Nevil Shute: Viimeisellä rannalla

Nevil Shute: Viimeisellä rannalla
Suomennos: Eija Palsbo
Gummerus 1984, alkup. 1957
Sivuja: 303

Kolmas maailmansota on takana. Sen syttymissyy oli jotain melko pientä, mutta joku keksi käyttää ydinasetta ja onnistui siinä niin tehokkaasti, että sai toisen ydinasevaltion ylimmän johdon tapettua. Tähän toiseen valtioon jäi henkiin sotilashenkilöitä, joilla ei enää ollut esimiehiä. Sotilashenkilöt ajattelivat sotilaallisesti ja katsoivat omaavansa niin paljon munaa, että he vastaavat hyökkäykseen samalla mitalla ja antoivat siinä sivussa sille vittumaiselle naapurillekin ansionsa mukaan. Lopputuloksena pommeja räjäytettiin nelisentuhatta ja seurauksena oli radioaktiivinen laskeuma, joka tappoi koko pohjoisen pallonpuoliskon. Etelässäkään ei tarvinnut olla huolissaan, sillä olisi vain ajan kysymys, milloin hekin saisivat oman osuutensa, ja kirjan alussa sitä aikaa oli jäljellä reilut puoli vuotta.

Vaikka laajan ydinsodan syttymistapa onkin lopulta tässä kirjassa sivuseikka, on se silti kiinnostavasti esitetty. En tiedä, onko ajatus kirjailijan oma vai ei, mutta joka tapauksessa se oli hyvä kirjoittaa auki, niin uskottavalta se kuulostaa.

Jo sillä, että yksittäinen ihminen saa tietää vääjäämättömän kuolinaikansa, on kiinnostavia seurauksia. Kun sama koskeekin kerralla ihan kaikkia ja aikakin on yhteinen, ovat myös seuraukset aivan erilaisia. Esimerkiksi raha menettää merkityksensä yksittäiselle ihmiselle, jos hän ei kykene sitä käyttämään, mutta se säilyttää silti arvonsa. Silloin kun maailma loppuu kaikille samalla kertaa, menettää raha merkityksensä lisäksi myös arvonsa. Toisaalta esimerkiksi polttoaineiden arvo kohoaa tuntuvasti, sillä niitä tarvitaan loppuun asti, mutta niiden tuottamiseen ei välttämättä löydy motivaatiota.

Kirjassa monet ihmiset käyttäytyvät irrationaalisesti, esim. istuttamalla puutarhaansa hyötykasveja, joiden sato on korjattavissa aikaisintaan puoli vuotta heidän kuolemansa jälkeen tai aloittamalla monivuotisen opiskelun, joka tulee keskeytymään jo ensimmäisellä lukukaudella. Jokainen voi itse miettiä, miltä tuollainen toiminta itsestä kuulostaa. Minulle siitä tulee mieleen sisukkuus, jolla koetetaan sanoa vastoinkäymisille, että "tiedän, etten voi kohtalolle mitään, mutta en anna sen puuttua omaan elämääni hetkeäkään aiemmin kuin on pakko." Ihmiset eivät halua olla kohtalon orjia vaan nauttia vapaudestaan niin kauan kuin sitä kestää, ja sitä vapautta voi ilmentää tekemällä jotain, missä ei edes voi päästä maaliin.

Vapautua voi myös järjen kahleista. Jos tietää joka tapauksessa kuolevansa pian, voi ajatella valitsevansa itse kuolintapansa ja tehdä jotain typerän uhkarohkeaa. Tavallisesti vaikkapa 30% todennäköisyys kuolla tapaturmaisesti tehdessään jotain huimapäistä olisi aivan liikaa, mutta jos elinaikaa onkin jäljellä kaksi viikkoa, niin miksipä ei kokeilla? Ainakin olisi mahdollisuus kokea jotain ainutlaatuista, mitä kukaan ei ole tosissaan tullut edes ajatelleeksi.

Nämä olivat vain joitain esimerkkejä ajatuksista, jotka kirja sai minulle herätettyä. Oikeastaan kirja itsessään oli melko tylsä, mutta sen kuvaamaan tilanteeseen liittyy valtavasti sellaisia piirteitä, joita ei tavallisesti tule ajatelleeksikaan. Kirjailija on kuvannut niistä joitain, mutta lukija osaa takuulla keksiä niitä itse lisää vaikka kuinka paljon. Tarvitsee vain hypätä mukaan siihen ympäristöön ja antaa mielikuvituksen tehdä työtään, vaikka alitajuisesti, jos ei muuten. Siihen melko seesteinen teksti antaakin hyvin tilaisuuden.

Minun mielestäni tämä kirja toimii hyvin juuri sen varassa, mitä kirjailijan ei itse edes tarvitse sanoa. Hän vain tönäisee liikkeelle.

Petri Karra: Kotiinpaluu

Petri Karra: Kotiinpaluu
Gummerus 2015
Sivuja: 327

Olen aiemmin lukenut Karran kirjan Pakenevat unet, josta jäi päällimmäisenä mieleen tunne siitä, että kirjoittaja toivoisi jonkun tekevän kirjastaan elokuvan. Kotiinpaluun kohdalla toive on toteutunut, sillä samoihin aikoihin kirjan julkaisemisen kanssa tuli myös samaan tarinaan perustuva elokuva Elämältä kaiken sain. En ole sitä nähnyt, eikä lukeminenkaan siihen tarvetta herättänyt.

Eevert Ylitalo on nelikymppinen pankinjohtaja, joka on asunut aikuisikänsä Helsingissä railakasta poikamieselämää viettäen, mutta yrittää nyt vakiintua viettämään rauhallisempaa perhe-elämää tuoreen avopuolisonsa ja tämän 17-vuotiaan tyttären kanssa. Koko kööri muuttaa Eevertin kuolemansairaan isän Ylermin luokse Vaasaan.

Kaikki tapahtumat ajoittuvat parin päivän ajalle. Henkilögalleriaan lisätään vielä kaksi remonttimiehinä esiintyvää varasta, jotka ovat kuulleet, että Ylermillä olisi talossaan kätkettynä valtaisa kulta-aarre, jota tietysti pitäisi päästä rokottamaan.

Tarina on kovin yksinkertainen, ja lukemani perusteella olettaisin, että elokuvan viehätys rakentuu vahvasti Ylermin hahmon varaan, jota esittää itseoikeutetusti Vesa-Matti Loiri. Hän on vanha rietas ukko, joka haluaa tarkoituksella käyttäytyä epäsovinnaisesti ja ottaa elämästä ilon irti niin kauan kuin sitä hänelle suodaan. Eevert on hahmona niin yksioikoinen, etten yhtään ihmettele, että hänet on elokuvassa korvattu kokonaan.

Kokonaisuutena minulle tuli kirjasta mieleen kesäteatteri ennemmin kuin elokuva tai romaani. Ihmiset eivät osaa puhua toisilleen, vaan tekevät omia virhepäätelmiään ja vievät asioitaan väkisin eteenpäin niihin nojaten, kunnes päästään suureen loppukohtaukseen, jonka tapahtumat lukija onkin ehtinyt arvata jo sata sivua aiemmin. Ja kun näytös on loppu, niin ainoa mieleen jäänyt ajatus on, että minnekäs mentäisiin syömään.

