Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Aivan aluksi varoituksen sana. Moni lukija on sitä mieltä, että Ole luonani aina on lukukokemuksena parhaimmillaan, jos kirjasta ei tiedä etukäteen mitään. Vaikka en aio tässä blogijutussa mitään hurjia juonipaljastuksia tehdä, en myöskään osaa kirjoittaa tästä kirjasta niin kieli keskellä suuta, etten paljastaisi yhtään mitään juonesta tai teemoista. Jos siis haluat lukea kirjan aivan puhtaalta pöydältä, ei ehkä kannata lukea eteenpäin.

 
Itse en osaa sanoa, millaista olisi lukea Ishiguron kirja tietämättä siitä mitään, sillä näin kolme vuotta sitten kirjasta tehdyn elokuvan. Ennen elokuvaa olin myös  lukenut muutaman arvostelun, joiden pienten vihjeiden perusteella olin arvannut muutaman olennaisen asian tarinasta. Tämä ei kuitenkaan mitenkään pilannut katsomiskokemusta, ja ihastuin elokuvaan suuresti. Päätin myös heti, että luen kirjankin, kunhan elokuvan muisto on hiukan haalistunut.

Kirjan tarina oli siis tuttu, kun lähdin lukemaan: elokuva on pääpiirteissään hyvin uskollinen kirjalle. Kirjassa salaisuudet kuitenkin paljastetaan hitaammin kuin elokuvassa, ja lukija saa käyttää omaa päättelykykyään vihjeiden kokoamisessa. Uskonkin, että lukukokemus olisi melkoisen huikea, jos kirja tosiaan saisi lukea puhtain mielin, mutta huikea oli omakin kokemukseni vaikka tunsin juonen, teemat ja salaisuudet. Ishiguron kerronta vangitsi mieleni täysin, luin kirjan vuorokaudessa koska en vain malttanut laskea sitä käsistäni, ja se nousi välittömästi suurimpien kirjasuosikkieni joukkoon.

"Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleeni Hailshamin. Kun ohitan jossakin usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttävän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin."

Ishiguro kuvaa vaihtoehtotodellisuutta, joka sijoittuu lähimenneisyyteemme. Tarinaa kertoo 31-vuotias Kathy H., joka muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä parhaita ystäviään Tommya ja Ruthia. Kolmikko varttui Hailshamin sisäoppilaitoksessa, jolla on tietty maine: vielä aikuisenakin Kathy huomaa, että entinen Hailshamin oppilas voi saada osakseen niin ihailua kuin kateuttakin. Hailshamin opetuksessa korostettiin luovuutta ja taideaineita ja oppilaat saivat usein kuulla olevansa aivan erityisiä tapauksia. Jotakin kummallista koulussa kuitenkin on: oppilailla ei tunnu olevan mitään siteitä ulkomaailmaan, opetuksessa on outoja piirteitä ja asioista kerrotaan mutta ei kuitenkaan kerrota.

Ole luonani aina on hienoisia scifipiirteitä sisältävä dystopia maailmasta, jossa ihmisten pyrkimys kohti terveyttä ja hyivnvointia (ehkä jopa kohti ikuista elämää) on luonut eriarvoisen, moraalisesti arveluttavan yhteiskunnan. Ishiguron luoma maailma on ahdistava ja kylmä, mutta myös hyvin arkinen ja tunnistettavakin. Perimmiltään Ole luonani aina onkin kuvaus ihmisyydestä ja ihmiselämän rajallisuudesta. Se kysyy, mikä elämässämme on arvokasta ja kannustaa pohtimaan vastuuta, moraalia, rakkautta ja kuolemaa.

Ishiguron kerronta on hyvin hillittyä ja vähäeleistä. Pinnalta katsottuna se saattaa tuntua jopa kylmältä, mutta pinnan alla voi aistia pakahduttavan suuria tunteita. Kathy kertoo asioista toteavasti, ikään kuin tarkkailijana silloinkin kun asiat koskettavat suoraan häntä itseään. Pienin keinoin Ishiguro kuitenkin rakentaa voimakkaan tunnelman, joka on samanaikaisesti rauhallinen ja piinaava.

