Charles Duhigg: Tapojen voima

Charles Duhigg: Tapojen voima - miksi käyttäydymme niin kuin käyttäydymme
Suomennos: Kirsi Ohrankämmen
Viisas Elämä 2014
Sivuja: 483

Tavat ohjaavat lähes kaikkea toimintaamme paljon enemmän kuin yleensä kuvitellaan. Tavat on myöskin koodattu aivoihimme syvemmälle kuin uskoisi. Duhigg kertoo mm. esimerkin lääketieteen hyvin tuntemasta potilaasta, joka sairauden seurauksena menetti täysin kyvyn säilöä uusia asioita pitkäkestoiseen muistiinsa. Hän siis saattoi esittäytyä ihmisille kohteliaasti parin minuutin välein tai tehdä monta kertaa aamiaista samana päivänä (mutta unohtaa syödä ne). Muutettuaan uuteen kotiinsa hän ei kyennyt edes tunnistamaan koko taloa tai kertomaan sisällä, mistä ovesta pääsee keittiöön. Siitä huolimatta hän kykeni käymään itsenäisesti kävelylenkillä ja laittamaan itselleen evästä. Miten hän sen teki, jos uusia muistijälkiä ei tallentunut? Hän ei tehnytkään niitä tietoisesti, vaan nuo toiminnot olivat muodostuneet tavoiksi, eikä niiden suorittaminen tarvinnut tietoista toimintaa.

Jos tavat kykenevät ohjaamaan ihmisen toimintaa noin tarkasti, niin olisi houkutteleva ajatus opettaa itsensä pois huonoista tavoistaan. Esimerkiksi tupakointi on paljon enemmän tapa kuin riippuvuutta nikotiinista, ja näin ollen lopettamista on mahdollista helpottaa muuttamalla tapojaan.

Vastaavasti ihmisten ostokäyttäytyminen perustuu sekin pitkälti tapoihin. Niinpä ei olekaan yllättävää, että tätä tietoa on jo kauan käytetty hyvällä menestyksellä hyväksi mm. mainonnassa ja tuotesijoittelussa.

Ihmiselle, joka haluaisi muuttaa huonoja tapojaan, tämä kirja sopii tietysti kuin nakutettu. Mutta vaikka et olisikaan muuttamassa omia tapojasi tai yrittämässä hyötyä toisten tavoista, on tämä joka tapauksessa erittäin kiinnostavaa luettavaa. Vahva suositus!

Yu Hua: Xu Sanguanin elämä ja verikaupat
Suomennos: Rauno Sainio
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 9h 4min

Nimensä perusteella tämä kirja kuulosti aivan toisenlaiselta kuin lopulta oli. Kuvittelin kyseessä olevan jonkinlaisen jännärin tai ehkä dekkarin, mutta en kuvaus yhdestä avioliitosta Maon ajan Kiinassa.

Kaupungin sairaalassa maksetaan verenluovuttajille 35 yuania per kerta. Tämä on hyvin suuri raha, niin suuri, että yksin elävälle miehelle olisi arvioni mukaan ollut mahdollista elää pelkästään vertaan myymällä. Niin ei kuitenkaan kuulunut tehdä, sillä veri on ihmisen kaikkein kalleinta omaisuutta, ja siksi sitä kaupataan ainoastaan silloin kun on pakko (tämä selittää korkean hinnan).

Kirjan kuluessa päähenkilö Xu Sanguanin elämässä tulee vastaan erinäisiä tilanteita, joissa hänen on turvauduttava veren myymiseen. Tämän seikan myötä kirjan nimi aukeaakin jo paremmin: verikaupan yhteydessä on aina kyse jostain paljon arkea suuremmasta tapahtumasta. Sillä pelastetaan jonkun henki, selvitään yllättävistä liian suurista menoista tai perustetaan perhe.

Viime kädessä verikaupat ovatkin vain sivujuonne; tärkein sisältö kirjassa on ilman muuta aikakausien ja ympäristön kuvaus. Yhteiskunnassa tapahtuu suuria mullistuksia ja isoja asioita. On Suurta harppausta, nälänhätää ja Kulttuurivallankumousta, mutta niihin kaikkiin viitataan ainoastaan Xun perheen kautta. Tapahtumat ovat niin suuria, että niistä olisi riittänyt helposti omien kirjojensa aiheiksi - ja epäilemättä on kirjoitettukin - mutta tässä nekään eivät pääse varsinaista aihetta suuremmaksi.

En tiedä mitä tällainen kirja mahtaa antaa kiinalaiselle lukijalle, mutta minulle se piirsi valaisevan kuvan lähimenneisyyden Kiinasta. Toista vastaavaa en samasta ympäristöstä ja ajasta viitsisi lukea, mutta ensimmäinen meni kyllä varsin hyvin.

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2010
Lukija: Antti Virmavirta
Äänikirjan kesto: 10h 44min

Antti Pasanen on toimittaja ja vastasyntyneen pojan isä. Hän joutuu yllättäen yksinhuoltajaksi, kun vaimo ilmoittaakin ettei hänestä ole tähän, ja lähtee taksilla tiehensä.

Jos joku päättäisi kirjoittaa kirjan tilanteessa, jossa nainen jää yllättäen yksinhuoltajaksi kun mies lähtee lapsen syntymän jälkeen omille teilleen, niin tuo asetelma yksin ei riittäisi sisällöksi. Kun yksinhuoltajaksi jääkin äidin sijaan isä, on tilanne hieman erilainen. Tämä kirja keskittyy oikeastaan kokonaan siihen erilaisuuteen.

Antti ei ole perehtynyt vauvan hoitamiseen liittyviin asioihin oikeastaan yhtään, vaan kaikki tulee hänelle yllätyksenä. Hänen persoonansa ei vaikuta aivan niin vastuuttomalta miltä tuo tilanne kuulostaa, mutta tällä tavalla sitä edellä mainittua sisältöä on saatu luotua lisää, ja samalla muutamia ihan hauskoiltakin kuulostavia väärinkäsityksiä.

Pakon edessä Antti selviytyy vanhempana olosta yhä paremmin, vaikka matkalla onkin mutkia ja töyssyjä. Lukijalle - ainakin sellaiselle joka on itsekin osallistunut pienen lapsen hoitoon - matka kuulostaa tarpeettoman hankalalta, mutta juuri sen varaanhan koko kirja on rakennettu. Monta seikkaa olisi voinut hoitaa helpomminkin, ja ottaen huomioon Antin ammatin ei tiedon hankkimisenkaan pitäisi hänelle olla aivan niin vierasta kuin nyt annetaan ymmärtää.

Vaikka tämä onkin kirjoitettu melko kevyeen sävyyn, on takana myös jotain ajatuksia herättävää. Yhteiskunnassamme puhutaan tasa-arvosta siellä ja täällä ja toisinaan se tuntuu menevän jo liiallisuuksinkin. Siitä huolimatta tällainen kirja on mahdollista kirjoittaa ja onpa siitä tehty oikein elokuvakin. Miten tasa-arvoisia oikein olemme, jos on näin erikoista, kun lapsen hoitajana onkin äidin sijaan isä?

Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista
Atena 2018
Sivuja: 235

Muistelen, että kun olin lapsi, käytettiin Kiinaa ainakin lasten puhekielessä merkitsemään jotain hyvin kaukaista ja erilaista, mutta ei välttämättä juuri kiinalaista. Siitä on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja Kiina on kasvanut talousmahdiksi ja väkimäärältäänkin suorastaan käsittämättömän suureksi. Ylipäätään maailma on kutistunut, tiedonkulku mullistunut, eikä samanlainen lapsellinenkaan "kiinalainen"-sanan käyttö toimisi enää samalla tavalla. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että yleinen tietämyksemme Kiinasta olisi parantunut niin paljon, etteikö harhaluuloja kumoavalle kirjalle olisi edelleen paikkansa.

