Vuoden 2011 top 10

Viime vuoden tapaan valitsen tämän vuoden aikana lukemistani kirjoista kärkikymmenikön. Kirjat on siis voitu julkaista milloin hyvänsä; ainoa niitä yhdistävä ominaisuus on, että olen lukenut ne loppuun vuoden 2011 kuluessa. Yhteensä kilpailijoita on mukana 94; romaaneja, novellikokoelmia ja tietokirjoja. Sarjakuvia en ole laskenut mukaan, koska en ole niitä myöskään arvostellut.

Vuoden kuluessa olin merkannut 25 kirjaa potentiaalisiksi top-listalaisiksi, mutta mm. kaikki Arto Salmiset niputan yhteisen otsikon alle, jolloin jäi jäljelle 19 merkintää karsittavaksi kymmeneksi. Kaksi viimeistä mukaan päässyttä tulivat valituksi pääosin julkaisuvuotensa perusteella ohittaen tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Asetin iän uutuuden edelle siksi, että tulossa on vielä mm. Blogistanian Finlandiaehdokasasettelu, jolta varmasti löytyy näitä pois pudonneita, kun vanhempien kohtalona on vaipua unholaan, jollei niistä muistuteta.

Seuraava lista ei ole missään järjestyksessä muuten kuin ensimmäisen merkinnän kohdalla. Kymmenikkö ei välttämättä edusta kymmentä absoluuttisesti parhaaksi kokemaani kirjaa tältä vuodelta, sillä olen halunnut ottaa mukaan eri tyyppisiä kirjoja. Ehdoton kärki sitä paitsi olisi tylsää luettavaa Salmisen vallatessa kärkisijat.

1. Arto Salminen: Ei-kuori. Ei-kuori saa kunnian edustaa kaikkia Arto Salmisen kirjoja, joiden löytyminen on minulle ehdottomasti kirjavuoden merkittävin tapahtuma. Toivon hartaasti vielä löytäväni jonkun kirjailijan, jonka teokset tekisivät yhtä vahvan vaikutuksen, mutta hieman pessimistinen olen sen suhteen. Kenties maun kehittymisen myötä.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni. Tässä toinen kirja, joka edustaa kirjailijaa yleensä. Ravilo löytyi vuoden aikana hieman ennen Salmista, ja olin jo valmistautunut hehkuttamaan häntä samaan tapaan. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että Ravilon kirjoja olen säästänyt tarkoituksella, yksi teos on mm. odottanut puhelimessani e-kirjana lukuvuoroa jo puolen vuoden ajan.

Jan Guillou: Pahuus. Tämä teki luettuani todella vahvan vaikutuksen. Kirja on varsin väkivaltainen, mutta se kaikki esitetään pelkästään alleviivatakseen koko ilmiön mielettömyyttä. Pisteitä myös siitä, että Gandhin mallin mukainen väkivallaton vaihtoehto nostettiin esiin, mutta yhteisö ei ollut siihen valmis.

Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Vuoden suurin yllättäjä. Kauhu ei ole perinteisesti kuulunut lukemistooni, mutta tästä novellikokoelmasta pidin huomattavan paljon. Novellikokoelmaksi se on pitkä - yli 400 sivua - eikä mieleeni jäänyt heikkoja kohtia lainkaan. Vieläkin tahtoo ihmetyttää, miten paljon tästä tykkäsinkään!

Jonathan Glover: Ihmisyys. Tämä ei ollut niinkään nautittava lukukokemus, mutta vaikutuksen se teki. Kirjoittaja on nähnyt paljon vaivaa, ja katsaus aiheeseen on perinpohjainen. Sisältönsä puolesta tietokirjojen ykkönen tänä vuonna.

Esko Valtaoja: Kotona maailmankaikkeudessa. Jos edellinen tuli valittua sisältönsä perusteella, niin tämä edustaa sitten tietokirjoja lukunautinnon puolesta. Valtaoja osaa kirjoittaa aiheestaan kiinnostavasti. Vaikka aihe onkin kovaa tiedettä, hän pehmentää sen kaikkien luettavaan muotoon. Hänen kirjansa tuskin ovat suuressa vaarassa hautautua unholaan, sillä alallaan ne hakevat Suomessa vertaistaan.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras. Scifi-osaston edustaja. Olen useaan otteeseen miettinyt, tykkäsinkö tästä kirjasta lopulta ja kuinka paljon. Joka tapauksessa se on jäänyt muistiin niin hyvin, että pidän sijoitusta tällä subjektiivisella listallani oikeutettuna. Korkealentoisia tulevaisuudennäkymiä siinä maalailtiin, mutta sopivan järkeenkäyvällä tasolla. Teknologian kehitys ei vaikuttanut joiltain osin pysähtyneeltä kuten esim. joissain elokuvissa. Jos tässä kirjassa olisi räjähdys avaruudessa, niin siitä ei kuuluisi ääntä.

Jari Tervo: Layla. Tervo-fania hemmoteltiin tänä vuonna, kun kirjailijalta tuli jälleen sen tasoinen kirja jota häneltä on lupa odottaakin Koljatti-välisoiton jälkeen. Ei kaipaa enempää perusteluja.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat. Tämä tuli mukaan aivan "kilpailun" kalkkiviivoilla. Taistelu mm. Metsäjätin kanssa oli tiukka, mutta ratkesi lopulta juuri sen johdosta, että jälkimmäinen oletettavasti saa sijansa Blogistandia-ehdokkaiden joukossa. Toisaalta lukukokemus oli myös niin tuoreessa muistissa, että sivuuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Erik Wahlström: Jumala. Mieleenpainuva, erilainen, hauska. Edellisen kanssa tämä oli suuressa vaarassa pudota pois, mutta juuri nuo kaksi ensimmäistä adjektiivia nostivat sen mukaan. Tämä myös toteuttaa sitä tärkeää kirjallisuuden tehtävää, eli uskaltaa puhua tabuistakin sellaiseen sävyyn, joka ei kaikille ehkä olisi sallittua.

Arto Salminen: Lahti

Arto Salminen: Lahti

WSOY 2004, 173 sivua.

Annoin itselleni luvan herkutteluun, ja mitenpä se paremmin onnistuisikaan kuin kaivamalla esiin toiseksi viimeisen Salmisen. Vähiin ovat käyneet, mutta oikeastaan olen yllättänyt itsenikin sillä, että sain maltettua vuoden loppuun saakka, ja vielä jää yksi jäljellekin.

Lahdessa kulkee rinnakkain kaksi tapahtumaketjua. Ensimmäisessä kolme varusmiestä lähtevät vapaaehtoisina salaperäiseen parin päivän tehtävään, josta he eivät saa virallisesti tietää tai muistaa mitään. Jossain ei-missään, on joukko kantahenkilökuntaa ja 40 sikaa. Siat nukutetaan ja niitä ammutaan erilaisilla kivääreillä tarkkaan valittuihin paikkoihin, ja sitten uhrit viedään kenttäsairaalaan hoidettaviksi. Iltanuotiolla upseerit käyvät keskustelua mm. siitä, miten Suomi nykypäivänä puolustautuisi Venäjän hyökätessä. En tiedä onko idea Salmisen oma, mutta varsin kiinnostavalta se kuulostaa. Samoin näkemykset puolustusvoimien ydinosaamisalueesta.

Toisessa tapahtumaketjussa on pienyrittäjä, jonka viimeisin bisnes on ranskalaisten lämpöpuhaltimien maahantuontia. Firma on epätoivoisen pahoissa vaikeuksissa, ja tapahtumat kuvaavatkin viimeisiä keinoja saada pidettyä pää pinnalla edes seuraavaan viikkoon asti. Yrittäjän ovat ajaneet ahdinkoon suuret keskusliikkeet. Joka puolella on prismoja ja citymarketteja, jotka massallaan ja tehokkaalla logistiikallaan kuristavat ympärillä rimpuilevat ketjuttumattomat pienkaupat kuoliaaksi. Salminen esittää myös toisen pienyrittäjän ja näkemyksensä siitä, millaisin keinoin on mahdollista pärjätä joten kuten. Päivänvaloa ne eivät kuitenkaan kestä.

Olen aiemmissa arvosteluissani ylistänyt Salmista jo neljä kertaa, ja Lahti ansaitsee aivan samanlaisen suitsutuksen. Voisin yrittää keksiä uusia ylisanoja, mutta mitä se hyödyttää? Salminen yksinkertaisesti pitää tasonsa kirjasta toiseen, ja löytää yhä uusia yhteiskunnallisia asioita ruodittavaksi. Sen voisi kyllä mainita, että  Salmisen runolliset ilmaukset tuntuvat lentävän yhä paremmalla vauhdilla tuotannon edetessä. Selvästi hän on siinä löytänyt oman tyylinsä, jonka kaltaista en muiden kynästä ole vielä nähnyt. Tommi Liimatalla oli Nilikissä jotain samansuuntaista, mutta muita ei tule mieleen.

Alkaa tulla haikea mieli, kun on enää yksi jäljellä. Ikävä tulee.

Kanssatykkääjien linkitkin ovat jo tuttua tavaraa: Salla, Booksy ja Janne.

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Jussi Valtonen: Siipien kantamat

Tammi 2007, 193 sivua.

Luin tammikuussa Valtosen Vesiseinän, ja ajattelin jo silloin, että jotain muutakin hänen kirjoittamaansa olisi hyvä lukea. Valinnanvaraa ei kauheasti ole, mutta Kirsin kehuessa Siipien kantamia reilu kuukausi sitten päätin yrittää parhaani mukaan muistaa kirjan seuraavalla kirjastovierailullani. Aivan niin hyvin ei muistini palvellut, mutta tällaista reilun kuukauden viivettä on pidettävä jo hyvänä :)

Valtonen näyttää tykkäävän Pohjantähdestä, sillä Juhani Koskela on päähenkilön nimi tässäkin kirjassa, ja sitaatteja tulee vastaan useita. Tällä kertaa Koskelan ei tarvitse raivata raakaa suota elantonsa eteen, vaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaminen lukiolaisille riittää. Marianne on hänen oppilaansa. Täydellinen oppilas, jonka kirjallinen kypsyys lyö opettajan ällikällä. Liiankin täydellinen oppilas, joka osaa vastata juuri siihen, mitä Koskela yksityiselämässään kaipaa. Marianne herättää hänessä jälleen innostuksen äidinkielen opetukseen ja osoittautuu älyllisestikin juuri sopivan fiksuksi.

