Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista
Atena 2018
Sivuja: 235

Muistelen, että kun olin lapsi, käytettiin Kiinaa ainakin lasten puhekielessä merkitsemään jotain hyvin kaukaista ja erilaista, mutta ei välttämättä juuri kiinalaista. Siitä on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja Kiina on kasvanut talousmahdiksi ja väkimäärältäänkin suorastaan käsittämättömän suureksi. Ylipäätään maailma on kutistunut, tiedonkulku mullistunut, eikä samanlainen lapsellinenkaan "kiinalainen"-sanan käyttö toimisi enää samalla tavalla. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että yleinen tietämyksemme Kiinasta olisi parantunut niin paljon, etteikö harhaluuloja kumoavalle kirjalle olisi edelleen paikkansa.

• Kiinalla on 5000-vuotinen historia
• Kiinan muuri näkyy kuuhun
• Kiinalaisilla ei ole käytöstapoja
• Kiinalaiset syövät aina riisiä
• Kiinalaiset syövät koiria
• Pekingin ilmansaasteet ovat maailman pahimmat
• Kun osaa kiinaa, pystyy juttelemaan 1,4 miljardin ihmisen kanssa
• Kiinalainen tuote on huonolaatuinen

Tuossa on poimittuna kahdeksan Kiinaa koskevaa myyttiä, jotka ovat samalla kirjan lukuja, joten niitä ei pelkästään kumota, vaan aihetta käsitellään hieman laajemminkin. 

Ruoka on lähellä sydäntäni. Voin hyvin uskoa, että sillä, mitä meille tarjotaan "kiinalaisen" ravintolan lounasbuffetissa, on vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä kiinalaiseen keittiöön todellisuudessa kuuluu. Sivuhuomautuksena on mainittava, että kiinalaisesta keittiötä puhuminen on jo itsessään väärin, sillä kyse on niin valtavasta alueesta, että olisi oikeampaa puhua esim. kantonilaisesta, sichuanilaisesta, hunanilaisesta, shaanxilaisesta ja yunnanilaisesta ruoasta, jotka kaikki eroavat toisistaan niin paljon, etteivät ne millään sovi yhden ainoan "keittiön" alle.

Kielen kanssa on hieman samoin kuin ruoankin: ei ole olemassa yhtä ainoaa kiinan kieltä, jota kaikki kiinalaiset osaisivat tai edes ymmärtäisivät. Meidän mielestämme ruotsi ja norja ovat eri kieliä, mutta kiinalaisen näkökulmasta kyse olisi vain saman kielen eri murteista. Kiinan eri murteiden erot vain ovat ilmeisesti paljonkin suurempia kuin erot ruotsin ja norjan kielten välillä.

Tämä oli varsin kiinnostavaa luettavaa, mutta minä kyllä pidän yleensäkin harhakuvitelmieni oikaisemisesta. Aiheena Kiina on totta kai aivan liian laaja, jotta sitä voisi kuvitella oikaisevansa yhden ainoan kirjan avulla, varsinkin kun sivumääräkin on hyvin maltillinen. Sen vuoksi onkin kerrassaan mainiota, että kirjoittaja on liittänyt kuhunkin lukuun oman lukusuosituksensa niille, jotka haluavat tutustua juuri siihen aiheeseen syvällisemmin. Näkisin vastaavan tavan kernaasti muissakin tietokirjoissa, jos se suinkin on mahdollista - väkisin ei kannata.

Tämä on sellainen Kiinaa koskevan yleissivistyksen päivityspaketti, joka kuuluu kaikkien luettavaksi, jos nuo edellä listatut esimerkkiväittämät suinkin kuulostavat todenmukaisilta. 

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus
Atena 2018
Painetussa kirjassa sivuja: 176
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 4h 2min

Tämä kirja on jatkoa Mielikuvituspoikayustävälle. Oikeastaan se riittäisi kuvaukseksi sellaisenaan, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Sinkkuelämäänhän kirja kohdistuu voimakkaasti, ja vetonaulana on seksi, josta Rönkkönen kirjoittaa juuri niin avoimesti kuin lupaakin. Varatun ihmisen mielikuvissahan sinkkujen elämä on silkkaa seksiä aamusta iltaan, ilman turhia sitoumuksia ja syyllisyyksiä, ja joka ikinen kerta uuden ihmisen kanssa, joka on tietysti vielä edellistäkin henkeäsalpaavampi. Ymmärrän, että tällainen mielikuva ei aivan jokaisen sinkun kohdalla vastaa todellisuutta, mutta se seikka, että sinkkuelämästä kertova kirja on näin pullollaan seksiä, ei ainakaan hälvennä ko. mielikuvaa.

Rehellisyyden nimissä on mainittava, että edellä kuvaamani mielikuva on ihan oma tuotokseni, ja kirjassa kyllä mainitaan siitä, miten pitkä aika edellisestä kerrasta onkaan saattanut jo kulua. Kuitenkin samaa rehellisyyttä jatkaakseni on mainittava siitäkin, että kyllähän tätä kirjaa nyt myydään juuri sillä seksillä.

Minua tämä kirja ei oikein jaksanut enää sytyttää. En kuulu tälläkään kertaa kohdeyleisöön, oletettavasti useammastakin kuin yhdestä syystä. Itseäni häiritsi pikkuisen mm. se, etten tiedä, millainen useaan otteeseen mainittu Tinder on. Tiedän kyllä mitä varten se on ja jollain asteella toimintaperiaatteenkin, mutta kun mitään kokemusta ei ole, niin se väistämättä vähentää kiinnostusta.

Kirjoitanko minä tätä tekstiä edes ketään muuta kuin itseäni varten? Jos joku sattuu valitsemaan tämän kirjan luettavakseen juuri minun bloggaukseni perusteella, niin olisi hauska kuulla siitä. Jotenkin vain tulee mieleen, että joku toinen blogisti saattaisi tällä kertaa olla parempi mielipidevaikuttaja.

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja
Atena 2011
Sivuja: 308

Tällä kertaa on jälleen luvassa kauhua. Saattaja on kirjailijan esikoisteos, ja muistelen sen saaneen ilmestyessään hyvin näkyvyyttä kirjablogeissa. Viime aikoina en ole enää liiemmin blogiskeneä seurannut, joten myöhemmistä vaiheista en osaa sanoa mitään.

Kirjan päähenkilö Lilja muuttaa vuosien jälkeen takaisin lapsuudenaikaiseen kotitaloonsa. Edelliset asukkaat ovat muuttaneet kiireellisesti pois, ja tokihan talossa alkaa tapahtua kummallisia asioita. Ennen pitkää Lilja saa tietää omaavansa aivan erityisen kyvyn, johon kirjan nimikin viittaa.

Kovin usein tuntuu olevan niin, että kauhua on helpon tuntuista kehitellä siihen asti, kunnes täytyy ruveta selittämään tai ratkomaan asioita. Tuntemattomat, selittämättömät ilmiöt arkipäiväisessä ympäristössä tuntuvat pelottavilta, mutta tapana on, että tarinan edetessä niille tehdään jotain: selitetään tai selätetään. Ja siinä samaisessa kohdassa tarinat alkavat heiketä; juonen kuljetus ei enää olekaan yhtä helppoa, ja kovin usein tuntuu mukana olevan jonkinlaista toimintarymistelyä, josta en itse jaksa syttyä tippaakaan.

Edellä mainittu pätee - valitettavasti - tälläkin kertaa. Liljan kyky on varsin kiinnostava, ja siitä olisi oman aavistukseni mukaan voinut saada enemmänkin irti. Kykyä olisi varmasti ollut mahdollista käyttää jollain tapaa hyväkseen, mutta tähän mahdollisuuteen ei ole tartuttu. Plussaa annan siitä, että perheväkivaltaan liittyvän ilmeisen juonenkäänteen kirjailija on osannut välttää, vaikka toisaalta hieman toivoinkin saavani siitä lukea.

Kyllä tämä ilman muuta olemassaolonsa kykenee oikeuttamaan, ja pidän todennäköisenä, että luen jonkun toisenkin Vänskän kirjan jossain vaiheessa. Ei näitä liikaa vastaan tule.

