Elina Lappalainen: Pelien valtakunta

Elina Lappalainen: Pelien valtakunta - Miten suomalaiset peliyhtiöt valloittivat maailman
Atena 2015
Sivuja: 308

Kukaan ei ole voinut välttyä näkemästä Angry Birdsejä, niin moneen paikkaan Rovio on ehtinyt niitä levittää. Sen näkyvyyden ja Supercellin menestyksen myötä pelialasta on toivottu Suomeen uutta Nokiaa, joka nostaisi koko kansakunnan lamasta ja siivittäisi huimaan nousukauteen. Tämä kirja kertoo pelialasta Suomessa yleensäkin, sekä esittelee tärkeiden firmojen vaiheita tarkemminkin.

Siinä missä vihaisia lintuja on tuntunut tunkevan ihan joka suunnalta, on Supercellin menestys koko komeudessaan päässyt minulta livahtamaan hieman sivu suun. Toki olen siitäkin kuullut, olihan firman myynnistä taannoin iso juttu uutisissa ja se on ollut esillä muullakin tavalla, mutta sitä en ollut tiennyt, kuinka valtava tekijä rahassa mitattuna Supercell onkaan verrattuna kaikkiin muihin suomalaisiin pelitaloihin yhteensä. Kirjassa olevan jutun perusteella menestys on jopa ansaittua, sillä Supercellin pelien julkaisu vaikuttaa viimeisen päälle harkitulta ja tinkimättömän laadukkaasti tehdyltä. Kun kuvaan yhdistetään myös omistajien kantama yhteiskunnallinen vastuu - eli he eivät ole harjoittaneet minkäänlaista verosuunnittelua vaan maksaneet veronsa kiltisti kotimaahan - alkaa koko firma kuulostaa kaikin puolin aivan esimerkilliseltä. Siinä valossa ei tuntuisi yhtään pahalta, jos Supercellejä saataisiin tehtyä lisää ja kaikki muutkin haluaisivat toimia samalla tavalla.

Pelitaloja on tietysti paljon muitakin kuin edellä mainitut kaksi, ja suuri osa niistä oli minulle ennestään tuntemattomia. Tässä yhteydessä on mainittava, etten ole pelaillut paljonkaan, aivan viime aikaisia mobiilipelejä lukuun ottamatta. Esim. PC-pelit ovat kokonaan tuntematonta aluetta, ja sen myötä myös vanhimmat pelitalot ovat minulle ihan uusia nimiä.

Läpi koko kirjan minulle välittyi käsitys siitä, että kaikki suomalaiset haluavat tehdä laadukkaita pelejä. Se kuulostaa ilahduttavalta, sillä huonosti tehtyä softaa ei tarvitakaan yhtään lisää. Liittyykö tähän laatupyrkimykseen jotain tyypillisen suomalaista, jää epäselväksi, sillä kyse voi myös olla siitä, että ainoastaan ne yritykset ovat selvinneet hengissä, jotka ovat panostaneet laatuun.

Mielestäni kirja antoi hyvän kokonaiskuvan suomalaisesta peliteollisuudesta. "Mielestäni" siksi, että en tunne alaa riittävästi tietääkseni edes sitä, jos jotain tärkeää puuttuisikin. Kirjan välittämä kuva on kuitenkin eheä. Kiinnostavuudessa tämä kirja jää kauas Lappalaisen Syötäväksi kasvatettujen taakse, mutta se johtuu pelkästään aiheesta, ei siitä miten sitä on käsitelty. Kuvaus peliyhtiöistä liittyy väistämättä erinäisten yritysten historiikkeihin, ja sellainen on pidemmän päälle kiinnostavaa vain jos tuntee palavaa innostusta juuri sellaiseen tai jos yrityksiin liittyy jotain itsessään kiinnostavaa.

Jos suomalaiset peliyhtiöt ovatkin valloittaneet maailman, niin kamppailu etenkin mobiilipeleissä on armottoman kovaa. On kiinnostavaa nähdä, miten siinä pärjätään jatkossa.

Vuoden 2014 top 10

Vuodenvaihde. On siis aika muistella kulunutta vuotta ja kirjata muistiin kärkikymmenikkö. Valittuja kirjoja yhdistää siis vain se, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2014 aikana. Kirjojen julkaisuajankohdalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Kyse ei myöskään ole objektiivisesta hyvyydestä, vaan mielikuvastani lukukokemuksen hyvyydestä. Mieleenpainuvuus lasketaan tässä yhteydessä myös eduksi, sillä se on väistämättä vaikuttanut siihen, miten hyvin lukukokemus on jäänyt muistiin ja on edes arvioitavissa.