Tuomas Vimma: Firman mies

Tuomas Vimma: Firman mies
Gummerus 2014
Sivuja: 244

Odotin tätä kirjaa hartaasti, ja erityisesti pitkään. Olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjastovaraukseni kanssa, mutta sain sählättyä varaukseni lukkoon ja jouduin ihmettelemään kuukausitolkulla, miksi olen aina vain ensimmäisellä sijalla jonossa, mutta ikinä kirja ei tule minulle saakka. No, kyllähän tätä kannatti odotellakin.

Firman mies on Raksa-trilogian viimeinen osa, jossa ei varsinaisesti enää olla tekemisissä rakentamisen kanssa, vaan keskiössä on pikemminkin ahneustalous. Tärkeimmät henkilöt ovat tallella kuten odottaa saattaakin, ja mikä tärkeintä, myös Vimman kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan. Danikasta on tullut jo lähes karikatyyri, mutta valitettavasti hän on silti hahmona uskottava kaikessa häikäilemättömyydessään. Samin tehtävänä on toimia lähinnä moraalisen puntarin äänenä, joskin puntarointi sinänsä jää väliin ja lukijalle tarjoillaan pelkkä lopputulos vailla perusteluita.

Kirjan juonen muodostava kuvio on minusta suorastaan kuvottava kaikessa itsekkyydessään, mutta kirja itsessään on hyvin puoleensavetävä. Minulle on tullut jo tavaksi mainita Vimman kirjojen yhteydessä, että niitä tekisi mieli inhota, muttei voi mitään, kun niitä vain on niin kiva lukea. Oma lukutahtini on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen, mutta tämä oli pakko hotkia nopeaan tahtiin. Siinä olisi jo suositusta kerrakseen, mutta lisäksi tämä tarjoaa myös pikkuisen pohdittavaa ahneustalouden ja moraalin saralta. Esitetty toiminta on helppo tuomita, mutta kunkin kannattaisi miettiä, millaisiin valintoihin mahtaisi itse päätyä vastaavassa tilanteessa.

Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli
Gummerus 2015
Sivuja: 382

Pyövelin ammatti on kiehtova. Moraalisesti siihen liittyy suuria vaikeuksia, eikä itsestäänselvää ole sekään, millainen ihminen siihen olisi sopivin. Epäilemättä löytyisi ihmisiä, jotka tekisivät vailla mitään tunnontuskia ja hyvinkin mielellään, mutta yhteiskunnan kannalta sellainen valinta ei välttämättä kuulosta parhaalta.

Minun äkkinäinen mielikuvani pyövelistä on iso karvainen mies, jolla on yläruumis paljaana ja kasvot naamioituna. Hän heilauttaa kirvestään, pää on irronnut ruumiista ja tarina voi taas jatkua toisaalla. Pyöveli vain ilmestyi paikalle ja katoaa takaisin sinne mistä tulikin, eli tavallisesti ei minnekään.

Tässä kirjassa pyöveli on pääosassa. Tarina antaa hänelle kasvot, kertoo millaista hänen arkensa on, millainen hän on ihmisenä, miten hän suhtautuu työhönsä ja on siihen päätynyt ja kouluttautunut. Jos joku vain ilmestyy jostain, niin tällä kertaa se onkin tuomittu.

Tapahtuma-aika on 1600-luvulla noitavainojen nostaessa päätään, joten historiallisen tiedon näkökulma on tärkeä. Päähenkilö Johann on pyövelin poika. Hänen isoisänsä oli rikollinen, joka pelastui hirttotuomiolta ryhtymällä pyöveliksi. Pyövelin pojasta tulee aina pyöveli, ja siinäpä ne tärkeimmät tavat olivatkin, jolla pyöveleitä hankittiin. Vaikka kihlakunnantuomari Wisander opettaakin Johannille, että pyöveli on tärkeä kruunun virkamies ja järjestyneen yhteiskunnan ylläpitäjä, ei sitä ihmisten käytöksestä juuri voi päätellä. Kukaan ei halua koskea pyöveliin tai puhua tälle, pyövelin kanssa samasta tuopista ei juoda eikä hänen pöytäänsä istuta, eikä pyövelin poika pääse kouluun talonpoikien jälkikasvun kanssa. Johannin mielestä ei ole reilua, että häntä kohdellaan siten vain hänen syntyperänsä tähden, mutta vastaan taistelu ei ole helppoa.

Johannin lisäksi kirjassa ovat kertojina tuomari Wisander ja apteekkari Eggerts. Kaikkien kolmen tarinat liittyvät toisiinsa, mutta varsinkin apteekkarin osuus tuntuu hieman irralliselta, joskin hyvin kiinnostavalta ja luontevalla tavalla ajankuvaa valaisevalta. Kirjan nimen huomioiden ei liene vaikeaa arvata, että Johann häviää kapinansa yhteiskuntaa vastaan ja hänestäkin tulee pyöveli. Siinä tehtävässään hän päätyy pohtimaan niitä samoja ammattiinsa liittyviä ongelmia, joista ylempänä mainitsin.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, ja huomasinkin sen vetävän vahvasti puoleensa. Noitavainoista olen lukenut aiemminkin. Se on melkoisen synkkää luettavaa, ja sama ajanjakso muodostuu tässäkin kirjassa käännekohdaksi. Oikeudenkäytön mielivaltaisuutta voi hämmästellä, mutta samalla on pidettävä mielessä, ettei ilmiö eronnut miltään oleelliselta osalta uskonnollisesta fanaattisuudesta, joka on nykyaikanakin voimissaan, valitettavasti.

Historiallisen arjen kuvauksen ystäville tätä voi suositella lämpimästi, ja miksei muillekin, jo yleissivistyksen nimissä.

Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojala: Antelias kaupunki
Gummerus 2015
Sivuja: 269

Antero on noin 30-vuotias kirjailija, joka on julkaissut kaksi runoteosta, mutta haluaisi kuumeisesti kirjoittaa muutakin. Hän haluaisi kirjoittaa mestariteoksen, jonka nerokkuutta kirjallisuudentutkijat päivittelisivät vielä sadan vuoden kuluttuakin, ja jonka ansiosta katu nimettäisiin hänen mukaansa.

Kyllähän haaveilla saa, ja sille asteelle Anteron kirjoittaminen näyttää jäävänkin. Sen sijaan hän ajelehtii ympäri kaupunkia, ryyppää ja paneskelee siinä sivussa useampaa naista kuin lukija jaksaa edes laskea. Pidempiäkin suhteita hän yrittää, muttei ole yhdenkään kohdalla tosissaan.

Yleensä minua ärsyttävät tällaiset "sankarit", jotka kulkevat elämänsä läpi tekemättä lainkaan työtä, mutta tuntuvat silti pärjäävän ihan mukavasti. Jostain kumman syystä Antero ei kuitenkaan ärsyttänyt, vaan hänen edesottamuksiaan oli kiinnostavaa seurata.

Sen kummempaa sanomaa en kirjasta löytänyt. Joku asiaa paremmin tunteva voi löytää viitteitä aiempien kirjailijoiden työhön, mutta minulle ei sellaisiakaan tullut mieleen. En varmaankaan ole lukenut oikeita kirjoja. Ihan kiinnostava kirja esikoiseksi.

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina
Gummerus 2014
Sivuja: 402

Kirjailija Hannu Mäkäräinen on päättänyt luopua kirjoittamisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Dokumenttielokuva thaimaalaisista marjanpoimijoista ei meinaa saavuttaa toivottuja piirteitä, kun poimijat eivät koekaan olevansa uhreja eikä muutakaan draamaa tahdo löytyä. Sattumalta hän törmää kapakassa Fors-nimiseen mieheen, jonka tarinaa ei malta olla kirjoittamatta kirjaksi.

