Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe

Atena 2011, 407 sivua.

Radleyn perhe asuu pienessä englantilaiskylässä yrittäen olla kuten kaikki muutkin. Normaalius on heille tavoiteltava itseisarvo, jonka perusteella hankitaan auto, talo, sisustus, vaatteet ja kaikki muukin asiaankuuluva. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kaksi teini-ikäistä lasta, mutta koiraa ei ole, onneksi. Koira ei nimittäin perheessä viihtyisi, sillä eläimet pelkäävät vaistomaisesti vampyyreja. Vanhemmat ovat pidättäytyjiä, vampyyreja, jotka eivät juo verta. Se on kaikkein vaikein tie, ja samalla eniten vastoin vampyyrin luonnetta. Vanhemmat ovat pidättäytyneet niin pitkään, että lapset luulevat olevansa ihmisiä. Ihmisiä, jotka saavat ihottumaa auringonvalossa ja joilla on suuria vaikeuksia nukkua öisin. Ja jotka eivät koskaan ole kuulleet linnunlaulua muualta kuin telkkarista.

Tällainen on perusasetelma Atenan uutuuselokuvassa, ei kun siis -kirjassa Radleyn perhe. Kirjan tapahtumat sijoittuvat muutaman päivän ajalle, eikä lukijalle tuota vaikeuksia arvata, että noiden päivien aikana lapsetkin tulevat pääsemään selville todellisesta olemuksestaan. Kunnon elokuvaan kuukuu sekin, että vanhemmat joutuvat kohtaamaan uudestaan sen elämän, jonka he koettivat vuosia sitten jättää taakseen.

Ensimmäiset kolmisensataa sivua kirjasta on ihan viihdyttävää luettavaa. Itse en omaa juurikaan kokemusta vampyyrikirjallisuudesta, joten en osaa ottaa kantaa siihen onko "arki" samaa huttua kuin kaikissa muissakin vampyyrikirjoissa vai onko ote yhtä virkistävän tuntuinen miltä se noviisilukijan silmin näyttää. Kokemukseni vähäisyydestä huolimatta minusta tuntuu, että kaikissa vampyyritarinoissa on erilaiset "säännöt". Tarkoitan sitä, näkyvätkö vampyyrit peilistä, miten he suhtautuvat päivänvaloon, ovatko he kuolemattomia, miten vampyyriys tarttuu jne. Tässä kirjassa säännöt on viilattu juuri tarinaa tukeviksi, mitä pidän tavallaan heikkoutena, koska periaatteessa vampyyrit ovat aina samoja, mutta kuitenkin joka kerta erilaisia. Eikö asiasta voisi löytyä konsensusta?

Sitten ne viimeiset sata sivua. Kirjailija on selvästikin ollut toiveikas kirjansa filmatisoitumisen suhteen, sillä loppu tapahtuu täsmälleen tylsämielisen hollywood-elokuvan sääntöjen mukaan. Se on harmi, sillä tällaiset loput toimivat juuri päinvastoin kuin draaman kaari vaatisi. Tarinassa on huipennuksen paikka, mutta nyt siihen on sijoitettu jotain aivan muuta, jotta kirja sopisi elokuvakäsikirjoitukseksi sellaisenaan. Lukija toivoo jonkinlaista oivallusta, yllätystä jota ei tullut ajatelleeksi lainkaan, mutta sen sijaan saakin jotain triviaalia, mitä osasi pelätä jo monta sivua aiemmin.

Olen niin pettynyt tarinan loppuun, että voisin jopa suositella kirjan lopettamista kesken viimeistään sivun 350 kohdalla; siihen saakka lukeminen on vielä ollut mukavaa. Olin jo valmistautunut kirjoittamaan ylistävää arvostelua ja mietin mihin kohtaan kirja mahtaa sijoittua vuoden top 10-listallani. Suurin osa kirjasta on siis ok, mutta jälkimaku ei huimaa päätä. Ne lukijat, jotka jaksavat katsoa hollywood-takaa-ajot loppuun saakka, voivat lukea loppuun asti ja varmasti pitävät lukemastaan. Muut suhtautukoot varauksella, ainakin teitä on varoitettu!

Mainittakoon vielä, että kirja on jo nyt myyntimenestys, ja sen oikeudet on myyty ties kuinka moneen maahan. Kauppa tällä kirjalla takuulla käy eikä rahantuloa voi estää. Sen takia niitä elokuviakin tehdään aina samalla kaavalla.