Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328 sivua.

Kovin raskaan Ihmisyyden jälkeen kaipasin leppoisampaa luettavaa, ja Kerjäläinen ja jänis oli arvattavasti juuri sellainen. Ennalta tiesin sillä olevan jotain yhteyttä Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen, mikä edelleen vahvisti leppoisaa ennakko-odotusta.

Tuntuu hieman turhalta ryhtyä kuvailemaan sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat olleet yhtä paljon esillä blogistaniassa kuin tämä, mutta ehkä nyt lyhykäisesti kuitenkin. Romanialainen mies lähtee ihmiskauppiaan matkaan päätyen tämän leivissä Suomeen kerjäläiseksi. Sattumalta hän kohtaa jäniksen, he lyöttäytyvät yhteen ja kohtalo alkaa johdattaa heitä ympäri maata.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten enää muista riittävän tarkasti, mitä kaikkea Jäniksen vuodessa tapahtuikaan, mutta joka tapauksessa suuren mittakaavan yhtäläisyydet Kerjäläisen ja jäniksen kanssa ovat niin suuria, että tässä on kyseessä pastissi. Myös yhdistäviä yksityiskohtia on, esimerkiksi päähenkilöiden nimet Vatanen ja Vatanescu.

Siinä missä yksityiskohdat ovat olemassa vain tehdäkseen pastissista ilmiselvästi tunnistettavan, on Kyrö onnistunut mainiosti myös mukailun kaikkein vaikeimmassa osuudessa, eli saanut tekstinsä vaikuttamaan tyyliltäänkin Paasilinnamaiselta. Muistaakseni Jäniksen vuodessa ei Vatanen edennyt ryysyistä rikkauksiin, toisin kuin vastineensa Vatanescu. Tämä henkilön menestystarina onkin tyypillisempää Paasilinnan muulle tuotannolle ja vahvistaa osaltaan vaikutelmaa hänen kirjoistaan.

Toki mukana on Kyrön omaakin kädenjälkeä. Koko tarina on tuotu nykypäivään, jossa se on kiinni varsin tiukasti. Parinkymmenen vuoden kuluttua tämän lukeminen voi jo vaatia lähihistorian tuntemusta, mutta toisaalta tätä ei mielestäni ole tarkoitettukaan pelkästään itsenäisenä kirjana luettavaksi, joten joka tapauksessa lukijalta vaaditaan hieman enemmän. Kyrön kädenjälki erottuu selvästi mm. siinä, että hän tuntee urheilun perinpohjaisesti, enkä muista mitään sen kaltaisia elementtejä Paasilinnan kirjoista, joita aikanaan olen lukenut koko joukon.

Miten sitten tähän pitäisi suhtautua niiden, joiden Paasilinnat ovat jääneet lukematta? Kyllä Kyrö sen verran hyvin kirjoittaa, että tämän silloinkin jaksaa lukea, mutta se ei voi olla vaikuttamatta kokemukseen. Jos antaisin tähtiä, niin yhden joutuisin nipistämään pois niiltä lukijoilta, joiden esitiedot eivät ole kunnossa. Paasilinnan lukijoille puolestaan tämä on pakollinen kirja sekä siksi, että se varmasti osuu heidän lukuhermoonsa että sinä kunnianosoituksena, joka se eittämättä on.

Blogistaniassa Kerjäläinen ja jänis löytyy ainakin Susan, anni.M:n, Amman, Morren, ja Nooran kartoilta.

Jonathan Glover: Ihmisyys

Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria

Suomennos: Petri Stenman

Like 2003, (alkup. 1999), 535 sivua.

Pimeyden sydän kuvasi ihmismielessä piilevää pahuutta ja hyvään uskovan, idealistisen ihmisen turmeltumista ja luisumista pahuuteen. Kirjan julkaisemisen jälkeen on ehtinyt kulua kokonainen vuosisata. Se ei ollut rauhaisa vuosisata, vaan historiankirjoihin jää sellaisia tapahtumia kuin kaksi maailmansotaa ja saman verran atomipommeja, kansanmurha Ruandassa, Stalinin, Maon ja Pol Potin hirmuhallinnot ja sokerina pohjalla natsismi.

Jonathan Glover valmisteli kirjaansa kymmenen vuoden ajan. Hän tarkastelee edellä mainittuja tapahtumia ja muutamia muitakin yrittäen kunkin kohdalla pohtia syitä, jotka niihin ovat johtaneet sillä taka-ajatuksella, että historiasta olisi mahdollista ottaa opiksi ja estää sitä toistamasta itseään.

Kirja on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee moraalia filosofiselta ja psykologiselta pohjalta, luoden teoreettista pohjaa todellisten tapahtumien puinnille. Tähän kuuluu mm. hyvin kiinnostavia psykologisia kokeita, joissa tavalliset ihmiset ovat yllättäneet tutkijat sillä julmuudella, johon he ovat kokeen kestäessä yltyneet. Myöhemmin kirjassa annetaan esimerkkejä tapahtumista, joihin ihmisten tavallinen reaktio on lähinnä ihmetellä, miten sairas täytyy mielen olla kyetäkseen moiseen. Olennainen havainto onkin se, ettei tarvita mitään erityistä. Ehdoton enemmistö ihmisistä on sopivissa olosuhteissa johdateltavissa samaan, eikä siihen edes tarvita mitään uhkailun tai kiristyksen kaltaisia pakkokeinoja, vaan pelkkä vääryyden vastustamisen puute. Katseen kääntäminen muualle.