Maailma, jossa kirjan henkilöt elävät on hiukan nuhjuinen ja kulunut, täynnä rapistuneita taloja ja kosteuden käpristämiä pokkareita. Se on kummallisten suljettujen laitosten maailma, jossa vallitsee klaustrofobinen tunnelma: edes meren rannalla henkilöhahmot eivät tunnu tavoittavan vapauden ja avaruuden tunnetta. Silti olisin halunnut viipyillä tuossa maailmassa – ei sen takia että maailma olisi itsessään ollut kutsuva vaan puhtaasta lukemisen ilosta. Ole luonani aina oli minulle vangitseva, lumoava lukukokemus, yksi niistä kirjoista, joiden jälkeen maailmaa katsoo hetken aikaa kuin uusin silmin.

Kirjan ovat lukeeneet muiden muassa Katri jonka mielestä tarinaa kerrottiin kuin verhon raosta; Ida joka suosittelee kirjaa kaikille jotka haluavat lukea jotakin erilaista; Booksy jonka mielestä kirja aukeaa lopussa kuin kukka; Anna J jonka mielestä kirja oli riipaiseva ja koskettava; Annami joka rakastui Ishiguron tyyliin kirjoittaa ja Katja joka mielestä kirjan maailma oli sävytetty sateenharmailla vesiväreillä. Raija piti kirjasta mutta ei suosittele elokuvaa – Mustikkakummun Anna sen sijaan piti elokuvasta enemmän kuin kirjasta.

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina ( Never Let Me Go, 2005)
Suom. Helena Bützow
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi, 2005 

Kate Atkinson: Elämä elämältä

"Yö ojensi Ursulalle kätensä, ja Ursula nousi tarttumaan siihen. Hän oli helpottunut, melkein iloinen, hän tunsi että loistava kirkas maailma oli hänen ulottuvillaan, paikka jossa kaikki arvoitukset ratkeaisivat. Pimeys kietoi hänet sisäänsä, samettiystävä. Ilmassa oli lunta, hienoa kuin talkki, jäätävää kuin itätuuli vauvan iholla – mutta Ursulan käsi jäikin tyhjäksi ja hän putosi takaisin sairaalasänkyyn."

Ursula Todd syntyy yhä uudelleen, elää elämän elämältä.Helmikuussa 1910 sataa lunta, ja Ursulan elämä alkaa – tai katkeaa heti alkuunsa. Ursula kuolee lapsena onnettomuudessa, tai elää yli molempien maailmansotien. Pienet valinnat, sattumukset ja tietoiset päätökset muuttavat Ursulan elämän suuntaa, mutta voiko toisista elämistä myös oppia jotakin?

Atkinson sai kertomansa mukaan idean tähän kirjaan pohtiessaan vanhaa ajatusleikkiä: entä jos Hitlerin valtaannousu olisi jotenkin estetty. Kirjan entä jos -leikittely kasvaa loppujen lopuksi paljon lähtoideaa laajemmaksi, mutta Hitlerillä ja kansallissosialismin ajan Saksalla on kuitenkin oma osansa kirjassa. Täytyy kuitenkin sanoa, että minusta nämä Hitlerin ympärille rakennetut jaksot olivat kirjan heikointa ja epäuskottavinta antia, joten ehkäpä on ihan hyvä ettei kirja rakennu kokonaan alkuperäisen idean ympärille. Atkinsonin kirjan mielenkiintoisinta antia on tavallisen ihmisen tavallisten elämänvalintojen pohtiminen – ei maailmanhistorian uudelleen kirjoittaminen.

Kirjan kertautuva, jatkuvasti auki ja kiinni keriytyvä rakenne toimii hämmästyttävän hyvin, suorastaan hypnoottisesti. Atkinson myös vaihtelee kerronnan rytmiä juuri sopivasti, jolloin alati uudelleen alkavat elämät eivät käy yksitoikkoisiksi. Oman kiehtovan lisänsä tuo se, että jotkut asiat kerrataan tarinassa yhä uudelleen, kun taas toiset langanpäät jäävät lähes irrallisiksi pieniksi vihjeiksi. Näiden vihjeiden perusteella voi tulkita tapahtumia ja henkilöhahmoja, tai rakentaa omia entä jos -ajatusleikkejään.

