Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe

"Hyppäsin pois omistajani sylistä. Hetken aikaa minua kadutti, että olin yleensä lähtenyt Skotlannista. Kuka minä olin vahtimaan onnetonta näyttelijätärtä? Keitä nämä ihmiset yleensä olivat, jotka pystyivät luomaan elämää valkokankaalle, mutta eivät pystyneet alkuunkaan elämään omaansa? Juoksin olohuoneen nurkkaan ja lirautin pienen pisulammikon oranssile juuttimatolle. Unohdin kertoa, että Sinatran talo oli anteeksiantamattoman oranssi."

Frank Sinatra antoi kerran Marilyn Monroelle lahjaksi maltankoiran, jonka Marilyn ilkikurisesti nimesi Mafia Honeyksi. Mutta mitä Maf, tuo pieni valkoinen koira, mahtoi ajatella Sinatrasta, emännästään, elokuvateollisuudesta, politiikasta ja muista koirista? Tämän ajatusleikin ympärille Andrew O'Hagan rakentaa romaaninsa, jossa seuraillaan Marilynin viimeisiä elinvuosia, 1960-luvun alkua; Kennedyn valtaannousua ja USA:n kulttuurieliittiä – Marilynin mukana kulkevan koiran kautta.

Kirjan alkupuolella Maf pohdiskelee, kuinka ihmisillä on tapana puhua koirilleen ja koiriensa puolesta, muokata eläimistä oman persoonansa mukaisia mini-ihmisiä. Tämähän on varmasti hyvin totta, mutta hassua on se, että tämä kirja jos mikä inhimillistää eläimiä. Toki aivan kirjan ensi sivuilla Maf myös toteaa, että koirilla ei ole inhimillistä heikkoutta erotella todellista ja kuviteltua toisistaan. Näillä sanoilla O'Hagan ikään kuin kutsuu lukijan mukaan mielikuvitusmatkalle, jossa on mahdollista että kissat puhuvat runomitassa ja koirat pohdiskelevat trotskilaisuutta. Samaan suuntaan viitoittaa myös kirjan Rabelais'lta lainattu motto: "Usko on peruste silloin kun todisteita ei ole."

Ehkä tätä kirjaa ei siis pitäisi ottaa liian tosissaan, vaan hyväksyä sen eläinhahmot sellaisina kuin ne ovat – heittäytyä mielikuvituksen vietäväksi. Minulla oli kuitenkin suuria ongelmia Maf-koiran kanssa. Eläinhahmot kertojina eivät lähtökohtaisesti hirveästi kiinnosta minua, mutta jotain kiehtovaa on kuitenkin kuvitteellisessa rakennelmassa, jossa ihmisiä ja heidän puuhiaan katsottaisiin eläimen silmin. Tämä lähtökohta (ja lähes elinikäinen kiinnostus Marilyniä kohtaan) saivat minut tarttumaan kirjaan. Olin kuitenkin odottanut, että näkökulma kirjassa olisi nimenomaan eläimellinen, mutta sellainen ei Mafin kertojaääni ole. Ääni on selkeästi ihmisen ääni ja ajatukset inhimillisiä ajatuksia. (Ei niin, että kukaan meistä tietäisi, mitä eläimet ajattelevat, mutta ainakaan minua kirja eivakuuttanut siitä, että ne ajatukset olisivat tämänkaltaisia.)

Ja mikä pahinta: ne ajatukset eivät minusta olleet erityisen kiinnostavia tai omaperäisiä. Kovasti kirjassa pudotellaan taiteilijoiden ja muiden kuuluisuuksien nimiä ja viittaillaan lähihistorian tapahtumiin sekä kaukaisempaankin historiaan (usein alaviitteissä, mikä oli myös pidemmän päälle ärsyttävää), mutta mitään erityisen uutta tai oivaltavaa O'Hagan ei kohteisiinsa tuo. Jos kertojana ei toimisi koira, lotkauttaisiko kukaan korvaansakaan kirjan aikalaiskuvaukselle? Muuttuko jokapäiväinen ajatus oivallukseksi, jos kuvittelee ajattelijaksi koiran?

En muista vähään aikaan ärtyneeni kirjaan yhtä paljon kuin tähän Maf-koiraan. Kirjan peruslähtökohdan lisäksi kerronta oli minusta oudon haahuilevaa ja töksähtelevää ja kirja kokonaisuudessaan hivenen pitkästyttävä. Eihän tämä kirja sinänsä huono ollut, mutta selvästi aivan väärä kirja minulle.

Kirjan ovat lukeneet myös Katja, joka ihastui mutta olisi toivonut hiukan enemmän syvyyttä; sonja, jota Marilyn olisi kiinnostanut Mafia enemmän; peikkoneito, jonka mielestä parasta oli eläimellisyyden ja inhimillisyyden rajalla liikkuminen; Linnea, joka kuvailee kirjaa hienostuneeksi ja pienieleiseksi; Riina, jonka lukukokemus oli katkonainen; Kati, jonka mielestä kirja oli tylsä ja teennäinen; ja Minna, jonka mielestä kirja oli ihana.