• Kiinalla on 5000-vuotinen historia
• Kiinan muuri näkyy kuuhun
• Kiinalaisilla ei ole käytöstapoja
• Kiinalaiset syövät aina riisiä
• Kiinalaiset syövät koiria
• Pekingin ilmansaasteet ovat maailman pahimmat
• Kun osaa kiinaa, pystyy juttelemaan 1,4 miljardin ihmisen kanssa
• Kiinalainen tuote on huonolaatuinen

Tuossa on poimittuna kahdeksan Kiinaa koskevaa myyttiä, jotka ovat samalla kirjan lukuja, joten niitä ei pelkästään kumota, vaan aihetta käsitellään hieman laajemminkin. 

Ruoka on lähellä sydäntäni. Voin hyvin uskoa, että sillä, mitä meille tarjotaan "kiinalaisen" ravintolan lounasbuffetissa, on vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä kiinalaiseen keittiöön todellisuudessa kuuluu. Sivuhuomautuksena on mainittava, että kiinalaisesta keittiötä puhuminen on jo itsessään väärin, sillä kyse on niin valtavasta alueesta, että olisi oikeampaa puhua esim. kantonilaisesta, sichuanilaisesta, hunanilaisesta, shaanxilaisesta ja yunnanilaisesta ruoasta, jotka kaikki eroavat toisistaan niin paljon, etteivät ne millään sovi yhden ainoan "keittiön" alle.

Kielen kanssa on hieman samoin kuin ruoankin: ei ole olemassa yhtä ainoaa kiinan kieltä, jota kaikki kiinalaiset osaisivat tai edes ymmärtäisivät. Meidän mielestämme ruotsi ja norja ovat eri kieliä, mutta kiinalaisen näkökulmasta kyse olisi vain saman kielen eri murteista. Kiinan eri murteiden erot vain ovat ilmeisesti paljonkin suurempia kuin erot ruotsin ja norjan kielten välillä.

Tämä oli varsin kiinnostavaa luettavaa, mutta minä kyllä pidän yleensäkin harhakuvitelmieni oikaisemisesta. Aiheena Kiina on totta kai aivan liian laaja, jotta sitä voisi kuvitella oikaisevansa yhden ainoan kirjan avulla, varsinkin kun sivumääräkin on hyvin maltillinen. Sen vuoksi onkin kerrassaan mainiota, että kirjoittaja on liittänyt kuhunkin lukuun oman lukusuosituksensa niille, jotka haluavat tutustua juuri siihen aiheeseen syvällisemmin. Näkisin vastaavan tavan kernaasti muissakin tietokirjoissa, jos se suinkin on mahdollista - väkisin ei kannata.

Tämä on sellainen Kiinaa koskevan yleissivistyksen päivityspaketti, joka kuuluu kaikkien luettavaksi, jos nuo edellä listatut esimerkkiväittämät suinkin kuulostavat todenmukaisilta. 

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga 2014
Lukija: Kari Ketonen
Kesto: 8h 50min
Sivuja: 301

Helsinkiläisjuristi Katja Karhuvuoma on mennyt muoniolaisen miehensä kanssa naimisiin lyhyehkön seurustelun jälkeen. Pariskunta asuu yhdessä miehen kotiseudulla, missä Katja on saanut kunnanjohtajan pestin. Tehtävä ei ole lainkaan leppoisa, sillä hänen on määrä ajaa läpi kuntaliitos Enontekiön kanssa. Muoniolaisille liitos sopisi kyllä, mutta enontekiöläisiä edustavat itsenäiset saamelaiset, joiden itsepäisin edustaja on Katjan appiukko Piera. Katjan anoppi Liisa puolestaan on seudun ainoa poliisi. Ja "seutu" tarkoittaa sitä, että jos Liisa ei ole töissä, niin seuraavaksi lähin poliisi on usean tunnin matkan päässä.

Jos ei tässä asetelmassa ja erikoisissa persoonissa ole vielä tarpeeksi, niin tärkeä osa kirjasta liittyy salaperäiseen Wifebeater Revenge Clubiin, josta en halua kertoa spoilerivaaran vuoksi enempää.

Heikkinen on poiminut mukaan monta yksittäistä aihetta, joista jokainen olisi yksinäänkin pystynyt kannattelemaan kokonaisen kirjan. Nyt niiden käsittely on jäänyt lyhyenlaiseksi, mikä kylläkin sopii siihen, että kyseessä on tragikomedia. Juonen kannalta lähestulkoon umpikujalta tuntuneet tilanteet on ratkaistu vähän liiankin nopeasti ja helposti. Minulle jäi hieman epäuskottava jälkimaku, sillä jos ongelma on ratkaistavissa yhdellä yksittäisellä toimenpiteellä, niin onko se todella ollut ongelma alun alkaenkaan? Tai miksi se on saanut olla ongelma niin pitkään?

Oma luku- (tai kuuntelu-) kokemukseni jäi hajanaiseksi. Yksittäiset osat toimivat hyvin, ja varsinkin Piera on hahmona onnistunut suunnattomassa ärsyttävyydessään. Palaset eivät minun mielestäni vain loksahtele aivan saumattomasti paikoilleen, eli kokonaisuus ei pääse kasvamaan osiensa summaa suuremmaksi, mitä tietysti aina toivoisi ja odottaisi.

Juhani Aho: Omatunto

Juhani Aho: Omatunto
WSOY 1914
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 5h 17min

Suomenlahden ulkosaarella asuu kaksi perhettä: Söderlingit ja Korsut. Kirja kerrotaan Söderlingien näkökulmasta. Alussa heidän luokseen tulee myrskyltä suojaan rikas herra, joka kysyy, mitä kukin elämältä toivoisi. Kukaan ei tavoittele mahdottomia, oikeastaan kaikkien toiveet olisi täytettävissä rahamäärällä, joka aikanaan (viime vuosisadan alussa) on kylläkin ollut merkittävä, muttei mitenkään ylitsepursuava.

Myrskyn jälkeen saaren rantaan ajautuu ilmeisesti haaksirikkoutuneen laivan lastia. Saarella on ollut ikiaikainen sääntö: minkä meri antaa, se kuuluu löytäjälle, ja tuon lastinhan on meri heille suonut. Löydöstä innostutaan tietysti kovin, mutta sitten alkaakin ensin lasten omatunto kolkutella: onko moraalisesti oikein, että he pitävät löytämänsä itsellään? Vaikkei kukaan vaatisikaan heitä ikinä edesvastuuseen tai mitään muutakaan, niin vähitellen epäilys laajenee: pystyvätkö he nauttimaan meren antimista, jos ne onkin saatu vääryydellä?

Aho pakottaa lukijan mittaamaan omaa moraaliaan tässä samalla ja vastaamaan esiin tulleisiin kysymyksiin omasta puolestaan. Oleellista tässä on se, että yhteiskunnan asettamat säännöt ovat toissijaisia, ja viime kädessä merkitystä on vain sillä, mikä on toisaalta oikein, ja minkä kanssa toisaalta kukin pystyy elämään.