Tietysti tuolla asetelmalla syntyy vähintäänkin jännitettä siitä, millainen suhde opettajan ja oppilaan välillä on sallittu. Tilanteet muuttuvat, eikä kirjan loppuun päästessä enää olekaan yhtä päivänselvää, mikä on oikein ja mikä ei. Moraaliset kysymykset kuuluvat siis aihepiiriin, mikä minun kirjanpidossani pääsääntöisesti hyväksi lasketaan.

Äidinkieli on luonnollisesti kirjassa esillä kautta linjan, ja siitä haluan nostaa esiin erään yksityiskohdan. Koskela tilittää Mariannelle turhautumistaan siihen, miten joillekin pojille, joiden otsaan on osoitteeksi kirjoitettu "TKK", joutuu rautalangasta vääntämään, ettei novelleja kuulu eikä voi lukea pelkästään kirjallisella tasolla, vaan vertauskuvallisuus on olennainen ja perusteltu osa. Lukioaikana kuuluin itse noihin "TKK"-poikiin, ja taidan edelleen peräänkuuluttaa sitä mainittua selkeyttä, vaikka yritänkin hoksata niitä vertauksia. Lukijan on tässä kohdassa määrä olla itsestäänselvästi opettajan näkökulman puolella, mutta minäpä huomasinkin asettuvani puolustamaan niitä poikia. Kostoksi en yritä tässä arvostelussani edes pohtia kirjan sisältämää symboliikkaa :)

Kirjan takakannessa esiintyy avainsana "ihmissuhdedraama", joka yritti vielä viime hetkellä saada minut toisiin aatoksiin sen jälkeen, kun seisoin kirjapinoni edessä ja olin poiminut teoksen kouraani lukutarkoituksella. Tuo sana ei ole ikinä minua ainakaan houkutellut, mutta tällä kertaa oli ennakkoluuloisuuteni vuoro erehtyä raskaasti. Siipien kantamat on erinomainen kirja, ja huomasin ahnehtivani sitä yhä lisää ja lisää. Aivan alussa tuli mieleen, että ratsastetaanko tässä samalla teemalla kuin Riikka Pulkkisen Rajassa, mutta se vaikutelma haihtui nopeasti. Näköjään ihmissuhdedraaman kirjoittaminen luonnistuu miehiltäkin; liekö se sitten syynä siihenkin, että kirja vetosi myös mieslukijaan.

Tämä teki niin vahvan vaikutuksen, että vuoden lukemistoni top kymppi taisi muuttua vielä aivan kalkkiviivoilla.

Aiempia arvosteluja löytyy koko joukko, mutta annetaan niiden listaamisesta kunnia Saralle, jonka kirjoituksesta voi etsiä linkkejä.

Tommi Liimatta: Nilikki

Tommi Liimatta: Nilikki

WSOY 2009, 179 sivua.

Tommi Liimatan nimi pääty tietoisuuteeni Valhe & Viettelys -kirjasta. Kävin heti sen luettuani kirjastossa vilkaisemassa, mitä Liimatalta olisi hyllyssä, ja mukaani tarttui Nilikki. Tarkoitu oli lukea se vasta epämääräisesti  myöhemmin, mutta uteliaisuus vei voiton.

Eletään vuotta 2001, ja Lahden doping-käryt ovat uutisissa. Tapahtumapaikkana on Rovaniemi, missä Matinlassi-niminen nuorukainen hankkii elantoaan tavoilla, jotka eivät kestä päivänvaloa. Hän ajaa mm. pimeää taksia ja myy ihmisille sekä laillisia että laittomia päihteitä. Tärkeä osa elannosta tulee siis baarien sulkemisajan jälkeen ja tietysti niiltä, jotka eivät anniskelupaikkoihin pääse lainkaan, syystä tai toisesta.

Oikeastaan kirjassa ei ole juonta lainkaan; ainoastaan seurataan Matinlassin elämää jonkun aikaa. Mieleen tulevatkin vahvasti Arto Salmisen kirjat, sillä päähenkilö on samankaltainen kanssaihmisten hyväksikäyttäjä kuin vaikkapa Ei-kuoressa. Myös Liimatan kirjoitustyylissä ja kuvailutavassa on yhtäläisyyksiä Salmiseen. Toinen mielleyhtymä tuli Jari Tervosta, hänen Rovaniemi-kirjoistaan, eikä pelkästään tapahtumapaikan vuoksi.

Matinlassin lisäksi yhdessä välikappaleessa seurataan hetken aikaan Aksel Sunnarborgia Tampereella. Oletettavasti henkilö on sama kuin kirjailijan esikoisromaanissa Aksel Sunnarborgin hymy, mutta hänen osuutensa tässä kirjassa jää tyystin hämärän peittoon. Matinlassi kyllä tuntee hänet ja katkelma sopii kirjan tyyliin, mutta kokonaisuuden kannalta osuus on erikoinen.

On luonnollista, että jos vertailukohtana ovat Salmisen ja Tervon kaltaiset jättiläiset, niin kirjan on onnistuttava hyvin tuntuakseen yhtään miltään. Nilikki onnistuukin, mutta jää silti auttamatta verrokkien varjoon. Liimatan tekstistä puuttuu Salmisen kirjoista tuttu yhteiskuntakritiikki. Henkilö toimii samankaltaisesti ja sitä on hauska lukea, mutta kuvaus ulottuu pelkästään henkilöön, eikä laajene edustamaan  koko yhteiskuntaluokkaa. Uskon silti etenkin Salmisen ystävien löytävän tästä lohtua sitten kun koko tuotanto on luettu, mutta eihän se sama asia ole. Tervoon vertaus on etäisempi, enkä uskalla tarjota Liimattaa hänen korvikkeekseen.

Minulle jäi sellainen tuntu, että se mainittu Aksel Sunnarborgin hymy olisi pitänyt lukea ensin, ja mahdollisesti välissä oleva Muovikorvokin, mikäli se kuuluu samaan sarjaan. Sitten vasta tämä, ja näiden kaikkien jälkeen siirtyminen Salmisen tuotantoon muodostaisi otaksuttavasti nautitavan kokonaisuuden. Minulla järjestys on sekalainen, mutta aion ehdottomasti lukea tuon Liimatan esikoisenkin.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Teos 2011, 233 sivua.

Isänmaan tähden on ensimmäinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka luin. Odotukset olivat korkealla, koska kaikkien ehdokkaiden oli määrä ohittaa todella kovia kilpailijoita, mm. kovasti mediassakin näkyvyyttä saanut Layla. Tietysti se on otettava huomioon, ettei kyse ole yksinkertaisesta kunkin vuoden kirjojen hyvyyskilpailusta, mutta ainakaan silkkaa hutia ei odota saavansa ehdokkaidenkaan joukosta (ja se 'huti' ei sitten liity mitenkään arvostelussa olevaan kirjaan).

Antti Vallas on ollut sodassa mukana natsien puolella. Hän kuului SS-joukkojen suomalaispataljoonaan; siinä fakta, jota ei ole ruukattu laskea ansioluettelossa aivan positiivisimpaan päähän. Tosiasia kuitenkin on, että taistelun tuoksinassa ei päällimmäisenä ole mielessä ne hienolta kuulostavat asiat, joista puhutaan juhlapuheissa. Samoin on muistojen laita. Ne tapahtumat, jotka tunkevat uniin vielä vuosikymmentenkin päästä eivät liity kunniamerkkien kiinnittämiseen rintapieliin eikä tahdikkaaseen ohimarssiin univormut prässättyinä ja kypärät kiillotettuina. Uniin tunkee multaan sekoittuvan veren ja mättäällä lojuvien suolten haju, irtonaiset raajat, pakkasessa huurtuneet ruumiskasat ja eritoten kuolema. Toverien ja vihollisten - ihmisten - kuolema.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat sekä 40- että 90-luvuille. Antin muisti ei enää palvele isäntäänsä asianmukaisesti, vaan hän on juuttunut 40-lukuun. Ympärillä ovat vaimo, tytär ja serkku, mutta Antti näkee ja kuulee heidän paikallaan vain kolme jo kauan sitten kuollutta asetoveriaan. Mitä miehelle on oikein tapahtunut, kun samat kasvot tunkevat hänen todellisuuteensa vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin? Ja kumpiko on viime kädessä rankempaa: tapahtumat itse, vaiko se, että niitä joutuu kantamaan sisällään loppuun saakka?

Linturin tarina Antin ja Erkkien sotamatkasta ei ole ruusuista luettavaa. Takakannessa mainitaan kirjan "ravistelevan sankarimyyttejä". Liekö se samalla syynä siihen, miksi päähenkilöt on pitänyt sijoittaa SS-joukkoihin eikä suomalaisten omille rintamille? Henkilökohtaisesti suhtaudun erittäin voimakkaalla varauksella sellaisiin käsitteisiin kuin etiikka ja moraali, kun ne yhdistetään sotaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään sota oleellisesti poikkeaisi toisista näiden osalta, ulkoisesti ne toki voivat näyttää erilaisilta. Arvelen Linturin ajattelevan samansuuntaisesti, mutta hänen oli pakko sijoittaa miehet SS-joukkoihin, sillä yhteiskuntamme ei ehkä ole valmis tunnustamaan sitä, että vastaava olisi ollut mahdollista myös Suomen armeijassa. Kukin voi kysyä itseltään, onko syytä uskoa suomalaisen sotilaan mielen jollain tavalla poikkeavan kaikista maailman muista kansoista. Tässä kirjassa suomalaiset taistelevat venäläisiä vastaan, ja sankarius määräytyy sen perusteella, minkä maan asepukua sotilas kantaa.

Finlandia-palkinto annetaan vuosittain ansiokkaan romaanin johdosta. Sen verran vahvasti näen tämän kirjan ottavan kantaa, että asemaa palkintoehdokkaana voi pitää perusteltuna. Varsin kiinnostava esikoinen on kyseessä, jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää!

Blogistaniasta Isänmaan tähden löytyy ainaskin Morrelasta, Katjalasta, Nooralasta, Jum-Jumilasta ja Päkälästä.

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Otava 2011, 286 sivua.

Metsäjätti on saanut Blogistaniassa siksi hyvin huomiota osakseen, ettei esittelylle enää ole tarvetta. Oma lukukappaleeni on peräisin harvinaisesta lähteestä, sillä se on lainakirja, mutta lainaajana ei olekaan kirjasto. Blogiajaltani en äkkiseltään keksi ainuttakaan vastaavaa(!).

Pasi Kauppi on töissä Metsäjätti-nimisen puuteollisuusyrityksen pääkonttorissa Helsingissä. Hän saa tehtäväkseen Törmälän kunnassa sijaitsevan vaneritehtaan toiminnn tehostamisen. Mikäs siinä muuten, mutta kun Törmälä on pikkunen paikka ja Pasi on itsekin sieltä kotoisin. Toiminnan tehostaminen tarkoittaa todennäköisesti irtisanomisia. Mitä tapahtuu, kun kotikylään palataan herrana antamaan potkuja lapsuuden kavereille ja näiden perheenjäsenille?