Andrew O'Hagan: Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (The Life and Opinions of Maf the Dog and of his friend Marilyn Monroe, 2010)
Suom. Heikki Karjalainen
Kansi/kannen kuva: Jussi Kaakinen/Corbis
Tammi, 2011 

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö

"Amerikkalainen tyttö lasikuulassa. Joskus Johanna ajattelee sitä. Yksinäisiä ajatuksia. Kaksi hahmoa vetisessä maisemassa. Älä työnnä rakkauttas liian kauas, Eddie. Ulla säihkenäyttämöllä, Johanna metsänrajan alapuolella, yksin kuten aina, pimeässä.
Kuoleman nuolema, Nöpö. "Niin paljon kuolemaa" Muisto Ullasta, kahden vuoden takaa, 2004. "Ylla kuoleman nuolema", Ulla Backström pyydystää kielellään lumihiutaleita pellolla." 

Säihkenäyttämö on itsenäinen jatko-osa Monika Fagerholmin upealle Amerikkalaiselle tytölle. Itsenäinen ainakin siinä mielessä, ettei se suoraan jatka Amerikkalaisen tytön tarinaa. Säihkenäyttämön tapahtumat kietoutuvat kuitenkin niin monikerroksisesti Amerikkalaisen tytön mysteerin ympärille, että kirjasta epäilemättä saa enemmän irti, jos on lukenut myös ensimmäisen osan. Amerikkalainen tyttö on kummassakin kirjassa eräänlainen alkupiste, lähtökohta josta Seudun tarinat ja tapahtumat lähtevät liikkeelle. Itse tyttö, Eddie de Wire, jää tässäkin kirjassa arvoitukseksi, jonka traaginen kohtalo kiehtoo mutta tuntuu myös poikivan yhä uusia murhenäytelmiä Seudulla.

Ensimmäisessä kirjassa Eddien kohtalo askarrutti Dorista ja Sandraa – kahta unohtumattoman ihastuttavaa kirjallista tyttöhahmoa. Säihkenäyttämössä amerikkalaisen tytön tarinasta on tullut Seudulla legenda, jonka pauloihin yhä uudet sukupolvet lankeavat. Tarina teinitytöstä, joka kuoli rakkauden takia elää vahvana: se päätyy matkamuistoihin, lauluihin ja näytelmiin. Mutta mikä on totuus amerikkalaisesta tytöstä – tietääkö sitä kukaan? Lukijakin, joka kenties edellisen kirjan lopussa luuli ratkaisseensa arvoituksen, joutuu nyt huomaamaan, että onkin kuullut vain yhden version tarinasta. Onko lopullista totuutta olemassakaan tarinassa, joka perustuu pitkälti nuorten ihmisten muistoihin? Muistoihin, joita vääristävät tarkoitukselliset valheet, pelot, uskollisuus ja väärinkäsitykset.

Säihkenäyttämön lukemisen jälkeen päällimmäisenä mielessäni on vahva tunne siitä, että sekä tämä kirja että Amerikkalainen tyttö on pakko lukea jossain vaiheessa uudelleen. Monestakin syystä. Ensinnäkin haluan päästä sukeltamaan vielä syvemmälle tarinaan: solmimaan irrallisia langanpäitä, etsimään piilotettuja vihjeitä ja rakentamaan tarkempaa kuvaa ylitsepursuavan runsaasta materiaalista. Toiseksi (hiukan ristiriitaisesti) haluan lukea kirjan keskittymättä niin paljon tarinaan: haluan nautiskella kielestä ja tunnelmasta, Fagerholmin ainutlaatuisesta maailmasta. Se maailma on tässäkin kirjassa nuorten tyttöjen ja naisten maailma. Maailma, jossa tyttöjen välinen ystävyys on keskeisessä osassa. Mutta ystävyyssuhteet – kuten tarinatkin – voivat osoittautua petoksiksi tai valheiksi.

Säihkenäyttämö ei yltänyt lukukokemuksena aivan Amerikkalaisen tytön tasolle, vaikka lumouduin ja ihastuin nytkin Fagerholmin kerronnasta. Yksi syy saattaa olla se, ettei yksikään Säihkenäyttämön henkilöhahmo noussut minulle yhtä tärkeäksi kuin Sandra ja Doris. Säihkenäyttämön keskeinen hahmo, Maj-Gun Maalamaa on kyllä mainio nuori nainen hänkin, ja ehkä osaisin toisella lukukerralla antaa hänellekin enemmän arvoa, kun en koko ajan puolittain odottaisi tarinan palaavan vielä esimerkiksi Sandran myöhempiin vaiheisiin.

Myös Amerikkalaisen tytön runsaus ja polveilevuus ihastuttivat minua enemmän kuin Säihkenäyttämön kehämäisyys: yksi Säihkenäyttämön iskulauseista on se että kansanlaulussa tapahtuu aina sama asia uudelleen ja uudelleen, ja tätä mottoa Fagerholm noudattaa niin tarinan kuin kielenkin tasolla. Ratkaisu on kiehtova, mutta myös hivenen uuvuttava, varsinkin kun Säihkenäyttämö on yleiseltä ilmeeltään paljon vakavampi kuin ilkikurisempi ja leikillisempi Amerikkalainen tyttö.

Kaikesta huolimatta Säihkenäyttämö vain vahvisti sitä innostusta ja ihailua, jolla Fagerholmin kirjoihin suhtaudun. Fagerholmin parissa tuntee näkevänsä kaiken aivan uudella tavalla: todellinen, kirjallinen ja kuviteltu muodostavat linssin, jonka läpi tarkasteltuna maailma näyttäytyy rikkaana, kiehtovana ja kimaltavana tekstinä.

Säihkenäyttämö on luettu myös Eilan kulttuuripläjäyksissä ja Kirjasiepossa.

Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö (Glitterscenen, 2009)
Suom. Liisa Ryömä
Kansi/kannen kuva: Maria Appelberg/Tuija Lindström
Teos, 2009

Minä, markkinointi ja blogiyhteistyö

Blogistaniassa on viime viikot kohistu valmisteilla olevasta ohjeistuksesta koskien blogimainontaa. Asiaa on puitu lukuisissa eri alojen blogeissa, ja joukko kirjabloggaajia on myös lähettänyt Asiakkuusmarkkinointiliitolle oman lausuntonsa asiaa koskien. Kirjabloggaajia on lisäksi puhututtanut Nyt-liitteen juttu, joka nosti esiin bloggaajien ja kustantamoiden yhteistyökuviot.

En ota nyt yleisellä tasolla asiaan sen kummemmin kantaa muuten kuin toteamalla, että minusta avoimuus on kannatettavaa, ja mitä useampi avoimuuden periaatteita noudattaa, sitä selkeämmän kuvan blogien lukijat yhteistyökuvioista saavat. Toki maalaisjärkeäkin on hyvä käyttää: en tiedä, onko kovin tarpeellista määrittää pilkuntarkasti, missä kohtaa blogijuttua yhteistyöstä kerrotaan, kunhan asia käy selväksi.

Ajattelin kuitenkin debatin inspiroimana kertoa, millaisia blogiyhteistyökuvioita minulla on, ja pohdiskella samalla sitä, miten nämä kuviot lukemiseeni tai bloggaamiseeni vaikuttavat - jos vaikuttavat. Vielä vuosi sitten minulla ei edes ollut mitään blogiyhteistyötä mistä kertoa, mutta kuluneen vuoden aikana jotakin pientä on tapahtunut.

Arvostelukappaleet, tuo kirjablogistanian kuuma peruna. En ole pyytänyt yhtäkään arvostelukappaletta, enkä näillä näkymin ole pyytämässäkään. Tämä periaate ei tosin liity siihen että haluaisin olla riippumaton ja vapaa kustantamoiden vaikutusvallasta, vaan siihen millä periaatteella yleensä hankin kirjoja. Ostan harvoin uusia kirjoja, joita en ole jo lukenut, koska haluan hyllyyni periaatteessa vain kirjoja joita rakastan. Ei huonoja kirjoja tai edes sellaisia hyviä kirjoja, joita en kuitenkaan edes teoriassa halua lukea uudelleen tai silitellä ohimennen. On kirjoja, jotka uskallan ostaa "sokkona" – suosikkien uutuuksia tai muuten hyvin kiinnostavia aiheeltaan – mutta tällaisia kirjoja on sen verran vähän, että haluan ostaa ne itse.

Arvostelukappaleissa ei siis minusta ole mitään pahaa. En vain näe mitään syytä pyytää niitä itse.

Olen saanut kaksi arvostelukappaletta pyytämättä. Kumpaakaan en ole vielä lukenut, enkä ehkä lue toista ollenkaan, koska se ei kauheasti kiinnosta. Nämä pyytämättömät arvostelukappaleet eivät ole saaneet minua hyppimään riemusta, mutta eivät ne ole haitanneetkaan. Jos pyytämättömiä kirjoja tulisi roppakaupalla, saattaisin kyllä olla eri mieltä, koska niistä kaikki eivät varmaankaan sopisi kirjojenhankintaperiaatteisiini.

Erilaisista bloggaajille järjestetyistä tilaisuuksista olen saanut yhteensä kymmenisen kirjaa. Näistä olen lukenut kaksi, ja kirjoittanut niistä myös blogiin, mainiten toki myös mistä kirja on saatu. Yksi kirja on "tauolla", eli kesken ties kuinka monetta kuukautta. (Jos se jää kesken tai osoittautuu loppuun luettuna laimeaksi, aion senkin kertoa blogissani.) Muut kirjat odottavat lukuvuoroa.

Kirjan ilmaisuus ei siis pienen otantani perusteella ainakaan tarkoita sitä, että tuntisin painetta lukea sen nopeasti, tai edes ollenkaan.

Aina silloin tällöin kirjailijat tarjoavat itse kirjojaan luettavaksi. (Yleensä tällaiset kirjat ovat omakustanteita tai pienkustantamoiden kirjoja.) Olen ottanut kaksi tällaista kirjaa vastaan, ja toinen niistä on itse asiassa tällä hetkellä luettavana. Toisin kuin muissa arvostelukappaleissa, huomaan näiden tapausten kohdalla selvästi tuntevani pientä painetta lukea ja blogata niistä. Kenties se johtuu siitä, että kirjailijaan on syntynyt pieni henkilökohtainen kontakti. (Tosin esimerkiksi juuri luettavana olevan kirjan tarjoajakin korosti, ettei kirjan vastaanottaminen velvoita mihinkään. Paine syntyy siis omassa päässä.)

Kerran minulle ehdotettiin sponsoroidun blogijutun tekemistä. Tarjouksen mukaan olisin rahallista korvausta vastaan kirjoittanut annetusta aiheesta jutun, joka olisi sisältänyt linkin sponsorin sivulle. Kieltäydyin kohteliaasti. En ottaisi blogiini edes tavallisia mainoksia, ja mainoksen "naamioiminen" tavalliseksi blogijutuksi olisi minusta varsin arveluttavaa toimintaa. Vihervaaran Annaa mukaillen se tuntuisi siltä kuin lapseeni olisi tatuoitu ilmoitus leivinpulverista.

