Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä

"Elisabet, yhteiskuntaihminen Elisabet, piti boorivesitukkoja silmillään, pyyhki kölninvedellä ohimojaan ja otti peilin edessä hunajanväristen kiharakärkien peittämille kasvoilleen lempeän tyttömäisen ilmeen ilmestyäkseen teepöytään samanlaisena kuin aina ja ollakseen mielenliikutuksella taikka sen jäljillä järkyttämättä elämän järjestystä, rauhaa ja viehkeyttä."

Eletään 1930-luvun viimeisiä vuosia. Arkeologian tohtori Taunon ja tämän vaimon Elisabetin hyvin säädelty elämä uhkaa säröillä, kun tohtori ihastuu naapurin pavelustyttöön. Tohtori, joka on jo nuorena oppinut tukahduttamaan intohimonsa, näkee tytössä nuoren jumalattaren, ruumiiltaan ja mieleltään koskemattoman. Elisabet puolestaan yrittää kaikin voimin suojella perhettään kaikelta sellaiselta, mikä voisi rikkoa elämän kauniin järjestyksen. Samaan aikaan tohtorin sisar Naimi etsii oman nuoruutensa intohimoa palaamalla entisen miehensä Arturin luo.

Kirjablogeissa julkaistaan tänään kirjoituksia klassikoista. Reader, why did I marry him? -blogin emännöimän klassikkohaasteen ideana on lukea vihdoin klassikko jota ei häpeäkseen ole vielä lukenut. Minä valitsin luettavaksi Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän, joka oli roikkunut lukulistallani vuosikausia.

Odotin Säädyllisen murhenäytelmän olevan raskasta ja vaativaa luettavaa, ja yllätyinkin positiivisesti siitä, kuinka miellyttävä lukukokemus kirja oli. Hämäläisen kerronta on toki verkkaista, polveilevaa ja toisteista, mutta minulle kirjan hiljalleen keinahteleva rytmi oli pikemminkin hypnoottinen kuin puuduttava. Hämäläisen pitkät virkkeet ja asioiden yksityiskohtainen kuvailu vievät mukanaan ja lukija uppoutuu täydellisesti henkilöhahmojen maailmaan.

Niin, ne henkilöhahmot. Hämäläinen kuvaa päähenkilöidensä sisäistä ja ulkoista elämää kuin suurennuslasin läpi tarkasteltuna. Kuvatuksi tulee  kiihtymyksen aiheuttama muutos ihon värissä, yskäisy jolla selvitellään kurkkua, hampaiden päättäväinen napsahtaminen vastakkain. Elisabetin sormet ovat raikkaan punaiset – tohtorin rinta on litteä ja kuiva. Kuvatessaan henkilöhahmojensa ulkomuotoa ja eleitä Hämäläinen ei kuvaa vain pintaa, vaan ulkokuori heijastelee sisäisiä tapahtumia. Ja samalla tarkkuudella kuvataan myös henkilöiden ajatukset ja tunteet, ne salaisimmat ja kielletyimmätkin.

Tarkkuudessaan Säädyllinen murhenäytelmä on ajoittain jopa julma kirja. Varsinkin Naimin, Arturin ja Arturin äidin keskinäisissä suhteissa on niin paljon nöyryytystä ja alistumista, hyväksikäyttöä ja haavoittumista, että lukija haluaisi välillä katsoa toisaalle. Mutta myös tohtorin ja Elisabetin hienostunut elämäntapa on tukahdutettuine tunteineen ja valheellisine teeskentelyineen viiltävää luettavaa.

Hämäläinen ei kuitenkaan ole tarkkailijana pelkästään julma, eivätkä hänen henkilöhahmonsa ole yksiulotteisia. Erityisesti tohtori ja Elisabet kasvavat tarinan edetessä moniulotteisiksi hahmoiksi, heikkouksineen, virheineen ja vahvuuksineen. Viehkeä, teennäinen, elämän kauneuden rajoihin sulkeva Elisabet on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kohtaamistani kirjallisista henkilöhahmoista.