On selvä, että Pasin menneisyyttä paikkakunnalla käydään läpi sekä muisteloiden muodossa että muutenkin, eli osin kyse on 80-luvun ajankuvasta. Henkilökohtaisena huomiona oli hauska nähdä, miten hyvin päähenkilön musiikkimaku onkaan osunut yksiin omani kanssa samaan aikaan. Luultavasti tekemistä on silläkin, että olemme syntyneet Nousiaisen kanssa peräkkäisinä vuosina, eli samat bändit ovat osuneet samaan vaiheeseen molemmilla.

On onni, että Törmälä on vain fiktiivinen paikkakunta. Toisaalta siksi, ettei vain yksi ainoa paikka joudu Nousiaisen ryöpytyksen kohteeksi, sillä esimerkiksi "mairitteleva" ei ole aivan päällimmäisinä mieleen nousevien adjektiivien joukossa. Toisaalta myös siksi, ettei mikään paikkakunta kykene irtisanoutumaan kuvauksesta täysin vain siksi, että nimenomaan on kerrottu jostain toisesta. Törmälä onkin jonkinlainen kooste tai edustaja suuresta joukosta pieniä tai vähän isompia paikkakuntia. Törmäläläisessä luonteessa on yhtymäkohtia Janten kanssa ja nousipa mieleeni Vittulajänkäkin.

Jos Törmälä joutuu irvailun kohteeksi, niin Metsäjätin osana on vastaanottaa aiheellin kritiikki. Metsäjätti edustaa mitä tahansa ylikansallista yhtiötä, jonka tarkoitus on tehdä tuottoa osakkeenomistajilleen kvartaalitalouden ehdoilla. On surullista lukea tällainen fiktiivinenkin kuvaus siitä, miten firma on vastuussa vain osakkeenomistajilleen ja voi kääntää selkänsä yhteiskunnalle, vaikka viime kädessä yhtiskunta tekee paljon sen eteen, että Metsäjätin kaltaisilla firmoilla olisi mahdollisuus tehdä bisnestään alun alkaenkaan. Yhteiskuntavastuu on se sana, jota Nousiainen kirjallaan peräänkuuluttaa, ja kvartaalitaloutta kuvaavampi termi olisi ahneustalous.

Odotukseni tämän kirjan kohdalla olivat korkealla, mutta en aivan täysin tuntenut saavani niille vastinetta. Periaatteessa kaiken pitäisi olla kunnossa: on ajankuvaa, yhteiskunta- (tai talous-) kritiikkiä, vetävää tekstiä ja juonessakin osuvaa yllätyksellisyyttä. Ehkä rima oli jo liiankin korkealla, sillä nautin tästä suuresti, ja verratessani tätä moneen muuhun huomaan kokemuksen yltävän hyvinkin samaan. Kenties vaikutelmaa luo se, että tässä on yhdistetty kolme osa-aluetta samaan, eikä mikään niistä saa perinpohjaista käsittelyä osakseen vaan jää "vain" osa-alueeksi. Jokainen niistä olisi riittävä aihe itsenäiselle kirjalle, joten kunnianhimoinen yhdistelmä on kyseessä, ja onnistunut sellainen. Jos tähtiä antaisin, niin jossain nelosen kiepeillä liikuttaisiin, kenties rippeitä menisi ylikin.

Omat arvionsa ovat esittäneet ainakin anni.M, Norkku, Susa P., Kirjakolo, Nora, Arja, Mari A ja Sanna.

Cormac McCarthy: Menetty maa

Cormac McCarthy: Menetetty maa

Suomennos: Raimo Salminen

WSOY 2008, (alkup. 2005), 296 sivua.

Menetetty maa on tunnetumpi elokuvana, voittihan se vuonna 2007 neljä oscaria. Pidän elokuvasta kovasti, enkä varmasti olisi lukenut kirjaa muuten.

Llewelyn Moss on hitsaaja, joka sattuu metsästysretkellä Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla huumekaupan tapahtumapaikalle. Kaupanteko on mennyt pieleen ja osapuolista on viisi kuollut ja yksi henkitoreissaan. Lisäksi paikalla on kauppatavara sekä laukku pullollaan sadan taalan seteleitä. Moss ottaa laukun ja palaa kotiinsa. Seuraavana yönä hän tekee typerän päätöksen ja palaa viemään vettä kuolemassa olleelle huumekauppiaalle. Päätös sinetöi hänen kohtalonsa, sillä toisella kertaa hän ei olekaan enää yksin, vaan alkaa takaa-ajo.

Takaa-ajajia on kaksi: toisaalta vanha sheriffi Bell, joka toivoo löytävänsä Mossin ensin tämän oman hengen vuoksi ja toisaalta tappaja Anton Chigurh - mies jolla ei ole yhtään elossa olevaa vihamiestä.

Chigurh on kiehtova hahmo. Hän toimii yksin, ja ilmeisen tehokkaasti, mistä todistaa se, että hän itse on edelleen hengissä. Jos Chigurhin tilalla olisikin vain joukko "tavallisia" tappajia, niin koko kirja ja elokuva menettäisi suuren osan mielenkiinnostaan. Uskallan väittää, että viehätys perustuu nimenomaan Chigurhin hahmoon. Toisaalta hän on tunteeton tappaja, joka ei epäröi hetkeäkään riistää henkeä, jos se on hänen tiellään. Toisaalta hän on tiukasti periaatteen mies: tehtyään päätöksen hän ei katso voivansa irtisanoutua siitä.

Chigurh elää kokonaan lain ja yhteiskunnan ulkopuolella. Hän ottaa kyllä ne huomioon, mutta ainoastaan siksi, että se helpottaa hänen omien päämääriensä saavuttamista. Mieleeni tuli, että Chigurhissa on jotain nietzscheläisen yli-ihmisen kaltaista: hänellä on oma moraalinsa ja ainoastaan se ohjaa hänen toimiaan. Luultavasti se on samalla syy, mikä hänestä tekee niin kiehtovan. Yksi mies koko armeijaa vastaan -kertomuksia on nähty ennenkin, mutta yleensä he ovat "hyvien" puolella. Nietzscheläinen yli-ihminen ei nähdäkseni toimi heikompien ehdoilla vaan juuri itseään varten, ja siksi hän todennäköisesti onkin se pahis, kuten tässä.

Vastapainon Chigurhille muodostaa sheriffi Bell, jonka ajatusten monologia seurataan jokaisen luvun alussa. Bell pyrkii vilpittömästi hyvään, mutta vanhan koulukunnan miehenä ihmettelee jatkuvasti aikojen muuttumista. Ennen vanhaan asiat olivat toisin, ja siinä hän on kieltämättä oikeassa. Chigurh ei ehkä ole itse huumekauppias tai muutenkaan modernimman ajan tuote, mutta hänessä henkilöityy se, miten rikollisetkin elävät yhteiskunnasta välittämättä. Toisaalta Bell tunnustaa omasta menneisyydestäänkin tapahtuman, jonka kanssa hänen on vaikea elää. Tapahtuman, joka sotii niitä vanhan koulukunnan arvoja vastaan, joita hän puolustaa. Hänestä itsestäänkin löytyy siis ripaus aikojen muuttumista, ja se tulee olemaan hänessä aina, vaikkei se miellyttäisikään.

Kirja haluaa muistuttaa myös siitä, miten ihmisten tekemät päätökset vaikuttavat väistämättä heidän elämäänsä. Päätöksen olisi voinut tehdä toisinkin, mutta sitten kun valinta on tehty, ei kurssia enää voi muuttaa. Aina valinta ei edes ole ihmisen oma, joskus sen on tehnyt joku muu johonkin aivan muuhun liittyen. Yleensä meidän kaikkien ratkaisut eivät johda näin yksioikoisen mustavalkoisiin seurauksiin, mutta ihan kiinnostavaa pohdittavaa tästä kyllä sikiää.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka näin kaiken lukemani silmieni edessä, ja vasta loppupuolella tuli vastaan pätkiä, joille en muista vastinetta elokuvassa. Tässä valossa elokuvaa on pakko pitää niin onnistuneena, etten kykene varauksetta suosittelemaan kirjan lukemista. Toki tässä on kyse niin kiehtovasta tarinasta että molemmatkin menevät vailla vaikeuksia, mutta jos pitäisi valita pelkästään toinen, niin saattaisin taipua elokuvan puolelle. Javier Bardem Chigurhin roolissa täytyy nähdä omin silmin.

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä

Helsinki-kirjat 2011, 184 sivua.

Valhe & viettelys sisältää kahdeksan novellia eri kirjailijoilta. Yhdistävä teema on nimen mukaisesti pettäminen, mutta ei pelkästään parisuhdemielessä. Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen novelissa Kirje Lethelle on pettäjänä päähenkilön muisti. Hän kärsii erikoisesta muistisairaudesta, jonka seurauksena hän ei muista menneitä tapahtumia kuin parin tunnin päähän, mutta sen sijaan "muistaakin" tulevaisuuden. Seurauksena on varsin erikoinen asetelma eritoten kun kaksi tällaista potilasta kohtaa. Kyllähän se muisti kieltämättä pettää, mutta päällimmäinen teema on eittämättä siinä erikoisessa muistamisessa.

Tommi Liimatta oli minulle entuudestaan tyystin tuntematon kirjailija. Hänen novellissaan Venenäyttely on pääosassa muutama alakoululaispoika 80-luvulla. Olen itse ollut juuri samanikäinen samana aikana, ja Liimatta onnistuukin verestämään aivan tavallisia muistoja todella mahtavalla tavalla. Tytöille tämä luultavasti on vierasta tekstiä, mutta kaupunkilaispojille sitäkin tutumpaa. Liimatan nimi nousi kertaheitolla lukulistalleni.

Tuija Välipakan novelli Itkevä Samettiruusu on on teemaltaan sitä tavallista parisuhdepettämistä, mutta mukana on myös pariskunnan tytär, ja asetelma muodostuukin virkistävän yllätykselliseksi.

Oikeastaan vain Tiina Raevaaran tarina meni minulta yli hilseen, muut olivat keskenään mukavan erilaisia ja arvatenkin kirjoittajiensa näköisiä. Tälle väitteelle minulla ei tosin ole tukea kuin Lymin ja Jääskeläisen kohdalla, ja vain yhden kirjan verran kummaltakin. Ihan mukavaa luettavaa tämä oli, mutta väistämättä vain välipala, kuten novellikokoelmat kaikessa lyhyydessään tuppaavat olemaan.