Erilaisilla kustantajien tai muiden kirjallisten tahojen järjestämissä tapahtumissa olen käynyt kymmenkunta kertaa. Täytyy sanoa, että kirjalliset kekkerit ovat minusta paljon mukavampia etuisuuksia kuin ilmaiset kirjat. Kirjoja saa muutenkin, mutta tapahtumiin en ilman blogia pääsisi. Kirjailijahaastattelut, keskustelut, hyvä seura  ja tarjoilut  ilahduttavat mieltä, en voi väittää muuta. Sen sijaan en näe, että blogikekkerit vaikuttaisivat mitenkään lukemiseen tai bloggaamiseen. Kustantamon X julkaisemaa kirjaa lukiessani en ajattele lämmöllä sitä, kuinka olen kerran juonut heidän tarjoamaansa punaviiniä, enkä jätä kustantamon Y kirjoja lukematta, koska heiltä ei ole tullut yhtäkään kutsua kinkereille. Myöskään tilaisuuksista mahdollisesti mukaan tarjotut kirjat eivät päädy välttämättä lukuun.

Entä sitten muiden bloggaagien mielipiteet? Ne vaikuttavat ainakin siihen, mitä kirjoja luen. Joillakin bloggaajilla on niin samanlainen kirjamaku, että heidän kehumansa kirja nousee hyvin helposti omallekin lukulistalle. Myös kirjat, joita "koko blogistania" kehuu tai jotka herättävät hyvin ristiriitaisia reatioita, herättävät halun saada selville, millainen tapaus on kyseessä. Joskus huomaa toivovansa, että pitäisi kirjasta enemmän, koska se on jollekulle bloggaajalle tärkeä ja rakas kirja – joskus on jo etukäteen päättänyt pitävänsä suositellusta kirjasta, ja joutuukin pettymään.

Kaikkein kauimpana puolueettomuudesta olen varmaankin tuntenut olleeni silloin, kun luin blogikollegan kirjoittaman kirjan. En voi väittää, että olisin lukenut kirjaa kuin mitä tahansa muuta teosta, sillä olin koko ajan tietoinen siitä, että tunnen tämän kirjan kirjoittajan ja varsinkin lukemisen alkupuolella tarkkailin omia tuntemuksiani melkeinpä suurennuslasilla. En jotenkin usko, että edes ammattikriitikot osaavat suhtautua täysin neutraalisti kirjoihin tai kirjailijoihin, joihin heillä on henkilökohtaisia kytköksiä, vaikka he kirjoittavatkin yleensä objektiivisuuden viitan suojissa. Joskus kuitekin lukee sellaisia kritiikkejä, joiden sävy on sen verran outo, että lukijalle tulee väistämättä mieleen, että taustalla on jotakin muutakin kuin esteettinen elämys.

Kirjablogien ansiona pidänkin sitä, että niissä on usein tapana avata niitä tekijöitä, jotka lukukokemukseen vaikuttavat. Ennakko-odotuksia ja ennakkoluuloja, aikaisempia kokemuksia, omaa henkilöhistoriaa. Niitä kaikkia pieniä asioita, jotka tekevät lukukokemuksesta juuri minun lukukokemukseni.

Susan Fletcher: Meriharakat

"Niinpä hän hilasi itsensä Kirkkokivelle huhtikuussa. Ponnisti kevyesti päkiöillään, simpukoita vasten. Piti kivestä kiinni kynsillään ja haki jyrkänteen koloista jalansijoja. Kahdesti hän liukastui. Kerran hän kirosi, sillä nykyään hän osasi sellaisiakin sanoja. Hurja tyttö, keskellä murrosikää. Hän piti vartalonsa lähellä kalliota eikä katsonut alas."

28-vuotias Moira vierailee sairaalassa 16-vuotiaan siskonsa luona. Siskon, joka on maannut koomassa neljä vuotta pudottuaan mereen, kivien viillettyä päänahan auki, niin että sinisimpukka on kaivautunut sisälle kalloon.

Moira kertoo siskolleen tarinaansa. Siihen hänet ajaa ehkä syyllisyys, tai rakkaus, tai pelko siitä ettei hän koskaan oikeasti pääse kertomaan näitä asioita siskolle, joka eläessään oli hänelle kovin vieras. Moiran tarina on tarina yksinäisyydestä, mustasukkaisuudesta, eristäytymisestä, rakkaudesta, petoksista ja merestä. Moira kertoo siskolleen fiksusta lapsesta, joka oppii rakastamaan merta. 11-vuotiaasta tytöstä, joka lähetetään kauas sisäoppilaitokseen ja joka siellä oppii olevansa erilainen kuin muut tytöt. Yksinäisestä tytöstä, joka repii ihoaan, juoksee, ui jääkylmässä meressä, uppoutuu matematiikkaan ja luonnontieteisiin – eikä koskaan vastaa vanhempiensa kirjeisiin. Ja nuoresta naisesta, joka epäilee että häneen kohdistuvan rakkauden täytyy olla vitsi tai julmaa pilaa.

Susan Fletcherin Meriharakat on viipyilevä ja kaunis kirja. Välillä se tasapainoilee jo liiallisen kauneuden ja runollisuuden rajoilla: kirjassa on tummasävyistä romantiikkaa autioine rantoineen, tähtikirkkaine öineen, lintuineen ja yksinäisine iltoineen. Fletcher kirjoittaa hyvin kaunista kieltä, rytmiltään soljuvaa ja kielikuvin koristeltua.