Toisen osan aiheena on sodankäynnin moraalipsykologia. Sotaa pidetään moraalin osalta erikoistapauksena, mutta ei kaikki siinäkään ole sallittua. Tarkastelun kohteena ovat mm. My Lain verilöyly sekä atomipommit, molemmat erinomaisia esimerkkejä. Sodan kohdalla on merkillepantavaa mm. se, miten sotilaskoulutus hyvin tarkoituksenmukaisesti pyrkii pyyhkimään pois kaiken sen, mitä kasvatus yleensä pyrkii opettamaan hyvyydestä ja kanssaihmisten kohtelusta.

Kolmas osa on nimeltään Tribalismi, ja siihen kuuluvat mm. Ruandan ja entisen Jugoslavian tapahtumat. Neljäntenä tarkastellaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä sekä Kuuban ohjuskriisiä. Molemmissa oli samoja elementtejä, mutta onneksi jälkimmäisessä kaikkein kriittisimmässä päätöksenteossa oli mukana myös hieman viisautta edellisestä.

Viidentenä tulee kolmikko Stalin, Mao ja Pol Pot. Kaikki olivat ideologisesti sukua keskenään, ja minulle kaksi jälkimmäistä olivat tuttuja etupäässä vain nimien tasolla. Tuntuu todella hurjalta, miten yksinkertaistetun ihmiskäsityksen varaan kaikki kolme ovat tahollaan ryhtyneet muokkaamaan yhteiskuntaa. Viimeisenä sitten vielä natsismi, joka toivottavasti ei esittelyjä kaipaa.

Glover on tehnyt perinpohjaista työtä. Minä ryhdyin lukemaan tätä kirjaa lähinnä moraalin kannalta, mutta nimensä mukaisesti se tarjoaa myös katsauksen historiaan. Mikäli tässä luetellut aiheet eivät ole koulusta tai muuten jääneet kunnolla mieleen, niin kertaus tarjotaan sopivassa laajuudessa. Historiansa tunteva lukija voi hyppiä turvallisin mielin tiettyjen osien yli, sillä suuri sivumäärä on pilkottu kolmeen eri tasoon alaotsikoita, jotka kertovat hyvin mistä kulloinkin on puhe.

Tämä on rankkaa luettavaa, mutta kyse on suorastaan pelottavan läheisestä historiasta. Toinen pelottava asia on se, että historian esimerkki on ainoa seikka, jonka keksin estämään kunkin tapahtuman uusiutumisen tulevaisuudessa, ja se on melko ohut oljenkorsi. Pieni kirja pahuudesta nosti esiin pahuuden torjumisessa yhden keinon: se on meidän kaikkien vastuulla. Glover nostaa esiin täsmälleen saman: kääntämällä katse muualle luodaan edellytykset natsien kaltaisten hirvitysten valtaanpääsylle. On meidän kaikkien velvollisuus nousta aktiivisesti vastustamaan pahuutta ja julmuutta, se ei riitä, että tilkitsee ikkunansa samoin kuin se mies Mauthausenin kuolemanleirin lähellä, joka valitti krematorioista nousevan savun haisevan pahalta öisin. Pastori Niemöllerin sanoissa on totuus:

Ensin ne tulivat hakemaan juutalaiset
enkä minä sanonut mitään -
enhän ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan kommunistit
enkä sanonut mitään -
enhän ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset
enkä sanonut siihenkään mitään -
enhän ollut ammattiyhdistysihminen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut -
eikä ollut jäljellä ketään,
joka olisi puhunut minun puolestani.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten hyvä mieli tulikaan niistä muutamista maininnoista, joissa kerrotaan ihmisten toimineen hyvin ja kohdelleen ihmisiä ihmisinä. Ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla olleet britti- ja saksalaissotilaat tekivät jouluna 1914 tulitauon keskinäisellä käytännöllisellä sopimuksella, jolla ei ollut johtoportaiden lupaa tai tukea. Eräs brittisotilas kertoi tulitauosta seuraavaa:

"Mutta tietenkin sota oli muuttumassa farssiksi, ja yläporras päätti, että tulitauko saa luvan päättyä. Prikaatiimme ja sitten omaan patteriini toimitettiin määräys, että tuli on avattava seuraavana aamuna kohti tiettyä saksalaisten linjojen takana olevaa maalaistaloa. Joku meistä lähetettiin kertomaan asia sakuille, ja seuraavana aamuna kello yksitoista ammuin maalaistaloon kaksitoista sarjaa, eikä siellä tietenkään ketään ollut. Mutta näin rikottiin tulitauko."

Sodankin keskellä on siis mahdollista pitää kiinni ihmisyydestään. Seuraavaksi olisikin virkistävää lukea pieni kirja hyvyydestä, jos sellainen olisi olemassa.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150 sivua.

Ei-kuori on odottanut vuoroaan lukupinossani jo pitkään, varmaankin pari kuukautta. Koko sen ajan olen yrittänyt malttaa mieleni ja antaa kirjan vain olla siinä. Joka kerta sen nähdessäni olen miettinyt, joko olisi aika. Toisaalta kirjan pitäminen pinossakin on tuntunut hyvältä. Se on ollut kuin valmentajan luottopelaaja, se joka ainakin toimii jos kaikki muu pettää. Viimeinen vartija. On yhdentekevää, millaista kirjallisuutta pinossa on, jos siellä on mukana myös yksi Salminen. Hyvä kirja on vain käden ojennuksen päässä.

