Herta Müller: Hengityskeinu
Otava 2010, 291 sivua.
Vuonna 1945 Romanian fasistinen diktaattori Antonescu pidätettiin ja teloitettiin, ja Romania antautui ja julisti yllättäen sodan siihenastiselle liittolaiselleen Saksalle. Neuvostoliitto esitti Romanian hallitukselle vaatimuksen, että kaikkien Romaniassa asuvien saksalaisten tulee osallistua Neuvostoliiton "jälleenrakentamiseen". Niinpä kaikki 17 ja 45 ikävuoden välillä olevat miehet ja naiset kuljetettiin pakkotyöhön Stalinin työleireille. Heidän joukossaan oli mm. Herta Müllerin äiti sekä Oskar Pastior, jonka kokemuksiin kirja perustuu.
Leo on 17-vuotias joutuessaan leirille. Lähtiessään hän ei osaa aavistaakaan mikä edessä odottaa, sillä hän ei ole lähdöstä edes pahoillaan, vaan kaipaa jonnekin pois ahdistavasta pikkukaupungista. Leirille joutujien tulevaisuudenodotuksia heijastaa hyvin se, että he polttavat kamiinassa junavaunuun heitetyt kuivatut vuohet. Ei ole ainuttakaan, joka ei myöhemmin katuisi sitä elämänsä suurimpana typeryytenä samalla kun yrittää keitellä erilaisista rikkaruohoista itselleen edes jotakin syötäväksi kelpaavaa.
Kirjan alkupuolella minua häiritsi se, että leirin tapahtumat eivät vaikuttaneet kronologisilta, vaan kirjailija kuvailee yksittäisiä aiheita irralla toisistaan. Yksi kappale kertoo siitä syödystä rikkaruohosta. Toinen kertoo kaikkialle kulkeutuvasta sementtipölystä. Kolmas siitä, kuinka nälkä on läsnä aina ja kaikkialla. Neljäs surkeista jalkineista. Mutta epäselväksi jää se, miten yksittäinen päivä kuluu. Miten ihmiset jaetaan töihinsä. Mitä jos joku uupuu kesken työpäivän? Onko työssä mitään taukoja? Hengittääkö vartija niskaan jatkuvasti, vai ovatko leiriläiset vastuussa vain työn edistymisestä? Ylipäätään työnjohdosta ei kerrota juuri mitään. Työleirien olosuhteet ja päiväjärjestys ovat varmaankin historiallisesti tunnettu asia, mutta olisi sen voinut tässäkin mainita meitä sivistymättömiä varten. Muutama lause sinne tänne levitettynä olisi hoitanut asian hienosti.
Oikeastaan koko kirja on näiden yksittäisten aiheiden käsittelyä, mutta loppupuolella kappaleiden kronologisuus alkaa käydä selväksi ja se auttaa lukijankin saamaa kuvaa. Hieman yllättävänä pidän sitä, että vapaudesta tai vapautumisesta ei puhuta juuri mitään. On selvää, että leiriläisen elämä muodostuu etupäässä nälästä ja hengissä pysymisestä, mutta on vaikea uskoa, etteikö vapaus kuitenkin olisi asia, joka pyörii kaikkien mielissä jatkuvasti. Voihan olla, että se on jotain, mistä ei vain puhuta, koska ei voida uskoa minkään niin suloisen ikinä enää osuvan omalle kohdalle tai pelätään sen tuovan huonoa onnea, mutta olisi senkin voinut minun mielestäni mainita.
Hengityskeinu jätti minulle ristiriitaisen tunteen. Kylmäksi se ei tietenkään jättänyt, kertoihan se juuri sellaisesta aiheesta joka minua kiehtoo. Olisin kuitenkin odottanut nobelistilta jotain enemmän. Voi olla, että kyseessä on jälleen se insinöörimäinen selkeyden kaipuu, joka puhuu. Ei tämän kirjan ole tarkoituskaan olla mikään historiallinen dokumentti, se täytyy pitää mielessä. Se kertoo yhden leiriläisen tuntemuksista, eikä vain dokumentoi hänen arkeaan. Olen tähän mennessä lukenut hyvin vähän Nobel-palkittujen kirjailijoiden tuotoksia, enkä tämän kirjan perusteella tunne tarvetta viipymättä paikata sitä puutetta. Ehkä joskus, mutta en oikopäätä.
Kirjan takaliepeessä kerrotaan Müllerin käsitelleen teoksissaan elämää Ceaucescun diktatuurissa ja kuvannut ihmisten kokemuksia silloin kun vapaus on rajoitettu äärimmilleen. Se kuulostaa aiheena myös kovin kiinnostavalta, ja on myös se osuus josta kirjailija on palkintonsa saanut.