1900-luvun alkupuolen Englanti näyttäytyy Atkinsonin kuvaamana nostalgian sävyissä, seepianruskeana ja laskevan auringon kultaisena. Kaikessa on tiettyä katkeransuloista menneen maailman tuntua, aavistus siitä että kirjan kuvaamat ajat ovat ikuisesti kadonneet – jos niitä koskaan näin suloisina on ollutkaan. Atkisonin historia on toki hyvin koristeellista (täynnä raukeita iltapäiviä, kahden kerroksen väkeä ja sherrylasillisia), mutta koristeellisuudessa piilee myös suuri osa kirjan viehätyksestä. On ihanaa uppoutua maailmaan, jossa ihmiset sanailevat nokkelasti, pöydät notkuvat herkkuja ja kaikki lukevat jatkuvasti kirjoja.

Tämän kirjan lukeminen oli todellista hemmotteluhoitoa. Nautin lukemisesta täysin rinnoin, mutta kovin voimakasta jälkihehkua Elämä elämältä ei jälkeensä jättänyt. Eikä sen ehkä tarvinnutkaan. Kirja oli juuri sitä mitä lukuhetkellä kaipasin – mukaansatempaava, fiksu, tunnelmallinen  – mutta joku henkilökohtainen koskettavuus kirjasta jäi puuttumaan. Ihana kirja siis, mutta ei ikimuistoinen.

Elämän elämältä ovat lukeneet myös Raija, Sara, Ulla, Katja, Laura, Karoliina, Anneli, Kirjasieppo, Tuijata ja Mustikkakummun Anna.

Kate Atkinson: Elämä elämältä (Life after life, 2013)
Suom. Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Schildts & Söderströms, 2014

Muumikirjat ja minä -haaste

Arja haastoi taannoin minut kertomaan suhteestani muumeihin ja muumikirjoihin. Alunperin haaste on peräisin Opuscolo-blogista.

Joidenkin muumikirjojen selkämykset ovat paljosta lukemisesta hajonneet.

Muumit ovat kulkeneet mukanani koko elämäni: en muista aikaa ennen muumeja. Siksipä en myöskään muista ensimmäisiä kohtaamisiani muumien kanssa tai sitä, mitä olen aivan pienenä muumeista ajatellut. Kotona vanhemmat lukivat muumikirjoja ääneen ennen kuin opin lukemaan, ja myöhemmin olen itse lukenut muumit läpi kerta toisensa jälkeen. Muumikirjat ovat läheisiä sellaisella tavalla, johon kaikkein tärkeimmät ja rakkaimmat kirjat ja tarinat pystyvät: ne muuttuvat osaksi henkilökohtaista kokemusmaailmaa, ja ne ovat yksi tapa katsella elämää ja ihmisiä.

Muumimaailman hahmot ovat satuolentoja mutta tuntuvat todellisilta. Olennaista ei ole se, että kirjojen hahmoilla on kuonot, käpälät tai hännät, koska hahmojen ajatukset ja tunteet ovat niin tunnistettavia ja aitoja. On helppo tunnistaa itsestään ja läheisistään hemulimaisuutta, vilijonkkamaisuutta tai muumipappamaisuutta. Minä löydän itsestäni paljon myöhempien kirjojen muumipeikkoa, joka ottaa asiat tosissaan ja kantaa maailman murheita harteillaan. Samaistun myös Vilijonkkaan joka pelkää onnettomuuksia ja omaa rauhaa kaipaavaan Nuuskamuikkuseen – vaikka en Muikkusen kaltainen maailmanmatkaaja olekaan. Mutkatonta ja suoraviivaista Mymmeliä ihailen, ja Mymmeli nutturoineen on aina ollut myös jonkinlainen tyyli-idolini.

Yksi rakkaimmista muumikuvista: muumipeikko herää talvella.

Lapsena muistelen rakastaneeni muumikirjoista erityisesti Taikurinhattua, Vaarallista juhannusta ja Muumipapan urotöitä. Myös kuvakirja Kuinkas sitten kävikään kuului suosikkieni joukkoon. Pidin tosin jo lapsena kaikista muumikirjoista, vaikka Muumipapan ja meren koin jollakin tavalla hiukan liian ahdistavaksi. Vanhempana kaikkein rakkaimmiksi kirjoiksi ovat nousseet Taikatalvi ja Muumilaakson marraskuu: niiden hiljaiseen ja yksinäiseen maailmaan palaan muumikirjoista kaikkein useimmin. Vaarallinen juhannus taas on muumikirjoista kaikkein eniten hyvän mielen kirja: sitä luen, kun haluan helliä sieluani.