Pettämistarinoita ovat lukeneet myös Maria, Jenni S., Susa ja Linnea.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Suomennos Jaana Kapari-Jatta

Otava 2010, (alkup. 2008), 301 sivua.

Luettuani melkein peräkanaa neljä kirjaa, joiden maalaama kuva ihmisluonteesta on kovin synkkä, kaipasin muistutusta aivan päinvastaisesta. Ihmisyyden kommenteissa anni.M vinkkasi tästä kirjasta arvellen sen olevan juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin. Ilman ulkopuolista ohjausta en luultavasti olisi ikinä tähän itse tarttunutkaan.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville käsittelee toisen maailmansodan saksalaismiehitystä Englannin kanaalissa sijaitsevalla Guernseyn saarella. Käsittelytapa on välillinen, sillä kirjassa eletään vuotta 1946 ja seurataan kirjailija Juliet Ashtonin kirjeenvaihtoa ihmisjoukon kanssa. Ashton saa kirjeen Guernseyläiseltä mieheltä, ja ennen pitkää koko Guernseyn kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville jo kirjoittelee hänen kanssaan. Kirjeissä paljastuu pikkuhiljaa asioita miehityksen ajalta, sekä negatiivisia että positiivisia. Ohessa seurataan myös kirjailijattaren yksityiselämää.

Saarelaiset vaikuttavat hyvin ystävällisiltä vieraita kohtaan. Käy ilmi, että tämä päti myös saksalaismiehittäjiin siltä osin kuin heidän suhtautumisensa miehitettyihin oli asiallinen. Yksi keskeinen hahmo olikin saksalaisupseeri, joka kohteli saarelaisia ihmisinä ja sai sille vastakaikua. Tämä oli juuri sitä, mitä lähdin kirjasta hakemaan!

En katso kuuluvani tämän kirjan ensisijaiseen kohdeyleisöön. Vaikka miehitysaika olikin mielestäni kirjan pääteema, oli se kuitenkin piilotettu enemmän tai vähemmän romanttisen tarinan taakse. Vaikka en siitä ajattelutavasta pidäkään, niin päällimmäiseksi jäi tunne, että tämä on naisten kirja. Päähenkilön elämä oli tunnelmaltaan niin imelän vaaleanpunaista, etten kyennyt lukemaan kirjaa kuin lyhyissä pätkissä ja niinpä luku-urakka kestikin kovin pitkään.

Täsmäiskuna tämä kirja jotenkuten vielä menetteli, mutta toista en enää kaipaa. Syy ei ole kirjassa itsessään, sillä uskon kyllä, että monet voivat tykätä juuri tällaisesta. Minä en vain kuulu heihin. Se on pakko mainita, että Guernseystä jäi hyvin sympaattinen vaikutelma, siellä olisi kiva piipahtaa tilaisuuden tullen.

Kurkkaa, ovatko anni.M, Zephyr, Penjami, Amma, Marja, Sonja ja Norkku  tunteneet kuuluvansa kirjan kohdeyleisöön.

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis

Siltala 2011, 328 sivua.

Kovin raskaan Ihmisyyden jälkeen kaipasin leppoisampaa luettavaa, ja Kerjäläinen ja jänis oli arvattavasti juuri sellainen. Ennalta tiesin sillä olevan jotain yhteyttä Arto Paasilinnan Jäniksen vuoteen, mikä edelleen vahvisti leppoisaa ennakko-odotusta.

Tuntuu hieman turhalta ryhtyä kuvailemaan sellaisten kirjojen juonta, jotka ovat olleet yhtä paljon esillä blogistaniassa kuin tämä, mutta ehkä nyt lyhykäisesti kuitenkin. Romanialainen mies lähtee ihmiskauppiaan matkaan päätyen tämän leivissä Suomeen kerjäläiseksi. Sattumalta hän kohtaa jäniksen, he lyöttäytyvät yhteen ja kohtalo alkaa johdattaa heitä ympäri maata.

Joudun häpeäkseni tunnustamaan, etten enää muista riittävän tarkasti, mitä kaikkea Jäniksen vuodessa tapahtuikaan, mutta joka tapauksessa suuren mittakaavan yhtäläisyydet Kerjäläisen ja jäniksen kanssa ovat niin suuria, että tässä on kyseessä pastissi. Myös yhdistäviä yksityiskohtia on, esimerkiksi päähenkilöiden nimet Vatanen ja Vatanescu.

Siinä missä yksityiskohdat ovat olemassa vain tehdäkseen pastissista ilmiselvästi tunnistettavan, on Kyrö onnistunut mainiosti myös mukailun kaikkein vaikeimmassa osuudessa, eli saanut tekstinsä vaikuttamaan tyyliltäänkin Paasilinnamaiselta. Muistaakseni Jäniksen vuodessa ei Vatanen edennyt ryysyistä rikkauksiin, toisin kuin vastineensa Vatanescu. Tämä henkilön menestystarina onkin tyypillisempää Paasilinnan muulle tuotannolle ja vahvistaa osaltaan vaikutelmaa hänen kirjoistaan.

Toki mukana on Kyrön omaakin kädenjälkeä. Koko tarina on tuotu nykypäivään, jossa se on kiinni varsin tiukasti. Parinkymmenen vuoden kuluttua tämän lukeminen voi jo vaatia lähihistorian tuntemusta, mutta toisaalta tätä ei mielestäni ole tarkoitettukaan pelkästään itsenäisenä kirjana luettavaksi, joten joka tapauksessa lukijalta vaaditaan hieman enemmän. Kyrön kädenjälki erottuu selvästi mm. siinä, että hän tuntee urheilun perinpohjaisesti, enkä muista mitään sen kaltaisia elementtejä Paasilinnan kirjoista, joita aikanaan olen lukenut koko joukon.

Miten sitten tähän pitäisi suhtautua niiden, joiden Paasilinnat ovat jääneet lukematta? Kyllä Kyrö sen verran hyvin kirjoittaa, että tämän silloinkin jaksaa lukea, mutta se ei voi olla vaikuttamatta kokemukseen. Jos antaisin tähtiä, niin yhden joutuisin nipistämään pois niiltä lukijoilta, joiden esitiedot eivät ole kunnossa. Paasilinnan lukijoille puolestaan tämä on pakollinen kirja sekä siksi, että se varmasti osuu heidän lukuhermoonsa että sinä kunnianosoituksena, joka se eittämättä on.

Blogistaniassa Kerjäläinen ja jänis löytyy ainakin Susan, anni.M:n, Amman, Morren, ja Nooran kartoilta.

Jonathan Glover: Ihmisyys

Jonathan Glover: Ihmisyys - 1900-luvun moraalihistoria

Suomennos: Petri Stenman

Like 2003, (alkup. 1999), 535 sivua.

Pimeyden sydän kuvasi ihmismielessä piilevää pahuutta ja hyvään uskovan, idealistisen ihmisen turmeltumista ja luisumista pahuuteen. Kirjan julkaisemisen jälkeen on ehtinyt kulua kokonainen vuosisata. Se ei ollut rauhaisa vuosisata, vaan historiankirjoihin jää sellaisia tapahtumia kuin kaksi maailmansotaa ja saman verran atomipommeja, kansanmurha Ruandassa, Stalinin, Maon ja Pol Potin hirmuhallinnot ja sokerina pohjalla natsismi.

Jonathan Glover valmisteli kirjaansa kymmenen vuoden ajan. Hän tarkastelee edellä mainittuja tapahtumia ja muutamia muitakin yrittäen kunkin kohdalla pohtia syitä, jotka niihin ovat johtaneet sillä taka-ajatuksella, että historiasta olisi mahdollista ottaa opiksi ja estää sitä toistamasta itseään.

Kirja on jaettu kuuteen osaan. Ensimmäinen osa tarkastelee moraalia filosofiselta ja psykologiselta pohjalta, luoden teoreettista pohjaa todellisten tapahtumien puinnille. Tähän kuuluu mm. hyvin kiinnostavia psykologisia kokeita, joissa tavalliset ihmiset ovat yllättäneet tutkijat sillä julmuudella, johon he ovat kokeen kestäessä yltyneet. Myöhemmin kirjassa annetaan esimerkkejä tapahtumista, joihin ihmisten tavallinen reaktio on lähinnä ihmetellä, miten sairas täytyy mielen olla kyetäkseen moiseen. Olennainen havainto onkin se, ettei tarvita mitään erityistä. Ehdoton enemmistö ihmisistä on sopivissa olosuhteissa johdateltavissa samaan, eikä siihen edes tarvita mitään uhkailun tai kiristyksen kaltaisia pakkokeinoja, vaan pelkkä vääryyden vastustamisen puute. Katseen kääntäminen muualle.

Toisen osan aiheena on sodankäynnin moraalipsykologia. Sotaa pidetään moraalin osalta erikoistapauksena, mutta ei kaikki siinäkään ole sallittua. Tarkastelun kohteena ovat mm. My Lain verilöyly sekä atomipommit, molemmat erinomaisia esimerkkejä. Sodan kohdalla on merkillepantavaa mm. se, miten sotilaskoulutus hyvin tarkoituksenmukaisesti pyrkii pyyhkimään pois kaiken sen, mitä kasvatus yleensä pyrkii opettamaan hyvyydestä ja kanssaihmisten kohtelusta.

Kolmas osa on nimeltään Tribalismi, ja siihen kuuluvat mm. Ruandan ja entisen Jugoslavian tapahtumat. Neljäntenä tarkastellaan ensimmäisen maailmansodan syttymistä sekä Kuuban ohjuskriisiä. Molemmissa oli samoja elementtejä, mutta onneksi jälkimmäisessä kaikkein kriittisimmässä päätöksenteossa oli mukana myös hieman viisautta edellisestä.

Viidentenä tulee kolmikko Stalin, Mao ja Pol Pot. Kaikki olivat ideologisesti sukua keskenään, ja minulle kaksi jälkimmäistä olivat tuttuja etupäässä vain nimien tasolla. Tuntuu todella hurjalta, miten yksinkertaistetun ihmiskäsityksen varaan kaikki kolme ovat tahollaan ryhtyneet muokkaamaan yhteiskuntaa. Viimeisenä sitten vielä natsismi, joka toivottavasti ei esittelyjä kaipaa.