Micael Dahlén: Ihmispedot

Micael Dahlén: Ihmispedot
Suomennos: Tuija Tuomaala
Atena 2012, alkup. 2011
Sivuja: 242

Murhaajissa on jotain ihmeellisen kiinnostavaa. Minäkin valitsin tämän kirjan luettavaksi siihen kunnolla edes tutustumatta, kun aihe kuulosti kiinnostavalta. Lopulta kirja ei käsitellytkään murhaajia ja heidän tekosiaan, vaan juuri sitä ihmeellistä mielenkiintoa, joka heihin liittyy.

Kirjoittaja on henkilökohtaisesti tavannut viisi kuuluisaa murhaajaa, ja toki esittelee heidän tapauksensa lyhyesti, samoin kuin nämä tapaamiset. Toisessa osassa hän alkaa pohdiskella ja suorastaan tutkia sitä, miten murha murha ja murhaaminen ihmisiä oikein kiinnostaakaan. Mitään sen kummempia vastauksia ei ole tarjolla, vain perinpohjin käsitelty toteamus siitä, että näin todella näyttää olevan.

Tästä kirjasta on siis turha etsiä eläväisiä kuvauksia näiden murhaajien teoista tai ymmärrystä ja selitystä niille, vaan keskiössä on se, miten heistä on tullut superjulkkiksia, jotka lyövät laudalta kaikenlaiset näyttelijät ja rokkitähdet. Onhan sekin ihan kiinnostavaa joo, mutta kyllä minua olisivat ne murhat enemmän kiehtoneet :) Vähän laimeaksi tämä jäi siihen nähden, miten raflaavalta nimi oli kuulostanut.

Oikeastaan kiinnostavinta tässä kirjassa on se, miten se itsekin toteuttaa omaa sanomaansa: päällepäin ei ole suinkaan painotettu sitä, että keskiössä on murhaajiin liittyvä mielenkiinto, vaan heti kannessa on verinen kädenjälki ja nimikin viittaa myyvästi niihin murhaajiin. Siispä kirjan tekijä tai kustantaja on itse käyttänyt hyväkseen täsmälleen sitä samaa ilmiötä. Eikä turhaan, voisi lisätä. Tokko minäkään tätä olisin ilman noita elementtejä tullut lukeneeksi.

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
Sivuja: 200

En oikeastaan edes tiedä, miksi tulin valinneeksi tämän kirjan. Luultavasti syynä oli viime kädessä se, että luvassa piti olla ronskia tekstiä sinkkuelämästä ja seksistä. Kaikkiahan nyt sellainen kiinnostaa.

Kyllähän kirja lupauksensa piti: teksti on ronskia ja seksiä on ihan riittävästi. Lukijana taisin vain mennä vipuun: ronski teksti ja seksi eivät riitä sisällöksi, jos ei kyse ole silkasta pornosta, ja tässähän ei ole. Vaikka tekstissä ei ole tarvinnut ryhtyä kiertelemään mitään häveliäisyyssyistä, on sisällössä kuitenkin seksiä tärkeämpänä se sinkkuelämä. Varatut ajattelevat sinkkuelämää auvoisena vapaan seksin ihmemaana, mutta unohtavat aivan liian helposti yksinäisyyden ja mahdollisen paineenkin pysyvän parisuhteen löytämiseksi.

Juuri siitä tässäkin on kyse: kirjoittaja haluaa löytää sen oikean, eikä oikein millään muulla ole kunnolla väliä niin kauan kun hän on yksinään. On toisaalta huvittavaa lukea siitä, miten kirjoittaja pohtii yhden yön säädön jälkeen, montako päivää hänen kuuluu odottaa miehen yhteydenottoa, ennen kuin voi itse soittaa. Toisaalta kuitenkin taustalla on koko ajan toive ja ajatus siitä, voisiko hänessä sittenkin olla aviomiesainesta. Miltä tuntuisi esitellä hänet vanhemmilleen, ja mikä olisikaan osuvin häämatkakohde juuri hänen kanssaan.

Vaikka luinkin tämän oikein mielelläni, en voinut välttyä tunteelta, että tämä on kuitenkin kirjoitettu jotakuta muuta ajatellen. Arvelen, että miesten on vaikea samaistua tähän, vaikka olisivatkin sinkkuja, siksi vahvasti naisellinen näkökulma korostuu. Vakaassa parisuhteessa elävät tietysti löytävät tästä sellaisen "onneksi minun ei tarvitse murehtia tuollaista" -elementin. Tärkeimpänä kohteena ajattelen joka tapauksessa olevan sinkkunaisten.

Olisi kiinnostavaa, jos joku mies tekisi tästä version omasta näkökulmastaan. Luulen, että se näyttäisi ihan erilaiselta.

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit

Roope Lipasti: Viimeiset polttarit
Atena 2016
Sivuja: 236

Miesporukka kokoontuu viettämään yhden jäsenensä polttareita kymmenettä kertaa. Täh? Tuo sama ihmettelevä huudahdus tulee mieleen useammankin kerran tätä kirjaa lukiessa, joten se ei voi olla sattumaa. Mukana on siis muitakin yksityiskohtia, jotka jättävät aluksi lukijan ymmälleen, mutta selitys tarjotaan ennen pitkää.

Miehet ovat tuttuja keskenään ties kuinka monen vuoden ajalta, mutta elämäntilanteet ovat kovin erilaisia. Ammatilliset ja koulutukselliset erot ovat itsestään selviä, mutta yhtä lailla eroa on luonteissa, varakkuuksissa ja perhe-elämän tilanteissakin. Vuosien aikana on ehtinyt tapahtua paljon, ja se kaikki on jättänyt jälkensä miesten väleihin, joten kaikenlaisia jännitteitä kulkee ristiin rastiin.

Näyttämön ollessa tällainen on huumoria luvassa, hieman samaan tapaan kuin Rajanaapurissa, mutta tässä kirjassa se on kuitenkin pienemmässä roolissa, selkeästi sivuosassa. Tärkein rooli on ilman muuta miesten keskinäisellä suhteella ja tapahtuman kuvauksella. Yksi polttarien osallistuja onkin kirjailija, joka aikoo käyttää tilaisuutta materiaalina tulevalle kirjalleen. Tämä yksityiskohta tuo väistämättä mieleen sen, onko Lipasti itsekin kenties toiminut samansuuntaisesti, eli onko kirjalla jopa jonkinlaista todellisuuspohjaa? Valtavan kiinnostava tuo kysymys ei silti ole, eikä mielestäni lisää tai vähennä kirjan arvoa miksikään, oli vastaus mikä hyvänsä.

Vaikka nimenä onkin viimeiset polttarit, on kyse enemmän ihan tavallisesta - joskin vuosittaisesta - mökkiviikonlopusta, johon ei edes ole yhdistetty talkootyötä. Lukija voi hyvin kuvitella, miten ryhmän dynamiikka on ehtinyt muuttua vuosien varrella: alkuaikoina ollaan oltu kuolemattomia ja hölmöilty keskenään kuka mitäkin, mutta elämäntilanteiden muututtua ja iän kartuttua ei enää uskalletakaan ryhtyä mihin tahansa, ja yhdessä pitävänä voimanakin on enemmän tottumus kuin se, että kaikki todella viihtyisivät juuri toistensa kanssa. Ennen kaverit ja hauskanpito oli kaikki kaikessa, nyt siitä on kadonnut terä, joka muutenkin kerkesi ruostumaan jo toissasuvena.

Henkilögalleria on fiksusti laadittu sopivan monipuoliseksi, jotta suunnilleen kuka tahansa oikean ikäinen mieshenkilö voi löytää siitä samaistumiskohteen. Sen kautta jokainen voi ajatella, että "minähän voisin olla tuolla myös", sillä kukapa nyt ei haluaisi olla remuamassa kaveriporukalla. Ja samaan syssyyn tarjotaan lohduketta, että ei se nyt niin hauskaa enää ollutkaan, kuin aluksi kuviteltiin. Minun korvaani Lipastin kuvaus kuulostaa uskottavalta, ja se on tärkeä seikka.