Tämänkaltaiset pohdinnat ovat sellainen seikka, joka erottaa eläimet ihmisistä, ja siksi ne kuuluvat meille kaikille. Oli varsin ilahduttavaa nähdä, että kirjallisuudestamme löytyy tällainen pohdinto jo yli sadan vuoden takaa. Siitä olen hieman pettynyt, ettei tämä ole tullut vastaani jo paljon aiemmin.

Etenkin kirjan lopussa olevan yllättävän käänteen johdosta Aho on ottanut mukaan elementiksi suomalaisille kovin tutuksi käyneen kateuden. Se on väistämättä sivuosassa, mutta ansaitsee silti tulla mainituksi. "Ei sen väliä, jos ei pärjättykään. Pääasia että ruotsalaisetkaan eivät voittaneet." Ei sitä nyt kirjassa noin esitetä, mutta samasta ajatuksesta on silti kyse. On kiinnostavaa, miten syvään tuo ajatustapa onkaan mahtanut juurtua.

Mielestäni tämä olisi erinomaista luettavaa koululaisille. Vaikka kieli onkin kovin vanhanaikaista ja maailmakin muuttunut, niin sisältönsä osalta tämä on edelleen täsmälleen yhtä ajankohtainen kuin kirjoitushetkellänkin. Ja uskallan väittää, ettei ole syytä olettaa ajankohtaisuuden jatkossakaan yhtään karisevan.

Robert Galbraith: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Lukija: Eero Saarinen
Otava 2015 (alkup. 2015)
Sivuja: 429
Kesto: 18h 7min

Cormoran Striken tarina jatkuu. Tällä kertaa hänen toimistoonsa on lähetetty irti sahattu jalka. Vastaanottajaksi on aluksi merkitty Strike, mutta myöhemmin se onkin korjattu Robinin nimelle. Kirjan edistyessä käy ilmi, että liikkeellä on sarjamurhaaja, joka tykkää tappaa nuoria naisia ja leikata heidän ruumiinosiaan muistoksi.

Koska jalan lähettäjällä näyttää olevan jotain henkilökohtaista Strikeä kohtaan, alkaa hän miettiä voisiko kyseessä olla joku, jonka hän tuntee. Hyviä ehdokkaita löytyy peräti kolme, ja heitä aletaan tietysti jäljittää ja käydä läpi, mitä kukin on tehnyt ja miten he liittyvät Strikeen. Kirjan nimeen sopien he kaikki ovat varvin vastenmielisiä miehiä, ja lukijalle sopisi oikein mainiosti, että he kaikki jäisivät kiinni.

En varmaankaan spoilaa liikaa, jos kerron, että yksi näistä kolmesta todella on haettu tekijä. On mielenkiintoista nähdä, nousevatko he esiin vielä sarjan myöhemmissä osissa. Oma arvaukseni on, että nousevat, sillä he ovat liian kiinnostavia ja Strikeen liittyviä joutuakseen noin vain unholaan.

En osaa arvioida, millainen tämä kirja on puhtaasti dekkarina, mutta Rowling on onnistunut koukuttamaan minut seuraamaan Striken ja Robinin tarinaa. Se onkin eittämättä ainakin yhtä tärkeä osa sarjan juonta kuin kunkin kirjan dekkaritapahtumat; samaan tyyliin kuin Harry Pottereissakin osaltaan oli.

Vaikka tässä olikin vastenmielisiä henkilöitä ja tapahtumia, niin pidin silti kovasti. Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa, joka näköjään on alkuperäiskielellä ilmestynyt viime kuussa. Mielessäni Eero Saarisen ääni liittyy niin vahvasti Strikeen, että toivon hänen jatkavan lukijana sarjan loppuun asti. Pidän itsestään selvänä, että kaikki osat päätyvät äänikirjoiksi.

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii
Myllylahti 2016
Sivuja: 244

Kaikki ovat varmaankin kuulleet nigerialaiskirjeistä. Jos joku ei ole, niin varmaankaan tämä kirja ei sitten ole häntä varten. Tai toisaalta, juuri hänellehän tämä onkin, sillä jos jotain, niin ainakin tämän lukemisen pitäisi suojella uusien ihmisten joutumista verkkohuijareiden uhreiksi

Minulle tuli verkkohuijareista mieleen juuri tuollainen kirjan nimeen viittaava yritys, jossa joku on saanut miljoonaperinnön, ja saadakseen rahat haltuunsa hän tarvitsee juuri minun apuani. Ehkei aivan heti, mutta jossain kohtaa ainakin tulisi vastaan tilanne, jossa minun pitäisi antaa rahaa, jotta tuo valtaisa omaisuus saataisiin viimein haltuun ja minäkin voisin saada siitä oman mehevän siivuni. Tällaisten yritysten kohdalla pätee tietenkin se, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se ei ole totta. Koska näitä huijauksia edelleen jaksetaan tehdä, niin mielestäni se todistaa, että huijausten täytyy myös tuottaa tulosta, sillä tokkopa niitä pelkästään huvin vuoksi jaksettaisiin vuodesta toiseen yritellä.

Juuri tämänkaltaiseen huijaukseen on helppo suhtautua ylimielisesti. "Minä kyllä tunnistan tuollaiset huijaukset, ei minua noin helpolla jymäytetä." Kovin vaarallinen asenne, ja luulen, että moni uhriksi joutunut on ajatellut juuri samoin. Saman luulon vahvistaa kirjakin: parasta, mitä huijarille voi tehdä, on aliarvioida hänet. Ei siellä takana oikeasti ole ketään yksittäistä onnenonkijaa, vaan luultavammin joukko ihan järjestäytynyt joukko, joka tietää mitä on tekemässä. Jos vastaan viestiin, niin todennäköisesti seuraavan lähettää jo eri ihminen kuin ensimmäisen, sillä roolitkin on jaettu tietoisesti: yksi yrittää saada sen ensimmäisen vastauksen, ja toinen hoitaa hommia siitä eteenpäin. Toki mukaan tulee tarpeen mukaan muitakin.

Tunnustan, etten ole ikinä tuntenut edes kiusausta vastata mihinkään tällaiseen, vaikka tietenkin niitä on tullut minunkin postilaatikkooni. Samalla tunnustan senkin, että olen itse sortunut tuohon ylimielisyyteen. Mutta en tee sitä enää, sillä on oikeastaan vain ajan ja tuurin kysymys, milloin joku huijari onnistuu osumaan minun heikkoon kohtaani. En itsekään tiedä mikä se on, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista voisi olla olemassa. Ja jos joku sen löytää, niin olen auttamatta altavastaajana, jos sorrun vielä aliarvioimaan vastapuolta.

Kirjan aihe on varsin kiinnostava, ja kirjoittaja tuntee sen hyvin. Kaikkein mukaansatempaavinta tekstiä tämä ei ole, mutta toisaalta myöskään aihetta ei voi pitää sellaisena, että siitä pitäisi kirjoittaa pelkästään viihdyttävästä, vaikka sekin lienisi mahdollista. Salmivuorella on tavoitteena lisätä tietoisuutta tästä aiheesta, ja samalla vaikeuttaa huijareiden toimintaa. Sitä tavoitetta ei saavuteta pelkällä hauskuuttamisella.

Kirjalle on myös jatko-osa Tarinoita toiselta puolelta, missä ilmiötä käsitellään hieman toisesta näkökulmasta. Sekin kirja päätyy tänne aikanaan.