Glover on tehnyt perinpohjaista työtä. Minä ryhdyin lukemaan tätä kirjaa lähinnä moraalin kannalta, mutta nimensä mukaisesti se tarjoaa myös katsauksen historiaan. Mikäli tässä luetellut aiheet eivät ole koulusta tai muuten jääneet kunnolla mieleen, niin kertaus tarjotaan sopivassa laajuudessa. Historiansa tunteva lukija voi hyppiä turvallisin mielin tiettyjen osien yli, sillä suuri sivumäärä on pilkottu kolmeen eri tasoon alaotsikoita, jotka kertovat hyvin mistä kulloinkin on puhe.

Tämä on rankkaa luettavaa, mutta kyse on suorastaan pelottavan läheisestä historiasta. Toinen pelottava asia on se, että historian esimerkki on ainoa seikka, jonka keksin estämään kunkin tapahtuman uusiutumisen tulevaisuudessa, ja se on melko ohut oljenkorsi. Pieni kirja pahuudesta nosti esiin pahuuden torjumisessa yhden keinon: se on meidän kaikkien vastuulla. Glover nostaa esiin täsmälleen saman: kääntämällä katse muualle luodaan edellytykset natsien kaltaisten hirvitysten valtaanpääsylle. On meidän kaikkien velvollisuus nousta aktiivisesti vastustamaan pahuutta ja julmuutta, se ei riitä, että tilkitsee ikkunansa samoin kuin se mies Mauthausenin kuolemanleirin lähellä, joka valitti krematorioista nousevan savun haisevan pahalta öisin. Pastori Niemöllerin sanoissa on totuus:

Ensin ne tulivat hakemaan juutalaiset
enkä minä sanonut mitään -
enhän ollut juutalainen.
Sitten ne tulivat hakemaan kommunistit
enkä sanonut mitään -
enhän ollut kommunisti.
Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset
enkä sanonut siihenkään mitään -
enhän ollut ammattiyhdistysihminen.
Sitten ne tulivat hakemaan minut -
eikä ollut jäljellä ketään,
joka olisi puhunut minun puolestani.

Lopuksi täytyy vielä mainita, miten hyvä mieli tulikaan niistä muutamista maininnoista, joissa kerrotaan ihmisten toimineen hyvin ja kohdelleen ihmisiä ihmisinä. Ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla olleet britti- ja saksalaissotilaat tekivät jouluna 1914 tulitauon keskinäisellä käytännöllisellä sopimuksella, jolla ei ollut johtoportaiden lupaa tai tukea. Eräs brittisotilas kertoi tulitauosta seuraavaa:

"Mutta tietenkin sota oli muuttumassa farssiksi, ja yläporras päätti, että tulitauko saa luvan päättyä. Prikaatiimme ja sitten omaan patteriini toimitettiin määräys, että tuli on avattava seuraavana aamuna kohti tiettyä saksalaisten linjojen takana olevaa maalaistaloa. Joku meistä lähetettiin kertomaan asia sakuille, ja seuraavana aamuna kello yksitoista ammuin maalaistaloon kaksitoista sarjaa, eikä siellä tietenkään ketään ollut. Mutta näin rikottiin tulitauko."

Sodankin keskellä on siis mahdollista pitää kiinni ihmisyydestään. Seuraavaksi olisikin virkistävää lukea pieni kirja hyvyydestä, jos sellainen olisi olemassa.

Arto Salminen: Ei-kuori

Arto Salminen: Ei-kuori

WSOY 2003, 150 sivua.

Ei-kuori on odottanut vuoroaan lukupinossani jo pitkään, varmaankin pari kuukautta. Koko sen ajan olen yrittänyt malttaa mieleni ja antaa kirjan vain olla siinä. Joka kerta sen nähdessäni olen miettinyt, joko olisi aika. Toisaalta kirjan pitäminen pinossakin on tuntunut hyvältä. Se on ollut kuin valmentajan luottopelaaja, se joka ainakin toimii jos kaikki muu pettää. Viimeinen vartija. On yhdentekevää, millaista kirjallisuutta pinossa on, jos siellä on mukana myös yksi Salminen. Hyvä kirja on vain käden ojennuksen päässä.

Toisaalta sitten kun kirja on luettu, se on väistämättä takana, eikä herkkua ole enää luvassa. Voisin kirjoittaa ummet ja lammet, mutta Juba tiivistää ajatuksen Wagnerin suulla paremmin seuraavassa stripissä:

Minulla on vielä kaksi Salmista lukematta, mutta muiden arvosteluista olen kuullut, että Ei-kuori on hänen kirjoistaan kaikkein rankin. Siihen on helppo uskoa, sillä tässä ei ole kerta kaikkiaan mitään valoisaa. Pääosassa on äitinsä luona asuva eronnut taksikuski, joka huomaa veljensä kanssa, että isoäiti vaikuttaa dementoituneelta ja asustaa ikiomassa yksiössään Helsinginkadulla. Jos mummon saisi sairaalaan, niin kämpän voisi panna rahoiksi. Kirjassa on myös sivuhenkilöitä, jotka liittyvät tarinaan vain hyvin löyhästi. Ylipäätään koko juonen voi sanoa olevan sivuseikka, ja kirja onkin enemmän kokoelma lyhyitä juttuja, joita kaikkia yhdistää jonkinlainen toisten hyväksikäyttö. Toki katkelmat punoutuvat jotenkin yhteen, mutta sivupoluilla ei näytä varsinaisesti merkitystä pääjuonen kannalta.

Salmisen ihmiskuva on hyvin raadollinen, ja tässä jos missä on inhorealismia puhtaimmillaan. Päähenkilö Urkki Kyrenius on äärimmäisen vastenmielinen ihminen, mitä korostaa vielä sekin, että hän sattuu olemaan kierosilmäinen. Hänestä ei ole löydettävissä mitään hyvää, eikä hän toisaalta jätä käyttämättä mitään mahdollisuutta hyötyä toisista. Epäilemättä hän varastaisi oman tyttärensä viikkorahatkin, ellei Seppo-setä ehtisi ensin.

Salmisella on myös aivan oma tapansa kuvailla asioita. Tässä kirjassa hän on käyttänyt sitä kattavammin kuin aiemmissa lukemissani, ja suuntaus näyttää hyvältä. Kronologisesti Ei-kuori onkin lukemistani uusin, joten kyse lienee kirjailijan ilmaisun kehityksestä. Sekin lupaa hyvää kahta jäljellä olevaa ajatellen, sillä molemmat ovat vielä tätäkin uudempia.

Ei-kuori ei ole kirja, josta Salmisten lukeminen kannattaisi aloittaa. Jos hänen tavastaan tarkastella maailmaa ei pidä, niin silloin tässä tulee luultavasti kertaheitolla yliannos. Oma äitini sattui lukemaan kirjaa ollessaan lapsenvahtina ja halusi sen lainaan, mutta puolustautui toisaalta lukemaansa vastaan sillä, ettei uskonut moisen olevan oikeasti mahdollista. Minä puolestani uskon joka sanan olevan sekä mahdollista että myöskin tapahtuvan joka ikinen päivä. Olen tainnut sanoa tämän ennenkin, mutta Salmisen maailma ei ole kaunis, vaan inhorealistinen. Katseensa voi kääntää muualle, vaikkapa kedon kukkasiin, mutta saapuu se syksy sinnekin. Salmisen maailma puolestaan on se, joka paljastuu keväällä lumen ja mädäntyneiden lehtien alta.

Oikeastaan tätä on turha suositella kenellekään. Jos ei Salmisesta tykkää, niin ei varmasti pidä tästäkään. Jos taas tykkää, niin tässä on joka tapauksessa pakollista luettavaa. Vain siitä varoitan, että tämä loppuu todella pahasti kesken! Minä jouduin jarruttelemaan kesken lukemisenkin, jotten ahmaisisi kerralla vaan lukisin ainoastaan silloin kun hetki on sen arvoinen.

Salmisesta tykkäävät myös Salla, Booksy, Joonas ja Janne.

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Otava, alkup. 1902, 160 sivua.

Kiinnostuin Pimeyden sydämestä kun Pienessä kirjassa pahuudesta kirjoitettiin pitkät pätkät kirjan keskeisestä henkilöstä, norsunluukauppias Kurtzista. Pimeyden sydän on klassikko. Jos klassikoita ryhtyy lukemaan tietämättä minkä johdosta ne ovat statuksensa saavuttaneet, voi edessä olla ikävä yllätys. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja. Voi sanoa, että onneksi pituus oli vain 160 sivua. Aivan viimeisille sivuille saakka odottelin, milloin Kurtzista kerrottaisiin kaikki se, mihin pahuuskirjassa viitattiin.

Lyhyesti kerrottuna kirjan juoni on seuraava: kertoja Marlow pestautuu epämääräisesti ulkomaisen kauppayhtiön jokilaivan kapteeniksi toiseen epämääräiseen maahan, jonka voidaan aavistella olevan Afrikassa kirjan kannessa olevan kuvion perusteella. Saavuttuaan laivan luokse hän huomaa sen uponneen, ja korjaus kestää kolme kuukautta, koska joku tuntuu vaikeuttavan sitä tahallaan. Laiva saadaan kuntoon ja alkaa matka kohti viidakon uumenissa sijaitsevaa kauppa-asemaa, jolla toimii aiemmin mainittu Kurtz - suorastaan legendaariset mittasuhteet ihmisten kertomuksissa saavuttanut mies. Lopulta Kurtz löytyy ja hän kuolee paluumatkalla, jättäen Marlowille nipun papereita.

Ei kuulostanut kummoiselta, eikä sitä olekaan. Pimeyden sydän on pakko lukea symbolisesti. Lisäksi osa oleellisista faktoista uhkaa jäädä kokonaan hämärän peittoon, koska ne on kirjoitettu tarpeettoman epäselvästi. Yksi tällainen fakta on Kurtzin jumalankaltainen asema alkuasukkaiden keskuudessa kauppa-asemallaan. Minä jouduin lukemaan pahuuskirjan lisäksi myös wikipedia-artikkelin tarinasta, ennen kuin sain siitä edes jotenkin kiinni. Jos olisin ollut vain oman itseni varassa, olisi koko teos jäänyt varsin laimeaksi kokemukseksi. Tämä on jälleen sitä insinöörin kaipaamaa selkeyttä, minä en vain ymmärrä mitä vikaa on selvässä ilmaisussa. Tuoko se kirjalle lisäarvoa, että asia esitetään koukeroisesti?

Ryhtyessään työhönsä Kurtz on ollut idealisti. Hän on lähtenyt matkaan vilpittömin ja hyvin aikein, päämääränä on ollut tuoda sivistyksen valoa villi-"ihmisten" keskuuteen. Lainausmerkit siksi, että alkuperäisväestöä ei juurikaan edes pidetä ihmisinä, vaan korkeintaan jonkinlaisena eläimen ja ihmisen välimuotona. Marlow itsekin ihmettelee, miksi suhtautuu tunteellisesti perämiehensä kuolemaan, alkuasukkaan, jonka kanssa hän on tehnyt työtä melkeinpä yötä päivää parin kuukauden ajan.

