille kontakteilleen, seilaa Tanska-Englanti -akselia selvittääkseen, mitä Lululle ja Lisbethille mahtoi tapahtua. Entä laukusta löytyneiden muiden tyttöjen valokuvat - keitä he olivat, millaisen kohtalon he joutuivat kokemaan.

Kuten takakannesta käy ilmi, jäljet viittaavaat oikeaan sarjamurhaajaan, joka onneksi jäi kiinni vuosikaudet sitten. Mies ei ikinä tunnustanut, saati sitten kertonut, minne ruumiit piilotti. Uhreista löytyi ainoastaan tölkkeihin säilötyt kielet.


Kohtalokkaan merimatkan kirjoittaja Lone Theils on rakentanut jännittävän juonen toteen pohjautuvan tapauksen ympärille, jossa sarjamurhaaja otti valokuvia tulevista uhreistaan. Hyytävästä aiheestaan huolimatta kirja on kohtuu kevyttä luettavaa dekkarisaralla. Koukuttava romaani on, kyllä, mutta ei erityisen mieleenjäävä.


Näin käy pienille tytöille, jotka näkevät liikaa ja puhuvat liikaa.


***

Krista puolestaan ihastui ensimmäisiltä sivuilta saakka, myös Henna pitää tämänkaltaisista dekkareista.