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa
Alkup. 1910
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 6h 36min

Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen ovat liperiläiset kaverukset, varttuneita miehiä ja oikein talollisia molemmat. Ihalaiselta ovat päässeet tulitikut loppumaan, ja Antti lähtee niitä naapurista Hyvärilästä lainaamaan. Perille päästyään on varsinainen asia jo unohtunut, ja matkakin muuttunut Vatasen kosioretkeksi Antin toimiessa puhemiehenä. Hyväriseltä miehet jatkavat yksin tein kaupunkiin saakka, mutta koheltavat siellä itsensä putkaan saakka, ja jatkavat lopulta toilailujaan.

Kirjan tarina rakentuu pitkälti väärinymmärrysten varaan. Joku laskee leikkiä, toiset ottavat sen tosissaan ja lisäävät samalla oman osuutensa tarinaan, ja niin edelleen. Minulle jäi tästä vahvasti sellainen kesäteatterimainen tunnelma, joka mitä ilmeisimmin osuikin kohdilleen, sillä käsittääkseni tämä on nimenomaan niillä näyttämöillä varsin suosittu teos. Valitettavasti tässä kirjallisuusblogissa en pidä tuota luonnehdintaa erityisenä ansiona.

Kirja on julkaistu jo vuonna 1910, joten kyse oli kaikin puolin tyystin toisenlaisesta maailmasta kuin nyt elämme. Elämänrytmi oli hitaampaa, ja erityisesti sitä oli tiedonkulku - en tiedä olisiko tätä edes mahdollista sovittaa nykyaikaan, koska juuri tiedon kulkemattomuus on juonen keskiössä. Noista seikoista huolimatta ihmisten vaikeus esittää asiansa ymmärrettävästi toiselle osapuolelle ja keskustelun etenemisen hitaus oli paikoitellen suorastaan piinaavaa. Vaikka samaan aikaan tiedän, että tarinalta putoaisi pohja ilman noita elementtejä, niin silti pidin niitä kovin rasittavina.

Jälleen kerran huomattiin, miten vaikeaa huumori onkaan: se ei vain uppoa kaikkiin. Tämä ei oikein uponnut minuun, ei ainakaan äänikirjana. Lukijaa en voi soimata, hän vaikutti oikein sopivalta osaansa. Tiedän tämän olevan klassikko ja vielä suosittu sellainen, mutta minun kokemukseni ei oikein jaksa tukea sitä statusta. Todennäköisesti elokuva- tai mainittu teatteriversio toimisi minullekin paremmin. Ajatus elokuvasta ei oikein sytytä, mutta jos kesäteatteritilaisuus tulisi sopivasti eteen, niin sille soisin kyllä mahdollisuuden.

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2016
Sivuja: 239
Lukija: Aku Laitinen
Kesto: 6h 25min

Happotestin päähenkilö on irtisanoutunut työstään kuusi viikkoa sitten. Sen jälkeen hän on ilmeisesti keskittynyt vain juopottelemaan, ja siinäpä on kirjan teema ja pitkälti sisältökin kaikessa karuudessaan. Kirja on kirjoitettu minäkertojan ajatusten äänenä, mikä toimiikin erityisen hyvin, sillä kirjan tarkoitus on nimenomaan valaista sitä, mitä alkoholistin päässä liikkuu.

Aluksi mieleen tulee Juoppohullun päiväkirjat, sillä tässäkin toilaillaan humalassa, kustaan housuun ja paskannetaan vähän minne sattuu. Juomaan livistetään vaimolta salaa eikä rahahuoliakaan ole, jos tämä ei ole piilottanut pankkitunnuksia tarpeeksi hyvin. Hauskuus alkaa kuitenkin karista varsin nopeasti, ja käy ilmi, että tässä on nyt tosi kyseessä, eikä vain kepeä hauskanpito.

Juominen on päähenkilön elämän ainoa sisältö. Hän uskottelee itselleen tekevänsä kaikenlaista muutakin, ja ainoastaan rentoutuvansa parin oluen merkeissä. Tietenkään hän ei ikinä juo vain paria olutta, vaan joko niin paljon kuin juotavaa on, tai niin paljon kuin kykenee. Pään sisäisten selitysten ja juomisen oikeutuksen tulva on loppumaton. Itsepetoksen määrällä ei ole minkäänlaista rajaa, jos sillä vain voi antaa itselleen luvan juoda.

Vaikka päähenkilömme käyttäytyy täysin vastuuttomasti, hän ei silti ole täysin vastuuton. Hän vaikuttaa ymmärtävän, mitä on tehnyt, muttei kykene lopettamaan muuten kuin hetkellisesti. Aina on nurkan takana uusi houkutus tarjolla, ja siihenhän ei voi olla tarttumatta.

Olen kuullut sellaisia mielipiteitä, että alkoholistit (tai päihdeongelmaiset yleisemminkin) eivät ansaitse sääliä tai ole oikeutettuja hoitoon, koska ovat itse aiheuttaneet tilansa ja päättäneet juoda. Mutta tämä kirja valaisee mielestäni tilannetta hyvin: ei juominen ole kuin korkeintaan näennäinen valinta, sillä kyllä tässä viina on se joka vie, juopon osaksi jää vikistä. Minusta alkoholistin täytyy saada apua, mutta vasta silloin jos hän itse haluaa raitistua. Pakolla sitä ei voi kuitenkaan tehdä, sillä kyse olisi korkeintaan tauosta. Mutta jos hän itse haluaa lopettaa pysyvästi juomisen, niin siinä häntä täytyy auttaa. On hyvin ikävää, että ennen sitä lopettamista kärsijänä on lähinnä juopon lähipiiri, ei niinkään hän itse. Tämän lähipiirin oikeudet ovat harmillisen kapeat.

Lukemani valossa minun on hyvin vaikea ymmärtää, miten voi olla mahdollista, että alkoholistille saa ihan laillisesti myydä tai luovuttaa alkoholia. Mikäli yhteiskuntamme ei uskoisi kieltolakeihin, vaan viinaa saisi myydä kaikille iästä tai kellonajasta riippumatta, niin voisin jotenkin käsittää, että sitä saa antaa myös sille, jonka elämä ei millään muotoa alkoholia kestä. Mutta koska uskomme kieltojen voimaan, niin miksi ihmeessä emme kiellä anniskelua sille, jolla ongelma on jo olemassa? Kellonaikarajoituksia on käsittääkseni perusteltu juuri ongelmaisten auttamisella, mutta eikö olisi johdonmukaisempaa kieltää viina niiltä ongelmaisilta kokonaan? Kirjan sankaria rajoitukset kylläkin haittaavat, mutteivät todellakaan pelasta häntä yhtään miltään. Tiedän hyvin, että tällaisen myyntikiellon valvominen olisi hyvin vaikeaa, mutta aivan vastaavanlaisia vaikeuksia liittyy myös alaikäisiin ja muihin päihteisiin, eikä kieltolaista niiden kohdalla tietääkseni silti olla luopumassa. Tässä on kyse selkeästä epäjohdonmukaisuudesta.

Ei ole väärin todeta, että alkoholin kohdalla yhteiskunnassamme vallitsee valuvika. Alkoholi on jotenkin saavuttanut aivan liian näkyvän ja korkean aseman, eikä sitä noin vain tulla horjuttamaan. Jos tunnustetaan tosiasiat, niin meillä on jopa kalenteriin merkitty useita juhlapäiviä, jotka ovat olemassa vain siksi, että ihmiset voisivat silloin ryypätä oikein luvan kanssa. Minulla ei ole mitään järkevää ehdotusta, mitä tuolle asialle pitäisi tehdä, sen verran realisti kuitenkin olen. Asennemuutosta kaivattaisiin. Ongelmajuominen ei saisi ensimmäisenä yhdistyä mielikuviin hassuista toilailuista. Housunlahkeesta valuva hallitsemattomasti räjähdyksellä tullut vesipaska voisi olla parempi, noin ensi alkuun.