Forsin ulkomainen työnantaja on perustamassa Lappiin valtaisaa elämyspuistoa, moninkertaisesti Linnanmäkeä ja muita vastaavia suurempaa. Luonnollisesti koko komeus sijoitetaan luolaan, joka varta vasten louhitaan vain tätä varten. Siinä sivussa taitaa syntyä mittava kaivoskin, mutta sehän on silkkaa plussaa.

Tässä vaiheessa lukija jo huomaakin toden ja Mäkäräisen kirjoittaman kirjan kulkevan vähintäänkin lomittain. Fors on henkilönä liian tylsä, ja kirjailija haluaa lisätä mielenkiintoa mm. kirjoittamalla tälle suhteen esimiehensä kanssa. Forsin lapsi sairastuu vakavasti, mikä miellyttää kirjailijaa, mutta päähenkilö haluaisi pitää perheensä erossa tarinasta.

Uudelle aikatasolle Mäkäräisen kirja pääsee hänen tavatessaan eksentrisen kylähullun Rutun, joka kertoo esi-isistään 1930-luvulla. Siinä tarinassa joukko saamelaisia viedään Berliiniin eläintarhaan näytille, ja sivussa saadaan tutustua mm. dekadenssiin ja ruskeapaitojen edesottamuksiin.

Aluksi tuntui, ettei näillä tarinalinjoilla ole mitään tekemistä keskenään, mutta pikkuhiljaa niissä alkoikin näkyä yhtäläisyyksiä. Siinä missä 30-luvun Saksan tapahtumista tiedetään mihin ne johtivatkaan, niin nykypäivän osuutta pitää vain typerän suhteellisuudentajuttomana ja härskinä yrityksenä repiä rahaa välittämättä seurauksista paikalliselle ympäristölle ja ihmisille. Ehkä globaalin kapitalismin ja natsismin välille ei saa suoraan vedettyä yhtäläisyysmerkkejä, mutta ajatuksia tämä rinnakkainasettelu kyllä herättää. Ahneus, turhamaisuus ja epäinhimillinen hyväksikäyttö mainitaan kirjan kansiliepeessä, ja ne kieltämättä esiintyvät molemmissa kertomuksissa.

Kirjan nimeä pidän kummallisena. Se on kylläkin samalla Mäkäräisen kirjoittaman kirjan saama nimi, eikä hänkään sitä ymmärtänyt. Itse en kauheasti innostunut kummastakaan tarinasta, kenties sen vuoksi, että molemmissa esitettiin vastenmielisiä ilmiöitä. Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on hauska. Lukijallekaan ei tule vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mistä on kulloinkin kyse, mutta se ei ole varsinainen ansio, vaan perusvaatimus.

En pidä tätä Siirilän parhaimpana kirjana, vaikka siinä kieltämättä sanomaa onkin.

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus 2014
Sivuja: 388

Tämän kirjan valitsin luettavaksi puhtaasti kustantajan mainoksen ja kirjan nimen perusteella. Oletin aiheena olevan valtioiden välisen valtapelin, jossa ahnehditaan pohjoisia merialueita keinoja kaihtamatta ja ympäristöarvoista piittaamatta. Oletukseni ei aivan täysin osunut kohdilleen. Jos aiheen osalta oletus menikin pikkuisen pieleen, niin muilta osin sisältö osoittautuikin oivalliseksi.

Kyseessä on siis jännäri tai dekkari - miten vain. Bergeniläinen naispoliisi tutkii ensin asuntomurtoa ja myöhemmin samaisen asunnon omistajan mökillä sattunutta kuolemantapausta, omistajan reissatessa mm. pohjoisnavalla venäläisretkikunnan mukana, eikä siltäkään matkalta dramatiikkaa puutu. Koska poliisi on eniten pääosassa, niin tietysti myös hänen tutkimansa tapaukset ovat siinä sivussa. Bergenissä henkirikokset tarkoittavat yleensä pikaistuksissa tehtyjä tappoja, joten kun kerrankin saadaan murha tutkittavaksi, niin siitä pidetään myös kiinni.

Ukkosen teksti toimii, ja näkökulmia vaihdellaan välillä, mutta ei niin orjallisen tasaiseen tahtiin kuin monissa muissa dekkareissa. Välillä tulikin mieleeni jo, että mahtoiko se vaihtelu loppua kokonaan. Ilahduin kovasti siitä, miten langat lopussa punottiin yhteen, se kohotti kummasti kirjan arvoa silmissäni. Yllättävän vähän sitä ilmiötä onkin vastaan tullut, tai ainakaan siinä ei ole onnistuttu yhtä hyvin kuin tässä.

Hauskana yksityiskohtana tekee mieli mainita se, miten Gummeruksen sivuilla olevassa esittelyssä henkilöiden nimet eivät ole osuneet aivan kohdilleen. Jonathan Beck on kirjassa kyllä, mutta hän on sen jäätikkötutkijan - Jacob Beckin veli. Rikoskomisario, joka siis on se mainitsemani naispoliisi, puolestaan on vaihtanut nimeään Mette Blomista Varja Fossiksi. Mette olisi minun mielestäni parempi nimi, sillä kirjaa lukiessani varmistuin Varjan sukupuolesta vasta sivun 100 jäätyä jo taakse.

Jussi Siirilä: Juoksija

Jussi Siirilä: Juoksija
Gummerus 2009
Sivuja: 256

Matti Järvi on helsinkiläinen markkina-analyytikko, jonka elämä on tarkalleen aikataulutettu aina ruumiintoimintoja myöten. Minkään ei pidä tapahtua sattumalta, vaan kaiken täytyy olla vahvan suoriutujan omassa hallinnassa. Yllätykset ja takaiskut kertovat poikkeuksetta ainoastaan siitä, ettei hallinta ollut niin totaalista, kuin olisi pitänyt.

Kontrollia Matti totisesti tarvitseekin, sillä hänen koko nimensä on Oula Matti Näkkäläjärvi, mutta se eikä nimen mukana tuleva perhetaustakaan eivät sovi hänen nykyiseen elämäntyyliinsä, joka on dynaamista, modernia, urbaania ja ennen kaikkea hallittua.

Matin elämä alkaa järkkyä pahemman kerran, kun vastoin kaikkia odotuksia hänen alakertaansa muuttaa tummaihoinen perhe, jonka ovessa lukee Ahmed. Työnsä suoman kokemuksen perusteella hän on täysin varma siitä, että tulokkaat ovat väärässä paikassa, ja että hänen henkilökohtainen tehtävänsä on saada tilanne oikaistua.

Erinäisten tapahtumien ja vähemmän johdonmukaisten päätelmien jälkeen Matti onkin matkustamassa autolla Somaliaan, matkaseuranaan Ahmedien kuopus, alle kouluikäinen Osman. Parivaljakon tielle sattuu yhtä jos toistakin, mutta näyttää vahvasti siltä, että Osmanin lapsenomainen suhtautuminen asioihin tuottaa paljon paremmin tulosta kuin Matin järkiperäinen, mutta huiman ahdaskatseinen ja ennakkoluuloinen.