Tämä on hyvä kirja, hyvinkin Rajanaapurin veroinen. Kumpi sitten lopulta on parempi, se riippuu henkilökohtaisista mieltymyksistä. Kukin lukekoon ja tarkistakoon itse!

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä
Suomennos: Raija Nylander
Atena 2016, alkup. 2015
Sivuja: 205

Kirjan päähenkilö Walter on 17-vuotias karjanhoitaja Pohjois-Saksasta. Eletään helmikuuta 1945, jolloin sodan päättyminen on vain ajan kysymys, mutta natsit pakottavat silti rintamalle kaikki kynnelle kykenevät miehet ikään katsomatta. Luonnollisesti tämä koskee myös Walteria ja hänen ystäväänsä Fieteä, joiden tiet erkanevat pikaisen peruskoulutuksen jälkeen lähinnä sen vuoksi, että Walter osaa ajaa autoa.

Lyhyen ajan kuluttua ystävysten tiet kohtaavat uudelleen, kutakuinkin pahimmalla kuviteltavissa olevalla tavalla, ja se tietysti on ollut kirjailijan tarkoituskin. Sodan mielettömyyttä on kuvattu usein ennenkin, mutta Rothmann onnistuu silti löytämään vielä yhden uuden pykälän, kurkottamaan pikkuisen muita pidemmälle. Tavallaan tässä ei ole mitään uutta, ja sen vuoksi tärkein painopiste onkin siinä, mitä on seurannut sodan jälkeen. Huolimatta siitä, ettei alaikäisiä poikasia oikein voi edes pitää kunnolla vastuullisina siitä, mitä he ovat joutuneet tekemään, on heidän itsensä silti pakko elää elämänsä muistojensa taakkaa kantaen. Juuri tässä on minun mielestäni kirjan tärkein ydin.

Rothmannin ei ole tarvinnut ryhtyä mässäilemään sodan kauheuksilla eikä korostaa niitä, mutta silti hän on onnistunut luomaan hyvin mieleenpainuvan asetelman, eikä jätä lukijalle muuta vaihtoehtoa kuin tuntea myötätuntoa Walteria kohtaan. Kontekstistaan irrotettuna Walterkin olisi helppo leimata natsiksi ja ajatella hänen ansaitsevan aivan kaikki koettelemukset jotka kohtalo suinkin on hänen osakseen osannut langettaa, mutta tämä tarina on oikein osuvaa luettavaa. Voin vain yrittää kuvitella, miten paljon vahvemmin tämä Saksanmaalla toimiikaan.

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto

Elizabeth Kolbert: Kuudes sukupuutto
Suomennos: Pirkko Vesterinen
Atena 2016, alkup. 2014
Sivuja: 333

Maapallon historiassa on ollut ainakin viisi massiivista sukupuuttoaaltoa, joiden aikana merkittävä osa eliölajeista on kuollut sukupuuttoon lyhyen ajan kuluessa. Tunnetuin niistä on se sama, jonka jäljiltä hirmuliskot katosivat ja jättivät jälkeensä nisäkkäille tilaisuuden päästä "valtaan".

Kirjan nimi viittaa parhaillaan meneillä olevaan sukupuuttojen aaltoon, joka on yksinomaan ihmisen aikaansaannosta. Äkkiseltään voisi vetää mielessään yhtäläisyysmerkit ilmaston lämpenemisen ja sukupuuttojen välille, mutta kyse ei ole siitä - pelkästään. Toki lämpenemiselläkin on vaikutuksensa, mutta onhan ilmasto muuttunut aiemminkin. Kyse onkin muutoksen nopeudesta. Ilmasto lämpenee niin nopeasti, ettei evoluutio ehdi pysyä perässä. Lajeille ei jää aikaa sopeutua muutokseen, kun se tapahtuu vain muutaman sukupolven aikana.

Tuo sama muutoksen nopeus liittyy muuhunkin ihmisen toimintaan. Esimerkiksi ympäristön muokkaaminen tapahtuu valtavan nopeasti. Ihminen kykenee liikkumaan nopeasti ja tehokkaasti sellaisten paikkojen välillä, jotka aiemmin ovat olleet käytännössä kokonaan eristyksissä toisistaan, erityisesti kasvien ja maaeläinten osalta. Ihminen on niin tehokas metsästäjä, että sai jo esihistoriallisella ajalla tapettua isoja nisäkäslajeja sukupuuttoon. Isolla möhkälemäisellä eläimellä, jolla ei ollut luonnollisia vihollisia ja joka lisääntyi hitaanpuoleisesti ei ollut mahdollisuuksia sopeutua yhtäkkiä ilmaantuneeseen viholliseen, joka tappoi luultavasti muutenkin kuin vain henkensä pitimiksi.

Atenan sivuilla mainitaan, että kirja voitti parhaan tietokirjan Pulitzer-palkinnon ja nousi New York Timesin bestseller-listalle ja vuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon. Noihin meriitteihin nähden kirja on minusta yllättävän tylsä. Tietokirjan sijaan mieleen tulee oikein pitkä lehtijuttu. Koko maapallon historiaan verrattuna muutoksen nopeus on huimaava, mutta ongelmana on se, että yksittäisen ihmisen elinikään verrattuna se on kuitenkin niin hidas, ettei tapahtumia voi kuvailla dramaattisiksi tai tavallaan mitään ei tapahdu juuri silloin kun tuijotamme jotain. Toki selviä muutoksia on havaittavissa jopa vuosittain, mutta siltikään kyse ei ole toimintajännäristä.

Merkillepantavaa on myös se, että kirjoittaja ei varsinaisesti ole osoittamassa ketään syyttävällä sormella - ja miten voisikaan, kun kyse ei viime kädessä ole edes ihmisten elintavoista vaan siitä, että ihmisiä ylipäätään on täällä niin paljon ja kaikki myös yrittävät pysytellä hengissä. Aivan varmasti ihmiskunta voisi toimia paljon ystävällisemmin muita lajeja kohtaan, mutta ilman linkolamaista ihmiskunnan joukkoharvennusta ja teknisen edistyksen hylkäämistä on väistämättä edessä se, että toiset lajit saavat luvan tehdä ihmiselle tilaa.

Lopussa todetaan, että on hyvinkin mahdollista, että ympäristöään muokkaamalla ihminen lopulta tekee siitä itselleenkin elinkelvottoman. Se kuulostaa ihan järkeenkäyvältä, mutta valitettavasti se oletettavasti havaitaan kunnolla vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Sitten, kun hoksataan, ettei kaikkea voikaan mitata vain rahalla eikä isollakaan rahalla saa ostettua kadonnutta lajia enää takaisin. Ainakaan vielä.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suomennos: Riie Heikkilä
Atena 2013
Sivuja: 383

Joka ikinen aamu kello kuusi Ove tekee tarkastuskierroksen asumisoikeusyhtiönsä alueella. Hän tarkastaa, ettei minnekään ole murtauduttu, nykäisee varaston ovea kolme kertaa, merkitsee muistiin niiden autojen rekisteritunnukset, jotka on pysäköity 24h merkin alueelle, ja nuuhkii onko naapurin koira taas pissannut hänen pihalaatoilleen. Jos sääntörikkeitä löytyy, hän jättää asianomaisille muistutuslapun.

Kirjan kuvauksen luettuani ajattelin, että tämä on varmaankin Ruotsin mielensäpahoittaja, ja sehän olisi hauskaa luettavaa. Molemmat käsitykset pitävät paikkansa, mutta siinä on vasta toinen puoli totuudesta. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja oli pelkästään hauska. Vanha ukko valitti siitä, miten asiat eivät ole kuten ennen, jolloin kaikki oli paremmin. Ovekin valittaa vähän samaan tapaan, mutta hän valittaa siitä, miten ihmiset eivät osaa tehdä alkeellisimpiakaan asioita kuten peruuttaa autolla peräkärryä osumatta naapurin postilaatikkoon, ja erityisesti siitä, että ihmiset peruuttavat autollaan peräkärryä alueella, jolla on selvästi ilmoitettu autolla ajon olevan kielletty. Se, että ihmisillä on peräkärryssään muuttokuorma, ei muuta asiaa, sillä kielto on kielto, ja sitä nyt vain totellaan.