Liialliselta kauneudelta kirjan pelastaa julmia vivahteita saava säröisyys. On koulutyttöjen sisäpiirejä ja kiusaamista, öljyn tahrimia lintuja, rikkipureskeltuja kynsiä. Ja Moira, joka on päähenkilönä erittäin kiehtova hahmo. Tyttö ja nainen, jota kohtaan on toisaalta helppo tuntea sympatiaa, mutta jonka teot ja ajatukset kulkevat usein kylmäävän itsekkäitä reittejä. Fletcher ei selitä Moiraa auki, ei kerro mikä on loppujen lopuksi tehnyt tästä niin itseensä sulkeutuneen ja täyttänyt hiljaisella vihalla ja epäilyksillä. Katkeruus ja hylätyksi tulemisen pelko ajavat Moiran usein satuttamaan eniten itseään, silloinkin kun hän haluaa satuttaa muita, teoissaan tai ajatuksissaan.

Ja kuitenkin Fletcher onnistuu  tekemään Moirasta lukijalle läheisen – kiinnostavan, vaikka ei aina sympaattista. Juuri Moiran hahmo teki kirjasta minulle koskettavan kokemuksen.Oli mielenkiintoista pohtia, mitä Moiran mielessä liikkui ja kuinka luotettava hän oli kertojana. Mielenkiintoista oli, että Moira kertoi tarinaansa välillä ensimmäisessä, välillä kolmannessa persoonassa. Oliko Moira niin vieraantunut itsestään ja tunteistaan, että hänen oli pakko kertoa omaa tarinaansa kuin ulkopuolisen silmin katsottuna?

Pidin loppujen lopuksi Meriharakoista varsin paljon, mutta jotakin etäistä kirjassa kuitenkin oli. Ehkä se tietty runollisuus, liiankin harkitulta tuntunut kauneus etäännytti minua kirjasta. Olen iloinen, että luin Meriharakat, koska pidin siitä, mutta kirja ei jättänyt jälkeensä suurta halua lukea Fletcherin muita kirjoja. Varsinkaan, kun tänään lukemiani blogijuttujen perusteella sain sellaisen kuvan, että kaikki Fletcherin kirjat liikkuvat tyyllillisesti ja temaattisesti hyvin samankaltaisissa maailmoissa.

Kiitos kirjasta Karoliinalle, jonka haastearvonnasta sen voitin itselleni.

Blogiarvioita löytyy esimerkiksi Katjalta, joka uskoo kirjan tarinan ja tunnelman säilyvän mielessä hamaan ikuisuuteen; Valkoiselta Kirahvilta, joka raivostui joihinkin Moiran ratkaisuihin; Linnealta, jolle kirja ei ollut helppo; Annikalta, jolle lukukokemus oli lähes täydellinen; ja Leenalta, joka antautui kirjalle.

Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Suom. Jonna Joskitt
Kansi: Tommi Tukiainen
Like, 2010/2008

Pipsa Hurmerinta: Pipsan keittiössä

Sain tämän Pipsa Hurmerinnan keittokirjan joululahjaksi, ja siitä lähtien se on ollut vakiokäytössä. Sekä ruokaa laittaessa että vain lueskellessa. Minusta on nimittäin mukavaa ja rentouttavaa lukea selaillen keittokirjoja, ja siksi pidän yleensä erityisesti sellaisista kirjoista, joissa on paljon kauniita kuvia sekä ohjeiden lisäksi myös muuta tekstiä – fiilistelyä tai taustoitusta resepteille. Hurmerinnan kirja on juuri tällainen: kauniit valokuvat on ottanut Nina Merikallio, ja jokaiseen reseptiin on liitetty joku pieni jutustelu: Hurmerinta kertoo, mistä ohje on peräisin, millaisissa tilanteissa hän sitä nauttii tai millaisia muistoja siihen liittyy.

Tärkeintä keittokirjassa silti tietysti on se, että ohjeet toimivat ja houkuttelevat kokeilemaan. Olen ehtinyt testata kirjasta jo useampaa ruokaa, ja täytyy sanoa, että kaikki ovat olleet vähintään hyviä. Suurin osa ohjeista on aika simppeleitä perusruokia, mutta niissä on kuitenkin yleensä joku pieni juju, joka tekee annoksesta vähän erityisemmän. Useimpiin ruokiin ei tarvita mitään kovin eksoottisia aineksia, mutta makuja saatetaan yhdistellä yllättävästi. Pidän myös siitä, että kirjassa on paljon salaatteja ja muita lisukkeita, joita voi yhdistellä joko keskenään tai johonkin yksinkertaiseen pääruokaan, kuten kalaan. Kirjan ohjeet on jaoteltu esimerkiksi aiheisiin "Aamuun", "Janoon" ja "Himoon".

Kirjasta on testattu ja hyväksi todettu esimerkiksi kvinoasushi, kardemummalohi, sinappikukkakaali ja chalupa. Ja sitten tämä maukas mustapapukeitto, jota olen tehnyt jo useamman kerran.

Lempivaiheeni monen ruokalajin valmistuksessa on se, kun kasviksia kuullotetaan öljyssä, ja ihanat tuokset täyttävät kodin. Tässä tuoksuvat sipulit, chili, selleri ja korianteri. Kuullotuksen jälkeen lisätään liemi ja pavut ja haudutellaan puolisen tuntia.