Näköjään vuosi oli hyvä, sillä luin vähemmän kuin muutamana aiempana vuotena, mutta silti mieleen jäi monta kirjaa, jotka olisin halunnut mainita top-listalla, mutta kymmenen joukossa ei vain ollut tilaa. Voisihan se määrä toki olla muutakin kuin kymmenen, kenties harkitsen sitä sitten seuraavalla kerralla. 

Varsinaista paremmuusjärjestystä en ole laatinut, mutta kolme ensimmäistä ovat yli muiden.

Kari Enqvist: Ensimmäinen sekunti. Enqvist on ollut mukana jokaisella top-listallani, mutta ensimmäistä kertaa aivan kärkipaikalla. Kirja onnistui lunastamaan kaikki siihen lataamani odotukset, joita oli kertynyt varsin paljon. Katsaus tuoreeseen tietoon kosmologian saralta. Hurjan vaikeita asioita ymmärrettävästi selitettynä.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut. Vahva kirja siitä, miten ruokamme on elänyt elämänsä. Itseoikeutetusti listan kärkipäässä. Tämä pitäisi lukea joka vuosi uudestaan, ihan muistutuksen vuoksi.

Erik Axl Sund: Varistyttö-trilogia. Pidän näitä kolmea kirjaa yhteensä yhtenä teoksena. Koukuttavuudessaan vertaansa vailla. Jos kaikki kirjat tempaisisivat mukaansa yhtä tiukasti, olisivat muut harrastukset tarpeettomia.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Toinen vahva kirja, joka kertoo muutaman asian, jotka maailmassa ovat menneet pieleen. Muistuttaa hyvin ns. ensimmäisen maailman ongelmista.

Tommi Liimatta: Rautanaula. Liimattaa parhaimmillaan! Tommi hoi, tässä lukijan toive: jätä Jeppis yksittäiseksi kokeiluksi ja jatka Rautanaulan osoittamalla tiellä. 

Hanna Nikkanen & Antti Järvi: Karanteeni. Kertoo AIDSin saapumisesta suomeen. Jäi mieleeni erityisen hyvin onnistuneena tietokirjana.

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet. Nylén on niitä kirjoittajia, jotka osaavat kirjoittaa kiinnostavasti sellaisistakin aiheista, joita lukija ei tunne eikä ole edes kiinnostunut. 

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein. Tarina siitä, miten kaikki haluavat voittaa lotossa, mutta kukaan ei halua olla lottovoittaja.

Rosa Liksom: Väliaikainen. Aivan loistavaa lyhytproosaa elämän rosoiselta puolelta.

Turo Kuningas: Työkalupakki. Esseitä, tai mieluummin lyhytproosaa tämäkin. Hetken mielijohdelöytö kirjastosta. Kuningas on nimensä veroinen luonnehtiessaan asioita.

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut 

Kansi: Timo Mänttäri 

Atena 2012 

Sivuja: 347 

Olen aiemmin lukenut Jonathan Safran Foerin kirjan Eläinten syömisestä, joka keskittyi lähinnä amerikkalaiseen tehotuotantoon. Sen maalaama kuva yleensäkin eläinperäisestä elintarviketuotannosta oli kovin negatiivinen, eikä kuulostanut millään tavalla kestävältä. Tämän kirjan lähtökohta on toisenlainen. Kirjoittaja on kotoisin maalaistalosta ja toi alusta asti ilmi sen, että hän on edelleenkin lihansyöjä. Ilmeisesti vastaan ei ole tullut mitään aivan ylitsepääsemätöntä, tai muussa tapauksessa toimittajan täytyisi olla täysin paatunut ihminen.

Kirjan alussa käsitellään lyhyesti eläinten kasvattamista syötäväksi eettiseltä kannalta ja filosofisesti. Lukijalle ei tarjota suoraa vastausta tai ratkaisua suuntaan tai toiseen, vaikka filosofoinnilla onkin ainoastaan yksi selkeä lopputulos: tuntevien olentojen kasvattaminen ruoaksi ei ole oikein. Kunkin on itse päätettävä, miten pahasti tekee väärin, ja miten tulee toimeen oman omatuntonsa kanssa. Useimmat oikeuttavat tekonsa sillä, että tekevät vain sitä mitä muutkin, mutta tosiasia on, ettei se tee siitä yhtään vähempää väärin. Tähän voisi esittää vaikkapa natsivertauksen, jollei se olisi ilmiselvää muutenkin.