Toinen puoli kirjasta kertoo sen, mitä Ovelle on elämänsä varrella tapahtunut. Hänen katkeruuttaan voi pitää jopa ymmärrettävänä, ja varsinkin hänen inhonsa valkopaitaisia kravattikaulaisia miehiä kohtaan saa puoleensa lukijan sympatiat. Hauskuuden lisäksi kirja on varsin liikuttava: en muista, milloin minua olisi viimeksi alkanut oikeasti itkettää kirjaa lukiessani. Ei ainakaan mielensäpahoittajan kohdalla, ja sen vuoksi näiden kirjojen välillä on hyvin suuri ero.

Käsittääkseni kirjan pohjalta on vastikään tehty myös elokuva. Veikkaan sen keskittyvän vain humoristiseen puoleen, koska se on paljon helpompi ja erityisesti myyvempi puoli. Yhtä liikuttavan kokemuksen tekeminen elokuvaan on takuulla huomattavan vaikeaa. Tässä tapauksessa myös elokuva kiinnostaa kovin, sillä ainakin sillä on hyvät edellytykset olla hulvatonta katsottavaa.

Kirja ainakin oli erinomainen.

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta - Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman
Atena 2015
Sivuja: 308

Kukaan ei ole voinut välttyä näkemästä Angry Birdsejä, niin moneen paikkaan Rovio on ehtinyt niitä levittää. Sen näkyvyyden ja Supercellin menestyksen myötä pelialasta on toivottu Suomeen uutta Nokiaa, joka nostaisi koko kansakunnan lamasta ja siivittäisi huimaan nousukauteen. Tämä kirja kertoo pelialasta Suomessa yleensäkin, sekä esittelee tärkeiden firmojen vaiheita tarkemminkin.

Siinä missä vihaisia lintuja on tuntunut tunkevan ihan joka suunnalta, on Supercellin menestys koko komeudessaan päässyt minulta livahtamaan hieman sivu suun. Toki olen siitäkin kuullut, olihan firman myynnistä taannoin iso juttu uutisissa ja se on ollut esillä muullakin tavalla, mutta sitä en ollut tiennyt, kuinka valtava tekijä rahassa mitattuna Supercell onkaan verrattuna kaikkiin muihin suomalaisiin pelitaloihin yhteensä. Kirjassa olevan jutun perusteella menestys on jopa ansaittua, sillä Supercellin pelien julkaisu vaikuttaa viimeisen päälle harkitulta ja tinkimättömän laadukkaasti tehdyltä. Kun kuvaan yhdistetään myös omistajien kantama yhteiskunnallinen vastuu - eli he eivät ole harjoittaneet minkäänlaista verosuunnittelua vaan maksaneet veronsa kiltisti kotimaahan - alkaa koko firma kuulostaa kaikin puolin aivan esimerkilliseltä. Siinä valossa ei tuntuisi yhtään pahalta, jos Supercellejä saataisiin tehtyä lisää ja kaikki muutkin haluaisivat toimia samalla tavalla.

Pelitaloja on tietysti paljon muitakin kuin edellä mainitut kaksi, ja suuri osa niistä oli minulle ennestään tuntemattomia. Tässä yhteydessä on mainittava, etten ole pelaillut paljonkaan, aivan viime aikaisia mobiilipelejä lukuun ottamatta. Esim. PC-pelit ovat kokonaan tuntematonta aluetta, ja sen myötä myös vanhimmat pelitalot ovat minulle ihan uusia nimiä.

Läpi koko kirjan minulle välittyi käsitys siitä, että kaikki suomalaiset haluavat tehdä laadukkaita pelejä. Se kuulostaa ilahduttavalta, sillä huonosti tehtyä softaa ei tarvitakaan yhtään lisää. Liittyykö tähän laatupyrkimykseen jotain tyypillisen suomalaista, jää epäselväksi, sillä kyse voi myös olla siitä, että ainoastaan ne yritykset ovat selvinneet hengissä, jotka ovat panostaneet laatuun.

Mielestäni kirja antoi hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta peliteollisuudesta. "Mielestäni" siksi, että en tunne alaa riittävästi tietääkseni edes sitä, jos jotain tärkeää puuttuisikin. Kirjan välittämä kuva on kuitenkin eheä. Kiinnostavuudessa tämä kirja jää kauas Lappalaisen Syötäväksi kasvatettujen taakse, mutta se johtuu pelkästään aiheesta, ei siitä miten sitä on käsitelty. Kuvaus peliyhtiöistä liittyy väistämättä erinäisten yritysten historiikkeihin, ja sellainen on pidemmän päälle kiinnostavaa vain jos tuntee palavaa innostusta juuri sellaiseen tai jos yrityksiin liittyy jotain itsessään kiinnostavaa.

Jos suomalaiset peliyhtiöt ovatkin valloittaneet maailman, niin kamppailu etenkin mobiilipeleissä on armottoman kovaa. On kiinnostavaa nähdä, miten siinä pärjätään jatkossa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Atena 2015

Olen aiemmin lukenut lipastin mainion Rajanaapurin, joka tietysti muodostuu vertailukohdaksi, halusin sitä tai en. Aina ei ole reilua vertailla kirjoja tekijän parhaaseen teokseen, mutta niitähän lukijat toisaalta juuri haluavat.

Kirjan asetelma on sellainen, että ensin vaimo jättää päähenkilö Hannun ja sitten hän saa vielä potkut töistäänkin. Miehen elämään ei mahdu muuta sisältöä kuin vaimon saaminen takaisin, ja hän saa jostain päähänsä, että pääsemällä presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle myös vaimo tulisi takaisin, joten linnaan on päästävä, keinolla tai toisella. Siinä häntä auttaa personal traineriksi itseään kutsuva Mikko, joka ei ole PT sanan perinteisessä merkityksessä vaan siinä, että hän auttaa valmentaa ihmisiä pääsemään tavoitteisiinsa, mitä ne sitten ovatkaan.

Lähtökohta on sen verran älyvapaa, ettei kirjaan voi suhtautua liian tosissaan. Rajanaapurissa naapurin tavoitteet tuntuivat paikoitellen yhtä mahdottomilta kuin tässäkin, mutta kaikessa konkreettisuudessaan ne olivat silti halpommin toteutettavissa. Naapurin yritykset olivat vaikeita tai mahdottomia yksin tehtäviksi, Hannun yritys taas kohdistuu toisten ihmisten valintoihin ja haluihin, eli asioihin, jotka eivät viime kädessä ole toisten vaikutusvallassa.

Ollakseen kirjan päähenkilö jää Hannu kovin etäiseksi. Hänen elämänsä suistuu raiteiltaan ja hänellä on pakkomielle saada se edes yhdeltä osalta takaisin. Häntä kiinnostavat Suomen presidentit. Paljon muuta hänestä itsestään ei saadakaan tietää.

Rajanaapurin tasolle tämä ei minun silmissäni yllä. Kyllähän kirjan lukee mieleellään loppuun asti, pitkälti nähdäkseen mitä lopulta tapahtuu. Sen kummempia ajatuksia ei sitten herännytkään, eli kun kirja on loppu, se tosiaan on loppu.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Atena 2014

Nimensä mukaisesti Sari Pöyliön novellikokoelmassa ovat pääosassa äidit. Kaikkiin taitavat liittyä myös tyttäret, joten olisi se nimi voinut olla jotain muutakin.

Tietysti tällaisessa kirjassa on monta erilaista äitiä, ja erehdyksetkin poikkeavat toisistaan. Yksi lähtee pölynimurikapuuiaan matkaan, toinen erehtyy luottamaan tyttäreensä ja joku unohtaa tyttären olemassaolon kokonaan. Miehenä mienulle tulee väistämättä mieleen, että ainakin kirjailija olettaa äidin ja tyttären välisen suhteen olevan jotain aivan erityistä. Monessa tapauksessa isän voisi yhtä hyvin olettaa olevan kuviossa mukana ja vastuussa, mutta tässä kirjassa miehen osaksi on olla se, jota ei lasketa mukaan lainkaan. Hän on se, jota ei ole tarvittu yhden hekumallisen yön jälkeen, se, joka kuolee ennen aikojaan ja se, johon ei nyt muuten vain voi luottaa. Näiden äitien ja tytärten väliseen suhteeseen ei kuulu muita, ja siinä pakollisessa poikkeustapauksessakin kolmas osapuoli on toinen tytär.