Säädyllinen murhenäytelmä on ihmiskuvauksen juhlaa, mutta kirja on myös täynnä kiehtovaa ajankuvaa. Hämäläinen kuvaa sivistyneistön hallitun hienostunutta elämää, Töölön lamellitaloja, kesähuviloita ja Venäjältä kantautuvien metsäpalojen savun hajua. Hän kuvaa aikaa, jolloin sodan uhka leijailee ilmassa ja jolloin ihmiset "käärivät elämänsä vanuun", kieltäytyvät näkemästä asioita jotka järkyttäisivät elämän mukavuutta. Monella tavalla Säädyllinen murhenäytelmä tuntui tänäkin päivänä hyvin ajankohtaiselta.

Säädyllisen murhenäytelmän ovat lukeneet myös Morre joka suhtatutui teokseen kaksijakoisesti; Pii jonka mielestä kirjassa parasta olivat henkilöhahmot; Booksy joka joutui viimeisellä sivulla notkistamaan niskaansa ja seisomaan nöyränä todella suuren kirjan edessä; ja Salla joka ihmetteli kirjan luettuaan, miksi Hämäläistä ei arvosteta vielä enemmän.

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä, 1941
Kansi: Sanna Sorsa
WSOY, 2007 

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

"Mutta sallikaa minun palata tuohon suuresti kiinnostavaan kysymykseen, kysymykseen jota puimme mielellämme silloin kun iltojamme eivät pilanneet lörpöttelyllään henkilöt, joilta puuttui kaikkinainen syvällinen näkemys ammatistamme; toisin sanoen kysymykseen: millainen on suuri hovimestari?"

Kesällä 1956 Darlington Hallin hovimestari herra Stevens päättää pitää pienen loman. Stevens lainaa työnantajansa auton ja lähtee ajelemaan Devoniin ja Corwalliin, tutustumaan Englannin maaseudun nähtävyyksiin. Ennen kaikkea hän kuitenkin haluaa matkallaan tavata neiti Kentonin, joka palveli aikoinaan taloudenhoitajana  Darlington Hallissa. Matkansa aikana Stevens muistelee aikaa jolloin hän ja neiti Kenton työskentelivät yhdessä lordi Darlingtonin palveluksessa. Aikaa jolloin Stevens seurasi kulisseista, kuinka hänen isäntänsä suunnitteli yhdessä vieraidensa kanssa Euroopan tulevaisuutta. Ja aikaa jolloin hänellä oli tapana istua päivän päätteeksi iltakaakaolla neiti Kentonin huoneessa.

Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta on verkkainen ja melankolinen kuvaus miehestä, jonka elämä on omistettu täysin työlle. Stevens tavoittelee suuren hovimestarin arvoa ja on valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ammattiylpeyden alttarille. Myös omat mielipiteet ja ajatukset ovat toissijaisia isäntää palveltaessa: Stevens haluaa uskoa, että antamalla itsensä ja lahjansa suuren miehen palvelukseen, hovimestari voi palvella koko ihmiskuntaa.

Ishiguro on onnistunut luomaan hovimestari Stevensissä traagisen mutta syvästi inhimillisen hahmon. Stevens on koko elämänsä  tavoitellut arvokkuutta – ominaisuutta jonka hän uskoo olevan paitsi suuren hovimestarin, myös suuren ihmisen tärkein ominaisuus. Suurena hovimestarina hän on myös halunnut palvella uskollisesti suurta isäntää, miestä jossa ruumiillistuvat jalot ja ihailtavat piirteet. Uskollisuus, arvokkuus, ammattiylpeys: nuo johtotähdet ovat viitoittaneet Stevensin tietä.

Mutta mitä Stevensin arvojen takaa paljastuu? Unohtaako Stevens suuruuteen pyrkiessään joitakin tärkeämpiä elämänarvoja? Arvokkuus, jota Stevens niin määrätietoisesti tavoittelee, voi ulkopuolisen tarkkailijan silmissä näyttää vain suojakuorelta tai pakopaikalta. Onko Stevensin arvokkuus lopulta vain keino välttää elämän kipupisteet, liittyivätpä ne sitten ihmissuhteisiin tai moraalisiin kysymyksiin? Entä voiko uskollisuutta vannova palvelija kieltää isäntänsä tai kyseenalaistaa tämän valinnat?