Seuraavaksi käydäänkin läpi kanan, broilerin, sian ja lehmän kasvatusta Suomessa. Jokaisen elämänkaari tarkastellaan alusta loppuun, ja matkalla tuodaan esiin niin niitä seikkoja jotka ovat hyvin kuin niitäkin, jotka eivät ole. Esimerkkitilat näyttävät olevan sellaisia, joilla asiat ovat hyvin, ja sen vuoksi välittyykin kuva, että oikeastaan tuotantoeläinten olot Suomessa ovat aika hyvät. Toki parannettavaakin on, mutta ilmeisesti eläintenkin kannattaa syntyä tai kuoriutua suomalaisella tilalla ennemmin kuin jossain muualla.

Sitten jäljellä on vielä kaksi osiota, joissa tarkastellaan suomalaista maataloutta ja maatilaa sekä niiden valvontaa ja yritysvastuuta. Tiesin kyllä maatalouden saavan tukia, mutta sitä en ollut tiennyt, että ilman niitä maatalous elinkeinona olisi täällä täysin mahdotonta. Näiden osien sävy ei ole yhtä myönteinen kuin aiempien, johtuen mm. siitä, että valvontaa käsitellessä näkökulma väistämättä siirtyy negatiivisempiin tapauksiin. Kun kirjailija on vieraillut maatiloilla, niin on luonnollista, että hänet ovat ottaneet vastaan sellaiset tilalliset, jotka eivät pane pahakseen sitä, että heistä kirjoitetaan julkisesti. Heillä ei tietenkään ole mitään salailtavaa, toisin kuin ehkä monilla muilla.

Yritysvastuun osa oli tavallaan kovin karua luettavaa. Vaikka kaupat pyrkivätkin myymään sitä, mitä asiakkaat haluavat, niin tosiasia on se, että asiakkaat osaavat haluta vain sitä, mitä heille tarjotaan. Esimerkiksi kuluttajaa voisi kiinnostaa ajatus vapaan lehmän maidosta tai vapaan sian lihasta, mutta jos ei sellaisia kaupassa ole myytävänä, niin on helppo perustella, ettei niille ole kysyntääkään. Luomutuotteet kuulostavat pääsääntöisesti oikein hyviltä, mutta niihin sisältyy rajoitus, että myös eläinten rehun on täytynyt olla luomua. Se on ihan kiva, mutta ei ehkä liikuta kuluttajaa, joka on enemmän huolestunut eläinten hyvinvoinnista.

Ennakko-odotukseni tästä kirjasta olivat kaksijakoiset. Toisaalta odotin suurella mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää, mutta toisaalta pelkäsin osoittautuisiko eläintuotannon todellisuus sellaiseksi, että tuntisin syyllisyyttä kaikenlaisesta lihansyönnistä. Lukemisen jälkeen olen etupäässä tyytyväinen siitä, miten hyvältä tuotantoeläinten asema Suomessa kuulostaa. En siis koe tarvetta jättää jotain suomessa kasvatettua eläintä syömättä, vaan siltä osin päinvastoin, että nimenomaan kotimaista kannattaisi suosia, jotta voisi varmistua eläinten hyvinvoinnista. Jos siitä pitäisi poiketa, niin Ruotsi ja Norja kuulostivat ihan hyviltä, mutta kuinkahan todennäköisesti ulkomailta tuotu liha mahtaa olla niistä peräisin?

Edit 14.1.2013: Tuo yllä oleva kappale kuulostaa tarpeettoman positiiviselta. Tarkoitukseni oli sanoa, että verrattuna lihaan, jonka alkuperä on kokonaan tuntematon, on kotimaisen lihan valinta samalla valinta eläinten hyvinvoinnin puolesta. Sen sijaan tarkoitus ei ollut sanoa, että suomalainen eläintuotanto olisi kunnossa sellaisenaan, vaan ilman muuta siinä on olemassa edelleen epäkohtia, jotka kaipaavat korjausta. Mielessäni oli myös ajatus siitä, että jos halutaan parantaa tuotantoeläinten hyvinvointia, niin kuluttajan tehokkain valinta ei välttämättä ole lopettaa lihansyöntiä kokonaan, vaan nimenomaan aktiivisesti suunnata kulutustaan sellaiseen suuntaan, joka kannustaa panostamaan eläinten hyvinvointiin. Jos lihansa jättää ostamatta, niin antaa sellaisen signaalin, että "aha, kulutus on laskenut, yritetäänpä paikata sitä laskemalla hintaa ja tehdään se eläinten hyvinvoinnista tinkimällä". Jos taas valittaa kauppiaalle, ettei tältä löydy lainkaan hyvinvoinenden eläinten lihaa, niin se viesti ainakin on selvä.

Kirja oli erittäin kiinnostavaa luettavaa, ja voin suositella sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneita siitä, millaisen elämän heidän syömänsä lounas onkaan elänyt. Lihansyönnin eettinen puoli on kokonaan oma lukunsa, jota täytyy etsiä muista teoksista.