Kirja on satiiri siitä ihmisestä, joka Matti yrittää olla. Luonnollisesti hän on kovin kärjistetty, mutta eittämättä taustalta löytyy jotain kovin tuttua ja tunnistettavaa. Kaikkein eniten Matti matkansa seurauksena joutuukin luopumaan juuri luutuneista käsityksistään muita kansoja ja ihmisiä kohtaan sekä tunnustamaan sen, ettei aivan kaikesta ole mahdollista selviytyä pelkällä itsekontrollilla, vaan muidenkin apua tarvitaan. Ja sitä apua voi saada myös niiltä, joiden iho ei ole samanvärinen kuin avuntarvitsijan.

Pidin kovasti kirjan sanomasta. Sen sijaan en niin paljon ihastunut kaikkiin tarinan käänteisiin, sillä uskottavuus ei jaksanut pysytellä mukana ihan koko matkaa. Eihän tietysti koko päähenkilön hahmokaan ole täysin uskottava, mutta juonenkäänteet saisivat kernaasti olla. Muuta moitittavaa minulla ei omalta osaltani olekaan. Jos siis tuo ei häiritse tai osaa lukea kirjan oikeanlaisella asenteella, niin tässä on oiva kirja tarjolla! Muussa tapauksessa täytyy ottaa yksi tähti pois.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi 

Kansi: Tuomo Parikka 

Gummerus 2013 

Sivuja: 348

Ruutukymppi jatkaa Vimman edellisen romaanin Raksa tarinaa. Miellikuvani mukaan Raksa ei jäänyt sellaiseen tilanteeseen, joka olisi varsinaisesti kaivannut jatkoa, mutta mitä ilmeisimmin kirja oli niin onnistunut, että samasta kannatti jatkaa.

Päähenkilö Sami on jatkanut Hyperborealla päätyen toimitusjohtaja Danikan luottoprojektinvetäjäksi, ja onkin viihtynyt tehtävässään poikkeuksellisen pitkään. TV-tuotantoyhtio Selene Media ottaa Hyperboreaan yhteyttä tarkoituksenaan aloittaa telkkarissa remonttiohjelma, joka poikkeaisi muista. Firma on valittu hyvän maineensa perusteella, se hoitaa remonttinsa oikeasti kunnolla, eikä pyri kusettamaan asiakkaitaan. Danika hylkää tarjouksen suoralta kädeltä pelkästään tuotantoyhtiön nokkamiehen ulkoisen habituksen perusteella.

Samaan aikaan Hyperborealta pyydetään tarjousta valtavasta erittäin korkean profiilin remontista, jonka suunnittelijana toimii kansainvälisesti tunnettu arkkitehti Piet van der Dick. Arkkitehti saa hurmattua yleensä työhönsä niin ammattimaisesti suhtautuvat Danikan, minkä seurauksena Sami päättää tehdä Hyperboreasta irtioton ja  - yllätys, yllätys - hypätä telkkariin remontti-reiskaksi.

Tämä kirja houkutti lukemaan aivan samaan tapaan kuin Raksa ja muutkin Vimman romaanit, mutta hieman laimea maku tästä jäi. Juoneen sisältyy pari piirrettä, joita en pidä aivan johdonmukaisina tai uskottavina. Esimerkiksi se, miten tuotantoyhtiö tekee myöhemmässä vaiheessa selväksi, että heillä on päällimmäisenä tarkoituksena tehdä rahaa remonttikohteiden asukkaiden kustannuksella. Ei siinä mitään, mutta miksi ihmeessä he siinä tapauksessa alun alkaenkaan ottivat yhteyttä Hyperboreaan, joka nimenomaan on kallis remonttifirma?

Kirja myöskin loppuu melko töksähtäen kohtaan, joka toimii ainoastaan jos tarinaa jatketaan vielä trilogian viimeisellä osalla. Raksa toimi yksinäänkin, mutta tästä jää väistämättä välipalamainen jälkimaku. Aivan kuin Vimma ei olisi viitsinyt suunnitella kokonaista kirjaa alusta loppuun, vaan mennyt siitä, missä aita on matalin ja jatkanut valmiiksi luomaansa asetelmaa ja kirjoittanut vain tarinalle jatkoa sen verran kuin tekstiä on sattunut tulemaan. Vaihtoehtona olisi ollut suunnitella kirja, joka toimisi myös itsenäisenä, eikä töksähtäisi kesken. Toivon totisesti, että seuraava osa paikkaa näitä puutteita jollakin oivaltavalla tavalla, ja minäkin joudun katumaan tämän kappaleen kirjoittamista tultuani pahemman kerran yllätetyksi.

Rutiinisuoritus Vimmalta. Taattua viihdettä rakennusalalta, mutta mitään muuta sen viihteen lisäksi on turha etsiä.

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies

Matti Rönkä: Tappajan näköinen mies 

Kansi: Jani Blommendahl 

Gummerus 2002 

Sivuja: 220 

Matti Rönkä on minulle sikäli kiinnostava kirjailija, että hän linkittyy myös tiiviisti toiseen rakkaaseen harrastukseeni eli lentopalloon. Olen pelannut häntä vastaan useammankin kerran (viimeisin todistetusti päätyi minun puoleni voittoon :) ja tuomaroinutkin muutaman hänen joukkueensa pelin. Tappajan näköisen miehen lukemiseen vaikutti kuitenkin enemmän se, että tulin katsoneeksi kirjasarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan silloin, kun se tuli telkkarista. Ne muutamat hahmot, jotka vielä telkusta muistan, olivatkin lukiessa tiukasti mielessä. Olisi mahdotonta kuvitella Viktoria kenenkään muun kuin Samuli Edelmannin näköiseksi.

Päähenkilö Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän järjestelee ihmisten asioita käyttäen hyväkseen sekä kielitaitoaan että kontaktejaan Venäjän suuntaan. Vanhojen kirjojen myyjä Larsson palkkaa Viktorin etsimään kadonnutta vaimoaan, joka sattuu olemaan myös virolaisen rikollisen sisar.

Juoni pyörii enemmän tai vähemmän löyhästi Larssonin vaimon etsinnän ympärillä, mutta tapauksen selvittäminen tuntuu lopulta sivuseikalta. Pikemminkin se tarjoaa yhdistävän tekijän sille, miksi Kärpän elämästä kerrotaan juuri sen mittainen pätkä kuin kerrotaan, ja samalla tarina tuntuu etenevän jonnekin. Kirjan sisällön kannalta ehdottomasti tärkeämpää - ja mielenkiintoisempaa - on kuitenkin Kärpän oman elämän kuvaus.

Kärppä tekee sitä mitä kulloinkin tarvitaan. Asiakkaiksi kelpaavat ihan tavalliset ihmiset, mutta yleensä hänen palveluksiaan kaipaavat rikolliset. Kärppä yrittää pysytellä kaidalla polulla, muttei kauhistu vaikka joutuukin siltä välillä poistumaan. Moraaliseksi esikuvaksi hän tuskin siis kelpaa, mutta koettaa uskotella itselleen olevansa joko hyvien puolella tai pakotettu muuhun. Kieltämättä hän liikkuu piireissä, joissa ihmishenki ei usein ole paljonkaan arvoinen, muille kuin omistajalleen.

Yhden paluumuuttajan näkökulman lisäksi Rönkä muistuttaa myös siitä, millainen elintasokuilu itärajan luona kulkeekaan. Suomessa puhutaan kaupungistumisesta ja maaseudun autioitumisesta, mutta voi vain kuvitella, miltä maaseutukylät Venäjän puolella näyttävät. Kärppä mainitsee kirjassa, että elintasohyppäys on jyrkempi kuin Meksikon ja Kalifornian välillä.

