Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Tommi Liimatta: Jeppis

Tommi Liimatta: Jeppis
Like 2014
Sivuja: 496

Olen lukenut aiemmin neljä Liimatan romaania, joista varsinkin viimeisin Rautanaula oli erinomainen. Sen vuoksi odotin tätäkin kirjaa innokkaana, tietämättä mitä olisi luvassa, mutta tietysti toivoen jotain samansuuntaista kuin viimeksikin. Odotuksiini ei vastattu, vaan Jeppis on jotain aivan toisenlaista, eli omaelämäkerta ala-asteen ajalta.

Kirja alkaa elokuussa 1983, Tommin koulun alkua edeltävänä päivänä ja päättyy toukokuuhun 1987, viidennen luokan viimeiseen päivään. Kerronta etenee kuukausi kerrallaan, asioita Tommin näkökulmasta tarkastellen. Tärkeimpinä ovat luonnollisesti koulu ja kaverit - ne kaksi juttua, jotka poikien elämän tuppaavat täyttämään.

Itse olen pari vuotta Tommia vanhempi, joten odotin melko tukevaa nostalgiapläjäystä, ja kieltämättä sellaisen sainkin. Takakannessa kirjaa tituleerataan mm. hevinkuunteluromaaniksi, mikä tarkoittaa lähinnä Kiss-yhtyettä. Se oli minunkin suosikkini vähän aikaa, eli biisit, bändin jäsenet ja lehdistä irrotetut ja sinitarralla seinään kiinnitetyt julisteetkin muistuvat hyvin mieleen. Liimatta on kuitenkin jaksanut luetella yksityiskohtia juuri sillä samalla innolla, joka pikku-Tommillakin oli, mikä puolestaan on melko paljon enemmän kuin lukijan mielenkiinto vaatisi. Toki tämä täytyy laskea autenttisuuden piiriin, mutta minulle olisi kyllä vähempikin riittänyt. Voin vain kuvitella, miltä ne kaikki Kiss-detaljit kuulostavatkaan sellaisen korvaan, joka ei ole bändistä koskaan innostunut.

Tämänkaltaisesta kertomuksesta odottaisi aluksi jotain dramaattista tapahtumaa, mutta melko pian osaa jo arvata, ettei sellaista ole luvassa. Näitä odotuksia on kyllä takakannessa tehokkaasti suitsittu, mikä onkin paikallaan, sillä odotusten osoittautuminen tyhjiksi vasta 400 sivua luettuaan olisi melkoinen pettymys.

Henkilöhahmot jäävät kovin ohuiksi. Niinkin tärkeät ihmiset kuin Tommin vanhemmat sivuutetaan hyvin kevyellä käsittelyllä. Suurimman osan ajasta en esim. ollut selvillä edes siitä, käykö Tommin äiti töissä.

En oikein syttynyt tästä kirjasta missään vaiheessa. Siitä kielii sekin seikka, että kyseessä on kirja, jota olen blogiaikanani lukenut kaikkein pisimpään. Lukeminen ei ollut millään muotoa epämieluisaa, mutta myöskään vetoa ei löytynyt. Sen vuoksi tulin lukeneeksi vain lyhyitä pätkiä kerrallaan, ja kirjanmerkki eteni kovin hitaasti.

Loppukin koitti aikanaan, mutta voisi sanoa, että juuri siinä vaiheessa kun tapahtumat alkoivat muuttua kiinnostavammiksi, tyttöjen astuessa kuvaan mukaan. Tai no, eihän siinäkään välttämättä mitään mullistavaa olisi ollut, mutta erilaista sentään lumilinnoihin, Kissiin ja polkupyöräkrossailuun verrattuna.

Jälkimakuna sanoisin, että kyllä tälle paikkansa on, mutta vähempikin olisi riittänyt.