Palatakseni kirjaan itseensä, pidin siitä todella paljon. Välillä kuuntelu oli melkeinpä ahdistavaa, kun tiesi mitä tuleman piti, mutta odotin silti innolla, että pääsisin taas jatkamaan. Enkä voi mitään sille, että myös loppuvaiheilla jotkin toilailut huvittivat minua, vaikka tarina kokonaisuudessaan onkin jotain aivan muuta.

Tälle on jatko-osakin jo julkaistu, ja malttamattomana odotan, että pääsisin siihen käsiksi. Olen jo hankkinut sen itselleni, mutta koetan malttaa mieleni ja edetä ennalta kaavailemassani järjestyksessä. Teemaankin sopii se, että houkutuksilta kyetään kieltäytymään, tai ainakin suhtautumaan niihin oikealla kohtuullisuudella.

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin

Veikko Huovinen: Lemmikkieläin
WSOY 1966
Lukija: Esa Saario
Kesto: 2h 9min

A. Johnson on rikas tehtailija. Hänen yrityksensä työllistää yli 100000 henkeä, joten pikkurahasta ei totisesti ole puutetta. Hän haluaa palkata Fr. Jacobin vuodeksi palvelukseensa. Jacobin tehtävänä on asua Johnsonin olohuoneen nurkkaan rakennettavassa lasiseinäisessä kopissa. Tehtävänä ei ole mitään muuta kuin olla ja asua kyseisessä kopissa Johnsonin huviksi. Tähän ei edes liity mitään koetta tai tutkimusta, vaan kyseinen järjestely vain sattuu huvittamaan rikasta miestä. Tehtävästä tarjolla oleva palkkio on ylenpalttinen Jacobin tilanteeseen ja tehtävän ainakin näennäiseen vaativuuteen nähden.

Vaikka Johnson ikään kuin omistaa koko kaupungin, herättää hänen hankkeensa laajaa ja voimakasta vastustusta tavallisten ihmisten keskuudessa. He ilmeisesti vastustavat sitä, että ihmisen voisi tällä tavalla ostaa - tai pikemminkin vuokrata - ja alistaa ikään kuin lemmikkieläimekseen. Eikö rikkailla ole mitään häpyä? Miten he voivat kuvitella voivansa tehdä ihmisille mitä vain tahtovat?

Tässä kohtaa on syytä tarkentaa, että Jacobista toki pidetään kaikin puolin huolta. Yksityisyydestäänkään hän ei joudu täysin luopumaan, sillä lasikoppiin kuuluu erillinen makuusoppi, jossa häntä ei voida nähdä. Ainoastaan hän on fyysisesti eristetty kaikista muista ihmisistä, ja joutuu alistumaan siihen, että Johnson katselee häntä mielensä mukaan.

Minä yllätyin siitä, miten lyhyt tarina tämä lopulta olikaan. Aivan kuin Huovinen ei olisi käyttänyt ideansa potentiaalia kokonaan hyväkseen. Olen melko varma, että tästä voisi löytyä jos jonkinlaista tulkintaa, mutta sen puolen Huovinen jättää täysin lukijansa vastuulle. Toki tällaisen järjestelyn voi nähdä erilaisten tosi-tv:iden ja erityisesti Big Brotherin edeltäjänä, mutta se on vielä turhan suoraviivaista.

Mielenkiintoinen kontrasti syntyy siitä, miten Johnson käyttää rahaansa tällaiseen varsin eriskummalliseen kikkailuun, kun Jacob taas "vapauduttuaan" tyytyy hyvin yksinkertaiseen elämään, vaikka voisi palkkiollaan ryhtyä paljon muuhunkin.

Luku- tai siis kuuntelukokemuksena tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ajateltavaa se silti herättää, vaikken mihinkään tyydyttävään johtopäätökseen siinä päässytkään. Kenties Huoviselle kävi samoin: asetelma on eittämättä kiinnostava, mutta ehkei hänkään saanut vietyä sitä mihinkään innostavaan lopputulokseen ja jätti sen vuoksi sen ikään kuin kesken.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2014
Sivuja: 459
Äänikirjan lukija: Eero Saarinen
Kesto: 17h 24min

Tässä tulee J.K.Rowlingin Cormoran Strike -dekkarisarjan toinen osa. Melkein kaikki, mitä sanoin Käen kutsun yhteydessä, pätee tässäkin.

Juoni tietysti on erilainen. Tällä kertaa heti alussa ei tapahdu murhaa, vaan Striken toimistoon tulee kirjailija Owen Quinen vaimo pyytämään, että Strike voisi käydä noutamassa hänen miehensä. Mies ei löydy aivan niin helposti, vaan häntä joudutaan jäljittämään pitkän aikaa. Kun mies lopulta löytyy, ei jää epäselvyyttä siitä, etteikö hän olisi joutunut murhan uhriksi.

Kirjailijan jäljiltä jää uuden kirjan käsikirjoitus, missä viitataan useisiin hänen lähipiirinsä ihmisiin, mutta ei kovinkaan positiivisessa sävyssä. Sen perusteella voisi arvella, että hänellä on saattanut hyvinkin olla vihamiehiä, mutta tapa, jolla hänet on surmattu, on silti vertaansa vailla.

Mielestäni tämä rikostapaus oli mielenkiintoisempi kuin Käen kutsussa, mutta silti päähenkilöt Cormoran Strike ja hänen apulaisensa Robin tahtovat varastaa show'n. Tietysti heidän tarinansa täytyykin olla kiinnostava, jotta lukijalla olisi tarve lukea seuraavatkin osat. Dekkareita julkaistaan niin tolkuttoman paljon, että kirjailijan on käytännössä pakko keskittyä erityisesti siihen, että lukija koukutetaan lukemaan juuri hänen sarjaansa. Ei Rowling siinä mitenkään ylittämättömän hyvin onnistu, mutta niin hyvin kuitenkin, että odotan innolla sarjan kolmannenkin osan kuuntelemista - se on jo valmiina jonossa odottamassa vuoroaan.

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti
Aviador 2018
Sivuja: 237

Minulla on usein näitä blogitekstejä kirjoittaessani se ongelma, että on vaikeaa keksiä, mitä kirjasta oikein voisi sanoa. Kaikki kirjat eivät herätä oikein mitään ajatuksia, eikä sitä haluaisi ryhtyä juonta tai sisältöäkään pelkästään kuvailemaan. Tämän kirjan kohdalla on aivan toisin. Jos kirjoittaisin kaikki ajatukset, mitä tämä on herättänyt, niin tästä tulisi taatusti pisin blogitekstini. Yritän välttää sitä.

Liikunnan ilo, rehti kilpailu, terveet elämäntavat ja esikuvallisuus. Siinä on muutama seikka, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä huippu-urheilun kanssa. Sen sijaan erityisesti olympiakisoihin liittyy sellaisia piirteitä kuin korruptio, orjatyö, laittomuudet, ihmisten pakkosiirrot, puhumattakaan varsinaiseen urheilukisaan liittyvistä vilpistä, tulosmanipulaatioista, dopingista ja ties mistä. Valkoiset elefantit - eli suorituspaikat, joilla ei ole minkäänlaista käyttöä kisojen jälkeen - ovat aivan oma lukunsa.