Tämä on kiinnostava kirja, vaikka henkiikin sitä, että on suunniteltu vain sarjan ensimmäiseksi osaksi. Ihan hyvä tästä onkin jatkaa.

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas 

Suomennos: Antti Autio 

Kansi: Jenni Noponen 

Gummerus 2013

Sivuja: 440 

Fraktaaliruhtinas on Rajaniemen scifi-trilogian keskimmäinen osa. Muistan pitäneeni ensimäisestä osasta Kvanttivaras, jossa vaikutuksen teki erityisesti teknologinen maailmankuva kaikkine nano- ja kvanttiteknologioineen, mielensiirtoineen ja virtualisoituine elämineen. Suurimpana miinuksena pidin silloin runsaasti käytettyä erikoissanastoa, jolle tuli kyllä selitys kirjan mittaan, mutta monin paikoin vasta parisataa sivua liian myöhään. Tällä kertaa ajattelin pitää pienen pikakertauksen ja lukaista wikipediasta löytyneen sanaston äkkiseltään läpi ennen lukemisen aloitusta, mutta sepä olikin poistettu. Ainoastaan henkilöistä oli jotain tietoa, mm. siitä mistä jotkut nimet ovat alun perin lähtöisin, mutta entuudestaan tuntemattomien hahmojen osalta tällainen opiskelu ei ole kovin hedelmällistä.

Kvanttivaras alkoi sillä, kun päähenkilö Jean Flambeur oli vangittuna dilemmavankilaan. Hänet oli passittanut sinne Sobornostjumala Matjek Chen. Fraktaaliruhtinaassa matkustetaan Maahan, sillä sieltä on määrä löytyä tarkasti piiloon kätketty gogolkopio Chenistä lapsena, jonka sieppaamalla on jotenkin mahdollista päästä hyökkäämään nykyisen Chenin kimppuun. Kuulostaa aika epämääräiseltä, ja niin se valitettavasti onkin. Matkan varrella tapahtuu moninaisia asioita, joille kaikille tahto olla yhteistä se, että niihin liittyy edistyksellistä tekniikkaa ja toisaalta se, että lukijalla on vaikeuksia pysyä kärryillä niden merkityksestä juonen kannalta. Monessa kappaleessa käy niin, että seurataan tapahtumia kuin ulkopuolelta tapittaen, ja vasta lopussa kerrotaan, mitä se oikein merkitsikään. Onneksi kerrotaan edes lopulta, mutta kappaleen alkupuoli olisi paljon mielekkämpi lukea jos käsitys olisi jo valmiiksi.

En voi kieltää sitä, etteikö Rajaniemen laatima teknologinen visio olisi kiehtovaa luettavaa. Nyt kuitenkin tulee väistämättä mieleen, että onko se jopa kirjan tärkein anti ja "päähenkilö"? Juoni ei missään nimessä yllä yhtä kiinnostavaksi, etenkään kun sitä lukee tavallaan väärinpäin kirjoitetuissa palasissa.

Olisin ehdotomasti kaivannut sanastoa tähänkin, ja eritoten kuvittelen sellaista kaipaavan lukijan, jolta ensimmäinen osa on jäänyt kokonaan lukematta. Oma suositukseni onkin, ettei kannata edes yrittää lukea tätä ilman Kvanttivarasta. Mikä on syynä sanaston puuttumiselle? Onko tarkoituskin pitää tekniset käsitteet enemmän tai vähemmän hämärän peitossa? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että kirjailija on niitä harkinnut niin tarkasti, ettei sen puolesta pitäisi olla salailun tarvetta.

Jälkimaku jäi hieman ristiriitaiseksi. Toisaalta lukukokemus oli mikä oli, mutta toisaalta tiedän, että jos lukisinkin kirjan heti perään uudestaan, saisin siitä selvästi enemmän irti. Uudelleen lukemisen vaatimus sotii kuitenkin omaa lukijafilosofiaani vastaan, joten siihen en ryhdy ja joudun jättämään kokemukseni siksi mikä se nyt on. Sekin tulee mieleen, että mikä on kustannustoimituksen osuus, olisiko näihin seikkoihin pitänyt puuttua vai onko ne tarkoituksella jätetty silleen? Varmasti on niinkin, että jos kustannustoimittaja tekee työtä kirjailijan kanssa, niin kirjan termit ja tapahtumat tulevat hänelle niin tutuiksi, ettei enää ole käytettävissä sitä ensikertalaisen lukijan kokemusta.

Arvelen lukevani aikanaan vielä trilogian viimeisenkin osan. Pienoisena toiveena on, että siinä solmitaan yhteen vielä lankoja, jotka nyt ehkä jäivät tuuleen avoimina lepattamaan.

Jussi Siirilä: Teräsrinta

Jussi Siirilä: Teräsrinta 

Kansi: Camilla Pentti 

Gummerus 2006

Sivuja: 248 

Tässäpä seuraava kirja telkkarin takaa. En jaksa enää muistaa mistä kirja on pinoon tullut, mutta Ison auton tuntu innoitti sen nyt lukemaan.

Seppo Teräsrinta on piirun vaille nelikymppinen kolmannen polven suojelupoliisi. Eniten huomiota hänessä herättää ulkomuoto: pari metriä ja 115 kiloa - silkkaa lihasta. Kesken Englannissa viettämänsä kesäloman Seppo saa jonkinlaisen ahdistuskohtauksen: ei elämä voi olla pelkästään tässä. Eihän hän ole vielä mikään ikäloppu, vaan vasta nuori mies, jonka parhaat vuodet ovat kaikki edessä päin. Siispä luontevin tapa toimia on jättää avopuoliso nukkumaan, pakata reppuunsa passi ja pari paitaa ja hypätä parvekkeelta alla odottavaan ruusupensaaseen.

Loman loputtua töissä odottaa tärkeä tehtävä: tutkittavana ovat kuuluisan entisen vesipalloilijan DDR-yhteydet. Innostavuutta lisää huomattavasti se, että juttuun liittyy myös Sepon isä, jonka kanssa hänellä jäi lapsena asioita kesken. Tarinan edetessä kaivaudutaankin hiljalleen yhä syvemmälle Sepon omaan menneisyyteen.

Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Molemmissa on vähän samantapaista kohellusta, mutta Siirilä kykenee kirjoittamaan huumoria myös ilman ylikorostunutta ruoansulatuskanavan loppupään käyttöä. Hihittelin moneen otteeseen Teräsrinnan edesottamuksille, eli minuun se komiikka upposi hyvin.

On kuitenkin syytä korostaa, ettei kirja ole pelkkää huumoria. Ulkokuoreltaan Seppo on nimensä mukainen. Alussa hän kuvittelee olevansa sitä myös sisältä, mutta joutuessaan kohtaamaan menneisyytensä uudestaan hän joutuu myös näkemään, mitä omasta sisimmästä löytyy.

Tämä kirja toimi oikein mukavasti, ihan kirjaimellisesti. Minulle olisi riittänyt lukemisperusteeksi jo ne kohdat jotka saivat nauramaan, mutta tarina toi mukanaan myös yllätyksiä ja kokonaisuus on muutenkin hyvä. Lisää Siirilää minulle, kiitos!