Toisaalta sitten kun kirja on luettu, se on väistämättä takana, eikä herkkua ole enää luvassa. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta Juba tiivistää ajatuksen Wagnerin suulla paremmin seuraavassa stripissä:

Minulla on vielä kaksi Salmista lukematta, mutta muiden arvosteluista olen kuullut, että Ei-kuori on hänen kirjoistaan kaikkein rankin. Siihen on helppo uskoa, sillä tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään valoisaa. Pääosassa on äitinsä luona asuva eronnut taksikuski, joka huomaa veljensä kanssa, että isoäiti vaikuttaa dementoituneelta ja asustaa ikiomassa yksiössään Helsinginkadulla. Jos mummon saisi sairaalaan, niin kämpän voisi panna rahoiksi. Kirjassa on myös sivuhenkilöitä, jotka liittyvät tarinaan vain hyvin löyhästi. Ylipäätään koko juonen voi sanoa olevan sivuseikka, ja kirja onkin enemmän kokoelma lyhyitä juttuja, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen toisten hyväksikäyttö. Toki katkelmat punoutuvat jotenkin yhteen, mutta sivupoluilla ei näytä varsinaisesti merkitystä pääjuonen kannalta.

Salmisen ihmiskuva on hyvin raadollinen, ja tässä jos missä on inhorealismia puhtaimmillaan. Päähenkilö Urkki Kyrenius on äärimmäisen vastenmielinen ihminen, mitä korostaa vielä sekin, että hän sattuu olemaan kierosilmäinen. Hänestä ei ole löydettävissä mitään hyvää, eikä hän toisaalta jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta hyötyä toisista. Epäilemättä hän varastaisi oman tyttärensä viikkorahatkin, ellei Seppo-setä ehtisi ensin.

Salmisella on myös aivan oma tapansa kuvailla asioita. Tässä kirjassa hän on käyttänyt sitä kattavammin kuin aiemmissa lukemissani, ja suuntaus näyttää hyvältä. Kronologisesti Ei-kuori onkin lukemistani uusin, joten kyse lienee kirjailijan ilmaisun kehityksestä. Sekin lupaa hyvää kahta jäljellä olevaa ajatellen, sillä molemmat ovat vielä tätäkin uudempia.

Ei-kuori ei ole kirja, josta Salmisten lukeminen kannattaisi aloittaa. Jos hänen tavastaan tarkastella maailmaa ei pidä, niin silloin tässä tulee luultavasti kertaheitolla yliannos. Oma äitini sattui lukemaan kirjaa ollessaan lapsenvahtina ja halusi sen lainaan, mutta puolustautui toisaalta lukemaansa vastaan sillä, ettei uskonut moisen olevan oikeasti mahdollista. Minä puolestani uskon joka sanan olevan sekä mahdollista että myöskin tapahtuvan joka ikinen päivä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta Salmisen maailma ei ole kaunis, vaan inhorealistinen. Katseensa voi kääntää muualle, vaikkapa kedon kukkasiin, mutta saapuu se syksy sinnekin. Salmisen maailma puolestaan on se, joka paljastuu keväällä lumen ja mädäntyneiden lehtien alta.

Oikeastaan tätä on turha suositella kenellekään. Jos ei Salmisesta tykkää, niin ei varmasti pidä tästäkään. Jos taas tykkää, niin tässä on joka tapauksessa pakollista luettavaa. Vain siitä varoitan, että tämä loppuu todella pahasti kesken! Minä jouduin jarruttelemaan kesken lukemisenkin, jotten ahmaisisi kerralla vaan lukisin ainoastaan silloin kun hetki on sen arvoinen.

Salmisesta tykkäävät myös Salla, Booksy, Joonas ja Janne.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Otava, alkup. 1902, 160 sivua.

Kiinnostuin Pimeyden sydämestä kun Pienessä kirjassa pahuudesta kirjoitettiin pitkät pätkät kirjan keskeisestä henkilöstä, norsunluukauppias Kurtzista. Pimeyden sydän on klassikko. Jos klassikoita ryhtyy lukemaan tietämättä minkä johdosta ne ovat statuksensa saavuttaneet, voi edessä olla ikävä yllätys. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja. Voi sanoa, että onneksi pituus oli vain 160 sivua. Aivan viimeisille sivuille saakka odottelin, milloin Kurtzista kerrottaisiin kaikki se, mihin pahuuskirjassa viitattiin.

Lyhyesti kerrottuna kirjan juoni on seuraava: kertoja Marlow pestautuu epämääräisesti ulkomaisen kauppayhtiön jokilaivan kapteeniksi toiseen epämääräiseen maahan, jonka voidaan aavistella olevan Afrikassa kirjan kannessa olevan kuvion perusteella. Saavuttuaan laivan luokse hän huomaa sen uponneen, ja korjaus kestää kolme kuukautta, koska joku tuntuu vaikeuttavan sitä tahallaan. Laiva saadaan kuntoon ja alkaa matka kohti viidakon uumenissa sijaitsevaa kauppa-asemaa, jolla toimii aiemmin mainittu Kurtz - suorastaan legendaariset mittasuhteet ihmisten kertomuksissa saavuttanut mies. Lopulta Kurtz löytyy ja hän kuolee paluumatkalla, jättäen Marlowille nipun papereita.