Turhautunut neiti Kenton kysyy kerran Stevensiltä: "Herra Stevens, miksi miksi miksi teidän täytyy aina teeskennellä?" Juuri tässä kenties onkin Stevensin tragedian ydin: hän ei uskalla ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan rehellisesti vaan teeskentelee, ennen kaikkea itselleen. Sisimmässään hän luultavasti tietää totuuden mutta peittää sen erilaisten selitysten ja kietoilmaisujen taakse. Mutta vaikka Stevensin elämä valintoineen saattaa näyttäytyä surullisena tai tragikoomisena, Stevens on henkilöhahmona myös samaistuttava.

Pitkän päivän ilta sopii erinomaisesti Lukulampun kesäkirjahaasteen kategoriaan "kirja joka tekee minulle hyvää". Se tekee hyvää tietysti sen takia, että Ishiguro kirjoittaa niin ihastuttavasti, kätkien yksinkertaisen tarinan ja hillityn pidättyväisen kerronnan alle suuria ajatuksia ja tunteita. Kirjan haikea tunnelma rauhoittaa mielen. Pitkän päivän ilta tekee hyvää myös esittämällä tärkeitä kysymyksiä moraalisista valinnoista ja ihmisen vastuusta. Ishiguron kirja oli lukukokemuksena minulle lähes täydellinen, se tarjosi ravintoa niin järjelle kuin tunteellekin.

Moni bloggaaja on lukenut Pitkän päivän illan, muiden muassa Amma, jaana, Katri, Kaisa Reetta, bleue ja Katja.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (The Remains of the Day, 1989)
Suom. Helene Bützow
Kansi: René Magritten maalaus Opettaja
Tammi, 1990/1994

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri

"Salla avaa suunsa, mutta sieltä ei tule ääntä. Sallan suusta ei tule yhtään ääntä nyt eikä koskaan. Salla ei enää koskaan kuule omaa ääntään tai puhu kenellekään. Kalat muuttavat asumaan Sallan pään sisälle, kalat ovat sellaisia, ne imevät äänet pois. Sallan puhe on kalojen ruokaa, kalat syövät Sallan sisältä ja heiluttavat laiskasti mustia pyrstöjään."

Marisha Rasi-Koskisen Vaaleanpunaisen meren novelleissa käsitellään rikkonaisia perheitä. Lasten ja vanhempien suhteita määrittävät näissä tarinoissa suru, menetys, poissaolo ja ikävä. Isät, äidit ja lapset lähtevät tai katoavat erilaisista syistä: kuolemat, erot ja riidat vievät perheenjäsenet kauas toisistaan. Valonpilkahduksina näissä tummissa tarinoissa on mukana toiveita sovituksesta ja haavojen parantumisesta.

Monessa tarinassa läheisen poissolo on kuin valtava aukko, joka täytyy täyttää jollakin. Muistoilla, kuvitelmilla, tarinoilla. Syyllisyyden tunne tai katumus repivät poissaolon aukkoa yhä suuremmaksi. Toisissa tarinoissa ihmiset ovat kyllä fyysisesti läsnä mutta henkisesti poissa, jossakin muualla.

Rasi-Koskinen osaa harhauttaa lukijaa. Kuvitelmat ja tosi sekoittuvat niin lukijan kuin novellien henkilöhahmojen mielessä. Arkiselta ja turvalliselta näyttänyt paljastuu harhaksi ja suojamuurit, joita henkilöt rakentavat ympärilleen, paljastuvat pilvilinnoiksi. Ihminen voi huomata heräävänsä painajaisesta – tai painajaiseen. Lukijana astun mukaan Rasi-Koskisen maailmoihin, luulen tietävänsä minne kirjailija minua johdattaa, mutta joudun yllättymään kerta toisensa jälkeen.

Todellisuus ja fantasia sekoittuvat novelleissa usealla eri tasolla. Rasi-Koskinen rakentamissa maailmoissa on usein jotakin hiukan outoa ja nyrjähtynyttä. On hukutettuja kyliä, joissa vesi hipoo puiden latvoja ja maailmanlopun maisemia, joista ihmiset ovat kadonneet. Viimeinen-novellissa äiti yrittää suojella lastaan vihamieliseltä maailmalta, jossa on muitakin "jäljelle jääneitä". Äiti opettaa lapselle, että aina pitää olla varuillaan, aina pitää piiloutua, lumeen ei saa jättää jälkiä. Lapsella on vanhan ihmisen kasvot. Kokoelman päättävä Mehiläiskuninkaan neljä vuodenaikaa puolestaan alkaa varsin arkisena tarinana isästä, joka hurahtaa mehiläisten kasvattamiseen, mutta loppua kohti tarina ottaa absurdeja kierroksia.