Tommi Liimatta: Rautanaula

Tommi Liimatta: Rautanaula
Like 2013
Sivuja: 239 

Olen lukenut aiemmin kolme Liimatan romaania, mm. Aksen Sunnarborgin hymyn, jonka kansi on kaikessa mitäänsanomattomuudessaan jäänyt parhaiten mieleen kaikista blogini aikana lukemista kirjoista. Nuo kolme aiempaa romaania ovatkin liittyneet toisiinsa juurikin tuon mainitun Aksel Sunnarborg -nimisen henkilön kautta, mutta Rautanaula on aivan irrallinen teos.

Mielikuvani mukaan Liimatan sanankäyttö toi jo Nilikissä mieleen Jari Tervon ja Arto Salmisen. Samaa tietä hän on jatkanut edelleen, mikä onkin ollut hyvä valinta. Minusta häntä voi edelleen mainita mainittuihin herroihin, mutta Liimatta kulkee kyllä omaa polkuaan eikä kumartele kenellekään. Parin sivun mittainen kuvaus intiimin kanssakäymisen rupeamasta on todellista verbaalista ilotulitusta, ja tällä kertaa ilmaus on oikeutettu.

Kirjan päähenkilö Kai Malmirinne on myyntimies, ja vieläpä monella tapaa menestyksekäs sellainen. Hän matkustaa paljon, mutta ei juurikaan joudu viettämään öitään yksin. Halukasta seuraa on jo odottamassa useimmilla paikkakunnilla, ja vaikkei olisikaan, niin sujuvasanaiselle miehelle ei tuota vaikeuksia löytää sitä muutenkaan.

Lapsia Kailla ei ole, mutta kotona odottaa vaimo Raisa. Tai odottelisi yleensä, sillä Kain palatessa työmatkalta on talo tyhjänä, eikä mitään merkkiä siitä, minne vaimo on kadonnut. Ennen pitkää alkaa ilmestyä kirjeitä, jotka eivät kuitenkaan auta karkulaisen jäljille pääsemisessä.

Ei tätä jännityskirjaksi tai dekkariksikaan oikein voi kutsua, vaikka Raisan katoaminen tietysti muodostaakin kirjan juonen. Tarina on oikein onnistunut, ja vaikka loppuratkaisu onkin ehkä mahdollista arvata, niin en usko sen kovin aikaisessa vaiheessa onnistuvan keneltäkään. Tämä toimisi pelkän juonenkin varassa, mutta Liimatan sanankäyttö täydentää kokonaisuuden oivalliseksi yhdistelmäksi. En epäröikään todeta, että Rautanaula on kirjailijan romaaneista paras.

Toivon hartaasti, ettei Liimatta jää tämänkään jälkeen lepäilemään laakereillaan, vaan jatkaa kirjoittamista. Täältä ainakin löytyy yksi innokas lukija!

Tommi Liimatta: Muovikorvo

Tommi Liimatta: Muovikorvo

WSOY 2007, 158 sivua.

Muovikorvo kuuluu samaan sarjaan Aksel Sunnarborgin hymyn ja Nilikin kanssa, sijoittuen niiden väliin. Kaikille kolmelle on yhteistä se, että ne liittyvät jollain tapaa Aksel Sunnarborgiin. Muovikorvossa ja Nilikissä häntä ei esitellä, mutta vaikka onkin vain sivuosassa, niin jos hänet aiemmasta kirjasta tuntee, niin ei joudu ihmettelemään hahmon irrallisuutta muusta sisällöstä.

Muovikorvossa on jälleen eri päähenkilöt, vaikka Aksel ja enonsa Gunnar ovatkin kuvassa mukana. Nyt tarkastellaan Gunnarin kotiseudulla asuvia naapuruksia; erikoista taiteilijaa Huuskos-Ekiä ja hänen naapuriaan Eetviä aikuisine poikineen. Naapuruksilla on jotain epämääräistä kränää keskenään. Kirjan edetessä välien historiaa valotetaan pikkuhiljaa, ja lopussa kaikki langat solmitaan yhteen tavalla, josta pidin kovasti.