Ei kuulostanut kummoiselta, eikä sitä olekaan. Pimeyden sydän on pakko lukea symbolisesti. Lisäksi osa oleellisista faktoista uhkaa jäädä kokonaan hämärän peittoon, koska ne on kirjoitettu tarpeettoman epäselvästi. Yksi tällainen fakta on Kurtzin jumalankaltainen asema alkuasukkaiden keskuudessa kauppa-asemallaan. Minä jouduin lukemaan pahuuskirjan lisäksi myös wikipedia-artikkelin tarinasta, ennen kuin sain siitä edes jotenkin kiinni. Jos olisin ollut vain oman itseni varassa, olisi koko teos jäänyt varsin laimeaksi kokemukseksi. Tämä on jälleen sitä insinöörin kaipaamaa selkeyttä, minä en vain ymmärrä mitä vikaa on selvässä ilmaisussa. Tuoko se kirjalle lisäarvoa, että asia esitetään koukeroisesti?

Ryhtyessään työhönsä Kurtz on ollut idealisti. Hän on lähtenyt matkaan vilpittömin ja hyvin aikein, päämääränä on ollut tuoda sivistyksen valoa villi-"ihmisten" keskuuteen. Lainausmerkit siksi, että alkuperäisväestöä ei juurikaan edes pidetä ihmisinä, vaan korkeintaan jonkinlaisena eläimen ja ihmisen välimuotona. Marlow itsekin ihmettelee, miksi suhtautuu tunteellisesti perämiehensä kuolemaan, alkuasukkaan, jonka kanssa hän on tehnyt työtä melkeinpä yötä päivää parin kuukauden ajan.

Kauppa-asemallaan Kurtz onkin huomannut loistavien puhujanlahjojensa suovan hänelle käytännössä rajattoman vallan alkuasukkaisiin nähden. Hyvät aikomukset saavat jäädä ja hän alkaakin käyttää valtaansa hyväkseen haaliessaan - eli varastaessaan - valtavat määrät norsunluuta. Sen myötä hänen vaikutusvaltansa myös kauppayhtiössä kasvaa, mikä seikka ei ole hänen esimiestensä mieleen, sillä heidän jakkaransahan siinä on uhattuna.

Kurtz ihanteineen symboloi siirtomaavaltaa. Maahan tullessaan aikeet ja puheet ovat olleet kauniita, mutta lähtiessä on jäljelle jäänyt norsunluusta tyhjä maa ja seipäiden päihin tökättyjä alkuasukkaiden päitä. Symbolismia löytyy myös koko kauppayhtiön toiminnasta laajemminkin, ja eiköhän koko matka viidakon uumeniinkin ole tulkittavissa symbolisesti.

Kirjan idea on niin hyvä, että on todella sääli nähdä se kirjoitettuna tällaiseen asuun. Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin. Millaista tuhlausta! Kyllä, uskomme niin tapahtuneen, mutta onko todella kirjailijan mielestä ollut aiheellista jättää se jopa vaille mainintaa, lukijan oman päättelyn varaan? Vai eikö kyse ole prosessista lainkaan? Illalla olet vielä hyvä, mutta hups vain, heräätkin aamulla pahana? Se tarkoittaisi, että kirjailijan näkemys ihmismielestä on sangen pessimistinen: pahuus on läsnä ihan jokaisessa, ja se vain odottaa esiintuloaan. Ja kun se tulee, ei mitään enää ole tehtävissä. Kuulostaa minun korvaani turhan yksioikoiselta.

Jos kuka tämän kirjan kiinnostuu lukemaan, niin suosittelen tutustumaan tarinaan ja symboliikkaan jo ennalta, sillä tavoin lukukokemuksesta tulee varmasti antoisampi. Jos joku on saanut tästä kaiken irti ihan omin avuin ja yhdellä lukukerralla, niin onneksi olkoon! Lukiessani en tästä kauheasti vielä nauttinut, mutta nyt jälkipuintien myötä alkaa kokemuskin parantua. Uusintakierros saattaisi hyvinkin olla antoisa.

Viime aikoina tästä ovat kirjoittaneet myös Morre ja Raisa.

Erik Wahlström: Jumala

Erik Wahlström: Jumala

Suomennos: Leena Vallisaari

Schildts 2006, 282 sivua.

Jumala päätyi luettavakseni epätavallista kautta. Bongasin kirjan nimittäin Hannan kirjamessuostoksia esitelleestä kuvasta, josta en edes erottanut muuta kuin nimen, en kirjailijaa. Nähtävästi on olemassa avainsanoja, jotka saavat minut valpastumaan ja kiinnostumaan jo lähtökohtaisesti, ja tässä oli yksi niistä.

Kirjan kertomus on "kaikille" tuttu, sillä pääosiltaan se löytyy Raamatusta ja se osuus joka ei löydy, on kristinuskon historiaa. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kaikki kerrotaan hauskasti. Kantava idea kirjassa on se, että Jumalakin vanhenee. Vanhan Testamentin aikana Jumala oli vielä nuori ja kiivas, mutta rauhoittuu hiljalleen ja päättääpä lopulta jopa jäädä viettämään leppoisia eläkepäiviä toverinsa Saatanan kanssa.

Läpi tarinan arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael ovat mukana tapahtumissa. Etenkin Vanhan Testamentin aikana heillä on paljon työtehtäviäkin, mutta kirjassa heidän tärkein osuutensa on toimia silminnäkijöinä. He näkevät Jumalan edesottamukset, saavat jopa kommentoidakin niitä varovaisesti, mutta kaiken aikaa he keskenään puntaroivat päätösten merkitystä ja järkevyyttä.