Tämän kirjan käsittelyssä ovat erityisesti KOK olympiakisoineen, FIFA jalkapallon MM-kisoineen ja IAAF suurine yleisurheilukisoineen. Olympialaiset ovat jo hyvän aikaa olleet järjettömän suuri tapahtuma. Missään ei ole sellaista paikkaa, missä olisi jo valmiina suorituspaikat eri lajeille, paitsi ehkä aiemmilla kisapaikoilla, mutta niille jääneet valkoiset elefantit eivät tietenkään ole sellaisessa kunnossa, että ne kelpaisivat enää toisiin kisoihin, sillä kaiken kuuluu olla uutuuttaan kiiltävää. Kisoihin halutaan glamouria, eikä stadion, joka on jo nähty aiemmin, tarjoa sellaista.

Silloin kun kisat ovat liian suuret, tulevat korruptio ja väärinkäytökset ikään kuin sisään rakennettuina. Jos olet kisapaikan rakentamisesta vastaava viskaali, ja tiedät, että paikan on kerta kaikkiaan pakko olla valmis tiettyyn päivämäärään mennessä, maksoi mitä maksoi, niin sinulle tarjoutuu erinomainen tilaisuus kiristää järjestävää kisakaupunkia tai organisaatiota sillä, että jos he eivät maksa sinulle sopivaa, mukavan paksua siivua, niin kisapaikka ei kenties valmistukaan aivan ajoissa. Sama kiristystilaisuus koskee tietysti kaikkia rakentamiseen liittyviä urakoitsijoitakin. Tämä seikka on omiaan nostamaan näiden mammuttikisojen hintaa huimiin sfääreihin. Vastikään päättyneissä jalkapallon MM-kisoissa Pietariin rakennettu jalkapalloareena oli juuri tämän kaltaisen toiminnan mestarinäyte.

Mikäpä siinä korruptiossakaan vielä olisi, mutta kun kisapaikkoja rakennetaan orjatyöllä. Tulevien Qatarin MM-kisojen kisapaikkoja ovat olleet rakentamassa mm. pohjoiskorealaiset orjat, joiden kuukausipalkka on viitisen euroa. Vastineeksi tästä rahallisesta korvauksesta saa menettää ihmisoikeutensa ja olla ihan oikeassa kuolemanvaarassa surkeiden työolojen vuoksi. Kun kisapäivä lähenee, eivätkä kisapaikat ole kunnossa, tarvitaan lisää voitelurahaa. Se raha tulee tyypillisesti julkisista varoista, mutta valuu yksityisiin taskuihin, jotka todennäköisesti ovat jo valmiiksi pullollaan.

Useat huippu-urheilijat eivät voisi vähempää välittää rehdistä kilpailusta, vaan ainoa asia, jolla on merkitystä, on voitto. Joku pikajuoksija, jonka nimeä en enää muista, on sanonut, että hän ei piittaa siitä, vaikka kaatuisi maaliviivan jälkeen kuolleena maahan, kunhan hän vain on ylittänyt sen ensimmäisenä. Rehdin pelin lisäksi siis myöskin terveys on joillekin osallistujille sivuseikka. Toisaalta, vaikka itse kilpailuun tai siihen valmistautumiseen ei liittyisikään vilppiä, niin tarkastellaanpa vaikkapa keihäänheittäjiä. Moniko huippuheittäjä selviää urastaan ilman olkapääleikkausta? Tietyllä tavalla sitäkin voi ajatella dopingina: urheilija ei selviä omillaan, vaan tarvitse lääkärin apua. Lääkäri ei vain aina auta kemiallisin keinoin, vaan myös kirurgisin.

Kaikki edellä mainittu huomioiden onkin kiinnostavaa, miten urheilun yleinen imago voi olla niin puhtoinen ja ylevä. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että ainoastaan se julkisuus- ja erityisesti mielikuva on positiivinen. Kulissit ovat kunnossa, mutta niiden takana piilee jotain sellaista, jota yleisö ei halua nähdä. Jos kulissiin välillä ilmestyy halkeama jai muu tirkistysreikä joka paljastaa takana rehottavan karmeuden, niin yleisö rauhoittelee itseään tuudittautumalla siihen itsepetokseen, että "se nyt oli vain poikkeus, mutta kyllä meidän urheilijamme sentään ovat puhtoisia ja kaikin puolin kunnollisia." Käsi sydämelle: miten uskottavaa se on?

Varoituksen sana on paikallaan: minun kohdallani tämä kirja vei maun kaikenlaisista (liian)isoista urheilutapahtumista. Toki niistä olisi mahdollista edelleen nauttia, mutta se vaatisi silmien ummistamista niiltä kulissien takaisilta näkymiltä. Minun kohdallani se ei ainakaan vielä onnistu, mutta kaikkien kohdalla ei liene samoin.

Yritän jatkaa ilon saamista liikunnasta ja oikeasti rehdistä kilpailusta, vaikka se olisikin harrastelua eikä tasoltaan kovin korkeaa. En myöskään halua olla ilonpilaaja ja estää muita ihmisiä nauttimasta myös huippu-urheilusta, mutta siihen liittyvää innostusta minun on vaikea jakaa.

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlberg: Pilatus
Like 2016
Sivuja: 420
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 14h 29min

Pontius Pilatus oli Raamatun mukaan mies, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Paljonkaan muuta en hänestä tiennytkään. Jos ajatellaan, että Raamatun teksti pitää paikkansa, niin millainen oikein on mies, jolla on munaa tuomita jumala kuolemaan? Miten hän sen itse koki? Miten hän päätyi sellaiseen ratkaisuun? Aivan juuri nuo kysymykset eivät ole tämän kirjan keskiössä, vaan pikemminkin kyse on Pilatuksen elämäkerrasta, tai ainakin siitä, millainen se olisi voinut olla.

Sahlberg on jo aiemmin kirjoittanut ilmeisesti vastaavanlaisen kirjan Herodeksesta, joten siinä mielessä hän liikkuu tutulla maaperällä.

Pilatus tunnetaan siis siitä, että hän oli Rooman käskynhaltijana Palestiinassa, eli hän oli Rooman vallan ylin edustaja siellä, mutta kuitenkin vastuussa ylemmilleen, eli ei voinut tehdä aivan mitä lystäsi. Ennen päätymistään Palestiinaan hänelle ehti tapahtua paljon muutakin.

Pilatus syntyy Hispaniassa, ryhtyy Rooman legioonalaiseksi ja osallistuu sotaretkelle Germaniaan, mistä selviää hengissä vain vaivoin. Hän pelastuu ja ystävystyy toisen legioonalaisen Seianuksen kanssa, joka myöhemmin kohoaa aivan vallan terävimpään kärkeen saakka, vaikkei keisariksi pääsekään. Roomassa Pilatus pääsee hyviin virkoihin, mutta kyllästyy ja turhautuu lopulta kaikkeen juonitteluun, ahneuteen ja vallanhimoon, ja pyytää siksi itse päästä Judaean prefektiksi, mikä kuulostaa olevan riittävän kaukana Rooman ytimestä.

Judaeassa on vastassa omat ongelmansa, mm. suosiota keräävät profeetat Johannes ja varsinkin Nasazathilainen, omalaatuinen puuseppä Jeshua. Pilatus kohtaa Jeshuan useita kertoja, ja heidän välinsä vaikuttavat yllättävänkin läheisiltä. Kaikki ei jatku niin leppoisasti kuin Pilatus toivoisi, vaan tapahtumat etenevät tunnetuin seurauksin. Tässä kohtaa on huomautettava, että Jeshua on kirjassa sivuhenkilö, ja lopulta hyvin pienessä roolissa. Se onkin luontevaa, sillä tämä on kirja Pilatuksesta, eikä Jeesuksesta, Raamatusta tai kristinuskostakaan.