Tavalliseen tapaani luin lyhyydestään huolimatta tämänkin kirjan lyhyissä pätkissä, mikä ei ollut hyvä asia. Tätä lukiessa saisi nimittäin olla kaikki kerralla tuoreessa muistissa, muuten kappaleista jää kovin irrallinen jälkimaku. Joukossa onkin pätkiä, jotka eivät juoneen liity kuin etäisesti, pysyen sentään jollain tapaa aihepiirissä.

Liimatan kieli on miellyttävää luettavaa, ilmaisussa on viehätystä. Sen sijaan sisältönsä puolesta tämä ei sijoitu elämän sileälle puolelle, vaan mukana on melkoisen epämiellyttäviä tapahtumia. Nilikin mainitsin tuovan mieleeni Jari Tervon ja Arto Salmisen, ja tämän yhteydessä kävi samoin, tosin Tervosta muistuttaa vain se tapa, jolla juoni suppenee lopussa yhteistä nimittäjäänsä kohti.

Etenkin tämä pokkariversio on pieni kirja mitoiltaan, mutta kansien välissä oleva osuus ylittää ulkomuodon reilusti.

Kansista puheenollen, kaikissa kolmessa on täysin eri tyyliset kannet, eikä yksikään ole kovin häävi. On tietysti hyvä yrittää jotain muuta edellisen epäonnistuttua, mutta se ei automaattisesti tarkoita parannusta :)

Muovikorvon päällä ovat seisoskelleet myös Kirjavinkkien Hannu, koira helvetistä ja Ibdrahim.

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

Tommi Liimatta: Aksel Sunnarborgin hymy

WSOY 2004, 321 sivua.

Kirjaahan ei tunnetusti saisi tuomita kansien perusteella, mutta tämän opuksen kohdalla tekisi mieli. En ole kuunaan nähnyt tylsempää kantta, eikä olekaan ihme, ettei sen suunnittelijaa mainita lainkaan. Tämän rinnalla Valtion talousarvioesityskin näyttää ihan pirtsakalta keltaisine kansineen. Niin ja onhan siinä se leijonakin.

Aksel Sunnarborgin hymy on tyhjäntoimittajan tarina. Luin joku aika sitten Liimatan kirjan Nilikki, jossa ei ollut juonta. Tässä ei ole sen enempää, ja kirjat ovatkin kytköksissä toisiinsa, sillä Nilikin päähenkilö Matinlassi esiintyy tässä ja vastaavasti Nilikissä oli oma katkelmansa Akselista. Ihmettelin sen katkelman irrallisuutta, mutta tämän luettuaan lukijaa kiinnostakin mitä Akselille kuuluu pikkuisen myöhemmin.

Jos Nilikissä ei ollut juonta, niin Akselissa ei ole sitä senkään vertaa. Kirja kattaa noin neljän vuoden mittaisen pätkän nuoren miehen elämästä, joka ei tee mitään. Hän on työtön, ei ole opiskellut lukion jälkeen eikä aiokaan opiskella. Työtkään eivät kiinnosta, ja tyttöystävänsä kanssa hän asuu lähinnä siksi, että asuminen on halvempaa kahdestaan kuin yksin. Tapahtumallisia kohokohtia ovat kaksi käyntiä Kajaanissa sedän luona ja kirjan lopussa oleva matka Prahaan. Jotkut tapahtumat ovat sellaisia, että lukija odottaa niistä syntyvän viimein jotain, mutta odotus on turha. Yksi on sentään ylitse muiden: kirjan alussa kerrotaan Akselin esi-isästä, joka yrittää laajentaa viljelysmaitaan laskemalla järven pintaa kaivamalla uuden laskuojan. Laskihan se pinta, 14 metriä. En osaa päättää onko hyvä vai huono asia se, että tapahtuma on todellinen, kuten artikkeli Hiisijärvestä kertoo. Hauska yksityiskohta kirjassa Sunnarborgin suvusta se joka tapauksessa on.