Taivasten valtakunta seuraa ihmiskunnan kehitystä. Alussa sielläkin asustellaan teltassa, myöhemmin taloissa ja lopulta nykyaikaisessa kongressikeskuksessa. Jumalan kaikkivoipaisuus on myös siirretty sivuun siten, että hän kysyy enkeleiltä, mitä on tapahtunut eikä muutenkaan noin vain muuta asioita sellaisiksi, miksi haluaisi. Hän, kuten enkelitkin, esiintyy siis ihmisen kaltaisena, kaikkine heikkouksineen.

Esiin poimitut Raamatun ja historian tapahtumat esitetään siinä valossa, miltä ne olisivat voineet sivustakatsojan mielestä näyttää. Tämä koskee myös syitä. Esimerkiksi Mooseksen lain lukemattomat mielivaltaiset säännöt perustellaan sillä, että niiden todella on oltava mielivaltaisia, sillä jos Jumala säätäisi säännöt järkeviksi, olisi hän itse alisteinen järjelle, ja mikäs jumala se sellainen on, jonka yläpuolella on vielä joku tai jotain? Ainoa todellinen valta on mielivalta, ja siksi Aaronin on siveltävä verta oikeaan korvannipukkaansa eikä vasempaan.

Jumala on hauska kirja. Se on kirjoitettu humoristisesti, mutta toisaalta kuitenkin vakavasti. Vakavasti siltä osin, että nähdäkseni faktoja ei vääristellä. Ainoastaan se, miltä Jumalan hovissa näyttää ja millaisia hahmot ovat, on keksittyä. Toisaalta taustalla voi nähdä myös häivähdyksen kriittisyydestä, etenkin kirkkoa kohtaan. Kuvaus Nikean kirkolliskokouksen kulusta on karua luettavaa, kun ottaa huomioon miten Wahlström kuvaa päätösten tekoa ja kuinka suuri vaikutus niillä on sittemmin ollut.

Tätä voi suositella kaikille, jotka osaavat suhtautua aiheeseen kiihkottomasti.

Lähiseutukirjastomatkailua: Omena

"Isi, koska me mennään taas kirjastoretkelle?" Näin kysyi tyttäreni minulta reilu viikko sitten. Viime viikon lauantai olisi ollut erinomainen päivä, mutta kohtalo oli merkannut sen kalenteriin pyhäinpäivänpunaisella, joten emme yrittäneet tempoa suljettuja ovia. Onneksi maailma ei loppunut tuohon päivään eikä edes jännittävään, monella ykköselläkään merkattuun päivämäärään, vaan koitti vielä uusikin lauantai, jona ainoa kirjastoja koskeva vaikeus liittyisi valinnan vaikeuteen. Jos kesällä nimittäin valitin sitä, että vain kovin harva kirjasto on lauantaina auki, niin nyt ylistän eritoten Helsinkiä siitä, että lähestulkoon kaikki kirjastot olisivat ottaneet meidät auliisti vastaan. Valintamme päätyi kuitenkin Espooseen ja Ison Omenan kirjastoon, joskin valinnan perusteet liittyivät enemmän kyseisen kauppakeskuksen elokuvalliseen viihdetarjontaan.

Olen käynyt Ompun kauppakeskuksessa ennenkin, joskin useita vuosia sitten, mutta kirjastossa en ole tullut piipahtaneeksi. Pidän edelleen tällaista sijoittelua kauppakeskusten yhteyteen erinomaisena, eritoten vuodenaikana, jolloin ulkona liikkuminen ei kauheasti houkuttele.

 

Tilojensa puolesta Entressellä on käynyt paljon Omenan kirjastoa parempi tuuri, sillä se oli saanut ison, yhtenäisen tilan käyttöönsä. Omenan kirjaston tunnusomaisin piirre on se, että se on sijoitettu kauppakeskuksen käytävän eri puolille, ja välissä ei siis ole pelkkä käytävä vaan kuilu. Onneksi sentään kuilun yli johtaa kolmekin siltaa, joten etukäteen ei ole tarpeen tehdä valintaa siitä, haluaako vierailla taidelainaamossa ja aikuisten tieto- ja kaunokirjallisuusosastolla vai haluaako lainata, palauttaa ja tutkia lastenosastoa.

Kumpikin puoli on tilana melko tylsä, sillä sisään tullessa ei etenkään aikuisten puolella näe muuta kuin tasaisessa rivissä pönöttäviä kirjahyllyjä. Ilmeisesti tilaa ei ole aivan niin paljon kuin olisi tarpeen, sillä muunlaiseen sijoitteluun ei liiemmin ole mahdollisuuksia, jollei esillä olevista kirjoista olla valmiita karsimaan. Juuri tästä sijoittelun ahtaudesta johtuen en saanut onnistunutta kuvaa aikaan (lasiset seinät heijastivat niin paljon, että niiden läpi tulos ollut kelvollinen), joudutte siis käyttämään mielikuvitusta ylläolevan kuvan kera.

Mukava yksityiskohta Arvid Järnefeltin teemavitriini. Kuten kuvasta näkyy, oli esillä aika mukavasti iäkkään näköisiä, mutta hyväkuntoisia kirjoja. Sijainti on oivallinen, sillä näyttelyksi saakka näistä ei vielä riitä, mutta silti ovat sopivasti esillä kirjallisuudesta kiinnostuneen yleisön nähtävillä.