Päivi Alasalmi: Vainola

Päivi Alasalmi: Vainola 

Kansi: Heikki Kalliomaa 

Gummerus 1996 

Sivuja: 252 

Tämänkertainen kirja löytyi luettavaksi telkkarimme takaa. Kyse ei ole aivan niin jännittävästä löydöstä kuin äkkiseltään voisi kuvitella, sillä minulla ei ole lainkaan varsinaista kirjahyllyä, vaan lukuvuoroaan odottelevat kirjat ovat ihan oikeasti pinossa tv-tasolla. Koska en myöskään ole järin viitseliäs pitämään sitä pinoa siistissä järjestyksessä, on se työnnetty tv:n taakse enimmiltä katseilta piiloon. Sikäli tuo ensimmäisen lauseen toteamus pitää paikkansa melkeinpä kaikkien kirjojen kohdalla, joita en ota oikopäätä lukuvuoroon.

Kaksi aiemmin lukemaani Alasalmen romaania (Onnellisia ihmisiä ja Tuo tumma nainen) ovat olleet varsin positiivisia kokemuksia ja niiden innoittamana olen Vainolankin uskaltanut ostaa kirjaston poistomyynnistä.

Laura Auer on noin 25-vuotias nainen, joka on varsin lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt naimisiin yli 60-vuotiaan, rikkaan kartanonisännän Lauri Vainolan kanssa. Laura kertoo hieman päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan muutaman viikon tapahtumista, jotka alkavat pariskunnan saapumisesta kartanoon.

Elämä on varsin yläluokkaista. Lauran tehtäviin kuuluu lähinnä edustusvaimona toimiminen, ja muilta osin päivät kuluvat väitöskirjaa kirjoittaessa ja ympäristöön tutustuessa. Valtavassa talossa riittääkin ihmeteltävää kaikkine lukittuine ja kiellettyine huoneineen, ja tokihan kartanonrouvan harrastuksiin kuuluu myös ratsastus.

Tarinan varsinainen ydin rakentuu kuitenkin tuoreen aviomiehen arvoituksellisuudelle. Laura ei tiedä hänen menneisyydestään juuri mitään, ja tietojen hankkiminen tuntuu kovin vaikealta. Sieltä täältä löytyy tipoittain vihjeitä, joiden merkityksen Laura tulkitsee parhaaksi katsomallaan tavalla. Vähitellen kokonaisuus alkaakin muodostua yhä pelottavammaksi.

Lukija alkaa väistämättä jossain vaiheessa epäillä, onko Laura harkinnut tapahtumien merkitykset aivan kohdilleen, vaikkei tiedäkään yhtään häntä enempää. Tämä korostaa sitä, miten vahvasti pelko on lähtöisin kunkin omasta päästä. Yllätyksellisyyttä lupaillaan jo kirjan takakannessa, ja sitä tosiaan on luvassa! Keneen tässä oikein pitäisi luottaa...?

Tämä on hienosti laadittu kirja. Viittaustensa kautta se vetoaa niin yläluokkaisen kartanoelämän kuin perinteisen kauhulinnamiljöönkin ystäviin, mutta toimii mainiosti myös ihan sellaisenaan. Vahvistaa entisestäänkin käsitystäni Alasalmesta.

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin 

Gummerus 2011 

Sivuja: 497 

Elävien kirjoihin kohdalla tapahtui samoin kuin edellisessäkin bloggauksessani, eli kyse on kirjasta, jonka pariin houkutuin, koska edellinen saman kirjailijan kirja oli ollut niin myönteinen kokemus. Kilven esikoista en ole lukenut, ainoastaan Kadotetut. Siinä kiinnitin huomiota asiantuntevuuteen, jolla poliisin työtä kuvattiin. Tämän kohdalla sama ei jatku, mikä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö teksti olisi edelleen asiantuntevaa, vaan sitä, ettei se enää kaappaa huomiota niin selvästi.

Päähenkilö on edelleen Olli Repo, mutta tässä kirjassa hän siirtyy huumepoliisin tehtäviin. Työ on enemmän tutkintatyyppistä, ja hänen työparinsa on poikkeava persoona, joka haluaisi työskennellä vain ja ainoastaan yksin.

Yhdellä puolella tarinaa vaikuttavat Olli pareineen ja rikostutkintoineen, mutta toisella puolella on Pike - vankilasta pienen poikansa kanssa vapautuva huumekuningatar. Pike haluaa jättää entisen elämän taakseen ja tarjota pojalleen mahdollisuuden varttua erossa kaikesta siitä paskasta, mihin hän itse on sotkeutunut ennen vankilaa. Mennestä irtautuminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin yksioikoinen tie, ja se onkin minusta kirjan kiinnostavinta antia. Yhteiskunta tarjoaa tukeaan varsin mallikkaasti, mutta se voi auttaa ainoastaan niissä asioissa, jotka ovat normaalin yhteiskuntajärjestyksen piirissä. Mm. lapsen isä on Lalli, joka on aina kulkenut ainoastaan omaa tietään ja omilla säännöillään, eikä hän ole Piken parannuksesta samaa mieltä.

Kilpi kirjoittaa edelleen taitavasti, ja osaa nostaa esiin kiinnostavia ongelmia, myös yhteiskunnallisia. Aivan samanlaista kantaaottavuutta kuin Kadotetuissa en tässä nähnyt, mutta sisältö on silti varsin kiinnostavaa. Sivumäärä on kohtalaisen suuri, mutta "vielä yksi" -ilmiö saa sen tuntumaan pienemmältä.

Vieläkään en aio ryhtyä dekkarifaniksi, mutta nyt joudun jo tunnustamaan, että kyllä se kirjallisuudenlaji kuuluu oma paikkansa tässäkin blogissa.

Elävien kirjoissa ovat myös Kirsi, Amma, Paula, Anneli, Annika, Kirjavinkkien Irja ja repo80.

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu

Jussi Siirilä: Ison auton tuntu 

Kansi: Jani Blommendahl 

Gummerus 2002 

Sivuja: 208 

Ison auton tuntu tarttui mukaani kirjaston poistomyynnistä jokunen kuukausi sitten. Olen lukenut aiemmin vain hänen toistaiseksi uusimman romaaninsa Historia on minut vapauttava, mutta sen yhteydessä arvelin palaavani kirjailijan pariin jossain vaiheessa. Pari vuotta siihen meni, mutta palasinpa kuitenkin.

Ison auton tuntu on Siirilän esikoisromaani, ja se sijoittuu tukevasti myyntimiesten maailmaan. Pumppufirman arki on mullistusten kourissa, kun uuden omistajan myötä puhaltavat uudet tuulet johtamistavoissa haluavat puhaltaa pois mm. sellaiset asiat kuin viikset, takatukat ja nyppyiset villatakit. Joutuvatpa ukot oikein kuntotestiinkin, jolle ei luo kaikkein otollisinta pohjaa vallitseva voimakas kilpailuhenkisyys.

Minäkertojina toimivat kaksi aivan erilaista myyjää: Turpeinen on ronskipuheinen iso mies, joka aikoo selvittää koko muutoksen kaikkineen perustamalla oman narikkansa. Blakea siteeraavaa, kirjailijanurasta haaveilevaa Leinoa puolestaan muutos stressaa pahanpäiväisesti, ja hänellä on vaikeuksia selvitä työn ja perheen ristitulessa. Asiakasnäkökulmaa keitokseen tuo jossain Tornion suunnalla vaikuttava verstaan omistaja Ritva, jonka murteella tapahtuvaa jutustelua on hauska lukea.