Rasi-Koskisen novellit ovat kerroksellisia ja monitasoisia. Pinnalta melko yksinkertaiset tarinat paljastavat salaisuutensa pikku hiljaa. Tarkoituksellisen hämäriä tai vaikeita nämä tarinat eivät ole, vaikka lukijan tulkinnalle jätetäänkin tilaa. Yksinkertaisuus antaa myös tilaa tunteille. Koskettavan tarinan lähtökohdaksi ei tarvita paljon: siihen riittää pieni poika, joka lähtee salaa kotoaan juhliakseen isänpäivää biologisen isänsä kanssa.

Vaaleanpunaisen meren ovat lukeneet myös Karoliina, Kaisa ja Katri.

Marisha Rasi-Koskinen: Vaaleanpunainen meri
Kansi: Jussi Karjalainen
WSOY, 2014

Patti Smith: Ihan kakaroita

"Ilmassa oli värinää, kiireen tuntua. Kuusta se oli alkanut, entisestä etäisestä runosta. Nyt ihmiset olivat kävelleet sen pinnalla, tallanneet tuota jumalten helmeä kumipohjillaan. Ehkä kaikki oli vain havahtumista ajan hupenemiseen; oli vuosikymmenen viimeinen kesä. Toisinaan halusin vain heittää kädet ilmaan ja pysäyttää kaiken. Minkä oikeastaan? Kenties vain oman aikuistumiseni."

Kaksi nuorta 1960-luvun New Yorkissa. Tekemässä taidetta, haaveilemassa menestyksestä ja kuuluisuudesta, etsimässä itseään, rakastamassa toisiaan. Rahaa on vähän. Hot dog syödään puoliksi ja pariskunnalla on usein varaa vain yhteen museolippuun: se joka käy taidenäyttelyssä saa jälkikäteen kuvailla näkemänsä toiselle. Omaa taiteellista tietä etsiessään nuoret inspiroituvat niin menneisyyden taiteilijoista kuin aikalaisistaankin. Diego Rivera, William Blake ja Arthur Rimbaud ovat kotijumalia. Janis Joplin, William Burroughs, Sam Shepard ja Warholin Factoryn muusat liikkuvat samoissa piireissä. Jonakin päivänä myös nuo kaksi nuorta olisivat kaikkien tuntemia taiteilijoita. Mutta nyt he ovat vain Robert ja Patti - ihan kakaroita.

Patti Smithin muistelmateos keskittyy hänen elämäänsä Robert Mapplethorpen kanssa, pääasiassa aikaan ennen kummankaan kuuluisuutta. Patti kohtaa Robertin rakkauden kesänä 1967. Kummatkin ovat köyhiä ja vailla asuntoa – kumpikin haluaa taiteilijaksi. Robert piirtää ja rakentaa kollaaseja, Patti piirtää ja kirjoittaa runoja. He tunnistavat toisensa sukulaissieuluiksi ja lyöttäytyvät yksiin. Heistä tulee rakastavaiset, ja myöhemmin, Robertin löydettyä homoseksuaalisen identiteettinsä, elinikäiset ystävät. Ihan kakaroita on myös muistokirjoitus Robertille, joka kuoli aidsiin vuonna 1989.

Smith kertoo tarinansa suoraan ja koruttomasti. Mukana on runollisuutta ja varmasti myös romantisointia, mutta yleisvaikutelma on elämänmakuinen ja rehellinen, vailla elämänkertoihin usein liittyvää pullistelua ja ylidramaattisuutta. Antti Nylénin suomentamana teksti kulkee eteenpäin aidon ja uskottavan tuntuisesti, ja lukemista rytmittävät loputtoman kiinnostavat valokuvat Pattista ja Robertista. 

Kirja on ennen kaikkea kuvaus nuoruudesta, ajasta johon kuuluu enemmän unelmia ja etsimistä kuin tekoja. Siinä maistuvat nuoruuden toiveet ja kyyneleet, nauru ja pelottomuus. Tarinan loppupuolella saadaan hiukan kurkistaa sitä mainetta ja kunniaa, joka Smithin ja Mapplethorpen osaksi oli tuleva – ja loppu on Smithin haikea jäähyväislaulu ystävälle, ja kenties myös nuoruudelle.