Kauppa-asemallaan Kurtz onkin huomannut loistavien puhujanlahjojensa suovan hänelle käytännössä rajattoman vallan alkuasukkaisiin nähden. Hyvät aikomukset saavat jäädä ja hän alkaakin käyttää valtaansa hyväkseen haaliessaan - eli varastaessaan - valtavat määrät norsunluuta. Sen myötä hänen vaikutusvaltansa myös kauppayhtiössä kasvaa, mikä seikka ei ole hänen esimiestensä mieleen, sillä heidän jakkaransahan siinä on uhattuna.

Kurtz ihanteineen symboloi siirtomaavaltaa. Maahan tullessaan aikeet ja puheet ovat olleet kauniita, mutta lähtiessä on jäljelle jäänyt norsunluusta tyhjä maa ja seipäiden päihin tökättyjä alkuasukkaiden päitä. Symbolismia löytyy myös koko kauppayhtiön toiminnasta laajemminkin, ja eiköhän koko matka viidakon uumeniinkin ole tulkittavissa symbolisesti.

Kirjan idea on niin hyvä, että on todella sääli nähdä se kirjoitettuna tällaiseen asuun. Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin. Millaista tuhlausta! Kyllä, uskomme niin tapahtuneen, mutta onko todella kirjailijan mielestä ollut aiheellista jättää se jopa vaille mainintaa, lukijan oman päättelyn varaan? Vai eikö kyse ole prosessista lainkaan? Illalla olet vielä hyvä, mutta hups vain, heräätkin aamulla pahana? Se tarkoittaisi, että kirjailijan näkemys ihmismielestä on sangen pessimistinen: pahuus on läsnä ihan jokaisessa, ja se vain odottaa esiintuloaan. Ja kun se tulee, ei mitään enää ole tehtävissä. Kuulostaa minun korvaani turhan yksioikoiselta.

Jos kuka tämän kirjan kiinnostuu lukemaan, niin suosittelen tutustumaan tarinaan ja symboliikkaan jo ennalta, sillä tavoin lukukokemuksesta tulee varmasti antoisampi. Jos joku on saanut tästä kaiken irti ihan omin avuin ja yhdellä lukukerralla, niin onneksi olkoon! Lukiessani en tästä kauheasti vielä nauttinut, mutta nyt jälkipuintien myötä alkaa kokemuskin parantua. Uusintakierros saattaisi hyvinkin olla antoisa.

Viime aikoina tästä ovat kirjoittaneet myös Morre ja Raisa.

Erik Wahlström: Jumala

Erik Wahlström: Jumala

Suomennos: Leena Vallisaari

Schildts 2006, 282 sivua.

Jumala päätyi luettavakseni epätavallista kautta. Bongasin kirjan nimittäin Hannan kirjamessuostoksia esitelleestä kuvasta, josta en edes erottanut muuta kuin nimen, en kirjailijaa. Nähtävästi on olemassa avainsanoja, jotka saavat minut valpastumaan ja kiinnostumaan jo lähtökohtaisesti, ja tässä oli yksi niistä.

Kirjan kertomus on "kaikille" tuttu, sillä pääosiltaan se löytyy Raamatusta ja se osuus joka ei löydy, on kristinuskon historiaa. Kyse ei kuitenkaan ole tietokirjasta, vaan kaikki kerrotaan hauskasti. Kantava idea kirjassa on se, että Jumalakin vanhenee. Vanhan Testamentin aikana Jumala oli vielä nuori ja kiivas, mutta rauhoittuu hiljalleen ja päättääpä lopulta jopa jäädä viettämään leppoisia eläkepäiviä toverinsa Saatanan kanssa.

Läpi tarinan arkkienkelit Mikael, Gabriel ja Rafael ovat mukana tapahtumissa. Etenkin Vanhan Testamentin aikana heillä on paljon työtehtäviäkin, mutta kirjassa heidän tärkein osuutensa on toimia silminnäkijöinä. He näkevät Jumalan edesottamukset, saavat jopa kommentoidakin niitä varovaisesti, mutta kaiken aikaa he keskenään puntaroivat päätösten merkitystä ja järkevyyttä.

Taivasten valtakunta seuraa ihmiskunnan kehitystä. Alussa sielläkin asustellaan teltassa, myöhemmin taloissa ja lopulta nykyaikaisessa kongressikeskuksessa. Jumalan kaikkivoipaisuus on myös siirretty sivuun siten, että hän kysyy enkeleiltä, mitä on tapahtunut eikä muutenkaan noin vain muuta asioita sellaisiksi, miksi haluaisi. Hän, kuten enkelitkin, esiintyy siis ihmisen kaltaisena, kaikkine heikkouksineen.

Esiin poimitut Raamatun ja historian tapahtumat esitetään siinä valossa, miltä ne olisivat voineet sivustakatsojan mielestä näyttää. Tämä koskee myös syitä. Esimerkiksi Mooseksen lain lukemattomat mielivaltaiset säännöt perustellaan sillä, että niiden todella on oltava mielivaltaisia, sillä jos Jumala säätäisi säännöt järkeviksi, olisi hän itse alisteinen järjelle, ja mikäs jumala se sellainen on, jonka yläpuolella on vielä joku tai jotain? Ainoa todellinen valta on mielivalta, ja siksi Aaronin on siveltävä verta oikeaan korvannipukkaansa eikä vasempaan.

Jumala on hauska kirja. Se on kirjoitettu humoristisesti, mutta toisaalta kuitenkin vakavasti. Vakavasti siltä osin, että nähdäkseni faktoja ei vääristellä. Ainoastaan se, miltä Jumalan hovissa näyttää ja millaisia hahmot ovat, on keksittyä. Toisaalta taustalla voi nähdä myös häivähdyksen kriittisyydestä, etenkin kirkkoa kohtaan. Kuvaus Nikean kirkolliskokouksen kulusta on karua luettavaa, kun ottaa huomioon miten Wahlström kuvaa päätösten tekoa ja kuinka suuri vaikutus niillä on sittemmin ollut.

Tätä voi suositella kaikille, jotka osaavat suhtautua aiheeseen kiihkottomasti.

Lähiseutukirjastomatkailua: Omena

"Isi, koska me mennään taas kirjastoretkelle?" Näin kysyi tyttäreni minulta reilu viikko sitten. Viime viikon lauantai olisi ollut erinomainen päivä, mutta kohtalo oli merkannut sen kalenteriin pyhäinpäivänpunaisella, joten emme yrittäneet tempoa suljettuja ovia. Onneksi maailma ei loppunut tuohon päivään eikä edes jännittävään, monella ykköselläkään merkattuun päivämäärään, vaan koitti vielä uusikin lauantai, jona ainoa kirjastoja koskeva vaikeus liittyisi valinnan vaikeuteen. Jos kesällä nimittäin valitin sitä, että vain kovin harva kirjasto on lauantaina auki, niin nyt ylistän eritoten Helsinkiä siitä, että lähestulkoon kaikki kirjastot olisivat ottaneet meidät auliisti vastaan. Valintamme päätyi kuitenkin Espooseen ja Ison Omenan kirjastoon, joskin valinnan perusteet liittyivät enemmän kyseisen kauppakeskuksen elokuvalliseen viihdetarjontaan.

Olen käynyt Ompun kauppakeskuksessa ennenkin, joskin useita vuosia sitten, mutta kirjastossa en ole tullut piipahtaneeksi. Pidän edelleen tällaista sijoittelua kauppakeskusten yhteyteen erinomaisena, eritoten vuodenaikana, jolloin ulkona liikkuminen ei kauheasti houkuttele.

 

Tilojensa puolesta Entressellä on käynyt paljon Omenan kirjastoa parempi tuuri, sillä se oli saanut ison, yhtenäisen tilan käyttöönsä. Omenan kirjaston tunnusomaisin piirre on se, että se on sijoitettu kauppakeskuksen käytävän eri puolille, ja välissä ei siis ole pelkkä käytävä vaan kuilu. Onneksi sentään kuilun yli johtaa kolmekin siltaa, joten etukäteen ei ole tarpeen tehdä valintaa siitä, haluaako vierailla taidelainaamossa ja aikuisten tieto- ja kaunokirjallisuusosastolla vai haluaako lainata, palauttaa ja tutkia lastenosastoa.

Kumpikin puoli on tilana melko tylsä, sillä sisään tullessa ei etenkään aikuisten puolella näe muuta kuin tasaisessa rivissä pönöttäviä kirjahyllyjä. Ilmeisesti tilaa ei ole aivan niin paljon kuin olisi tarpeen, sillä muunlaiseen sijoitteluun ei liiemmin ole mahdollisuuksia, jollei esillä olevista kirjoista olla valmiita karsimaan. Juuri tästä sijoittelun ahtaudesta johtuen en saanut onnistunutta kuvaa aikaan (lasiset seinät heijastivat niin paljon, että niiden läpi tulos ollut kelvollinen), joudutte siis käyttämään mielikuvitusta ylläolevan kuvan kera.

Mukava yksityiskohta Arvid Järnefeltin teemavitriini. Kuten kuvasta näkyy, oli esillä aika mukavasti iäkkään näköisiä, mutta hyväkuntoisia kirjoja. Sijainti on oivallinen, sillä näyttelyksi saakka näistä ei vielä riitä, mutta silti ovat sopivasti esillä kirjallisuudesta kiinnostuneen yleisön nähtävillä.

Toinen kiinnostava havainto oli itsepalveluvaraushylly. Sen toimintaan en perehtynyt otsikkoa paremmin, mutta näköjään automaatio on asia jota ajetaan yhä enemmän kirjastoonkin. Lainaus- ja palautusautomaatithan ovat jo aivan arkipäiväisiä. Tavallaan tämä vapauttaa kirjaston henkilökunnan "tärkeämpiin" tehtäviin, mutta samalla suuntaus on selvä: kustannukset alas. En oikein tiedä miten tähänkään tulisi siis suhtautua. Toistaiseksi varausten nouto on toiminut oikein hyvin virkailijankin välityksellä, mutta ehkä tässä ei keskiössä olekaan asiakkaan kokemus.

Ihan kiva Omenankin kirjasto siis oli, mutta samanlaista kateusefektiä ei päässyt syntymään kuin Entressen kohdalla. Tilojen avaruus on seikka, jolla on ratkaiseva vaikutus tunnelmaan.