Mitään ihmeellisiä kommervenkkeja kirja ei tarjoa, ainoastaan sen minkä lupaakin: humoristisen sukelluksen myyntimiesten maailmaan. Sen se sitten tekeekin onnistuneesti, eli tämä oli oikein mukava kirja lukea. Soveltuu hyvin silloin, kun ei tee mieli miettiä, mitä kirjailija oikein tarkoittaakaan ja onko kyseessä vertauskuvat tai jotain. Reilua suoraviivaista tarinaa.

Johannes Lahtinen: Alku

Johannes Lahtinen: Alku 

Kansi: Eevaliina Rusanen 

Gummerus 2013 

Sivuja: 175 

Alku on satiiri ihmiskunnan kehityksestä. Läpi kirjan päähenkilöt pysyväs samoina, he vain käyvät läpi erilaisia kehitysaskeleita, jotka tietenkin oikeasti kestävät huomattavan pitkiä aikoja. Alkupuolella laskeudutaan mm. puusta ja kamppaillaan puheenmuodostuksen ja kielen parissa. Lopussa puolestaan otetaan käyttöön rahaa ja lakeja, eli tarkastellaan jo enemmän yhteiskuntaa kuin ihmistä lajina.

Jos alku- ja loppupäiden aiheet eroavat tyypeiltään melkoisesti, niin sama koskee niiden käsittelytapaa. Etenkin puheenmuodostuksen yhteydessä näkyy kosolti hyvin asiantuntevan kuuloisia yksityiskohtia kurkunkansien laskeutumisineen ja resonanssitiloineen. Sen sijaan lait ovatkin ilmiö, joka noin vain otettiinkin käyttöön siksi, että vastaava oli nähty jossain toisessakin populaatiossa ja se sattui olemaan modernia. Tälle ivalliselle käsittelytavallekin onneksi esitetään perustelu, samoin kuin vaihtoehto, joka etenkin tämän kirjan miljöössä kuulostaa järkevältä.

Päähenkilö Aatami päätyy kritisoimaan sen yhteiskunnan oloja, johon hiljalleen on päätynyt, mutta minulle jäi epäselväksi se, kritisoiko kirjailija samalla nyky-yhteiskuntaa ja jos kritisoi, niin miten tosissaan hän sen tekee. Itse en osaa sitä oikein vakavalla mielellä ottaa, sillä kirjan alkupuolen tietokirjamaisempi ote ei tunnu luovan sille edellytyksiä.

Alku on piristävä kirja kaikessa erilaisuudessaan, mutta muuten se tahtoo jäädä laihanlaiseksi. Ihmislajin kehityksen kevyeksikään oppikirjaksi tästä ei minusta oikein ole, sillä tapahtumia käydään läpi kieli liian kaukana poskella, ja toisaalta esitietoja vaaditaan joka tapauksessa, että satiirisen esitystavan osaa asettaa vastaamaan todellisia tapahtumia. Hieman ristiriitaiselta tuntuu se, että vasta loppupuolella kirjailija tuntuu pääsevän kunnolla vauhtiin, mutta kirjan varsinainen idea on juuri alkuosassa. Voi tosin olla, että tämä johtuu vain oman mielenkiintoni kohdistumisesta.

Suosittelen tätä niille, jotka haluavat vaihtelun vuoksi lukea jotain erilaista.

Minna tuntui innostuneen tästä enemmän, joten vilkaise myös hänen mietteensä!

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Gummerus 2009 (alkup. Tannöd,  2005) 

Sivuja: 231 

Bunkkerin yhteydessä mietin, voiko tiiviys ja pienoisromaanimaisuus olla kirjailijalle tyypillistä. Hiljainen kylä ainakin on omiaan vahvistamaan sitä mielikuvaa, sillä kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta kyseessä on hyvin nopealukuinen kirja. Jos joku haluaa maksimoida sivumääränsä jossain 24h lukumaratonin kaltaisessa haasteessa, niin tässä on erinomainen valinta pinoon.

Eletään vuotta 1955, ja ennen kirjan alkua lukija jo tietää, että on tapahtunut murha. Tannödin maatilan kaikki asukkaat on kylmäverisesti murhattu, mukaanlukien 8- ja 2-vuotiaat lapset. Tapausta kyllä tutkitaan poliisin toimesta, mutta kirjassa kerrotaan ainoastaan eri ihmisten kertomuksia tapahtumien ympäriltä. Lukija ikään kuin kuulee sen, mitä ihmiset voisivat tapauksen tutkijalle kertoa, mutta ei kysymyksiä. Välissä on myös katkelmia tuntemattoman murhaajan ajatuksista ja edesottamuksista.

Rakenne on mielenkintoinen, ja Bunkkerin tapaan tässäkin lukija on aluksi hieman hukassa yrittäessään päätellä, kuka oikein onkaan äänessä. Melko pian voi arvata, että nimettömät kappaleet kuuluvat murhaajalle, ja muut, nimetyt kappaleet, ovat todistajien tai asianosaisten kertomaa. Kun tähän kerrontatapaan pääsee sisään, se toimii hienosti, aivan kuten Bunkkerissakin.

Juoni, jos sellaisesta oikeastaan voi edes puhua, ei ole kovin kummoinen, vaan tämän kirjan viehätys ja toimivuus löytyy nimenomaan kerrontatavasta. Kustantajan mukaan tarina perustuu 1920-luvulla tapahtuneeseen ratkeisemattomaan murhatapaukseen. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä uskottavuutta se ei hetkauta mihinkään suuntaan.

Molemmat Schenkelin kirjat ovat olleet virkistäviä tapauksia. Pidän nimensä mielessäni vastakin.

Kylän hiljaisuudesta ovat lukeneet myös Hanna, Kirjavinkkien Mikko, Satu, Miia, Anki, Leena Lumi, Anu, Lumikki ja Teresita. Mahtaako nopealukuisuus houkutella bloggareita?

Petri Karra: Pakenevat unet

Petri Karra: Pakenevat unet 

Kansi: Tuomo Parikka 

Kustantaja: Gummerus 2012 

Sivuja: 286 

Nasta on 14-vuotias koulupoika, joka joutuu huolehtimaan 6-vuotiaasta pikkusiskostaan Nadjasta. He molemmat asuvat äitinsä kanssa, mutta tämä on niin pahasti koukussa suonensisäisiin huumeisiin, ettei hänestä ole hoitamaan edes itseään, saati sitten lapsia.

Nasta kärsii myös unettomuudesta, ja käyttää sen tuoman vapaa ajan hyväkseen piirtämällä fantasiasarjakuvaa. Sen tarina kertoo hänestä itsestään fantasiamaailmassa, jossa vuoristokylän asukkailta on riistetty unet jollain maagisella tavalla.

Kirjan tapahtumat kattavat vain muutaman päivän mittaisen ajanjakson, mutta se riittää hyvin piirtämään kuvan teinistä, jolta on riistetty lapsuus ja pakotettu kantamaan kohtuuttoman paljon vastuuta. Maailmassa on varmasti pelottavan lukuisa joukko 14-vuotiaita lapsia/nuoria, jotka ovat olosuhteiden pakosta joutuneet aikuisiksi. Meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme sellainen ei kuitenkaan kuulu, ainoastaan pahoinvointi-.

Pikkusisko on Nastalle tärkein asia maailmassa, ja tämä kirja ottaakin kantaa siihen, miten yhteiskunnan pyrkimys lasten parhaaseen saattaa sekin olla uhkaavan armoton vaihtoehdotomuudessaan. Jos lapselta on ehditty jo riistää lapsuus, niin sen palauttaminen pakottamalla ei välttämättä ole paras vaihtoehto, vaikka tarkoitus olisikin hyvä.