En kokenut saaneeni tästä kirjasta kauheasti irti, ehkä juuri tuon yllä olevan takia. Etukäteen odotin jotain enemmän huumorin sävyttämää, mutta sen osalta anti jäi heikonlaiseksi. Aivan viimeisessä novellissa kaikkien edellisten novellien äidit pääsivät samaan kuvaan. Se oli hyvä ajatus, mutta vaikutti korkealentoiselta. Aivan kuin olisi tehty jonkinlainen yhteenveto siitä, mitä aiemmissa novelleissa onkaan kirjoitettu ja miksi ne on kirjoitettu. Pidin siitä silti.

Jotenkin sellainen olo jäi, että mahdanko kuulua tämän kirjan kohderyhmään? Kuvittelisin, että naisen olisi yhtä vaikeaa kirjoittaa isien ja poikien välisestä suhteesta kuin miehen olisi kirjoittaa tätä kirjaa. Jotain samaa tässä on kuin inttijutuissa: asianosaisia ne kiinnostavat, mutta kaikki muut ovat ja pysyvät pihalla.

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Atena 2012
Sivuja 231

Rajanaapurin tulin valinneeksi sen vuoksi, että nimi oli blogeista tuttu ja se sattui olemaan kirjastossa vapaana e-kirjana. Olen jonkun yksittäisen Lipastin blogitekstinkin lukenut, mutten silti osannut odottaa kirjalta oikein mitään.

Kertoja on arviolta viisikymppinen lapseton leskimies, joka on ammatiltaan historianopettaja. Kotona on kaikki ollut valmista jo vuosikausia, ja suoraan sanottuna hänen elämänsä vaikuttaa kovin tylsältä. Työn ja pakollisten kotiaskareiden lisäksi taidetaan mainita vain lehdenluku. Selvästikin jollekin harrastukselle olisi tilausta. Tai olisi siinä tapauksessa, että hän sattuisi asumaan jossain muualla.

Naapurina hänellä on kuusilapsinen perhe, jonka isää voi kutsua toimeliaaksi. Työ ei häntä juurikaan tunnu rasittavan, vaan aika kuluu siinä, mitä hän suinkin sattuu laajalta tontiltaan tehtäväksi keksimään. Ruohonleikkuu tai muu järjestyksenpito ei tosin niihin kuulu, mutta esimerkiksi jykevän hirsisen saunamökin rakentaminen sen sijaan kuuluu. Kustannuksetkaan eivät pääse kiusaamaan, jos hirret tulevat omasta metsästä ja kaiken mahdollisen yrittää tehdä itse. Ja jos jotain valintoja on tehtävänä, niin valinta osuu siihen, mitä suinkin nurkista sattuu valmiina löytymään.

Kertojaamme kiinnostaa suuresti naapurin edesottamukset, ja hän seuraakin niitä innokkaasti lähietäisyydeltä, mutta jättää tarkoituksella tekemisen sikseen. Koska kyse on hauskasta kirjasta, niin naapurusten näkemykset soveltuvista toimintatavoista eroavat toisistaan useinkin melkoisesti, kertojan panostaessa huomattavasti enemmän mm. sellaisiin seikkoihin kuin työturvallisuus. Naapuri näyttää tekevän asioita hölmösti, vaarallisesti ja suunnattoman raskaasti, mutta myös sinnikkäästi ja sen vuoksi ajoittain myös valmiiksi saaden.

Rajanaapuri on ilman muuta miesten kirja. Tärkeä osa sisällöstä on naapurusten ajatustenvaihdossa, missä he ehtivät käsitellä paljon muutakin kuin juuri käsillä olevaa askaretta. Naapurin työmaa ja perhe-elämäkin näyttää välillä silkalta kaaokselta, mutta silti kertoja ilmiselvästi häntä kadehtii. Tässä taidetaankin tarjota kirjailijan näkemys siitä, mikä miehelle on tärkeää: iso perhe ja itse rakennettu sauna. Niiden eteen voikin riskeerata kaiken muun.

Kirja yllätti minut varsin positiivisesti. En yleensä lue montaa kirjaa samaan aikaan, mutta tämän tulin sattuman johdosta aloittaneeksi. Yritin jatkaa toisella, mutta tämä houkutti enemmän.

Suosittelen lämpimästi kaikille miehille, enkä kiellä naisiakaan lukemasta.

Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus

Teemu Keskisarja: Vääpeli T:n tapaus 

Atena 2010 

Sivuja: 278 

Valitsin tämän kirjan luettavakseni puhtaasti sen perusteella, miten hyvä Keskisarjan Kyynelten kallio oli ollut. Kuvauksen perusteella odotin kirjojen olevan tyyliltään samanlaisia, ja niin osoittautui olevankin.

Kirjassa kuvataan kuusi tapausta suomalaisesta terrorismista, ja tarinat ajoittuvat 1800-luvun puolivälistä noin sata vuotta eteenpäin. Kaikkia tapauksia on pyritty tarkastelemaan niihin osallistuneiden henkilöiden kautta, mikä elävöittääkin tekstiä huomattavasti ja tuo sitä samalla kaunokirjallisempaan suuntaan.

En pitänyt tätä kirjaa lainkaan yhtä kiinnostavana kuin edellistä, johtuen etupäässä kuvailluista tapauksista itsestään. Ne vain ovat tylsempiä. Kyynelten kalliossa oli myös lisämausteena tavallisten ihmisten elämän kuvausta, joka oli minulle uutta asiaa. Tämä kirja sijoittuu ihan eri aikakaudelle, eikä vastaavalle kuvaukselle muutenkaan ole oikein sijaa.

Useimmat kirjan tapauksista ovat kiinnostavia yleisellä tasolla, mutta yksityiskohtainen tarkastelu ei välttämättä niinkään. Kiehtovin oli viimeisenä tullut kirjan nimitarina, kenties sen vuoksi, että päähenkilö vaikutti niin vastenmieliseltä, että hänen toivoikin saavan näpeilleen. Kokonaisuutena tämä jäi kuitenkin vähän kuivanpuoleiseksi.

Keskisarjan tapa kirjoittaa historiasta on edelleen minulle mieluinen, ja aikomukseni on lukea hänen kirjojaan jatkossakin.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys 

Atena 2014

Sivuja: 161 

Ferdinand von Schirach oli minulle entuudestaan tuttu kirjastaan Rikoksia. Hän on ammatiltaan asianajaja, ja kertookin valikoituja tositarinoita uransa varrelta. Tälläkin kertaa voi aiheellisesti todeta, ettei fakta jää fiktion jalkoihin mielikuvituksellisuudessa tippaakaan. Jos joku kykenee jotain keksimään, niin joku toinen on tarpeeksi kaheli, tyhmä tai paha tehdäkseen sen saman myös oikeasti.

Jotkut tarinat saavat tuntemaan vihaa oikeuslaitoksen voimattomuutta kohtaan, toiset taas tekevät surulliseksi uhrien aseman tähden, jossain paha saa palkkansa, ja viimeinen on jopa hauska kekseliäisyydessään. Parhaimmillaan nämä tarinat ovatkin varsin novellimaisia yllättävine loppukäänteineen.

Muistikuvani mukaan aiempi kirja oli hieman parempi, mikä tietysti onkin ymmärrettävää, sillä silloin kirjoittaja on voinut kuoria kerman kaikkien kohtaamiensa tapausten päältä. Tämän kirjan parhaimmat eivät silti jää niiille jälkeen yhtään, mutta heikommat taas laskevat "keskiarvoa", jos ilmaisu sallitaan.

Suosikkejani olivat vauhdikas tarina tallelokeron avaimesta huono-onnisen bodarin hallussa, tarina perheväkivaltatapauksesta, jossa oikeudenmukaisuus toteutui ja hauska pieni kertomus kirjoittajan asiakkaaksi pyrkineestä miehestä, joka ei näyttänyt olevan aivan järjissään.

