Näin
tylsännäköiseen kirjaan harva tarttuu kirjastossakaan. Ei kansikuvaa, ei
takakansitekstiä, ei informatiivisia sivuliepeitä. Mitättömän harmaasta ulkonäöstään huolimatta kirja sisältää uskomattoman tarinan, joka saattaa koukuttaa mukaansa jopa lukemista vieroksuvan teinipojan.
Lokakuun
12. päivänä vuonna 1972 nousi Uruguayn Montevideosta ilmaan lentokone
kyydissään amatöörisarjassa pelaava uruguailainen rugbyjoukkue seurueineen.
Tarkoituksena oli lentää suoraan Chilen Santiagoon, mutta huonon sään vuoksi
jouduttiin tekemään välilasku Argentiinaan. Sää parani hieman ja Andit
päätettiin ylittää. Lentäjien inhimillisen virheen vuoksi kone kuitenkin
syöksyi päin vuorenseinämää ja 45:stä kyydissä olleesta 18 kuoli
maahansyöksyssä tai heti sen jälkeen. 27 jäi eloon.
Eloonjääneillä
ei ollut ruokaa, ei juomaa, eikä lämmitystä. He pystyivät kuuntelemaan radiota,
mutta eivät saaneet yhteyttä eteenpäin. Jo viikon kuluttua onnettomuudesta he
kuulivat radiosta, että etsinnät on keskeytetty tuloksettomina. Siitä
huolimatta he eivät suostuneet luovuttamaan. Kolme kuukautta miehet värjöttelivät koneen
ruhjoutuneessa rungossa, suunnittelivat pienen retkikunnan lähettämistä yli
vuorten ja unelmoivat pelastumisesta.
Joulukuun
puolessa välissä kolme sitkeintä ja terveintä miestä lähti matkaan ja joulukuun
22. päivänä helikopteri saapui leiriin pelastamaan muita eloon jääneitä. Kuusitoista
miestä selvisi hengissä, mutta miten ihmeessä se oli mahdollista? Pakkasessa, 3600
metrin korkeudessa, keskellä ei mitään?
Nälän
riivaamien miesten oli tehtävä heti alkuunsa vaikea päätös ja ryhdyttävä
syömään kuolleita tovereitaan. Tämän vuoksi etelä-amerikkalaisten onneen miesten
pelastumisesta sekoittui myös inhoa, eivätkä kaikki pystyneet ymmärtämään
päätöstä kannibalismista. Omalta sohvanpohjalta on jälkikäteen helppo
moralisoida muita tajuamatta sitä, ettei vaihtoehtoja yksinkertaisesti ollut.
Piers
Paul Readin kirja (1993 Gummerus, suom. Kaija Kauppi) on tarina periksi antamattomuudesta, selviytymisestä ja
yhteistyön voimasta. Kukaan miehistä ei olisi selvinnyt vuoristo-oloissa yksin,
eivätkä he olisi porukkana pelastuneet, jos heidän jenginsä olisi koostunut
itsekkäistä sooloilijoista. Kun kaikki jaettiin tasan, heikompaa autettiin ja
kukin teki voimavarojensa mukaan, heillä oli mahdollisuus päästä pois ja jatkaa
elämäänsä kaiken kokemansa jälkeen ilman henkistä painolastia väärin
tekemisestä. Well done boys!
Piers
Paul Read kertoo kirjassaan onnettomuudesta ja miesten kuukausista vuoristossa
yksityiskohtaisesti ja kaunistelematta. Hän osaa kirjoittaa vetävästi ja lukija koukuttuu huomaamattaan seuraamaan, miten miesten mahtaa
käydä (vaikka samanaikaisesti tietää, että hyvinhän tässä osalle käy). Kirjan
kieli on paikoin vanhahtavaa ja ainakin oman kirjastokappaleeni sivut jo
ällöttävän tummuneet. Tarina ansaitsisi ehdottomasti uuden raikkaan ja nykykielisen painoksen.
Tartu
tähän:
1.
Jos olet koukussa uskomattomiin selvitymistarinoihin.
2.
Jos haluat lukea koskettavan tarinan periksiantamattomuudesta ja toivosta.
3.
Jos uskot yhteistyön voimaan!
Olen lukenut tämän joskus 70-luvulla, minustakin se oli hyvin jännittävä ja sujuvasti kirjoitettu selviytymiskertomus. Luminen ja jäinen ympäristö tuo nyt mieleen uutuuden, Bea Uusman Naparetken. Mutta tämähän oli kuitenkin onnettomuus eikä huonosti suunniteltu retki, joten tässä on sittenkin nouseva kaari - jotkut selviytyivät ja se oli ihme.
VastaaPoistaMinä muistan lukeneeni tämän myös joskus muinion ja mistäköhän syystä nyt halusin kaivaa sen esiin uudelleen? Tarina oli edelleen vaikuttava - uskomaton ihmepelastuminen! Kestää siis toisenkin lukukerran :)
PoistaTämä kirja ei olisi osunut minun silmään :) Kuulostaa jännittävältä! Pidän selviytymistarinoista.
VastaaPoistaKiva kun kiinnostuit! Koetan aina välillä nostaa esiin unohdettuja helmiä, ettei aina vain puhuttaisi uutuuksista :)
Poista