Olen edennyt Kadonneen ajan etsinnässä puoleen väliin. Eikä aikaakaan ole kulunut kuin kymmenen vuotta! Olin pariin kertaan yrittänyt Proustin lukemista aikaisemminkin, mutta melkein tasan kymmenen vuotta sitten olen lukenut ensimmäisen osan kokonaan. Välillä lukemisessa on ollut pidempiä taukoja, mutta onneksi sarjan pariin on hyvin helppo palata pitkänkin ajan jälkeen, koska mitään suurempaa juonta kirjoissa ei ole. Ehkä kuitenkin tavoittelen sitä, että luen viimeiset viisi osaa vähän nopeammin kuin ensimmäiset viisi.
Sarjan kirjat ovat olleet keskenään yllättävän erilaisia lukukokemuksia. Jos sarjan edellisen osan lukeminen oli melko helppoa ja suorastaan nautinnollista, tämän osan lukeminen meni välillä suorittamisen puolelle. Pönöttävien ja teeskentelevien seurapiirien kuvaukset eivät ole missään vaiheessa ollut suosikkejani sarjassa, ja tässä osassa niitä kuvauksia tosiaan riitti. Toki seurapiirikuvauksissa on hupaisia huomioita, ja Proustin tapa kuvata henkilöhahmojensa elekieltä ja teennäisiä tapoja on herkullista, mutta isoina annoksina kohtaukset alkavat pitkästyttää.
Päähenkilö on tässäkin kirjassa pakkomielteisen ihastunut: tällä kertaa ihailun kohteena on kopeasti käyttäytyvä Guermantesin herttuatar. Epätoivoiset ja nolostuttavat yritykset päästä tutustumaan herttuattareen saivat melkein kiemurtelemaan myötähäpeästä – niin elävästi ne oli kuvattu. Käyttäytyminen, joka nuoressa pojassa tuntui vain lapselliselta, alkaa tuntua yhä nolostuttavammalta päähenkilön varttuessa. Proust tuntuu myös kuvailevan päähenkilönsä rakastumisia ironisemmin ja etäämmältä: sekä kertoja että päähenkilö tuntuvat tajuavan, että lemmentuskat ovat tietynlaista poseeraamista.
Erityisen mielenkiintoista tässä osassa oli lähes koko kirjan läpi kulkeva Dreyfusin tapaus, joka jakaa koko Ranskaa. Juutalaisvastaisuus nousee vahvaksi teemaksi: kirjan loppupuolen kohtaus, jossa eräs herra de Charlus suoltaa päähenkilölle juutalaisvastaisia mielipiteitään, on suorastaan karmaisevaa luettavaa.
Vaikka tämä osa ei noussut omaksi suosikikseni sarjassa, tälläkin kertaa kirja oli täynnä siteeraamisen arvoisia kohtia. Proust kuvaa tässä osassa useampaan kertaan henkilöidensä ulkoisen ja sisäisen maailman eroja ja sitä, ettemme voi koskaan todella tuntea toisia ihmisiä. Asian voi ilmaista suoraviivaisesti tai Proustin tapaan näin:
"Ja näin hän ensimmäisenä opetti minulle, ettei kukaan ihminen koskaan, niin kuin siihen saakka olin luullut, esiinny edessämme läpinäkyvänä ja liikkumattomana hyveineen, vikoineen, suunnitelmineen, meitä koskevine aikomuksineen (niin kuin puutarha istutuksineen, jota aitauksen takaa ihaillaan), vaan varjona johon emme koskaan pääse tunkeutumaan, josta me muodostamme monenmoisia käsityksiä nojautumalla lausuttuihin sanoihin, jopa tekoihinkin, jotka kummatkin välittävät vain riittämättömiä ja keskenään ristiriidassa olevia tietoja, varjona jonka alla me vuoron perään ja aivan yhtä hyvällä syyllä voimme kuvitella milloin vihan, milloin taas rakkauden kytevän."
Tällaisten kohtien vuoksi sitä on valmis sietämään pitkästyttäviä seurapiirikuvauksiakin.