Sahlbergin teksti toimii aivan erinomaisesti, ja tuo mieleeni Sinuhen. Jos Sinuhessa käytettiin usein sellaisia ilmaisuja kuin "puheesi on vain kärpästen surinaa korvissani", niin Sahlberg on osannut löytää oman sopivanlaisen tyylinsä. Tämä oli niin vakuuttava esitys, että nostan ilman muuta saman tien Sahlbergin nimen kärkipäähän omalla lukulistallani.

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
WSOY 1983
Sivuja: 236
Lukija: Juha Hyppönen
Kesto: 5h 36min

Olen ehtinyt lukea (tai pikemminkin kuunnella) pari Skiftesvikin kirjaa jo aiemminkin, mutta silti tämä kokoelma päätyi lukuvuoroon pääasiassa sen vuoksi, että Matti Ijäksen mainio Katsastus-elokuva pohjautuu muutamaan Skiftesvikin novelliin, joista kaksi on peräisin tästä kokoelmasta. Kyseiset novellit ovat erittäin hyvin tunnistettavissa, paikoitellen jopa repliikkejä myöten, mutta täysin yksi-yhteen ne eivät silti elokuvan kanssa mene.

Jos nuo pari novellia riittivätkin minulle perusteeksi tämän kirjan lukemiseen, niin ei niitä muitakaan tarinoita sovi väheksyä. Juuri novellit tuntuvat olevan Skiftesvikin ominta aluetta, sillä tässäkään kirjassa ei ollut mielestäni ainuttakaan heikkoa kohtaa. En ole varma, olisivatko juuri Katsastuksen novellit olleet minulle ne parhaat, jollen olisi niitä erityisesti odottanut.

Pidemmittä jaaritteluitta voisin sanoa, että jos Katsastus kolahti, niin tässäpä sinulle luettavaa!

Jens Lapidus: Top dog

Jens Lapidus: Top dog
Suomennos: Jaana Nikula, Petri Stenman
Like 2017
Sivuja 350

Tämä kirja täydentää VIP-huoneen ja Sthlm deleten aloittaman sarjan trilogiaksi. Minusta tällaiset sarjat pitäisi oikeastaan arvostella yhtenä yksikkönä, koska etenkään jälkimmäiset kirjat eivät kunnolla toimi yksinään. Niin on tälläkin kertaa; en halua edes miettiä miten (huonosti) tämä toimisi, jollei aiempia osia olisi lukenut. Vähintäänkin tärkeimmät henkilöhahmot jäisivät täysin vaillinaisiksi ja siten koko kirjasta tulisi torso. Itse en kykene kokonaisuutta arvioimaan, koska ensimmäisen ja viimeisen osan lukemisten välillä on aikaa yli neljä vuotta, eikä muistini ylety läheskään niin kauas.

Edellisessä osassa tuli vahvasti esiin kovalevy, jolta oli löytynyt inhottavaa lapsipornoa. Tässä osassa oli määrä saada levyllä esiintyneet miehet edesvastuuseen. Joo, kyllähän niin kävikin, mutta tosiasiassa tuo juonikuvio ei ollut lainkaan sellaisessa osassa kuin odotin. Sen sijaan yhdeksi langaksi on nostettu kuvio, missä aiemmin tuntematon kaksikko löytää vahingossa vuokra-asunnostaan ison lastin aiemman asukkaan sinne kätkemää ketamiinia. He myyvät ketamiinin, mutteivät ota huomioon sitä, että aineen edellinenkin omistaja kaipailee sitä. Hassua, mutta tämä sivujuoni on loppujen lopuksi kirjan kaikkein kiinnostavin osuus.

Kyllähän tämä toimii ihan vastaavalla tavalla kuin aiemmatkin osat, ja Lapidus tuntuu tietävän mitä tekee. Silti lukukokemus jäi vähän latteaksi, koska olin odottanut jotain toisenlaista. Toimintarymistelyt eivät saa minua syttymään, eivät valkokankaalla eivätkä etenkään kirjoissa. Ne voisi melkeinpä hypätä kokonaan yli, todeta että jotain rymisteltiin sellaisin ja sellaisin seurauksin, ja nyt jatketaan mielenkiintoisemmilla asioilla. Hollywood tuntuu rakastavan rymistelyitä loppuhuipennuksina. Se on heidän valintansa, mutta kirjoissa ne toimivat minun makuuni valitettavan huonosti. Tämän kirjan ongelma ei minun näkökulmastani ole rymistelyissä, vaan pikemminkin siinä, mitä sen rymistelyn paikalta puuttuu.

En epäile hetkeäkään, etteikö Lapidus kirjoittaisi lisääkin kirjoja. Teddyn ja Emilien kehoittaisin kuitenkin siirtämään keskeisimpien henkilöiden paikalta sivuun, ja niin arvelen käyvänkin. Sen sijaan ennustan, että Nikolan ja ketamiini-Roksanan nimet tulevat vielä nousemaan esiin.

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 1973
Lukija: Esa Saario
Kesto: 10h 27min
Painetussa kirjassa sivuja: 303

Varoitus: tästä löytyy juonipaljastuksia.

Kirjan nimestä huolimatta päähenkilö on maalaispoika Imppa Ryynänen, joka on kypsynyt isänsä käytökseen ja päättää muuttaa Helsinkiin. Aivan sinne asti hän ei pääse, vaan päätyykin kylän isoimpaan taloon Pirtamoon kesäksi salaojia tekemään. Talossa on jo valmiiksi renkinä Simpauttaja, mies, jonka oikeaa nimeä kukaan ei tunnu tietävän, saati sitten mitään muuta hänen menneisyydestään. Villejä huhuja kyllä liikkuu - eikä ihme.

Simpauttaja tuntuu osaavan mitä tahansa milloinkin tarvitaan, ja selviävän aina paikasta kuin paikasta joko puhumalla tai tarpeen vaatiessa vaikka tappelemalla. Hän iskee silmänsä Taivaisen Kuunon vaimoon Juuliin, ja heidän välilleen syntyy fyysisen rakkauden suhde, joka ei pysy salassa. Kaikki tuntuvat tietävän siitä, ja lopulta myös Kuuno joutuu tunnustamaan itselleen asioiden laidan. Simpauttaja selviää siitäkin tilanteesta, ja syyn saa niskoilleen Impan erikoinen veli Otto, joka joutuu tapauksen johdosta laitoshoitoon.

Turunen on itse maininnut kirjansa käsittelevän maaltamuuttoa. Siinä valossa Simpauttajan voi ajatella edustavan kaupunkiin muuttanutta väestöä: he pärjäävät hyvin - tai ainakin paremmin kuin maalle jääneet - ovat nimettömiä ja tuntemattomia, ovat maalla vain käymässä ja tekevät sielläkin mitä lystäävät, ja jättävät tekojensa seuraukset muiden kannettavaksi. Eivätkä edes osoita minkäänlaisia katumisen merkkejä, vaan aikovat jatkaa samalla tavalla jatkossakin.

Kieltämättä Simpauttaja vaikuttaa kadehdittavalta maalaisten näkökulmasta: hänellä ei ole huolta huomisesta, koska hän tietää pärjäävänsä missä vain. Mikään ei pidättele häntä juuri siinä paikassa, vaan hän on vapaa kulkemaan minne tahtoo. Ja missä hän onkin, siellä hän pystyy tekemään tahtonsa mukaan. Kaikki seikkoja, joista maalla asuvat ja poismuuttoa harkitsevat takuulla haaveilevat.