Valmiin keiton päälle avokadoa ja korianterin lehtiä. Täyttävää, helppoa ja herkullista!

Pipsa Hurmerinta: Pipsan keittiössä
Valokuvat: Nina Merikallio
Tammi, 2012

Katja Kallio: Karilla

"Katariinasta tuntui nuorempana jatkuvasti siltä, ettei hän ollut läsnä, kuin hän olisi katsellut itseään ulkopuolelta ja ottanut valokuvia tilanteesta. Vielä tavatessaan Ollin hän oli usein siirtynyt heidän ulkopuolelleen, monesti juuri silloin kun kaikki oli niin täydellistä että tuntui siltä kuin sen olisi oltava lavastettua. "Otatko valokuvia?" Olli kysyi häneltä joskus kun Katariina tuntui poissaolevalta. Usein hän otti. Tässä makaavat Olli ja Katariina. Klik."

Katariina on hiukan etäinen nainen, jonka todellista persoonaa on vaikea erottaa vakavan ja hienotunteisen (vai välinpitämättömän?) pinnan alta. Katariina on äänityöläinen, joka ei näytä ääneltään: nainen jota täytyy katsoa tarkasti jotta kauneus alkaisi näkyä. Katariina on myös vaimo ja pienen tytön äiti. Muistoa ensikohtaamisesta miehensä kanssa Katariina säilyttää kuin aarretta lasipurkissa.

Katariina ei ole tavannut isäänsä sen jälkeen, kun tämä jätti perheensä Katariinan ollessa kaksivuotias. Nyt Katariina saa kuulla isänsä kuolleen ja samalla paljastuu, että isällä on kolme muutakin lasta. Kun puolisisarukset kohtaavat isän hautajaisten merkeissä, itse kukin heistää joutuu törmäyskurssille menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa.

On sellaisia kirjailijoita, joilta lukee yhden kirjan, ja tietää heti, että tässä on kirjoittaja joka puhuu suoraan minulle. Sitten on kirjailijoita, jotka hylkää yhden lukukokemuksen jälkeen, koska uskoo ettei heidän kanssaan ole mahdollista löytää yhteistä säveltä. Ja sitten on sellaisia kirjailijoita kuin Katja Kallio, joista ei useammankaan kirjan jälkeen ole ihan varma, mitä mieltä heistä on. Ensimmäisen Katja Kallio -kokemukseni (Tyypit) jälkeen olin tosin jo sijoittanut hänet "ei koskaan enää" -kategoriaan, mutta koska olin pitänyt hänen elokuvakolumneistaan Imagessa, päätin vuosi sitten kuitenkin lukea Elokuvamuistin, ja se oli minusta aivan ihana. Keväällä lukemani Syntikirja sen sijaan jätti ristiriitaisen jälkimaun, mutta ehkä juuri siksi kiinnostukseni Kalliota kohtaan vain kasvoi.

Ja nyt sitten luin tämän Karilla-kirjan, johon ihastuin aika varauksetta. Karilla on monella tapaa hyvin samanlainen kuin Syntikirja, mutta minulle tässä kirjassa kaikki palaset olivat vain paljon paremmin paikallaan. Molemmissa kirjoissa esimerkiksi on aika eksyksissä olevia henkilöhahmoja, jotka osaavat olla toisilleen aika inhottaviakin – mutta siinä missä Syntikirjassa inhottavuus lipsahti minusta vähän epäuskottavan puolelle, Karillan ihmiset olivat rikkinäisyydestään huolimatta samaistuttavia ja sympaattisiakin.

Kummassakin kirjassa on kaunista arkisen elämän kuvausta, mutta Syntikirjassa se kuvailu oli minusta välillä liian koristeellista ja pinnallista, kun taas Karilla ihastutti minut havainnoillaan ja oivalluksillaan. Ehkä ero syntyi siitä, että Syntkikirja oli muistaakseni aika ryppyotsainen, mutta Karilla piti sisällään myös aimo annoksen huumoria: tilannekomiikkaa, yllättäviä näkökulmia ja nokkelaa replikointia. Kauneus ei mennyt imelän puolelle, kun äänensävyssä kaikui aika ajoin ironinen hymy.

Kirjassa oli minusta jokseenkin täydellinen kepeän ja painavan balanssi. Siinä käsiteltiin vakavia aiheita, mutta ei sukellettu syvemmälle kuin kirjan tyylilajiin sopi. Henkilöhahmot olivat hiukan tyyliteltyjä, mutta eivät kuitenkaan paperinmakuisia: kiehtovia, säröisen kauniita ihmisiä. (Ihastuin kirjaan varmaan myös tietyn samaistumisen kautta: Katariinan sulkeutuneisuudessa, oman tilan tarpeessa ja vakavuudessa oli jotain  sellaista, minkä tunnistin itsestäni.) Ja kirja kieli: se on ilmavaa, rauhallista, kuplii välillä kuin porejuoma, kujeilee ja viiltää sitten yllättävän haavan lukijan iholle. Tällaisen kirjan parissa viihtyy, mutta se jättää jälkeensä myös ajatuksia ja tunnelmia.

Kirjan ovat lukeneet myös Minna, Annika K ja Karoliina.

Katja Kallio:Karilla
Otava, 2008

Kahdeskymmenesyhdeksäs viikko musiikkia ja kirjoja

Viimeisiä viedään verkkaisesti edenneessä kirja- ja musiikkihaasteessa. Toiseksi viimeinen kirjakysymys kuuluu: Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän. 