Toinen kiinnostava havainto oli itsepalveluvaraushylly. Sen toimintaan en perehtynyt otsikkoa paremmin, mutta näköjään automaatio on asia jota ajetaan yhä enemmän kirjastoonkin. Lainaus- ja palautusautomaatithan ovat jo aivan arkipäiväisiä. Tavallaan tämä vapauttaa kirjaston henkilökunnan "tärkeämpiin" tehtäviin, mutta samalla suuntaus on selvä: kustannukset alas. En oikein tiedä miten tähänkään tulisi siis suhtautua. Toistaiseksi varausten nouto on toiminut oikein hyvin virkailijankin välityksellä, mutta ehkä tässä ei keskiössä olekaan asiakkaan kokemus.

Ihan kiva Omenankin kirjasto siis oli, mutta samanlaista kateusefektiä ei päässyt syntymään kuin Entressen kohdalla. Tilojen avaruus on seikka, jolla on ratkaiseva vaikutus tunnelmaan.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Suomennos: Ulla Lempinen

Atena 2011, 293 sivua.

Päättäessäni lukea tämän kirjan kuvittelin nimessä olevan määreen "pieni kirja" viittaavan sivumäärään, mutta kävikin ilmi, että sivumäärä on ihan normaali, mutta kirja on muuten ulkoisilta mitoiltaan hieman tavanomaista pienempi. Myös käytetty kirjasin näyttää hieman pienemmältä, joten loppujen lopuksi tämä taitaa tekstimäärältään olla ihan tavallinen kirja.

Pahuus on kiehtova aihe, ja siitä riittäisi kyllä käsiteltävää suurempaankin kirjaan. Näyttää siltä, että kiinnostavimpia ovat kysymykset, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta. Sen vuoksi niitä jaksetaankin pohtia vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen. Pahuuden alkuperä on yksi tällainen kysymys. Jo se fakta, että vastaukseksi tarjotaan jotain jumalallista kuten saatana, on epäsuora osoitus siitä, ettei hyvää järkiperäistä selitystä ole. Senpä vuoksi ei Heberleinkään sellaista yritä tarjota, vaan tyytyy tarkastelemaan pahuutta eri kanteilta.

Pahuuden tarkastelu on tehty hyvin. Aluksi määritellään, mitä pahuus on, onko sitä olemassa ja millaisissa muodoissa se esiintyy. Tarkastellaan erikseen tekoja yrittäen selvittää, onko olemassa tekoja jotka ovat puhtaasti pahoja; sellaisia joita ei ole mahdollista perustella minkäänlaisissa - ei edes kaikkein mielikuvituksellisimmissa - tilanteissa. Äärimmäiseksi esimerkiksi tällaisesta otetaan tilanne, jossa ihmiselle annettaisiin valta poistaa kaikki paha maailmasta, mutta sitä varten hänen pitäisi tappaa yksi viaton ihminen. Oikeuttaisiko sekään tätä tappamista? (Isä uhraa poikansa pelastaakseen sillä koko ihmiskunnan. Oletteko ikinä kuulleet siitä tarinasta?)

Sitten siirrytään tarkastelemaan pahan alkuperää. Onko paha kenties lähtöisin ihmisestä itsestään vai ovatko pahoihin tekoihin syyllistyneet vain olosuhteiden uhreja? Jälkimmäinen kysymys pelkistyy osittain kysymykseksi vapaan tahdon olemassaolosta, sillä jos on erotettavissa olosuhteet, joilla ihminen saadaan tekemään pahoja tekoja, niin millä tavoin hänen tahtoaan voi pitää vapaana? Erityisen kiinnostava on luku, jossa kerrotaan pahoiksi leimatuista lapsista.

Loput kirjasta tekeekin yhteisöllisiä havaintoja, mikä näyttää minusta lähestyvän koko alkuperäisen kysymyksen ratkaisua. Yksi luku keskittyy kostoon ja rangaistuksiin, mikä menee hieman ohi itse aiheesta, mutta on hyvin kiinnostava ja sitä tarvitaan tämän yhteisöllisen näkökulman perusteeksi. Yhteisöllisiä havaintoja ovat mm. se, että miehet tekevät sekä rikoksia että pahoiksi luokiteltavia tekoja huomattavasti naisia enemmän ja toisaalta se, miten on luotavissa olosuhteita, jotka saavat aivan tavallisia ihmisiä tekemään pahoja asioita (huomaa, että ei kuitenkaan kaikkia).

Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että pohja pahuudelle rakentuu välinpitämättömyydestä. Sillä, että emme aktiivisesti nouse vastustamaan pahuutta sitä kohdatessamme, annamme sen kasvamiselle ja kehittymiselle hiljaisen hyväksyntämme ja olemme itse niitä syyllisinä pidettäviä sivustakatsojia, jotka eivät tehneet mitään vaikka olisivat voineet.

Yksi kiinnostava huomio on se, miten kirjailija käyttää kaunokirjallista fiktiota edustavia kirjoja perusteluna faktoina pitämilleen asioille. Esimerkit on valittu siten, että lukijan intuitio hyväksyy ne mukisematta, mutta kriittisesti tarkastellen tämä menetelmä ei taida aivan kestää päivänvaloa. Itse lukijana koin kylläkin nämä esimerkit huomattavasti mehukkaampina lukea kuin tositapahtumiin perustuvat oletetut vastineet olisivat olleet, sillä uskon sellaisia tarvittaessa löytyvän.