Rakastan myös kirjojen kuvitusta. Tove Janssonin piirrosviiva on ehkä yksi maailman kauneimmista. On myös hienoa seurata, kuinka piirrostyyli muuttuu kirjasta toiseen: ensimmäisten kirjojen hiukan kulmikkaasta ja naivistisesta tyylistä pehmeään ja yksityiskohdilla herkuttelevaan kuvitukseen – ja kohti viimeisten kirjojen pelkistämistä.

80-luvun alussa muumisarjakuvia julkaistiin yksittäisinä lehtinä. Kansikuvat ovat puolalaisesta muumianimaatiosta.

Kirjojen ohella rakastan myös Tove ja Lars Janssonin muumisarjakuvia: erityisesti Toven piirtämät sarjakuvat olen lukenut lähes puhki. Sen sijaan japanilainen muumianimaatio ei ole minusta osa oikeaa muumimaailmaa. Olin lukiossa, kun sarjaa alettiin ensimmäisen kerran näyttää, ja muumifanina halusin tietysti nähdä, miten se oli toteutettu. Katsoin aika monta jaksoa, mutta  mitä enemmän katsoin, sitä enemmän ärsyynnyin pastellimuumeista. (Aivan erityisesti ärsytti se, että rakas Nuuskamuikkuseni puhui sarjassa kuin hidastetun filmin flegmaatikko.) Tiedän, että monelle muumit ovat tulleet tutuiksi nimenomaan tv-sarjan kautta, ja että esimerkiksi lapsuuden rakkaat muumimuistot liittyvät sarjan katsomiseen. Minulle muumit ovat kuitenkin Janssonin kirjoja ja sarjakuvia: niistä löytyy kaikki se elämänviisaus, huumori, rosoisuus ja kauneus, joka tekee muumeista muumeja – ja niin rakkaita.

En ole varma, ketkä kaikki tähän haasteeseen ovat vastanneet tai keitä on haastettu, mutta olisi mukava kuulla muumimuistoja Linnealta, Katjalta ja Hannalta.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

"Jos olisin puhunut, hän kysyi usein myöhemmin itseltään. Jos olisin tarttunut kiinni puheillani, niin olisinko saanut pysäytettyä? Olisiko silloin minun oma suruni juossut minusta ulos ja liittynyt hänen kiukkuunsa ja vihaansa? Olisivatko ne yhdessä valahtaneet maahan ja kadonneet hiekkaan kuin sula metalli?"

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjalla on vannoutuneita ystäviä niin Blogistaniassa kuin sen ulkopuolellakin. Erityisesti Täällä toisen tähden alla -blogin Jaana on innostuneilla kirjoituksillaan vakuuttanut minut siitä, että Kähköstä on vielä joskus luettava.

Turhaan eivät olleet luotettavat tahot kähköstä kehuneet. Mustat morsiamet tempaisi mukaansa heti ensisivuiltaan, joilla nuori Anna Hallikainen saapuu Kuopioon piikomaan. Kuopiossa tuikkivat iltaisin kaupungin valot, ja hattupäätytöt kulkevat käsikynkkää pitkin katuja, korot kopisten. Annakin ostaa hatun ja käsilaukun – opettelee kaupunnin tavoille. Kaupungin ja maailman tavoille Annaa opettaa myös Lassi, jonka katse ja kosketus ovat polttavan lämpimät.

Annan tarinan kautta Kähkönen kertoo ajasta, jolloin luokkaerot ja luokkaviha elivät vahvoina, ja sisällissodan haavat olivat kipeän avoimia. Se kertoo työläisistä, kommunistisesta liikkeestä ja poliittisista vangeista. Ennen kaikkea kirja kertoo naisten historiasta, punavankien vaimoista – elävien leskistä. Se kertoo siitä arjesta, jota ihmiset yrittivät parhaansa mukaan elää myllerrysten ja vihanpidon keskelläkin.

Kähkösen kerronnassa historia herää eloon. Mustat morsiamet tuntuu eletyltä elämältä ja sen henkilöhahmot todellisilta ihmisiltä toiveineen ja pelkoineen. Kirjassa ei ole esitelmöinnin tai kuvittamisen tuntua, joka historiallisia romaaneja joskus vaivaa. Muutamalla tarkalla vedolla Kähkönen piirtää lukijan eteen puutalokorttelit, pyykkituvat ja vinttikamarit. Aika ja tavat ovat erilaisia kuin nykyään, mutta ihmismieli on sama: se rakastaa, kaipaa, vihaa ja unelmoi.