Näin tapahtumaköyhästä tarinasta ei olisi kirjaksi asti, jollei Aksel muistelisi menneitä ja toisaalta kuvittelisi, mitä kulloinkin voisi tapahtua. Kiinnostuin Liimatasta ensimmäisen kerran juuri sen vuoksi, miten hyvin hän kuvaili kymmenvuotiaiden poikien edesottamuksia Valhe & Viettelys -kirjan novellissaan. Tässä on nähtävissä samoja elementtejä, ja se laskettakoon kirjan vahvuuksiin. Liimatan kirjoitustyylissä on yhtäläisyyksiä Arto Salmisen kanssa, mutta Salmisen ykköspaikka ei ole uhattuna.

Jos alussa lyttäsinkin kirjan kannen (tosin aiheellisesti), niin arvatenkin se on sa harkittua, köyhdytettyä ulkoasua, joka puolestaan omalta osaltaan kuvaa Akselin sielunmaisemaa. Ulkoasun köyhyys jatkuu kirjan sisälläkin, sillä se on jaettu muutaman sivun mittaisiin kappaleisiin, mutta noita kappaleita ei ole merkitty millään tavalla. Niillä ei ole nimiä eikä numeroita, ja poikkeuksellisesti uusi kappale alkaa heti sivun yläreunasta, eikä alempaa kuten yleensä on tapana. Vain kertomusvuoden vaihtuessa on käytetty tavallista tapaa tyhjine vasempine sivuineen ja alempaa alkavine teksteineen. Nämä ylhäältä alkavat kappaleet tuntuvat varsin oudoilta aluksi, eikä heti olekaan edes selvää, millaisesta tauosta oikein on kyse.

En pysty suosittelemaan tätä varauksetta, mutta jotain mielenkiintoa kirjassa on. Matinlassi oli minusta kiinnostavampi hahmo, ja näiden kirjojen välissä on julkaistu vielä Muovikorvo, joka ilmeisesti kertoo Akselin sedästä Gunnarista. Täytyy minun sekin vielä lukea. En kauhistuisi myöskään sitä, jos Liimatta vielä jatkaisi sarjaa edelleen.

Tommi Liimatta: Nilikki

Tommi Liimatta: Nilikki

WSOY 2009, 179 sivua.

Tommi Liimatan nimi pääty tietoisuuteeni Valhe & Viettelys -kirjasta. Kävin heti sen luettuani kirjastossa vilkaisemassa, mitä Liimatalta olisi hyllyssä, ja mukaani tarttui Nilikki. Tarkoitu oli lukea se vasta epämääräisesti  myöhemmin, mutta uteliaisuus vei voiton.

Eletään vuotta 2001, ja Lahden doping-käryt ovat uutisissa. Tapahtumapaikkana on Rovaniemi, missä Matinlassi-niminen nuorukainen hankkii elantoaan tavoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hän ajaa mm. pimeää taksia ja myy ihmisille sekä laillisia että laittomia päihteitä. Tärkeä osa elannosta tulee siis baarien sulkemisajan jälkeen ja tietysti niiltä, jotka eivät anniskelupaikkoihin pääse lainkaan, syystä tai toisesta.

Oikeastaan kirjassa ei ole juonta lainkaan; ainoastaan seurataan Matinlassin elämää jonkun aikaa. Mieleen tulevatkin vahvasti Arto Salmisen kirjat, sillä päähenkilö on samankaltainen kanssaihmisten hyväksikäyttäjä kuin vaikkapa Ei-kuoressa. Myös Liimatan kirjoitustyylissä ja kuvailutavassa on yhtäläisyyksiä Salmiseen. Toinen mielleyhtymä tuli Jari Tervosta, hänen Rovaniemi-kirjoistaan, eikä pelkästään tapahtumapaikan vuoksi.

