Alice Munro: Jupiterin kuut

Alice Munro: Jupiterin kuut
The Moons of Jupiter, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 480.
Tammi 2017, 317 sivua.

Siis jos hän olisi pysynyt siellä missä rakkautta ei joutunut kaitsemaan, sen sijaan että lähti sinne 
missä se piti luoda tyhjästä, yhä uudelleen, tietämättä koskaan tuottaisivatko ponnistelut tulosta?

Yllä oleva lainaus on Lydian ajatuksista novellissa "Levää", jossa nainen pakenee kokoon kuivunutta suhdettaan pysähtyneeseen merenrantakylään ja viettää majapaikan ruokalassa iltaa kolmen työmiehen kanssa. Lydia miettii, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos hän olisi rakastunut ja mennyt naimisiin jonkun Vincentin kaltaisen miehen kanssa vuosia sitten: siinä elämässä olisi sateiset illat, maalaismaisema, puroja ja hautausmaita ja virginiantuomia ja peippoja pensasaidan nurkissa. Kuitenkin hän on jo kauan sitten valinnut toisin eikä edes vilkaise Vincentiin kahdesti – mutta ilahtuu saadessaan seuraavana päivänä miehen jättämän lahjan, paperipussillisen levää. Pitäisi olla paikallinen pitääkseen levän mausta, mutta lahja lämmittää Lydian mieltä.

Alice Munron lukeminen on kuin lähtisi kävelylle vanhan ystävän kanssa ja näkisi maisemat uudella tavalla. Tai kuin keskustelisi omasta elämästään tämän viisaan naisen kanssa ja tulkitsisi sitäkin toisin. Hyvin usein Munron kertomusten henkilöt katsovat taaksepäin, muistelevat jotakin elämänsä käännekohtaa, joka ei välttämättä tapahtuessaan tuntunut niin mullistavalta.

Nobelistin varhaistuotantoon kuuluvassa Jupiterin kuut -kokoelmassa ollaan usein rakkauden käännekohdissa, punnisemassa omaa elämää ja tunteita. Kovin usein nuo käännekohdat johtavat eroon, vaikka sitten niin, että lähdetään pyörätuoleilla eri suuntiin. Novellissa "Onnettomuus" tragedia saa keski-ikäisen miehen mullistamaan elämänsä perinpohjaisesti, ja samalla hän muuttaa kaikkien muidenkin elämän. Tuo novelli järkytti minua kaikkein eniten, "Rouva Cross ja rouva Kidd" liikutti eniten, niminovelli kosketti eniten.

Kristiina Rikmanin käännös on nautittavaa luettavaa, kieli on yksinkertaisessa kauneudessaan ja vivahteikkuudessaan varmasti vähintään alkutekstin veroista. Munron novelleissa kuvataan eri vuosikymmenten ja eri ikäisten ihmisten elämää, mutta suomennoksen kieli tuntuu aina sopivan kuvattavaan aikakauteen ja henkilöhahmojen suuhun. Jopa kokoelman kaksiosaisessa avausnovellissa  "Chaddeleyt ja Flemingit" Rikman löytää oikeat sanat kuvaamaan sosiaalisen ja maantieteellisen kontekstin eroja: on hienompaa syödä päivällistä kuin illallista, ja on kovin noloa, jos vanha serkku sanoo hienostuneen aviomiehen kuullen "jassoo" (ärsyttävämpää kertojalle on kuitenkin aviomiehen nirppanokkaisuus).

Arki on usein sellaista, että ei oikein ehtisi tai jaksaisi lukea pitkää proosaa, mutta Alice Munron tekstissä on taikaa. Munro kertoo arjesta niin, että lukijan sydän pamppailee jännityksestä ja myötätynnosta. Jupiterin kuut on kokoelma kehrättyä kultaa.

Alice Munro: Nuoruudenystävä

Alice Munro: Nuoruudenystävä
Friend of My Youth, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2015, 332 sivua.

Hän oli jättänyt lapset yksin kotiin ja oven auki. Heille ei tapahtunut mitään. He eivät heränneet ja huomanneet äidin puuttuvan. Yksikään murtovaras, hiippailija tai murhamies ei yllättänyt häntä palatessa. Onnenpotku jota hän ei edes osannut arvostaa. Hän oli lähtenyt ulos ja jättänyt oven auki j valot palamaan ja kun hän palasi hän tuskin tajusi mitä oli tehnyt, vaikka sulkikin oven ja sammutti valoja ja kävi makaamaan olohuoneen sohvalle. Hän ei nukkunut. Hän makasi hiljaa aivan niin kuin pienikin liike lisäisi hänen kärsimystään, kunnes päivä alkoi valjeta ja linnut alkoivat laulaa. Hänen jäseniään kivisti. Hän nousi ja meni puhelimeen kuuntelemaan hälytysääntä. Sitten hän käveli jäykästi keittiöön ja pani vesipannun tulelle ja sanoi itselleen sanat surun halvaannuttama.

