Antti Leikas: Huopaaminen

Antti Leikas: Huopaaminen 

Kansi: Elina Warsta 

Siltala 2013 

Sivuja: 179 

Melomisesta - Leikkaan esikoiskirjasta - jäi mieleen lähinnä se, miten se kuvasi hauskasti toimiston palaverihelvettiä. Huopaamisessa seikkailee kuvauksen mukaan kaksi patentti-insinööriä, jotka ehtivät vilahtaa myös edellisessä, minun mieleeni e eivät ole jääneet. Insinöörit ovat työmatkalla epämääräisessä Itä-Euroopan maassa, ja niin kännykät kuin kannettavat tietokoneetkin ovat kadonneet jonnekin. Eikä kaupunkikaan ole ihan tarkkaan selvillä.

Yllä olevan perusteella ei ole perusteetonta odottaa Leikkaan jatkavan samanlaista teemaa kuin esikoisessaan, mutta kohdistavan vain fokuksen työmatkoihin tavallisen toimistoelämän sijaan. Odotuksiin ei kuitenkaan vastata, sillä työmatka tuntuu olevan aivan sivuosassa. Insinöörit Tikkari ja Hyvönen päätyvät pieneen Hrabeslavin kaupunkiin, ja pääosaan näyttää nousevan kaupunki itse. Paikassa on jotain kummallista, eikä päähenkilöilläkään ole mitään kiirettä sieltä pois, vaan he jäävät sinne asumaan kuin huomaamattaan. Eikä siellä oikein edes tapahdu mitään.

Toimistomaisuutta tulee kuvaan kirjan toisessa osassa, jossa käsitellään ensimmäisen osan tapahtumia palautekeskustelumaisesti. Siinä palataan jälleen pilkkaamaan työelämän erikoisuuksia, ja Leikas onnistuukin hyvin osoittamaan miten itsetarkoituksellista toimintaa annetun raportin käsittely voi olla. Raportin sisällöllä ei ole lopulta mitään merkitystä, vaan sen käsittelytapa nousee kohteensa yläpuolelle ja alkaa elä omaa elämäänsä.

Tämä oli vaikeampi kirja kuin Melominen, ja minulle jäi tunne etten kunnolla ymmärtänyt kirjan sanomaa. Myönnän kyllä, että koko kirja tulee jäämään mieleeni lähinnä siitä että luin sitä Itävallan Ischglissä lasketellen ensin joka päivä 7-8 tuntia, joten ajatukseni eivät taatusti olleet aivan kirkkaimmillaan (toisin kuin auringonpaiste mielikuvissani :) Jos tämänkin oli määrä olla hauska, niin se meni minulta kokonaan ohi samoin kuin sekin, jos tarinaan kätkeytyi jokin viisaus. Tai ehkä se ydin olikin jo tuossa edellä, tavassa miten firma käsittelee "työmatkaa".

Minä en tähän oikein ihastunut. En kuitenkaan osaa olle pelkästään negatiivinen, vaan jotain piilevää viehätystä tässä oli. Ehkä se on toivo siitä, että kokisin vielä jälkeenpäin jonkinlaisen ahaa-elämyksen.

Antti Leikas: Melominen

Antti Leikas: Melominen

Siltala 2011, 190 sivua.

Melominen oli kuulemma Pienen Esikoiskirjakerhon ensimmäinen kirja. Minä en siihen kuulu, koska en katso esikoiskirjoja sen tarpeellisemmiksi omistaa kuin muitakaan. Blogistanissa tämä on ehtinyt jo tulla esiin pariin otteeseen, ja sieltä minäkin innostukseni sain.

Melominen on yhden päivän romaani, eli tapahtumat ylettyvät juuri yhden vuorokauden ajalle. Esitystapa on päiväkirjamainen (vai olisiko minuuttikirja parempi ilmaus). Lähestulkoon koko kirja on jaettu kymmenen minuutin mittaisiin pätkiin, joissa kerrotaan tapahtumista yhden henkilön näkökulmasta. Kirjan ensimmäisessä osassa, pituudeltaan 130 sivua, merkintöjen välillä on päähenkilön ajatuksenjuoksua. Se liittyy enemmän tai vähemmän etäisesti senhetkisiin tapahtumiin, ja tarkoituksena on ilmeisesti tuoda esiin sitä, miten löyhästi ihmisten ajatukset saattavatkaan liittyä todellisuuteen ja siihen hetkeen, jossa kulloinkin ollaan. Jälkimmäisessä osassa minuuttikirjamerkinnätkin muuttuvat hieman ja niiden joukossa on sellaisia, joihin ei liity ihmisiä lainkaan vaan ne tarjoavat tirkistelymahdollisuuden Jaakkoloiden kotiin. Henkilöt ovat siis molemmissa osissa samoja samoin kuin vuorokausikin, mutta tarkastelutapa on hieman erilainen, eikä nyt ole mukana enää ajatuksenjuoksua.

Tapahtumapaikkana on Jaakkolan kodin lisäksi perheen pään työpaikka. Toimisto, jossa työskentelee ainakin firman myyntiorganisaation johto sekä tuotekehityspäällikkö. Suuri osa päivästä kuluu palaverissa, ja se tarjoaa oletettavasti hauskan samaistumiskohdan suurelle osalle lukijoista. Jos toimistotyö ja palaverit eivät kuulu kokemuspiiriin, niin koko kirja saattaa jäädä hieman etäisemmäksi. Jälkimmäinen osa puolestaan keskittyy viisilapsisen perheen arkeen, joten siinä on toinen tarttumapinta.

Melominen on selvästi tehty viihteeksi. Sen voi sanoa onnistuvan tarkoituksessaan ihan kohtalaisesti, mutta mitenkään riemukkaaksi en sitä kokenut. Jaakkolan ajatusjuoksu keskeyttää turhan usein tapahtumien kulun, joka sen johdosta tahtoo jäädä liian katkonaiseksi. Vastoin ennakko-odotuksiani lopulta kaikkein kiinnostavinta oli juuri se perhe-elämän tirkistely. Vaikka kyseessä lieneekin fiktion tuote, on tuollaisessa kaikista arkisimman arjen peittelemättömässä kuvauksessa jotain kiinnostavaa. Se on jotain, mitä on mahdotonta päästä ulkopuolisena ikinä näkemään, sillä tieto tarkkailijasta pilaa aitouden poikkeuksetta. Luultavasti Big Brotherissakin on alun perin ajettu takaa juuri tällaista kiinnostusta, mutta kameroiden läsnäolo estää sen toteutumisen.

Jälkimaku kirjasta on melko ristiriitainen. Toisaalta siinä oli monta hyvää ja kiinnostavaa kohtaa, mutta toisaalta sitten myös tyystin turhan tuntuisia osuuksia. Ne eivät luultavasti ole täysin turhia, mikäli tarkoitus oli päästä tirkistämään Jaakkoloiden perhe-elämän lisäksi päähenkilön päänkin sisään, mutta silloin puolestaan herää kysymys siitä, onko tavallisen ihmisen elämä niin kiinnostava että sitä jaksaa seurata edes yhden päivän ajan. Lisäksi kirja tuntui loppuvan hieman kesken. Yksi vuorokausi on kyllä sopivan pyöreä ajanjakso, mutta sellainen tunne jäi leijumaan, että siitä olisi voinut saada enemmänkin irti.

Hauskana sattumuksena kerrottakoon, että lukiessani päähenkilön valvomisesta ja pahasta univajeesta pienen lapsen valvottaessa tuli itselleni kova tarve ottaa nokoset heti paikalla, aivan kuin olisin voinut huilata kirjan henkilön puolesta :)