Vaikka suurelta osin nämäkin kertomukset kuulostavat mielikuvituksellisilta, niin pidän silti siitä seikasta, että kaikki perustuu tositapahtumiin. Useinhan faktat tuppaavat pilaamaan hyvän jutun, mutta tällä kertaa niin ei näytä olevan. Minulle ei ainakaan ole tullut vastaan yhtään liikaa hyviä lyhyitä rikostarinoita, joten kyllä tämä kirja on paikkansa ansainnut.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut 

Kansi: Timo Mänttäri 

Atena 2012 

Sivuja: 347 

Olen aiemmin lukenut Jonathan Safran Foerin kirjan Eläinten syömisestä, joka keskittyi lähinnä amerikkalaiseen tehotuotantoon. Sen maalaama kuva yleensäkin eläinperäisestä elintarviketuotannosta oli kovin negatiivinen, eikä kuulostanut millään tavalla kestävältä. Tämän kirjan lähtökohta on toisenlainen. Kirjoittaja on kotoisin maalaistalosta ja toi alusta asti ilmi sen, että hän on edelleenkin lihansyöjä. Ilmeisesti vastaan ei ole tullut mitään aivan ylitsepääsemätöntä, tai muussa tapauksessa toimittajan täytyisi olla täysin paatunut ihminen.

Kirjan alussa käsitellään lyhyesti eläinten kasvattamista syötäväksi eettiseltä kannalta ja filosofisesti. Lukijalle ei tarjota suoraa vastausta tai ratkaisua suuntaan tai toiseen, vaikka filosofoinnilla onkin ainoastaan yksi selkeä lopputulos: tuntevien olentojen kasvattaminen ruoaksi ei ole oikein. Kunkin on itse päätettävä, miten pahasti tekee väärin, ja miten tulee toimeen oman omatuntonsa kanssa. Useimmat oikeuttavat tekonsa sillä, että tekevät vain sitä mitä muutkin, mutta tosiasia on, ettei se tee siitä yhtään vähempää väärin. Tähän voisi esittää vaikkapa natsivertauksen, jollei se olisi ilmiselvää muutenkin.

Seuraavaksi käydäänkin läpi kanan, broilerin, sian ja lehmän kasvatusta Suomessa. Jokaisen elämänkaari tarkastellaan alusta loppuun, ja matkalla tuodaan esiin niin niitä seikkoja jotka ovat hyvin kuin niitäkin, jotka eivät ole. Esimerkkitilat näyttävät olevan sellaisia, joilla asiat ovat hyvin, ja sen vuoksi välittyykin kuva, että oikeastaan tuotantoeläinten olot Suomessa ovat aika hyvät. Toki parannettavaakin on, mutta ilmeisesti eläintenkin kannattaa syntyä tai kuoriutua suomalaisella tilalla ennemmin kuin jossain muualla.

Sitten jäljellä on vielä kaksi osiota, joissa tarkastellaan suomalaista maataloutta ja maatilaa sekä niiden valvontaa ja yritysvastuuta. Tiesin kyllä maatalouden saavan tukia, mutta sitä en ollut tiennyt, että ilman niitä maatalous elinkeinona olisi täällä täysin mahdotonta. Näiden osien sävy ei ole yhtä myönteinen kuin aiempien, johtuen mm. siitä, että valvontaa käsitellessä näkökulma väistämättä siirtyy negatiivisempiin tapauksiin. Kun kirjailija on vieraillut maatiloilla, niin on luonnollista, että hänet ovat ottaneet vastaan sellaiset tilalliset, jotka eivät pane pahakseen sitä, että heistä kirjoitetaan julkisesti. Heillä ei tietenkään ole mitään salailtavaa, toisin kuin ehkä monilla muilla.

Yritysvastuun osa oli tavallaan kovin karua luettavaa. Vaikka kaupat pyrkivätkin myymään sitä, mitä asiakkaat haluavat, niin tosiasia on se, että asiakkaat osaavat haluta vain sitä, mitä heille tarjotaan. Esimerkiksi kuluttajaa voisi kiinnostaa ajatus vapaan lehmän maidosta tai vapaan sian lihasta, mutta jos ei sellaisia kaupassa ole myytävänä, niin on helppo perustella, ettei niille ole kysyntääkään. Luomutuotteet kuulostavat pääsääntöisesti oikein hyviltä, mutta niihin sisältyy rajoitus, että myös eläinten rehun on täytynyt olla luomua. Se on ihan kiva, mutta ei ehkä liikuta kuluttajaa, joka on enemmän huolestunut eläinten hyvinvoinnista.

Ennakko-odotukseni tästä kirjasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta odotin suurella mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää, mutta toisaalta pelkäsin osoittautuisiko eläintuotannon todellisuus sellaiseksi, että tuntisin syyllisyyttä kaikenlaisesta lihansyönnistä. Lukemisen jälkeen olen etupäässä tyytyväinen siitä, miten hyvältä tuotantoeläinten asema Suomessa kuulostaa. En siis koe tarvetta jättää jotain suomessa kasvatettua eläintä syömättä, vaan siltä osin päinvastoin, että nimenomaan kotimaista kannattaisi suosia, jotta voisi varmistua eläinten hyvinvoinnista. Jos siitä pitäisi poiketa, niin Ruotsi ja Norja kuulostivat ihan hyviltä, mutta kuinkahan todennäköisesti ulkomailta tuotu liha mahtaa olla niistä peräisin?

Edit 14.1.2013: Tuo yllä oleva kappale kuulostaa tarpeettoman positiiviselta. Tarkoitukseni oli sanoa, että verrattuna lihaan, jonka alkuperä on kokonaan tuntematon, on kotimaisen lihan valinta samalla valinta eläinten hyvinvoinnin puolesta. Sen sijaan tarkoitus ei ollut sanoa, että suomalainen eläintuotanto olisi kunnossa sellaisenaan, vaan ilman muuta siinä on olemassa edelleen epäkohtia, jotka kaipaavat korjausta. Mielessäni oli myös ajatus siitä, että jos halutaan parantaa tuotantoeläinten hyvinvointia, niin kuluttajan tehokkain valinta ei välttämättä ole lopettaa lihansyöntiä kokonaan, vaan nimenomaan aktiivisesti suunnata kulutustaan sellaiseen suuntaan, joka kannustaa panostamaan eläinten hyvinvointiin. Jos lihansa jättää ostamatta, niin antaa sellaisen signaalin, että "aha, kulutus on laskenut, yritetäänpä paikata sitä laskemalla hintaa ja tehdään se eläinten hyvinvoinnista tinkimällä". Jos taas valittaa kauppiaalle, ettei tältä löydy lainkaan hyvinvoinenden eläinten lihaa, niin se viesti ainakin on selvä.

Kirja oli erittäin kiinnostavaa luettavaa, ja voin suositella sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millaisen elämän heidän syömänsä lounas onkaan elänyt. Lihansyönnin eettinen puoli on kokonaan oma lukunsa, jota täytyy etsiä muista teoksista.

Jukka Laajarinne: 72

Jukka Laajarinne: 72 

Kansi: Timo Mänttäri 

Atena 2013 

Sivuja: 364 

Kirjan ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö Mourad on säätämässä pakettiautossa olevaa omatekoista pommia, kun jokin menee pieleen. Hän herää tuntemattomasta paikasta naisia ympärillään, ja joka paikkaan sattuu. Hurskaalle muslimille on luvattu paratiisissa 72 neitsyttä, mutta Mourad oli odottanut jotain toisenlaista. Ensinnäkin: hän ei kuvitellut olevansa kuoleman jälkeen pahasti haavoittunut, ja toisaalta: hän ei myöskään kuvitellut paratiisinsa olevan kristityssä luostarissa nunnien keskellä.