Kirjan lukija Esa Saario ansaitsee tulla mainituksi tälläkin kertaa. Ylistin häntä jo aiemmin, mutta tällä kertaa hän on jopa vieläkin parempi. Sillä on todellakin väliä, miten kirjan lukee.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith / J.K.Rowling: Käen kutsu
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2013
Sivuja: 463
Lukija: Eero Saarinen
Kesto: 16h 36min

Tässä vaiheessa - viitisen vuotta kirjan julkaisun jälkeen - ei liene kenellekään epäselvää, että Robert Galbraith on Harry Pottereista tutun J.K.Rowlingin salanimi. Tämän seikan huomioiden on tavallaan hassua, että myös sarjan uudempien kirjojen kansiin painetaan edelleen kirjoittajaksi tuo salanimi. Jos totuus on kerran ihan yleistä tietoa, niin minusta tämä kuulostaa pelkältä kikkailulta.

Käen kutsu on täysiverinen dekkari. Heti alussa tapahtuu murha, jota loput 450 sivua sitten selvitellään, ja viimein lopussa paljastetaan.

En ole tämän kaltaisia rikosmysteerikirjoja juurikaan lukenut, ja mielestäni kirja oli kovin pitkä; selvästi vähemmälläkin olisi pärjännyt. Se on otettava huomioon, että kyse on sarjan ensimmäisestä kirjasta, ja siksi päähenkilön melko tarkkaa kuvailua voi pitää perusteltuna.

Juonesta sen verran, että murhan uhri oli juhlittu huippumalli, joka putoaa kotinsa parvekkeelta ja kohtaa suunnilleen samalla hetkellä jalkakäytävän ja elämänsä päätepisteen. Päähenkilö Cormoran Strike on yksityisetsivä, sotainvalidi ja entinen sotilaspoliisi, ja tottahan toki myös hyvä päättelemään.

En oikein tiedä, pitäisikö tällaisia kirjoja lukea yrittäen samalla toimia itse etsivänä ja päätellä, mitä on tapahtunut ja miten. Oma keskittymiseni ei riittänyt edes yritykseen, olin silkkana sivustaseuraajana. Luulen, että tällaiset kirjat eivät ole minulle niitä kaikkein mieluisimpia. Siitä huolimatta tulen kuuntelemaan kaksi jatko-osaakin, koska satuin ostamaan ne jo tarjouksesta.

Kirjan lukijalle Eero Saariselle annan täydet pisteet: hän eläytyy ja muuttaa ääntään äänessä olevan henkilön mukaan juuri sopivasti.

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie - eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
WSOY 1884
Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Kesto: 5h 3min

Rautatie ei taida pahemmin esittelyjä kaivata, mutta tiivistetään nyt silti: maalaispariskunta Matti ja Liisa ovat kuulleet puhetta rautatiestä, mutta eivät tiedä mikä sellainen ihme oikein on. Se kiinnostaa heitä niin kovasti, että päättävät mennä sitä omin silmin katsomaan ja lopulta kokeilemaankin.

Nykyaikana tulee ilmestyy uusia vimpaimia joka tuutista sellaista tahtia, ettei niitä ole tapana juurikaan ihmetellä. Ja jos jotain kiinnostavaa tuleekin vastaan, löytyy siitä käden käänteessä tietoa niin tekstinä, kuvina kuin videonakin. Mutta tyystin toisenlainen oli tilanne silloin, kun tiedonvälitys tapahtui lähinnä kuulopuheena. Siksi nykyajan ihmisen kannattaa lukaista tämä lyhyenpuoleinen kirja jo silkkana aikamatkana.

Luulen, että useimmat meistä tunnistavat Matin ja Liisan uteliaisuuden itsessään. Heitä selvästi häiritsee se, miten monet puhuvat rautatiestä ja jotkut onnekkaat ovat sen nähneetkin. Kummankin tekisi mieli mennä sitä katsomaan, mutta eivät haluaisi tunnustaa toiselle uteliaisuuttaan, eivätkä siten voi sanoa asiaan suoraan. Sen sijaan he yrittävät keksiä tekosyitä, joiden varjolla voisi lähteä Lapinlahdelle, ja siinä sivussa sitten näkisi sen rautatienkin.

Tämä kirja on eittämätön klassikko, ja syystäkin. Miljöön lisäksi Aho on onnistunut vangitsemaan osan niin suomalaista kuin ihan yleisinhimillistäkin luonnetta, ja vieläpä tavalla, joka tuntuu kestävän ajan hammasta erittäin hyvin.

Surkuhupaisa yksityiskohta on se, miten Matti junassa sortuu yllytettynä ryyppäämään itsensä sammuksiin asti. Tuskin ensimmäinen suomalainen, joka matkailun tärkeimmäksi tapahtumaksi alkoholi muodostui, eikä todellakaan viimeinen :)

Tällä kertaa kuuntelin tämänkin äänikirjana. Lukija Ritva-Liisa Elivuon eläytyminen on pakko mainita erikseen, sillä se on suorastaan ylinäytellyn voimakasta. Aluksi hidas ja lähestulkoon joka ikistä lausetta vahvasti painottava lukutapa tuntui rasittavalta, mutta loppua kohti siihen alkoi tottua ja tuntua luontevaltakin. Onneksi sentään kaikkia kirjoja ei lueta aivan tähän tapaan.

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset

Veikko Huovinen: Lyhyet erikoiset
WSOY 1967
Lukijat: Risto Mäkelä, Jukka Puotila ja Aapo Vilhunen
Kesto: 4h 20min

Mieleeni on jäänyt joskus aikoinaan TV:ssä esitetty sarja, jolla oli sama nimi kuin tällä kirjalla. Toki ryhdyin kuuntelemaan sillä ajatuksella, että kyse olisi samoista tarinoista, joista minulle on jäänyt mieleen vain hämäriä yksittäisiä muistikuvia. Niin paljon en usko muistini kuitenkaan heittävän, etten olisi vähintäänkin tunnistanut useampaakin pätkää. Nämä olivat kaikki minulle uusia, joten selvästikin TV:ssä esitetty sarja perustui johonkin muuhun kuin tähän.

Kirjassa on siis joukko novelleja, joissa on tietysti jotain vinksallaan. Tänä päivänä tuo ei kuulostaisi kovin kummoiselta, mutta 50 vuotta sitten tilanne on oletettavasti ollut erilainen: vinksahtaneilla novelleilla on ollut vähemmän historiallista taakkaa takanaan, ja aiheet ovat ehkä helpommin tuntuneet uusilta ja erilaisilta.

Eipä sillä, kyllähän tämä kokoelma erottuu edelleen. Itselleni jäi voimakkaimmin mieleen teksti, jossa kirjailija kertoo syömistään säilykkeistä. Kenelle tuollainen voi edes tulla mieleen? No, Huoviselle ainakin, ja hyvin se tuntuu hänelle sopivankin.

Arvelen tämän kaltaisten teosten koostuvan pitkälti lastuista - ideoista, jotka eivät ole kantaneet pidemmälle, mutta on kuitenkin kirjoitettu omalta osaltaan valmiiksi ja talteen. Luulisin useilla kirjailijoilla olevan vastaavia, mutta niitä ei ehkä viimeistellä kokoelmaksi asti. Sääli, sillä nämä ovat oivallisia välipaloja.