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Ann Heberlein: Pieni kirja pahuudesta

Suomennos: Ulla Lempinen

Atena 2011, 293 sivua.

Päättäessäni lukea tämän kirjan kuvittelin nimessä olevan määreen "pieni kirja" viittaavan sivumäärään, mutta kävikin ilmi, että sivumäärä on ihan normaali, mutta kirja on muuten ulkoisilta mitoiltaan hieman tavanomaista pienempi. Myös käytetty kirjasin näyttää hieman pienemmältä, joten loppujen lopuksi tämä taitaa tekstimäärältään olla ihan tavallinen kirja.

Pahuus on kiehtova aihe, ja siitä riittäisi kyllä käsiteltävää suurempaankin kirjaan. Näyttää siltä, että kiinnostavimpia ovat kysymykset, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta. Sen vuoksi niitä jaksetaankin pohtia vuosisadasta ja sukupolvesta toiseen. Pahuuden alkuperä on yksi tällainen kysymys. Jo se fakta, että vastaukseksi tarjotaan jotain jumalallista kuten saatana, on epäsuora osoitus siitä, ettei hyvää järkiperäistä selitystä ole. Senpä vuoksi ei Heberleinkään sellaista yritä tarjota, vaan tyytyy tarkastelemaan pahuutta eri kanteilta.

Pahuuden tarkastelu on tehty hyvin. Aluksi määritellään, mitä pahuus on, onko sitä olemassa ja millaisissa muodoissa se esiintyy. Tarkastellaan erikseen tekoja yrittäen selvittää, onko olemassa tekoja jotka ovat puhtaasti pahoja; sellaisia joita ei ole mahdollista perustella minkäänlaisissa - ei edes kaikkein mielikuvituksellisimmissa - tilanteissa. Äärimmäiseksi esimerkiksi tällaisesta otetaan tilanne, jossa ihmiselle annettaisiin valta poistaa kaikki paha maailmasta, mutta sitä varten hänen pitäisi tappaa yksi viaton ihminen. Oikeuttaisiko sekään tätä tappamista? (Isä uhraa poikansa pelastaakseen sillä koko ihmiskunnan. Oletteko ikinä kuulleet siitä tarinasta?)

Sitten siirrytään tarkastelemaan pahan alkuperää. Onko paha kenties lähtöisin ihmisestä itsestään vai ovatko pahoihin tekoihin syyllistyneet vain olosuhteiden uhreja? Jälkimmäinen kysymys pelkistyy osittain kysymykseksi vapaan tahdon olemassaolosta, sillä jos on erotettavissa olosuhteet, joilla ihminen saadaan tekemään pahoja tekoja, niin millä tavoin hänen tahtoaan voi pitää vapaana? Erityisen kiinnostava on luku, jossa kerrotaan pahoiksi leimatuista lapsista.

Loput kirjasta tekeekin yhteisöllisiä havaintoja, mikä näyttää minusta lähestyvän koko alkuperäisen kysymyksen ratkaisua. Yksi luku keskittyy kostoon ja rangaistuksiin, mikä menee hieman ohi itse aiheesta, mutta on hyvin kiinnostava ja sitä tarvitaan tämän yhteisöllisen näkökulman perusteeksi. Yhteisöllisiä havaintoja ovat mm. se, että miehet tekevät sekä rikoksia että pahoiksi luokiteltavia tekoja huomattavasti naisia enemmän ja toisaalta se, miten on luotavissa olosuhteita, jotka saavat aivan tavallisia ihmisiä tekemään pahoja asioita (huomaa, että ei kuitenkaan kaikkia).

Kirjailijan näkemys näyttää olevan se, että pohja pahuudelle rakentuu välinpitämättömyydestä. Sillä, että emme aktiivisesti nouse vastustamaan pahuutta sitä kohdatessamme, annamme sen kasvamiselle ja kehittymiselle hiljaisen hyväksyntämme ja olemme itse niitä syyllisinä pidettäviä sivustakatsojia, jotka eivät tehneet mitään vaikka olisivat voineet.

Yksi kiinnostava huomio on se, miten kirjailija käyttää kaunokirjallista fiktiota edustavia kirjoja perusteluna faktoina pitämilleen asioille. Esimerkit on valittu siten, että lukijan intuitio hyväksyy ne mukisematta, mutta kriittisesti tarkastellen tämä menetelmä ei taida aivan kestää päivänvaloa. Itse lukijana koin kylläkin nämä esimerkit huomattavasti mehukkaampina lukea kuin tositapahtumiin perustuvat oletetut vastineet olisivat olleet, sillä uskon sellaisia tarvittaessa löytyvän.

Tämä on mainio kirja. Se käsittelee aiheensa juuri sopivan perinpohjaisesti ja käytetyt esimerkit ovat kiinnostavia. Suosittelen, mikäli olet ikinä tullut pohtineeksi pahuuden alkuperää!

Kurkkaa myös Hannan mietteet!

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja

Suomenos: Jaakko Kankaanpää

Avain 2011, 310 sivua.

Kirjamessujen yhteydessä Avain-kustantamon kirjabloggareille järjestämässä tilaisuudessa oli puhumassa myös kaksi ulkomaista kirjailijaa, joista toinen oli Annabel Lyon. Hänen kerrottuaan kirjastaan Aleksanterin opettaja olin täysin myyty jo siinä vaiheessa, kun käsitin kyseessä olevan Aleksanteri Suuren ja Aristoteleen ja että pääosassa olisi nimenomaan Aristoteles. Odotukset kohosivat korkealle, kun kävi ilmi että kirja on jo ehtinyt voittaa palkinnonkin kotimaassaan Kanadassa.

Kaikki ovat kuulleet Aristoteleestä vähintäänkin nimen. Hänen panokseensa filosofian ja muiden tieteenalojen saralla en puutu tässä lainkaan, sillä tiedonhaluisille - joita toivottavasti tämän kirjan lukemisen jälkeen on jälleen lisää - on materiaalia tarjolla yllin kyllin, eikä sen löytämisenkään pitäisi tuottaa vaikeuksia. Tässä kirjassa on otettu häneen aivan toisenlainen näkökulma: unohdetaan saavutukset ja katsotaan, miltä hänen elämänsä olisi mahdollisesti näyttänyt aikalaisten silmin.

Kirjan nykyhetki ajoittuu noin kuuden vuoden ajalle, jonka alussa Aleksanteri oli 13-vuotias ja lopussa hän oli jo Makedonian kuningas. Aleksanterin isä kuningas Filippos on tuntenut Aristoteleen jo nuoruudessaan ja on kutsunut tämän opettamaan poikaansa, tulevaa kuningasta. Aristoteles suostuu pyyntöön ja törmää Aleksanteriin sattumalta, tietämättä kuka tämä on. Filosofi kiinnostuu erikoisesta pojasta, joka tuntuu tiedostavan hämmästyttävän hyvin sen, millaisia vaatimuksia kuninkuus tulee hänelle asettamaan. Tulevaa kuningasta ei opeteta samalla tavoin kuin muita oppilaita, ja sen joutuu Aristoteleskin oppilaansa pyynnöstä myöntämään.

"Nykyhetken" lisäksi kirjassa käydään mm. Aristoteleen lapsuudessa ja hänen opiskeluajassaan Akatemiassa. Minua itseäni olisi kovasti kiinnostanut Platonin ja Aristoteleen suhde, jota ei valitettavasti käsitelty juurikaan, vaan opiskeluajasta kerrottiin vain vaiheesta, jolloin Platon oli muualla opettamassa sisilialaista kuninkaallista jälkikasvua. Kun historiallisesta tiedemiessuuruudesta halutaan piirtää henkilökuva, ovat nämä katkelmat hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan oleellisen tärkeitä. Minkähän takia onkin niin vaikea muistaa, että antiikin ihmisetkin ovat olleet lapsia?

Aleksanterin opettajan eittämätön vahvuus on siinä, että se on kirjoitettu hyvin arkipäiväisellä kielellä. Kun kuvataan ihmisen arkea, niin oikeasti siihen kuuluu kusta, paskantamista ja naimista, ja kukin näistä elementeistä on läsnä myös kirjassa. Miesten välisiä seksisuhteita ei ole mitenkään kaunisteltu pois, samoin kuin ei teini-ikäisiä prostituoitujakaan tai Aristoteleen fiktiivisen opettajan Illaioksen mieltymystä pikkupoikiin.  Kautta koko kirjan saamme myös katsauksen Aristoteleen seksielämään. Miten voisikaan päästä lähemmäs häntä ihmisenä kuin tilanteessa, missä suuri filosofikin joutuu lorottelemaan pottaan, koska lääkintäteltan väkeä ei päästetä ulos juuri ennen taistelun alkua?

Englanninkielisen alkuteoksen nimi on The Golden Mean, joka kääntynee parhaiten kultaiseksi keskitieksi. Kirjan filosofinen anti typistyy kokolailla tuohon ainokaiseen käsitteeseen, jota Aristoteles yrittää Aleksanterille opettaa. Sinänsä on hauska ajatella, että jos oppilas olisi ottanut onkeensa, niin tuskin olisimme koskaan hänestä kuulleet sivumainintaa enempää, eikä hänen nimeensä olisi ikinä liitetty määrettä "Suuri". Keskitien kulkeminen sopii siis filosofille, muttei välttämättä kuninkaalle, mikäli tarkoitus on pysyä historian lehdillä vielä yli 2000 vuotta kuoleman jälkeenkin.

Kirjan idea on kerrassaan erinomainen, eikä toteutuskaan ole hullumpi. Myös suomentaja ansaitsee kiitokset, sillä ihmisten suuhun laitetut sanat ja kieli on juuri niin arkipäiväistä kuin kirjailija kuulosti halunneenkin. Odotukseni olivat korkealla, mutta en saanut niille aivan täysin vastinetta. Kenties odotuksiini kuului jokin suuri viisaus filosofilta, joka jäi nyt saamatta. Siltä osin vika on odotuksissa, sillä tässähän nimenomaan oli määrä kuvata ihmistä, eikä hänen saavutuksiaan. Myöskään "vielä yksi kappale" -ilmiötä ei tullut, mitä sitäkin olin odotellut. Ehkä tämä olisi ollut parhaimmillaan riisuttuna kaikista odotuksista. Olisi pitänyt hyljätä kansipaperi kokonaan ja tarttua pelkkään puhtaanvalkoiseen kirjaan sellaisenaan, ja sitten yllättyä positiivisesti.

Vilkaise ihmeessä myös mitä Salla, Susa, Katja ja Marjis kirjasta tuumivat!

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Gummerus 2011, 438 sivua.