Kirjan toinen puoli kertoo Mouradin elämästä ennen pommia. Kymmenen ensimmäistä vuottaan hän on elänyt Marokossa, ja muuttanut sitten perheineen Suomeen. Perhe sopeutuu suomalaiseen elämänmenoon ja vähitellen vieraantuu islamista. Isä mm. löytää hyvän ystävän alkoholista ja pikkusisko ryhtyy pop-muusikoksi. Mouradin oma elämä etenee samanlaisia latuja, kunnes hän yhtäkkiä saakin päähänsä ryhtyä uudestaan kunnon muslimiksi.

Molemmat tapahtumaketjut etenevät rinnakkain, jokaisessa kappaleessa viedään kumpaakin hiljalleen eteenpäin. Luostarissa tulee kappale kappaleelta vastaan yhä uusia naisia, joihin jokaiseen tuntuu liittyvän jokin erityispiirre. Esimerkiksi Mourad kehuu yhden kauniita silmiä, ja eipä aikaakaan, kun toinen nunna tuo silmät hänelle lautasella. Toinen puolestaan viiltelee kasvonsa kauttaaltaan, jottei Mourad turhaan pitäisi häntä viehättävänä.

Naisten teot itseään kohtaan eivät ole lähtöisin ulkopuolelta, eli kukaan ei heitä niihin painosta, vaan ne ovat lähtöisin heistä itsestään. Silti mieleen tulee, että kyse on samantyyppisestä alistamisesta, joka liitetään islamin ääriliikkeisiin, kuten esim. Talibaniin. Kun tämä tapahtuu vapaaehtoisesti, Mourad ihmettelee naisten toimintaa kovasti. Sen sijaan kirjan toisella puolella hän ei näytä taivastelevan sitä, jos vastaavaan pakotetaan yhteisön toimesta. Epäsuorasti tämä kertookin Mouradin suhtautumisesta ko. ääriliikkeisiin, mikä kuulostaa ristiriitaiselta alun pommitukseen nähden.

Minä en valtavasti syttynyt tästä kirjasta. Luostaripuoliskon merkitys oli koko ajan hämärän peitossa. Siellä tapahtuu jatkuvasti ja yhä uusia ihmisiä tulee esiin, mutta tarina ei oikein tunnu johtavan minnekään. Tietysti se saattaa olla tarkoituskin: eihän kuoleman jälkeen olla menossa minnekään, ei ole enää mitään tavoiteltavaa, vaan keskitytään pelkästään olemaan. Mutta kuvailun perusteella paikka ei vaikuta paratiisilta, ja Mouradillekin on selvää, ettei hän halua siellä loppuelämäänsä - tai kuolemaansa - viettää.

Toisessa - reaalimaailman puolessa - taas ei oikein ole jännitystä. Ilman muuta mielenkiintoisimmat osat ovat perheen ensimmäiset vaiheet Suomessa ja toisaalta Mouradin uudelleenherääminen muslimiksi, mutta nekin jäävät kovin laimeiksi.

Kirjan idea on hyvä, ja aineksia olisi enempäänkin. Nyt takakannen lupaus "ravistelevasta romaanista ulkopuolisuudesta, fanaattisuudesta ja ennakkoluuloista" jää viimeistä lukuun ottamatta lunastamatta. Ennakkoluuloisuudestaan lukija kylläkin jää kiinni, mutta tavalla, joka olisi riittänyt kannattelemaan novellin, muttei kokonaista romaania.

Tunnustusta on annettava siitä, että kirja on kirjoitettu varsin asiantuntevalta tuntuvalla tavalla. Selvästikin Laajarinne on jaksanut tehdä taustatyötä ja perehtyä aiheeseensa.

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini

Hilkka Ravilo: Älä itke äitini 

Atena 1999 

Sivuja: 285 

Ne, jotka ovat lukeneet aiemmat Raviloarvosteluni, tietävät hänen kuuluvan suosikkeihini. Älä itke äitini toi jälleen hienosti mieleen, miksi niin on.

Lauri on elänyt kasvatusperheissä ja laitoksissa niin kauan kuin muistaa. Nyt kolmikymppisenä hän tekee pätkätöitä ja niiden välillä antaa varakkaiden, itseään vanhempien naisten elättää itsensä. Hän ei tunne kunnianhimoa, vaan valitsemansa elämäntapa sopii hänelle mainiosti. Eipä koulutusta vailla olevalle kovin ihmeitä olisikaan tarjolla.

Lauri päätyy puoliksi vahingossa tekemään rikoksen, jota paetessaan hän tapaa Miriamin, hänen tavallisia hoitojaan selvästi varakkaamman toimitusjohtajan. Miriamin mukana tarinaan tulevat mukaan Anna ja Laila, ja kaukaa menneisyydestä alkaa paljastua asioita, jotka muodostavat kirjan todellisen ytimen. Sen myötä sävykin hiljalleen muuttuu, kun Ravilo alkaa ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Laurin lapsuuden kautta muodostuu kannanotto vanhemmuuden kahteen puoleen, biologiseen ja kasvattajuuteen, joilla ei aina ole - tai ei saisi olla - mitään yhteyttä toisiinsa. Tämänkin voi nähdä kahdesta suunnasta: kasvattajana voi toimia täysin siihen sopimaton yksilö, ja toisaalta kasvattajaksi ei välttämättä pääse se, jolta se parhaiten onnistuisi.

Tässä kirjassa paha saa palkkansa. Se tuo esiin moraalin ja lain välisiä vastakkainasetteluja, sillä se paha on takuulla ollut moraalisesti väärää, mutta pysynyt silti lain kirjaimen rajoissa. Toisaalta esitetään muita asioita, jotka ovat lain mukaan vääriä aivan typeristä syistä, joilla ei ole mitään moraalisia perusteita.

Ihan kiinnostava on myös ajatus siitä, oikeuttaako Laurin lapsena kärsimä vääryys oman käden oikeudella suoritetun hyvityksen myöhemmällä iällä. Tarina ei suoraan esitä tätä kysymystä, mutta koska lukija on ilmiselvästi Laurin puolella, tulee siitä samalla kirjailijan kananotto, joka puolustaa päähenkilön tekoja.

Erityisesti tämä viimeinen pohdinta nousi mieleeni vasta kirjan lukemisen jälkeen. Jos kirja pakottaa ajattelemaan ja saa herätettyä vielä uusia ajatuksia tarinan loputtua, niin kyseessä on pakko olla onnistunut teos. Kun se on vieläpä paketoitu mukavan viihdyttävään ja sujuvaan tekstiin, niin koossa alkaakin olla juuri se, mitä kirjallisuudelta parhaimmillaan minulle tarjoaa. Toisin sanoen: haluaisin lukea juuri tällaisia kirjoja!

Onneksi minulla on vielä Ravilon kirjoja lukematta, eikä tuotannonkaan loppua ole vielä nähty. Nyt vain pitäisi saada niitä hankittua lukulistalta pinoon saakka.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Suomennos: Ulla Lempinen

Atena 2011, 293 sivua.

Päättäessäni lukea tämän kirjan kuvittelin nimessä olevan määreen "pieni kirja" viittaavan sivumäärään, mutta kävikin ilmi, että sivumäärä on ihan normaali, mutta kirja on muuten ulkoisilta mitoiltaan hieman tavanomaista pienempi. Myös käytetty kirjasin näyttää hieman pienemmältä, joten loppujen lopuksi tämä taitaa tekstimäärältään olla ihan tavallinen kirja.

Pahuus on kiehtova aihe, ja siitä riittäisi kyllä käsiteltävää suurempaankin kirjaan. Näyttää siltä, että kiinnostavimpia ovat kysymykset, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta. Sen vuoksi niitä jaksetaankin pohtia vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen. Pahuuden alkuperä on yksi tällainen kysymys. Jo se fakta, että vastaukseksi tarjotaan jotain jumalallista kuten saatana, on epäsuora osoitus siitä, ettei hyvää järkiperäistä selitystä ole. Senpä vuoksi ei Heberleinkään sellaista yritä tarjota, vaan tyytyy tarkastelemaan pahuutta eri kanteilta.