Täytyy sanoa, että viimeistään kirjablogien myötä on tullut aika vaikeaksi kuvitella olevansa lukijana mitenkään kauhean uniikki ja erilainen. Aina tuntuu löytyvän vähintään joku muu, joka jakaa rakkauden kirjaa tai kirjailijaa kohtaan, useimmiten moniakin muita lukijoita. Pitkään mietittyäni keksin kuitenkin kirjan, josta itse pidän, mutta johon tiedän monen suhtautuvan melkeinpä vihamielisesti.

Donna Tarttin toinen romaani Pieni ystävä on joidenkin lukijoiden mielestä suorastaan surkea ja monelle vähintäänkin suuri pettymys Jumalat juhlivat öisin -kirjan jälkeen. Ei Pieni ystävä minullekaan samanlainen elämää suurempi kirja ole kuin Jumalat, mutta muistan kyllä pitäneeni kirjasta paljonkin.

Ja jännittyneenä odotan Tarttin tänä vuonna englanniksi ilmestyvää kolmatta romaania.

***

Musiikkipuolella kysytään kappaletta lapsuudesta. Tässä siis yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Lounatuulen laulu.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

"Mulja, tule minun kanssani tanssimaan, minä sanoin ja vedin hänet mukaan, etkö näe miten säteilen ja  nauran, onnea, uutta elämää, uutta aikaa, uutta ihmistä, ja juuri silloin kaikki oli olemassa täytenä ja painavana, mennyt, tuleva ja tämä hetki kaikki samassa kuvassa, koko minun elämäni tässä kuvassa, sanoissa, juhlahumussa."

Tunnustan, etten ennen tämän kirjan lukemista tiennyt mitään runoilija Marina Tsvetajevasta, vaikka kyseessä on yksi 1900-luvun merkittävimmistä venäläisistä kirjailijoista, Anna Ahmatovan ja Boris Pasternakin aikalainen ja ystävä. Riikka Pelo piirtää kuitenkin Jokapäiväisessä elämässämme Tsvetajevasta niin elävän ja vimmaisen kuvan, että tunnen päässeeni kurkistamaan runoilijan sieluun, ja olen jo varannut kirjastosta Tsvetajevan runokokoelman päästäkseni tutustumaan tarkemmin myös hänen runoihinsa.

Jokapäiväinen elämämme kertoo paitsi Tsvetajevan, myös tämän tyttären Ariadne Efronin tarinaa. Se kertoo perheestä, joka pakenee Venäjän vallankumouksen jälkeen länteen mutta palaa toisen maailmansodan kynnyksellä Neuvostoliittoon, koska Ariadne ja tämän isä uskovat lujasti ihannevaltioon ja sosialistiseen unelmaan. Kirjassa seurataan pääosin kahta tukahduttavan kuumaa elokuuta. Vuoden 1923 elokuussa Marina ja Ariadne asuvat pienessä tšekkoslovakialaisessa kylässä. Äidin ja tyttären symbioottista suhdetta leimaavat viha ja rakkaus – ja sanat, sillä Marina pyrkii kommunikoimaan tyttärensä kanssa ennen kaikkea sanojen ja yhteisen kirjoittamisen kautta. Tytär kuitenkin kapinoi: hän ei halua olla äitinsä jatke vaan ihan tavallinen tyttö.

Vuoden 1939 elokuussa perhe on palannut Neuvostoliittoon. Myös vastahakoinen Marina, joka ei jaa miehensä ja tyttärensä vakaumusta eikä saa uudessa maassa myöskään tunnustusta runoilijana. Ariadne sen sijaan uskoo itsepintaisesti järjestelmään, vaikka näkee ilmiannot, katoamiset ja kuolemantapaukset – ilmiantajana myös itse työskennellyt Ariadne kuitenkin uskoo niiden olevan välttämätön osa systeemiä. On kuitenkin raskasta elää, kun jokaista silmä- ja korvaparia on epäiltävä vakoilusta ja petoksesta.

"Runo päättyi. Marina seisoi yhä selkä yleisöönsä päin, nyt keskellä pimeää, joka oli laskeutunut hänen esityksensä aikana. Mulja taputti kohteliaasti, mutta suosionosoitus tyrehtyi, kun kukaan ei yhtynyt taputuksiin. Istuimme paikoillamme. Kukaan ei sanonut mitään. Ei vapautusta, ei katartista, tämän kohtalottomien ajan tragedian kanssa me elimme. Tämän kauhun ja pohjattoman yksinäisyyden kanssa Marina eli joka hetki, ja minä tiesin etten voisi estää häntä tappamasta itseään, jos hän oli niin päättänyt."

Kirjan tunnelma on raskas ja painostava, kuin helteiset elokuun päivät, jotka enteilevät myrskyä. Maantiet pölisevät ja ilmaan syntyy kuumuudesta kalvomainen pintajännitys. Verkkaisen tapahtumattomuuden alla väreilee suuria ja vaarallisia asioita. On Marinan alati mukanaan kantama ajatus kuolemasta; on Stalinin Neuvostoliitto vainoineen; on Marinan ja Ariadnen ongelmallinen suhde. Mutta on myös ilon ja onnen hetkiä, vaikka hetkellisiäkin. Lopulta jännitteiden on purkauduttava, ja purkautuminen on traaginen, mutta vailla liioiteltua dramatiikkaa. Tragediakin on osa jokapäiväistä elämää.