Kirjan ovat lukeneet myös Erja, penjami, Arja, Marja-Liisa, Liina ja Omppu.

Patti Smith: Ihan kakaroita (Just Kids, 2010)
Suom. Antti Nylén
Kansi: David Mann
Siltala, 2014 

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

"Kysymykset kiersivät kehää. Sen täytyi johtua siitä puuttuvasta ajatuksesta, joka pysytteli Esteriltä piilossa, se teki premisseistä vääriä ja siten myös johtopäätöksistä, se yksinkertaisin ja saavuttamattomin ajatus, etteivät kaikki suhtautuneet elämään yhtä vakavasti."

Oppiiko ihminen virheistään? Ainakaan Lena Anderssonin (anti)sankaritar Ester Nilsson ei vaikuta kovin oppimiskykyiseltä. Viimeksi tapasimme Esterin kirjassa Omavaltaista menettelyä, jossa hän riutui rakkaudesta Hugo Raskiin, saamatta todellista vastakaikua tunteilleen. Luulisi, että Ester olisi oppinut jotakin pakkomielteisestä ihastumisesta, itsepetoksesta ja ihmissuhteista. Mutta viisi vuotta Hugon jälkeen Ester on taas rakkauden vietävissä. Tällä kertaa intohimon kohteena on näyttelijä Olof Sten. Olofilla on kirkas ja haavoittuva katse, soinnukas ääni ja tarkkailijan asenne. Hän on myös naimisissa ja ilmoittaa heti suhteen alkumetreillä, ettei hänellä ole aikomustakaan jättää vaimoaan.

Esterin ja Olofin suhde junnaa paikallaan ja toistaa samaa kaavaa: kun Ester osoittaa rakkautta tai vaatii Olofia sitoutumaan suhteeseen, Olof perääntyy; kun Ester yrittää irrottautua suhteesta tai kylmenee Olofille, Olof lämpenee ja vie suhteen uudelle tasolle, ainakin hetkeksi. Lukija turhautuu ja raivostuu mutta tuntee pakostakin myös sympatiaa Esteriä kohtaan. Esteriä, joka on niin loputtoman toiveikas ja jaksaa uskoa rakkauteen vaikka joutuu jatkuvasti petetyksi ja nolatuksi. Ester on taistelussaan rakkauden tuulimyllyjä vastaan melkein säälittävä hahmo, mutta Andersson onnistuu sittenkin tekemään hänestä kiinnostavan ja inhimillisen.

Olofin hahmon kautta Andersson kuvaa taitavasti ihmistä, joka ei kykene tunteissaan rehellisyyteen. Olof valehtelee Esterille, mutta yhtä lailla itselleen: edes joutuessaan kasvotusten omien valheidensa kanssa, Olof ei myönnä epärehellisyyttään. Ehkä juuri tämä henkinen valheellisuus mahdollistaa sen, että Olof voi niin helposti pettää vaimoaan ja rakastajatartaan.

Lena Andersson kuvaa tälläkin kertaa ihmissuhteita ja niihin liittyviä moraalisia kysymyksiä samaan aikaan julman tarkkanäköisesti ja kutkuttavan ironisesti. Esterin rakkauden vuoristorata voi raivostuttaa, mutta sen kautta Andersson tarkastelee yleisemmin rakkautta ja siihen liittyviä käsityksiä.

Odotin Anderssonin uutuutta toisaalta innoissani, toisaalta hiukan peloissani, koska ihastuin viime vuonna niin suuresti Omavaltaiseen menettelyyn. Vailla henkilökohtaista vastuuta oli aivan yhtä nautinnollista luettavaa, ja Andersson tuo Esterin tarinaan myös uusia aineksia, joten kirja ei tunnu vanhan toistolta. Aivan samalla tavalla en hurmaantunut kuin Omavaltaisesta menettelystä, jonka jälkeen olin monta päivää aivan ihastuksissani Anderssonin tavasta kirjoittaa. Tällä kirjalla Andersson ei päässyt enää yllättämään, mutta sama vangitseva kirjoitustaito hänellä on kyllä hallussaan.

Kirjan ovat lukeet myös Ulla, Helmi K, Katri, Suketus ja Katja.