Tekstinsä puolesta Pakenevat unet toimii hyvin, ja houkuttelee lukemaan vielä ainakin sen yhden kappaleen. Moitittavaa näen ainoastaan siinä, että kirja on niin selvästi kirjoitettu elokuvaksi, joissa jostain syystä on pakko olla jonkinlainen toimintakohtaus koppukliimaksinaan. Minä saan niistä vain näppylöitä, eikä tilanne kirjoissa ole paljonkaan parempi.

Mukana on myös pienimuotoinen koulukiusaamisosuus, joka varmasti näyttää valkokankaalla kivalta ja tuo mukanaan sympatiapisteitä. Se sopii myös Nastan henkilöön hyvin, mutta ennalta-arvattavuus nakertaa pisteitä.

Näen tässä ainakin pyrkimyksen jonkinlaiseen kannanottoon, mutta epäselväksi jäi, minkä puolesta tai mitä vastaan. Ihan hyvä silti.

Vilkaise myös Sannan ja Annika K:n mietteet.

Blaine Harden: Leiri 14

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta 

Suomennos: Ruth Jakobson 

Gummerus 2012 (alkup. 2012) 

Sivuja: 192 

ISBN: 978-951-20-8794-5 

Shin Dong-hyuk syntyi pohjoiskorealaisella vankileirillä no. 14 vuonna 1982. Hänen vanhempansa olivat myös vankeja, ja avioliitto oli järjestetty leirillä palkintona. Leiri muodosti Shinille koko maailman: hän ei tiennyt edes muiden maiden olemassaolosta, saati että olisi tiennyt millaista niissä on. Kim-hallitsijoista kerrottujen urotöiden valossa on hieman erikoista, ettei hän tiennyt heistäkään mitään, eikä juuri muutenkaan leirin ulkopuolisesta maailmasta.

Leirillä syntyneitä lapsia kasvatettiin eri tavalla kuin ulkopuolelta tulleita, sillä heillä ei ollut mitään odotuksia minkään suhteen. Niinpä lapsista tehtiinkin ilmiantajia: heistä oli luonnollista kannella kavereidensa rötöksistä. Tunteettomuus oli muutenkin vertaansa vailla, sillä Shin ei muista senkään hetkauttaneen juuri ketään, kun opettaja hakkasi karttakepillä tytön henkihieveriin siitä syystä, että tämä oli varastanut jostain muutaman maissinjyvän.

Shinin omalla kohdalla tilanne huipentuu siihen, kun hän ilmiantaa oman äitinsä ja veljensä pakoyrityksen valmistelusta. Äiti on kuitenkin ollut Shinin lähin ihminen koko ikänsä, ja siksi onkin kuvaavaa, että hän on kirjaimellisesti valmis myymään vaikka äitinsä, vaikka palkinnoksi ei ole luvassa yhtään hopearahaa, saati sitten 30. Niin vain on opetettu tekemään.

Hopearahojen sijaan Shin joutuukin leirin sisällä olevaan vankilaan, jossa häntä kidutetaan. Äkkiseltään on vaikea keksiä enää alhaisempaa paikkaa, sillä vankila sijaitsi kaiken päälle vielä maan alla, ja selleissä oli valot päällä yötä päivää. Olla kidutettavana paikassa, jossa ei ole aikaa, ja josta vapautuminenkin tarkoittaisi joutumista vankileirille, jonka olemassaoloa maa ei edes tunnusta. Millä tavalla helvetti voisi olla pahempi?

Kertomus pakomatkasta on ihan kiinnostava, mutta kohtalaisen tylsä, koska kaikki tietävät jo, että se lopulta onnistui. Muutenkin sen kohdalla olisi kannattanut käyttää apuna romaanikirjailijaa, joka olisi osannut värittää kertomuksen jännittävämmäksi. Itse olisin kuitenkin mieluummin kuullut lisää leirin toiminnasta, sillä siitä ei muodostunut kunnollista yleiskuvaa.

Pohjois-Koreasta lukeminen on kerta toisensa jälkeen yhtä järkyttävää. On vaikea ymmärtää, miten maa voi pysyä pystyssä, mutta ilmeisesti se onkin keikkunut romahduksen partaalla jo useaan otteeseen. Pohjois-Korean asukkaita pidetään pimennossa muun maailman oloista ja tapahtumista, mutta muu maailma on (ainakin yleisellä tasolla) tietoinen siitä, mitä Pohjois-Koreassa tapahtuu. Siihen nähden on häpeällistä, että tilanteen annetaan jatkua. Ei minullakaan ole hyvää ehdotusta ratkaisuksi, mutta sen tiedän, ettei katseen kääntäminen pois ainakaan ole sellainen.

Tämä kirja ei ehkä anna hyvää kuvaa tavallisen pohjoiskorealaisen elämästä, mutta se antaa näytteen siitä, miten olemattomat ihmisoikeudet sadoillatuhansilla ihmisillä on jossain. Kaikki kauhistelevat saksalaisten keskitysleirejä, mutta nämä leirit ovat olemassa juuri tälläkin hetkellä.

Katso myös, mitä  Koira helvetistä, Tuulia, Susa ja Maija ovat kirjasta ajatelleet.

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri

Andrea Maria Schenkel: Bunkkeri 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Gummerus 2011 (alkup 2009) 

Sivuja: 140 

ISBN: 978-951-20-8397-8 

Nainen kidnapataan työpaikaltaan ja viedään metsän keskellä sijaitsevaan myllyyn, jonka kellarissa on myös bunkkeri. Sieppaaja ei tunnu haluavan naiselta mitään: ei sen enempää rahaa kuin seksiäkään. Erityistuntomerkkien perusteella mies vaikuttaakin tutulta naisen menneisyydestä, ja sitä kautta selviäisi teon motiivikin.

Bunkkeri on novellimainen pienoisromaani. Kertojaääniä on kaikkiaan kolme, ja mielenkiintoisesti ne on eroteltu toisistaan erilaisin kirjasintyylein. Tavanomaisempi ratkaisu olisi nimetä kappaleet kertojittain tai yksinkertaisesti kirjoittaa ne riittävän selkeästi erottuvin tyylein. Tämä vaikuttaa pikkuisen oikotiemäiseltä, mutta kieltämättä helpottaa lukijan tehtävää ja vapauttaa hänet pohtimaan muita seikkoja, kuten vaikkapa sitä, mihin ajankohtaan kukin kappale sijoittuu.

Kirja on lyhyt ja nopealukuinen, mutta kiehtovan erilainen. Tässä ei ajeta takaa ketään, eikä juonen ennalta-arvattavuudesta voi muutenkaan syyttää. Tein lukiessani arvauksen jos toisenkin, mutta yksikään ei lopulta tainnut osua oikeaan, mitä pidän pelkästään hyvää asiana.

Bunkkeri on Schenkelin kolmas suomennettu romaani, ja tämä oli omiaan herättämään kiinnostuksen niitä kahta muutakin kohtaan. Voisiko kirjan lyhyys ja intensiivisyys olla kirjailijalle tunnusomaista? Voisiko joku profiloitua juuri pienoisromanistiksi?

Bunkkerissa on virunut niin monta muutakin arvostelijaa, etten ryhdy heitä luettelemaan. Kas tässäpä oikotie: http://bit.ly/Rk6X7c.