Savon murteella on suuri rooli kirjan hengen ja tunnelman luomisessa. Haluan lainata Unnia, joka Ilselän keskustelussa toteaa seuraavasti:

"Minusta on aivan ihanaa, miten Kähkönen käyttää savon murretta! Se ei näissä kirjoissa ole mikään velmuilun ja kieroilun kieli. Savo on myös kauniin herkkiä ja hyvin vakavia sanoja. Se on sitä arkista kieltä, mitä ihmiset käyttävät."

Juuri noin! Savo soi Kähkösen kirjoittamana kauniisti ja pehmeästi, se kertoo tunteista ja vaikenee toisista, se on tavallisten ihmisten tavallista puhetta. Kähkösen kieli on muutenkin kaunista ja osuvaa: se toteaa arkiset asiat ja maalaa erityiset hetket herkillä väreillä.

Mustat morsiamet ihastutti ja vakuutti. Nyt luvussa on jo sarjan seuraava osa, Rautayöt.

Mustista morsiamista ovat lukeneet myös Villasukka kirjahyllyssä, Mustikkakummun Anna, Suketus ja Amma.

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet 

Otava, 1998/2010

Dorothy L. Sayers: Five Red Herrings

"On his way back to Kirkcudbright, it occured to Wimsey that it was more than time for tea, and while vocariously filling himself up with potato-scones and ginger-cake, made out a rough list of possible suspects."

Five Red Herrings (suomennettu nimellä Yksi kuudesta) ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkeihini Sayersin Peter Wimsey -tarinoiden joukossa. Syyn voi oikeastaan määritellä yhdellä sanalla: aikataulut.

Tämä kirja kuljettaa lordi Peterin pieneen Skotlantilaiseen kylään ja sen kuvataiteilijayhteisön keskelle. Eikä aikaakaan kun yksi taiteilijoista, epämiellyttävä öykkäri Sandy Campbell löytyy kuolleena. Kuolema näyttää tapaturmalta, mutta Wimsey haistaa palaneen käryä. Kyseessä on murha, ja peräti kuudella taiteilijalla näyttäisi olevan motiivi sekä erittäin heikko alibi.

Asetelma on siis perinteisen dekkarin tapaaan herkullinen, ja kirjassa on paljon  mukavia yksityiskohtia. Taiteilijayhteisön kuvaus on hupaisaa luettavaa, ja taiteilijoiden tekniikoilla ja työskentelytavoilla on merkittävä rooli kirjassa. Eri alojen taiteilijoilla on oma paikkansa kaikissa Wimsey-kirjoissa: lahjattomat amatöörit, uutterat ammattilaiset, "väärinymmärretyt nerot" ja originellit boheemitaiteilijat seikkailevat usein sivuosissa, ja luonnollisesti Sayersin alter ego Harriet Vane on myös kirjailija. Tämän kirjan taiteilijat eivät ole suuria lahjakkuuksia eivätkä amatöörejä, vaan pikemminkin keskivertoja rivitaiteilijoita, mikä on varsin sympaattista.

Luin tällä kertaa kirjan englanniksi, ja huomasin vasta nyt että skotlannin murteella on myös oma osansa kirjassa. Paikalliset puhuvat enemmän tai vähemmän paksulla skotlantilaisella korostuksella, ja puheen jäljittely tuo kirjaan eloisuutta, joka suomennoksesta puuttuu.

Mutta ne aikataulut. Murhan ratkaisu perustuu suurimmaksi osaksi epäiltyjen aikataulujen selvittelyyn. Lisäksi juna-aikatauluista keskustellaan yhtenään – ei ainoastaan murhan yhteydessä, vaan myös arkisen rupattelun puitteissa. Epäilemättä kovin brittiläistä, mutta myös varsin kuivakkaa luettavaa.

Mutta Sayers on silti Sayers, ja tylsimmilläänkin antoisaa luettavaa. En silti suosittelisi tätä ensimmäiseksi Wimsey-kirjaksi. Fanille luonnollisesti löytyy tästäkin kirjasta paljon ilahduttavaa.

Dorothy L. Sayers: Five Red Herrings
Victor Collancz, 1931
Open Road Intergrated Media e-kirja