Näytetään tekstit, joissa on tunniste Demick Barbara. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Demick Barbara. Näytä kaikki tekstit

tiistai 20. syyskuuta 2011

Barbara Demick: Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa
Suomennos: Antti Immonen
Atena 2011, 422 sivua.

Pohjois-Korea on on kiinnostava maa. Ei siinä mielessä, että haluaisin sinne matkustaa tavanomaiselle turistimatkalle, vaan siinä, että se voi vielä nykypäivänäkin olla olemassa. Useimmat ovat kuulleet siitä, miten suljettu maa se on ja toisaalta propagandakoneiston Kim Jong-ilin nimiin merkitsemistä saavutuksista. Ulkomaalaisia päästetään vain pääkaupunki Pjongjangiin ja sielläkin mukana on aina vähintään yksi esiliina. Mutta millaista maassa on tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Millaista on arki Pohjois-Korean Korsossa, siis kaupungissa tai kylässä josta ulkomaalaiset eivät ole edes kuulleet? Siihen Suljettu maa antaa vastauksen.

Kirjailija on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja haastatellut siellä lukuisaa joukkoa Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Itse hänkään ei ole nähnyt sitä Pjongjangista annettua näyteikkunakuvaa kummempaa, ja siksi ihmisten omakohtaiset kertomukset ovatkin avainasemassa. Käytännössä loikkarit ovat ainoa mahdollinen tietolähde, sillä hallituksen ja eritoten Kim Jong-llin kritisointi tietäisi automaattisesti vankileirituomiota ja luokitusta viholliseksi - seikka jota ei ole mahdollista korjata.

Läpi kirjan seurataan kuuden ihmisen vaiheita lähes kaunokirjalliseen tapaan. Jokainen väli on kuitenkin tilkitty tiedolla, ja kirjailija onkin saanut hyvin nivottua mukaan historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta saakka, joskin varsinaisestihan tapahtumat ovat alkaneet Korean sodasta. Kertomuksen kohteena olevat ihmiset ovat taustoiltaan kovin erilaisia. On seurusteleva pariskunta, joiden perheet ovat aivan päinvastaisissa asemissa keskenään. On nainen, joka uskoo Pohjois-Korean olevan suorastaan Eedenin puutarha ja hänen kapinallinen tyttärensä. On isänsä hylkäämä poika, joka joutuu elättämään itse itsensä muiden katulasten joukossa. On nuori, uhrautuvainen lääkäri. Kiinnostavin henkilöistä on rouva Song, joka uskoi asuvansa paratiisissa, mutta näkee lopulta todellisuuden.

Kirjassa on lukemattomia pieniä juttuja, jotka olisi mukava mainita täällä. Yritän malttaa mieleni ja jättää uusillekin lukijoille tilaisuuden taivastella niitä omia aikojaan. Kokonaiskuvana minulle tulivat mieleen vankileirikuvaukset. Koko maa on kuin yhtä valtavaa vankileiriä. Yhtäläisyyksiä on havaittavissa useita. Maa on ainakin yhtä suljettu kuin vankila; sen muurien ulkopuolelle ei mennä, ja vierailijat käyvät vain tarkasti rajatussa paikassa ollen alati vartijoiden valvovan silmän alla. Oikeudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin muun maailman, koskien myös tiedonkulkua ja liikkumista vankilan, eikunsiis maan alueella. Kovennettuun rangaistukseen voi joutua pienimmästäkin rikkeestä. Kansalaisilla on työvelvoite, mutta heille ei välttämättä makseta siitä lainkaan palkkaa, tai jos maksetaankin, on se määrältään mitätön ja palkkaa voi käyttää vain valtion omistamissa myymälöissä (joissa ei ole juuri mitään), tai tietysti mustassa pörssissä.

Kirjaa lukiessani käsitin myöskin sen, että jos Pohjois-Korean kaltainen valtio ylipäätään on olemassa, niin se ei juuri voi olla muunlainen. Kansalaisten on pakko olla äärimmäisen tiukan kontrollin alla ja erityisesti tiedonkulku on estettävä, sillä muuten vallankumous olisi vain ajan kysymys. Nälänhätä on asia, joka tuntuu äkkiseltään ajatellen typerältä. Miksi näännyttää kansalaisiaan nälkään, jos tilannetta voisi helposti parantaa tekemällä pieniä myönnytyksiä ulkovalloille. Mutta vastaus tuli jo edellä: pienet myönnytykset johtavat suoraan koko hallinnon romahdukseen. Myönnytyksiin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Tilanne on täysin mustavalkoinen, kaikki tai ei mitään. Silti minäkin uskon, että ennemmin tai myöhemmin sen romahduksen on pakko tulla. Sitä odotellessa.