Gourmet'n yhteydessä lupailin jo antavani Vimmalle toisenkin mahdollisuuden, ja siinä vaiheessa tiesin sen tarkoittavan tätä kirjaa. Gummeruksen sivuilla kuvaillaan Vimmaa "etelähelsinkiläiseksi kirjailijaksi, kolumnistiksi ja epikurolaiseksi hedonistiksi". Siinä valossa Raksan aihepiiri kuulostaa erikoiselta, mutta toki esittelytekstikin jatkaa näin: "Viime aikoina hän on joutunut myös oikeisiin töihin rakennusalalle." Tämä tieto omakohtaisesta kokemuksesta rakennusalalta onkin elintärkeä koko kirjan uskottavuuden kannalta.

Noin 30-vuotias Sami on projektipäällikkönä remonttifirmassa, jonka toimitusjohtaja juuttuu kiinni tuuletusikkunaan yrittäessään paeta poliisiien kera paikalle saapunutta verotarkastajaa. Noutaessaan sorkkarautaa, jolla johtaja saataisiin vivuttua irti ikkunasta, hän tajuaa jääneensä samalla hetkellä työttömäksi. Miettiessään yön yli työtarjousta toisesta aivan yhtä epärehelliseltä vaikuttavasta firmasta tuleekin toisaalta vastaan jotain täysin yllättävää: remonttifirma, joka ei pyrikään kusettamaan asiakkaitaan vaan toimimaan oikeasti rehelliseltä pohjalta. Päälle päätteeksi firman nokkamies ei olekaan mies, vaan alle 30-vuotias nainen.

Tällainen on kirjan lähtöasetelma, eikä liene suuri yllätys miten tapahtumat tuosta aluksi jatkuvat. Vimman luoma kuva remonttifirmojen toiminnasta ei todellakaan ole ruusuinen. Vaikuttaa siltä, kuin koko ala koostuisi pelkästään huijareista; ainoastaan huijausten kohteet vaihtelevat. Jossain firmassa ne ovat asiakkaita, jossain toisessa veroviranomaisia ja kolmannessa alihankkijoita ja yhteistyökumppaneita. Lopuissa ne ovat näitä kaikkia kolmea. Tämän luettuani ei todellakaan tee mieli teettää minkäänlaista remonttia. Miten kukaan voisi sellaiseen uskaltautua muuten kuin pakon edessä tai istuen niin korkean rahakasan päällä, ettei yksi remontti siinä paljon puristele. Sen vuoksi Hyperborea - se rehellinen firma - onkin täsmälleen sitä, mitä lukija haluaakin nähdä.

Raksa on yksinkertainen kirja. Yksi ainoa kertoja kertoo tapahtumia kronologisessa järjestyksessä, ja mitään symboliikkoja on turha yrittää etsiä. Jos Gourmet toi mieleen Juha Vuorisen ja Juoppohullun päiväkirjat, niin sama mielleyhtymä tuli tästäkin. Tyylissä ja kerronnassa on jotain yhteistä.

Kirja kärsii myös pienistä uskottavuusongelmista. Koska teksti tulee päähenkilön äänellä, niin on selvää, että hänellä on melko hyvä yleissivistys, mikä ei kauhean hyvin istu Samin henkilökuvaan. Vimma on kylläkin saattanut omilla toimillaan osoittaa, että tällainen henkilö on täysin mahdollinen, mutta tuo ensimmäisessä kappaleessa lainaamani kuvailu ei oikein vastaa stereotyyppistä käsitystä rakennusalan työntekijöistä. No, tämä voidaan vielä laittaa oman ennakkoluuloisuuteni piikkiin. Sen sijaan sitä ei voida, että Sami ei kaikesta päätellen tiedä mitään Chez Dominiquesta. Toisaalla kirjassa hän tuntee Helsinkiä niin hyvin, että osaa sijoittaa ihmiset kartalle heidän puhetapansa mukaan, on ravannut vanhempiensa mukana "jäykistelyhienoissa" ravintoloissa, on töissä alle puolen kilometrin päässä, eikä silti ole kuullutkaan kaupungin hienoimmasta ravintolasta? Ei mene läpi.

Kohtalaisen suuresta sivumäärästään huolimatta Raksa oli varsin nopealukuinen. En ollut kirjasta mitenkään haltioissani, mutta joudun nöyrtymään tosiasioiden edessä: "vielä yksi kappale" -ilmiö oli vahvasti kuvassa mukana. En todellakaan jaksaisi montaa tällaista kirjaa peräkkäin, mutta kevyenä välipalana, jossa ei tarvitse ajatella lainkaan, Raksa toimii yllättävän hyvin. Olkaa siis varoitetut että suositellut, lopullinen tykkääminen menee kunkin mieltymysten ja varmaan mielialankin mukaan. Minä palaan Vimmaan vielä joskus, kun haluan lukea, mutten ajatella.

Kirjamessut ja blogimiitti

Helsingin Kirjamessut ovat toki pakollinen tapahtuma pääkaupunkiseudulla asuvalle kirjojen ystävälle, ja kun tapahtuma kestää neljän päivän ajan, niin on paha lähteä keksimään edes tekosyitä sen välttämiselle. En ole kokenut kirjamessuilija, vaan tämä oli vasta toinen kerta kun olen siellä juuri kirjojen tähden. Tälläkin kertaa samassa yhteydessä oli myös ruokamessut, joilla olen ollut innokkaana useita kertoja.

Olin etukäteen merkannut messuluettelosta pari esiintyjää, jotka osuisivat sille ajankohdalle, jolloin olisin paikalla. En lopulta nähnyt nistä yhtään, syystä tai toisesta. Yksi syy oli se, että juutuin kuulemaan mainiota Fingerporia piirtävää Pertti Jarlaa, minkä jälkeen en malttanut olla liittymättä nimmarijonoon. Sarjakuvapiirtäjien nimmareissa on se lisähoukutin, että piirtäjälle on luontevaa piirtää joku hahmokin samalla kertaa. Kenet minä pyysin kirjaani, jääköön kutkuttelevaksi salaisuudeksi :)

Tärkeä syy mennä messuille juuri tänään oli Avain-kustantamon järjestämä kirjabloggaajien tapaaminen. Viime vuonna oli vastaava tapahtuma, jonka seurauksena Kaiken voi lukea! sai mm. ensimmäisen lukijansa ja voi sanoa, että koko blogin taival alkoi toden teolla. Tällä kertaa suurin osa kasvoista oli tuttuja, mutta eivät suinkaan kaikki. Kiitoksia Avaimelle järjestelystä ja kollegoille siitä mahtavasta yhteisöllisyydestä, jota en väsy ylistämään. Oli hauska tavata taas kerran!

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Belle de Jour: Puhelintytön salaiset seikkailut

Suomennos: ei kerrota

Bazar 2005, 359 sivua.

Voitin tämän kirjan Järjellä ja tunteella -blogin 1-vuotisarvonnasta. Ihmeen pitkään se joutui odottelemaan vuoroaan, sillä onhan aihe ilmiselvästi miehiä kiinnostava. Osasyynä odotteluun oli se, että olin laittanut tämän kirjan siististi riviin kirjahyllyn virkaa tekevälle tv-tason jatkeelle, ja sen eteen puolestaan oli kasautunut muita kirjoja läjäksi asti, joka purkautui vasta vasta nyt.

En ole ruukannut kommentoida kirjojen kansia niin hyvässä kuin pahassakaan, mutta nyt teen poikkeuksen: tämä kansi on aika kamala. Sen on tarkoitus näyttää kännykän ruudulta, mutta vaikutelma ei välity minulle saakka. Se on myönnettävä, että tässä tietokoneen ruudulla kansi näyttää paremmalta kuin kirjassa, todennäköisesti kiitos mittasuhteiden.

Olisi kiinnostavaa kirjoittaa tästä kirjasta kaksi arviota. Ensimmäinen olisi ihan tavallinen, eli juuri tämä jota nyt luet. Toisen lataisi pullolleen kirjan aihepiiriin liittyviä avainsanoja kalastelemaan käyntejä silmät kuolassa pornon perässä viilettäviltä pornosurffareilta.

Puhelintytön salaiset seikkailut perustuu kirjailijan ilmeisen suosittuun blogiin. Pikaisen googlauksen perusteella teksti perustuu kokemuksille, eli kirjoittaja on työskennellyt puhelintyttönä. Sitä sen sijaan en saanut selville, ovatko tapahtumatkin todellisia. Toivottavasti ovat, sillä se antaisi oikeutuksen yllättävänkin tylsälle tekstille.

Kirjan eittämätön vahvuus on siinä, ettei siinä ole ryhdytty verhoamaan väistämättömiä seksikohtauksia turhan takia. Lopputulos olisikin korkeintaan huvittava, jos ovet ja verhot suljettaisiin lukijan silmien edestä ja kamerakin suunnattaisiin häveliäästi kohti nilkkoja. Mutta mutta. Jos seksin tosiaan sensuroisi kokonaan pois, niin mitä jäisi jäljelle? Vaikea sanoa, sillä ei sitä kukaan jaksaisi loppuun asti lukea. Jotain kiinnostusta voisi olla puhelintytön arkea kohtaan, mutta vielä jäisi kolmisensataa sivua täytettäväksi.

Seksi ei riitä kunnolla kannattelemaan kirjaa. Tavallisesti olisin kirjoittanut edellisen virkkeen viimeiseksi sanaksi "kirjan" sijaan "tarinaa", mutta tässä tapauksessa on mielestäni turha edes puhua tarinasta, koska mitään juonta ei ole. On vain suunnilleen päivittäisiä merkintöjä reilun puolen vuoden ajalta, mutta tavallaan koko aikana ei tapahdu mitään. Töiden lisäksi Bellellä on ihmissuhteita siviilissäkin, mutta ne ovat kokolailla mielenkiinnottomia, seksiä lukuunottamatta siis.

Kirja oli ihan viihdyttävä, eikä lukeminen ollut mitenkään pakkopullaa missään vaiheessa. Silti en osaa oikein suositella tätä kenellekään. Jos haluaa lukea seksiä tai pornoa, niin lukemistoa varmasti löytyy yllin kyllin, niin kuvitettuna kuin ilmankin. Tässähän ei ole edes kyse seksitarinoista, vaan lähinnä mainitaan asiakkaista ja siitä mitä heidän kanssaan on tehty ja toisaalta miten on sitten naiskenneltu siviilissäkin siellä ja täällä. Jos taas haluaa lukea prostituoidun arjesta, niin minusta Elina Tiilikan Punainen mekko on parempi valinta, ja oletettavasti antaa realistisemman kuvankin ko. työstä kotimaassamme.