Tämä on mainio kirja. Se käsittelee aiheensa juuri sopivan perinpohjaisesti ja käytetyt esimerkit ovat kiinnostavia. Suosittelen, mikäli olet ikinä tullut pohtineeksi pahuuden alkuperää!

Kurkkaa myös Hannan mietteet!

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Suomenos: Jaakko Kankaanpää

Avain 2011, 310 sivua.

Kirjamessujen yhteydessä Avain-kustantamon kirjabloggareille järjestämässä tilaisuudessa oli puhumassa myös kaksi ulkomaista kirjailijaa, joista toinen oli Annabel Lyon. Hänen kerrottuaan kirjastaan Aleksanterin opettaja olin täysin myyty jo siinä vaiheessa, kun käsitin kyseessä olevan Aleksanteri Suuren ja Aristoteleen ja että pääosassa olisi nimenomaan Aristoteles. Odotukset kohosivat korkealle, kun kävi ilmi että kirja on jo ehtinyt voittaa palkinnonkin kotimaassaan Kanadassa.

Kaikki ovat kuulleet Aristoteleestä vähintäänkin nimen. Hänen panokseensa filosofian ja muiden tieteenalojen saralla en puutu tässä lainkaan, sillä tiedonhaluisille - joita toivottavasti tämän kirjan lukemisen jälkeen on jälleen lisää - on materiaalia tarjolla yllin kyllin, eikä sen löytämisenkään pitäisi tuottaa vaikeuksia. Tässä kirjassa on otettu häneen aivan toisenlainen näkökulma: unohdetaan saavutukset ja katsotaan, miltä hänen elämänsä olisi mahdollisesti näyttänyt aikalaisten silmin.

Kirjan nykyhetki ajoittuu noin kuuden vuoden ajalle, jonka alussa Aleksanteri oli 13-vuotias ja lopussa hän oli jo Makedonian kuningas. Aleksanterin isä kuningas Filippos on tuntenut Aristoteleen jo nuoruudessaan ja on kutsunut tämän opettamaan poikaansa, tulevaa kuningasta. Aristoteles suostuu pyyntöön ja törmää Aleksanteriin sattumalta, tietämättä kuka tämä on. Filosofi kiinnostuu erikoisesta pojasta, joka tuntuu tiedostavan hämmästyttävän hyvin sen, millaisia vaatimuksia kuninkuus tulee hänelle asettamaan. Tulevaa kuningasta ei opeteta samalla tavoin kuin muita oppilaita, ja sen joutuu Aristoteleskin oppilaansa pyynnöstä myöntämään.

"Nykyhetken" lisäksi kirjassa käydään mm. Aristoteleen lapsuudessa ja hänen opiskeluajassaan Akatemiassa. Minua itseäni olisi kovasti kiinnostanut Platonin ja Aristoteleen suhde, jota ei valitettavasti käsitelty juurikaan, vaan opiskeluajasta kerrottiin vain vaiheesta, jolloin Platon oli muualla opettamassa sisilialaista kuninkaallista jälkikasvua. Kun historiallisesta tiedemiessuuruudesta halutaan piirtää henkilökuva, ovat nämä katkelmat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan oleellisen tärkeitä. Minkähän takia onkin niin vaikea muistaa, että antiikin ihmisetkin ovat olleet lapsia?

Aleksanterin opettajan eittämätön vahvuus on siinä, että se on kirjoitettu hyvin arkipäiväisellä kielellä. Kun kuvataan ihmisen arkea, niin oikeasti siihen kuuluu kusta, paskantamista ja naimista, ja kukin näistä elementeistä on läsnä myös kirjassa. Miesten välisiä seksisuhteita ei ole mitenkään kaunisteltu pois, samoin kuin ei teini-ikäisiä prostituoitujakaan tai Aristoteleen fiktiivisen opettajan Illaioksen mieltymystä pikkupoikiin.  Kautta koko kirjan saamme myös katsauksen Aristoteleen seksielämään. Miten voisikaan päästä lähemmäs häntä ihmisenä kuin tilanteessa, missä suuri filosofikin joutuu lorottelemaan pottaan, koska lääkintäteltan väkeä ei päästetä ulos juuri ennen taistelun alkua?

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Golden Mean, joka kääntynee parhaiten kultaiseksi keskitieksi. Kirjan filosofinen anti typistyy kokolailla tuohon ainokaiseen käsitteeseen, jota Aristoteles yrittää Aleksanterille opettaa. Sinänsä on hauska ajatella, että jos oppilas olisi ottanut onkeensa, niin tuskin olisimme koskaan hänestä kuulleet sivumainintaa enempää, eikä hänen nimeensä olisi ikinä liitetty määrettä "Suuri". Keskitien kulkeminen sopii siis filosofille, muttei välttämättä kuninkaalle, mikäli tarkoitus on pysyä historian lehdillä vielä yli 2000 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Kirjan idea on kerrassaan erinomainen, eikä toteutuskaan ole hullumpi. Myös suomentaja ansaitsee kiitokset, sillä ihmisten suuhun laitetut sanat ja kieli on juuri niin arkipäiväistä kuin kirjailija kuulosti halunneenkin. Odotukseni olivat korkealla, mutta en saanut niille aivan täysin vastinetta. Kenties odotuksiini kuului jokin suuri viisaus filosofilta, joka jäi nyt saamatta. Siltä osin vika on odotuksissa, sillä tässähän nimenomaan oli määrä kuvata ihmistä, eikä hänen saavutuksiaan. Myöskään "vielä yksi kappale" -ilmiötä ei tullut, mitä sitäkin olin odotellut. Ehkä tämä olisi ollut parhaimmillaan riisuttuna kaikista odotuksista. Olisi pitänyt hyljätä kansipaperi kokonaan ja tarttua pelkkään puhtaanvalkoiseen kirjaan sellaisenaan, ja sitten yllättyä positiivisesti.