Pahuuden tarkastelu on tehty hyvin. Aluksi määritellään, mitä pahuus on, onko sitä olemassa ja millaisissa muodoissa se esiintyy. Tarkastellaan erikseen tekoja yrittäen selvittää, onko olemassa tekoja jotka ovat puhtaasti pahoja; sellaisia joita ei ole mahdollista perustella minkäänlaisissa - ei edes kaikkein mielikuvituksellisimmissa - tilanteissa. Äärimmäiseksi esimerkiksi tällaisesta otetaan tilanne, jossa ihmiselle annettaisiin valta poistaa kaikki paha maailmasta, mutta sitä varten hänen pitäisi tappaa yksi viaton ihminen. Oikeuttaisiko sekään tätä tappamista? (Isä uhraa poikansa pelastaakseen sillä koko ihmiskunnan. Oletteko ikinä kuulleet siitä tarinasta?)

Sitten siirrytään tarkastelemaan pahan alkuperää. Onko paha kenties lähtöisin ihmisestä itsestään vai ovatko pahoihin tekoihin syyllistyneet vain olosuhteiden uhreja? Jälkimmäinen kysymys pelkistyy osittain kysymykseksi vapaan tahdon olemassaolosta, sillä jos on erotettavissa olosuhteet, joilla ihminen saadaan tekemään pahoja tekoja, niin millä tavoin hänen tahtoaan voi pitää vapaana? Erityisen kiinnostava on luku, jossa kerrotaan pahoiksi leimatuista lapsista.

Loput kirjasta tekeekin yhteisöllisiä havaintoja, mikä näyttää minusta lähestyvän koko alkuperäisen kysymyksen ratkaisua. Yksi luku keskittyy kostoon ja rangaistuksiin, mikä menee hieman ohi itse aiheesta, mutta on hyvin kiinnostava ja sitä tarvitaan tämän yhteisöllisen näkökulman perusteeksi. Yhteisöllisiä havaintoja ovat mm. se, että miehet tekevät sekä rikoksia että pahoiksi luokiteltavia tekoja huomattavasti naisia enemmän ja toisaalta se, miten on luotavissa olosuhteita, jotka saavat aivan tavallisia ihmisiä tekemään pahoja asioita (huomaa, että ei kuitenkaan kaikkia).

Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että pohja pahuudelle rakentuu välinpitämättömyydestä. Sillä, että emme aktiivisesti nouse vastustamaan pahuutta sitä kohdatessamme, annamme sen kasvamiselle ja kehittymiselle hiljaisen hyväksyntämme ja olemme itse niitä syyllisinä pidettäviä sivustakatsojia, jotka eivät tehneet mitään vaikka olisivat voineet.

Yksi kiinnostava huomio on se, miten kirjailija käyttää kaunokirjallista fiktiota edustavia kirjoja perusteluna faktoina pitämilleen asioille. Esimerkit on valittu siten, että lukijan intuitio hyväksyy ne mukisematta, mutta kriittisesti tarkastellen tämä menetelmä ei taida aivan kestää päivänvaloa. Itse lukijana koin kylläkin nämä esimerkit huomattavasti mehukkaampina lukea kuin tositapahtumiin perustuvat oletetut vastineet olisivat olleet, sillä uskon sellaisia tarvittaessa löytyvän.

Tämä on mainio kirja. Se käsittelee aiheensa juuri sopivan perinpohjaisesti ja käytetyt esimerkit ovat kiinnostavia. Suosittelen, mikäli olet ikinä tullut pohtineeksi pahuuden alkuperää!

Kurkkaa myös Hannan mietteet!

Barbara Demick: Suljettu maa

Barbara Demick: Suljettu maa - Elämää Pohjois-Koreassa

Suomennos: Antti Immonen

Atena 2011, 422 sivua.

Pohjois-Korea on on kiinnostava maa. Ei siinä mielessä, että haluaisin sinne matkustaa tavanomaiselle turistimatkalle, vaan siinä, että se voi vielä nykypäivänäkin olla olemassa. Useimmat ovat kuulleet siitä, miten suljettu maa se on ja toisaalta propagandakoneiston Kim Jong-ilin nimiin merkitsemistä saavutuksista. Ulkomaalaisia päästetään vain pääkaupunki Pjongjangiin ja sielläkin mukana on aina vähintään yksi esiliina. Mutta millaista maassa on tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Millaista on arki Pohjois-Korean Korsossa, siis kaupungissa tai kylässä josta ulkomaalaiset eivät ole edes kuulleet? Siihen Suljettu maa antaa vastauksen.

Kirjailija on asunut Etelä-Koreassa useita vuosia ja haastatellut siellä lukuisaa joukkoa Pohjois-Koreasta loikanneita ihmisiä. Itse hänkään ei ole nähnyt sitä Pjongjangista annettua näyteikkunakuvaa kummempaa, ja siksi ihmisten omakohtaiset kertomukset ovatkin avainasemassa. Käytännössä loikkarit ovat ainoa mahdollinen tietolähde, sillä hallituksen ja eritoten Kim Jong-llin kritisointi tietäisi automaattisesti vankileirituomiota ja luokitusta viholliseksi - seikka jota ei ole mahdollista korjata.

Läpi kirjan seurataan kuuden ihmisen vaiheita lähes kaunokirjalliseen tapaan. Jokainen väli on kuitenkin tilkitty tiedolla, ja kirjailija onkin saanut hyvin nivottua mukaan historiaa 1900-luvun alkupuoliskolta saakka, joskin varsinaisestihan tapahtumat ovat alkaneet Korean sodasta. Kertomuksen kohteena olevat ihmiset ovat taustoiltaan kovin erilaisia. On seurusteleva pariskunta, joiden perheet ovat aivan päinvastaisissa asemissa keskenään. On nainen, joka uskoo Pohjois-Korean olevan suorastaan Eedenin puutarha ja hänen kapinallinen tyttärensä. On isänsä hylkäämä poika, joka joutuu elättämään itse itsensä muiden katulasten joukossa. On nuori, uhrautuvainen lääkäri. Kiinnostavin henkilöistä on rouva Song, joka uskoi asuvansa paratiisissa, mutta näkee lopulta todellisuuden.

Kirjassa on lukemattomia pieniä juttuja, jotka olisi mukava mainita täällä. Yritän malttaa mieleni ja jättää uusillekin lukijoille tilaisuuden taivastella niitä omia aikojaan. Kokonaiskuvana minulle tulivat mieleen vankileirikuvaukset. Koko maa on kuin yhtä valtavaa vankileiriä. Yhtäläisyyksiä on havaittavissa useita. Maa on ainakin yhtä suljettu kuin vankila; sen muurien ulkopuolelle ei mennä, ja vierailijat käyvät vain tarkasti rajatussa paikassa ollen alati vartijoiden valvovan silmän alla. Oikeudet ovat huomattavasti rajallisemmat kuin muun maailman, koskien myös tiedonkulkua ja liikkumista vankilan, eikunsiis maan alueella. Kovennettuun rangaistukseen voi joutua pienimmästäkin rikkeestä. Kansalaisilla on työvelvoite, mutta heille ei välttämättä makseta siitä lainkaan palkkaa, tai jos maksetaankin, on se määrältään mitätön ja palkkaa voi käyttää vain valtion omistamissa myymälöissä (joissa ei ole juuri mitään), tai tietysti mustassa pörssissä.

Kirjaa lukiessani käsitin myöskin sen, että jos Pohjois-Korean kaltainen valtio ylipäätään on olemassa, niin se ei juuri voi olla muunlainen. Kansalaisten on pakko olla äärimmäisen tiukan kontrollin alla ja erityisesti tiedonkulku on estettävä, sillä muuten vallankumous olisi vain ajan kysymys. Nälänhätä on asia, joka tuntuu äkkiseltään ajatellen typerältä. Miksi näännyttää kansalaisiaan nälkään, jos tilannetta voisi helposti parantaa tekemällä pieniä myönnytyksiä ulkovalloille. Mutta vastaus tuli jo edellä: pienet myönnytykset johtavat suoraan koko hallinnon romahdukseen. Myönnytyksiin ei kerta kaikkiaan ole varaa. Tilanne on täysin mustavalkoinen, kaikki tai ei mitään. Silti minäkin uskon, että ennemmin tai myöhemmin sen romahduksen on pakko tulla. Sitä odotellessa.