Pelo kirjoittaa kaunista, viipyilevää tekstiä, joka houkuttelee lukemaan hitaasti ja uppoutuen. Kieli polveilee ja hengittää: sen rytmissä on sekä arkisuutta että runollisuutta. Kieli ja kirjoittaminen ovatkin tarinan päähenkilöitä siinä missä ihmisetkin. Pelo onnistuu myös kerronnallaan tavoittamaan jotenkin hyvin aidosti venäläisen tunnelman: välillä melkein unohdin lukevani suomalaisen kirjailijan teosta. Kirjassa tuoksuvat leivokset ja kahvi, ranskalaiset savukkeet ja vanhat, rikki hiutuneet vaatteet. Se maistuu suklaalta, halvalta kuohuviiniltä ja vereltä. Se on hieno kirja ideologiasta ja taiteesta ja poliittisesta historiasta, ja vaikuttava tarina äidistä ja tyttärestä, kahdesta naisesta, jotka rakastivat ja kärsivät.

Kirjan ovat lukeneet myös jaana, Marissa ja Helmi-Maaria.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme
Kansi: Camilla Pentti
Teos, 2013

Louisa M. Alcott: Rose in Bloom

"Some people would consider Dr. Alec an over-careful man: but Rose felt that he was right; and, when she said her prayers that night, added a meek petition to be kept from yielding to the three of the small temptations which beset a rich, pretty and romantic girl, – extragavance, coquetry, and novel-reading."

Kun ruusu puhkeaa on jatkoa kirjalle Kahdeksan serkusta, jonka loppupuolella sankaritar Rose Campbell toteaa selvittäneensä, mikä on tyttöjen elämän tarkoitus: pitää huolta pojista. Tätä tehtävää täysi-ikäistynyt Rose pyrkii toteuttamaan myös jatko-osassa. Huolenpidon kohteena ovat nyt Rosen serkuista erityisesti hurmaava seurapiirileijona Charlie ja sosiaalisesti kömpelö lukutoukka Mac – melkoiset vastakohdat siis. Poikien luonteiden jalostamisen lomassa Rose pyrkii kehittämään myös itseään, ja tässä projektissa häntä ohjailee edelleen  huoltaja, tohtori Alec, jonka sydämenasiana on vaalia Rosen ruumiin ja mielen puhtautta.

Kun ruusu puhkeaa on minusta kirjana parempi ja mielenkiintoisempi kuin Kahdeksan serkusta. Vaikka jatko-osakin on kovin opettavainen, on aikuistuneiden serkusten kuvauksessa kuitenkin särmää ja ristiriitoja, ja jopa vääriä valintoja tehdään. Charlien alkoholiongelma on vanhan ajan tyttökirjan teemaksi suorastaan hätkähdyttävän rohkea, vaikka toki sen käsittely on melkoisen melodramaattista. Seurapiirien, tanssiaisten ja kauniiden vaatteiden kuvauksessa on myös romanttista viehtätystä, vaikka Alcott tapansa mukaan muistutteleekin, kuinka pinnallista kevytmielinen huvittelu on, ja että hieno nainen pukeutuu sievästi mutta yksinkertaisesti.

Tässä, kuten ensimmäisessäkin osassa, kiinnitin huomiota siihen, kuinka kaksijakoisesti Alcott käsittelee esimerkiksi naisen asemaa. Toisaalta Rose edustaa modernia naisasianaista ja julistaa heti kirjan alussa serkuilleen, että naisen elämään tulee kuulua muutakin kuin avioliitto ja lapset, ja että naiselle on samanlainen oikeus mielipiteisiin ja kunnianhimoon kuin miehellä. Ja kuitenkin nimenomaan vaimoiksi Alcott kirjansa sankarittaret lopussa johdattaa. Rose on enemmän kuin tyytyväinen saadessaan olla "runoilijan vaimo" ja muusa, ja Rosen ystävätär Phebe puolestaan luopuu avioliiton vuoksi omasta menestyksekkäästä laulajan urastaan. Eikä siinä vielä kaikki: sekä Phebe että hänen tuleva miehensä ovat suorastaan ylpeitä tästä valinnasta, sillä uhraus on osoitus Pheben rakkaudesta ja "linnut laulavat onnellisimmin omassa pesässään".

Alcott ei ole minusta koskaan ollut erityisen romanttinen rakkaussuhteiden kuvaaja. Eniten tunnetta hänen kirjoissaan on usein niissä suhteissa, jotka jäävät yksipuolisiksi tai salatuiksi, kuten Pikku naisten Laurien ja Jon, Plumfiledin poikien Danin ja Bessin, sekä tässä kirjassa Rosen ja Charlien suhde. Alcottin sankarittaret päätyvät usein valitsemaan hyvin kunnollisia ja opettavaisia miehiä, ja suhteet perustuvat enemmän kunnioitukseen ja ihailuun kuin suureen rakkauteen, intohimosta puhumattakaan. Roselle miehen ihannetta on aina edustanut opettavainen Alec-setä, ja aviomieskandidaatistakin hän hakee jonkinlaista sankarihahmoa, jota voisi katsoa ylöspäin ja joka voisi ohjailla häntä. Rosen (ja Alcottin) ihannemies ei ole niinkään romanttinen sankari tai edes tasaveroinen kumppani vaan jonkinlainen isähahmo – turvallinen ja kunnianarvoisa.

Louisa M. Alcott: Rose in Bloom, 1876
Project Gutenberg: Kindle Edition