Matinlassin lisäksi yhdessä välikappaleessa seurataan hetken aikaan Aksel Sunnarborgia Tampereella. Oletettavasti henkilö on sama kuin kirjailijan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy, mutta hänen osuutensa tässä kirjassa jää tyystin hämärän peittoon. Matinlassi kyllä tuntee hänet ja katkelma sopii kirjan tyyliin, mutta kokonaisuuden kannalta osuus on erikoinen.

On luonnollista, että jos vertailukohtana ovat Salmisen ja Tervon kaltaiset jättiläiset, niin kirjan on onnistuttava hyvin tuntuakseen yhtään miltään. Nilikki onnistuukin, mutta jää silti auttamatta verrokkien varjoon. Liimatan tekstistä puuttuu Salmisen kirjoista tuttu yhteiskuntakritiikki. Henkilö toimii samankaltaisesti ja sitä on hauska lukea, mutta kuvaus ulottuu pelkästään henkilöön, eikä laajene edustamaan  koko yhteiskuntaluokkaa. Uskon silti etenkin Salmisen ystävien löytävän tästä lohtua sitten kun koko tuotanto on luettu, mutta eihän se sama asia ole. Tervoon vertaus on etäisempi, enkä uskalla tarjota Liimattaa hänen korvikkeekseen.

Minulle jäi sellainen tuntu, että se mainittu Aksel Sunnarborgin hymy olisi pitänyt lukea ensin, ja mahdollisesti välissä oleva Muovikorvokin, mikäli se kuuluu samaan sarjaan. Sitten vasta tämä, ja näiden kaikkien jälkeen siirtyminen Salmisen tuotantoon muodostaisi otaksuttavasti nautitavan kokonaisuuden. Minulla järjestys on sekalainen, mutta aion ehdottomasti lukea tuon Liimatan esikoisenkin.

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 184 sivua.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan novellia eri kirjailijoilta. Yhdistävä teema on nimen mukaisesti pettäminen, mutta ei pelkästään parisuhdemielessä. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen novelissa Kirje Lethelle on pettäjänä päähenkilön muisti. Hän kärsii erikoisesta muistisairaudesta, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia kuin parin tunnin päähän, mutta sen sijaan "muistaakin" tulevaisuuden. Seurauksena on varsin erikoinen asetelma eritoten kun kaksi tällaista potilasta kohtaa. Kyllähän se muisti kieltämättä pettää, mutta päällimmäinen teema on eittämättä siinä erikoisessa muistamisessa.

Tommi Liimatta oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon kirjailija. Hänen novellissaan Venenäyttely on pääosassa muutama alakoululaispoika 80-luvulla. Olen itse ollut juuri samanikäinen samana aikana, ja Liimatta onnistuukin verestämään aivan tavallisia muistoja todella mahtavalla tavalla. Tytöille tämä luultavasti on vierasta tekstiä, mutta kaupunkilaispojille sitäkin tutumpaa. Liimatan nimi nousi kertaheitolla lukulistalleni.

Tuija Välipakan novelli Itkevä Samettiruusu on on teemaltaan sitä tavallista parisuhdepettämistä, mutta mukana on myös pariskunnan tytär, ja asetelma muodostuukin virkistävän yllätykselliseksi.

Oikeastaan vain Tiina Raevaaran tarina meni minulta yli hilseen, muut olivat keskenään mukavan erilaisia ja arvatenkin kirjoittajiensa näköisiä. Tälle väitteelle minulla ei tosin ole tukea kuin Lymin ja Jääskeläisen kohdalla, ja vain yhden kirjan verran kummaltakin. Ihan mukavaa luettavaa tämä oli, mutta väistämättä vain välipala, kuten novellikokoelmat kaikessa lyhyydessään tuppaavat olemaan.

Pettämistarinoita ovat lukeneet myös Maria, Jenni S., Susa ja Linnea.