Vilkaise ihmeessä myös mitä Salla, Susa, Katja ja Marjis kirjasta tuumivat!

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Gummerus 2011, 438 sivua.

Gourmet'n yhteydessä lupailin jo antavani Vimmalle toisenkin mahdollisuuden, ja siinä vaiheessa tiesin sen tarkoittavan tätä kirjaa. Gummeruksen sivuilla kuvaillaan Vimmaa "etelähelsinkiläiseksi kirjailijaksi, kolumnistiksi ja epikurolaiseksi hedonistiksi". Siinä valossa Raksan aihepiiri kuulostaa erikoiselta, mutta toki esittelytekstikin jatkaa näin: "Viime aikoina hän on joutunut myös oikeisiin töihin rakennusalalle." Tämä tieto omakohtaisesta kokemuksesta rakennusalalta onkin elintärkeä koko kirjan uskottavuuden kannalta.

Noin 30-vuotias Sami on projektipäällikkönä remonttifirmassa, jonka toimitusjohtaja juuttuu kiinni tuuletusikkunaan yrittäessään paeta poliisiien kera paikalle saapunutta verotarkastajaa. Noutaessaan sorkkarautaa, jolla johtaja saataisiin vivuttua irti ikkunasta, hän tajuaa jääneensä samalla hetkellä työttömäksi. Miettiessään yön yli työtarjousta toisesta aivan yhtä epärehelliseltä vaikuttavasta firmasta tuleekin toisaalta vastaan jotain täysin yllättävää: remonttifirma, joka ei pyrikään kusettamaan asiakkaitaan vaan toimimaan oikeasti rehelliseltä pohjalta. Päälle päätteeksi firman nokkamies ei olekaan mies, vaan alle 30-vuotias nainen.

Tällainen on kirjan lähtöasetelma, eikä liene suuri yllätys miten tapahtumat tuosta aluksi jatkuvat. Vimman luoma kuva remonttifirmojen toiminnasta ei todellakaan ole ruusuinen. Vaikuttaa siltä, kuin koko ala koostuisi pelkästään huijareista; ainoastaan huijausten kohteet vaihtelevat. Jossain firmassa ne ovat asiakkaita, jossain toisessa veroviranomaisia ja kolmannessa alihankkijoita ja yhteistyökumppaneita. Lopuissa ne ovat näitä kaikkia kolmea. Tämän luettuani ei todellakaan tee mieli teettää minkäänlaista remonttia. Miten kukaan voisi sellaiseen uskaltautua muuten kuin pakon edessä tai istuen niin korkean rahakasan päällä, ettei yksi remontti siinä paljon puristele. Sen vuoksi Hyperborea - se rehellinen firma - onkin täsmälleen sitä, mitä lukija haluaakin nähdä.

Raksa on yksinkertainen kirja. Yksi ainoa kertoja kertoo tapahtumia kronologisessa järjestyksessä, ja mitään symboliikkoja on turha yrittää etsiä. Jos Gourmet toi mieleen Juha Vuorisen ja Juoppohullun päiväkirjat, niin sama mielleyhtymä tuli tästäkin. Tyylissä ja kerronnassa on jotain yhteistä.

Kirja kärsii myös pienistä uskottavuusongelmista. Koska teksti tulee päähenkilön äänellä, niin on selvää, että hänellä on melko hyvä yleissivistys, mikä ei kauhean hyvin istu Samin henkilökuvaan. Vimma on kylläkin saattanut omilla toimillaan osoittaa, että tällainen henkilö on täysin mahdollinen, mutta tuo ensimmäisessä kappaleessa lainaamani kuvailu ei oikein vastaa stereotyyppistä käsitystä rakennusalan työntekijöistä. No, tämä voidaan vielä laittaa oman ennakkoluuloisuuteni piikkiin. Sen sijaan sitä ei voida, että Sami ei kaikesta päätellen tiedä mitään Chez Dominiquesta. Toisaalla kirjassa hän tuntee Helsinkiä niin hyvin, että osaa sijoittaa ihmiset kartalle heidän puhetapansa mukaan, on ravannut vanhempiensa mukana "jäykistelyhienoissa" ravintoloissa, on töissä alle puolen kilometrin päässä, eikä silti ole kuullutkaan kaupungin hienoimmasta ravintolasta? Ei mene läpi.

Kohtalaisen suuresta sivumäärästään huolimatta Raksa oli varsin nopealukuinen. En ollut kirjasta mitenkään haltioissani, mutta joudun nöyrtymään tosiasioiden edessä: "vielä yksi kappale" -ilmiö oli vahvasti kuvassa mukana. En todellakaan jaksaisi montaa tällaista kirjaa peräkkäin, mutta kevyenä välipalana, jossa ei tarvitse ajatella lainkaan, Raksa toimii yllättävän hyvin. Olkaa siis varoitetut että suositellut, lopullinen tykkääminen menee kunkin mieltymysten ja varmaan mielialankin mukaan. Minä palaan Vimmaan vielä joskus, kun haluan lukea, mutten ajatella.