Lena Andersson: Vailla henkilöhtaista vastuuta (Utan personligt ansvar, 2014)
Suom. Sanna Manninen
Kansi: Elina Warsta
Siltala, 2015 

Lisa Genova: Edelleen Alice

"Minun eiliseni alkavat kadota, ja huomiseni ovat epävarmoja, mitä varten minä sitten elän? Elän jokaista päivää varten. Elän hetkessä. Jonakin huomispäivänä piankin unohdan että seisoin teidän edessänne ja pidin tämän puheen. Mutta vaikka unohdan sen jonakin huomispäivänä, ei se tarkoita etten olisi elänyt sen joka hetkeä tänään. Minä unohdan tämän päivän, mutta se ei tarkoita ettei tällä päivällä ollut merkitystä."

Miten elämään voi löytää merkityksellisyyttä, kun eilispäivät katoavat? Miltä tuntuu elää, kun tietää että jonakin huomispäivänä ei tule tunnistamaan rakkaimpiensa kasvoja? Miten ihminen voi elää muistisairauden kanssa, kun hänen elämänsä on rakentunut sanojen, kielen, tieteellisen tutkimuksen ja muistamisen ympärille? 

Alice Howland on juuri 50 vuotta täyttänyt kognitiivisen psykologian professori, jonka elämä on kuin suoraan oppikirjasta. Menestyksekäs ura, hyvä avioliitto, kolme kaunista lasta. Kaikki olisi kunnossa, elleivät jatkuvat pienet muistihäiriöt aiheuttaisi huolta. Alice epäilee unohdusten syyksi vaihdevuosia eikä ole lainkaan valmistautunut kuulemaan saamaansa diagnoosia: hän sairastaa varhaisen iän alzheimeria.

Lisa Genovan Edelleen Alice oli ollut lukulistallani muutaman vuoden. Sitten kävi niin, että kirjasta tehty elokuva saapui teattereihin, ja kävin katsomassa filmiversion, josta pidinkin kovasti. Pidin, vaikka elokuva itketti välillä niin että henki meinasi salpautua.

Elokuvan jälkeen halusin edelleen lukea myös kirjan, ja se tulikin aika pian vastaan kirjastossa. Luin kirjan vain muutama kuukausi elokuvan katsomisen jälkeen, ja se vaikutti luultavasti siihen ettei kirja ollut ihan niin voimakas kokemus kuin olin etukäteen kuvitellut. Sekä kirja että elokuva ovat hyvin tarinakeskeisiä – molemmat nojaavat ennen kaikkea siihen mitä kerrotaan, eivät niinkään kerronnan keinoihin. Ja kun elokuva lisäksi myötäilee kirjaa varsin uskollisesti, kirjan tapahtumat olivat lukiessa hyvin tuttuja, eikä Genovan kerronta tuonut tarinaan kovin paljon sellaisia tasoja, joita elokuvassa ei olisi ollut.

Usein sanotaan, että kirja on aina parempi kuin elokuva, mutta itse en allekirjoita tuota väitettä. Edelleen Alicen tapauksessa elokuva ja kirja ovat minusta teoksina aika tasaveroisia. Elokuva vetosi enemmän tunteisiini, kun taas kirja onnistui paremmin sukeltamaan muistisairaan ihmisen pään sisälle.

Genova käsittelee alzheimerin tautia mässäilemättä, vaikka hän dramatisoikin taudinkulkua. Alicen sairaus etenee kohtaus kohtaukselta, välillä melkeinpä jännityskertomuksena. Pääpaino pysyy kuitenkin Alicen kokemusmaailmassa, ja Genova kuvaa koskettavasti sitä, miltä mielen vähittäinen hiipuminen tuntuu. Kirja ei anna sairaudesta lohdutonta kuvaa, vaan  surun ja ahdistuksen rinnalla mukana on lempeyttä ja valoa. Ennen kaikkea kirja muistuttaa siitä, kuinka tärkeää on elää hetkessä. Sillä loppujen lopuksi, meidän kaikkien muistot tulevat katoamaan, jonakin huomispävänä.

Edelleen Alicen ovat lukeneet myös esimerkiksi Nina Mari, Joana, Mai Laakso, Jassu, Taika ja Jenni.

Lisa Genova: Edelleen Alice (Still Alice, 2007)
Suom. Leena Tamminen
Wsoy, 2010/2015