Kokoelman avaava niminovelli on varsin rujo tarina perhesuhteista, uhrautuvaisuudesta, uskollisuudesta ja petoksesta Ottawa Valleyssa, jossa talojen maalaamaattomat lautaseinät eivät koskaan harmaannu vaan mustuvat, karhut tallustelevat pihapiirissä ja vaahterasiirapissa on aivan oma makunsa. Tarina siskoksista, Florasta ja Elliestä sekä Ellien miehestä Robertista on kehystetty novellin kertojan äitisuhteen kuvauksella, suhteen joka on vahva ja repivä, joka "on ollut kaikki nämä vuodet kuin palana kurkustani" ja tulee uniin, vaikka äiti on kuollut jo vuosia sitten.

Petoksen ja huijatuksi tulemisen tunteen teema kertautuu ja varioituu kokoelman muissakin novelleissa. Keski-ikäistyvä Brenda pakenee tylsää ja rutiinien täyttämää elämäänsä kaivosonnettomuudessa loukkaantuneen miehensä puolittaisena omaishoitajana salaisiin hetkiin nuoremman Neilin kanssa, mutta huomaa tulleensa myös itse tavallaan petetyksi. Hazel matkustaa selvittämään edesmenneen miehensä nuoruuden humputteluja mutta valheiden verkko onkin kudottu erilaisista seiteistä kuin hän oli kuvitellut. Novellissa 'Toisin', joka on kenties suosikkini tässä kokoelmassa, pettäjien ja petettyjen roolit heittävät jälleen kerran volttia, mutta kipu on painaavaa, aina.

En oikeastaan tiedä, rakastanko enemmän Alice Munron tapaa kuvata ihmisiä vai hänen tapaansa kuvata paikkoja ja maisemia. Kumpaakin varmaan yhtä paljon, mutta Munron paikat painuvat sydämeen vaivihkaisemmin kuin novellien henkilöt. Munron novelleissa on ränsistyneitä maatiloja, hiljaisia lapsuudenhuoneita, pölyisiä ja seesteisiä kirjastoja ja kirjakauppoja, ruuantuoksuisia keittiötä ja puiden varjoja veden yllä. Hyvällä onnella kovia kokenut novellihenkilökin löytää näistä tiloista turvapaikkansa.

Hän ajattelee sitä miten istui iltaisin kirjakaupassa. Hän ajattelee kaduilla viipynyttä valoa, ikkunoiden monimutkaisia heijastuksia. Satunnaista kirkkautta.

Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
The View From Castle Rock, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2008, 383 sivua.

Kokosin materiaalia vuosien varrrella ja melkein huomaamattani siitä alkoi muokkaantua tarinantapaisia. Jotkut henkilöt esittäytyivät minulle omin sanoin, toiset nousivat esiin omista tilanteistaan. Heidän sanansa ja minun sanani. Minun tehtäväkseni jäi luoda nuo eletyt elämät uudelleen niin totuudenmukaisena kuin me menneisyyden omasta näkökulmasta ymmärrämme.  

Sanansaattaja on hieman erilainen teos kuin Alice Munron muut teokset. Monissa Munron novellikokoelmissa on mukana omaelämäkerrallisuutta ja Kanadan historiaa, mutta Sanansaattajassa Munro kirjoittaa ikään kuin puolifiktiivistä sukututkimusta. Kirjailija vietti joitakin kuukausia Skotlannissa etsien paikallishistorioista tietoa esi-isistään, ja toteaa Sanansaattajan esipuheessa tyytyväisenä, että "Laidlawien jokainen sukupolvi näytti tuottaneen jonkun joka kirjoitti pitkiä, perustellisia ja toisinaan törkeitä kirjeitä ja yksityiskohtaisia muisteloita" - materiaalia siis riitti. Sukunsa historian pohjalta Munro kirjoitti kertomuksia, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja lukija nauttii - kuten aina Munron tekstin äärellä.

Lumiomena-blogista huomasin, että Alice Munron maanmiehen, kirjailija L. M. Montgomeryn syntymästä tuli eilen kuluneeksi tasan 140 vuotta. Munro ja Montgomery eivät itse asiassa kasvaneet niin kovin erilaisissa maailmoissa, sillä Munro on syntynyt vuonna 1931 eli 57 vuotta Montgomeryn jälkeen. Munro on luultavasti kasvanut Montgomeryn teosten parissa ja viittaa niihin ainakin omaelämäkerrallisen Dear Life (Kallis elämä) -novellikokoelmansa nimitarinassa, jossa nuoren tytön ulkoisesti hieman ankeaa elämää värittää Anne of Green Gablesin ja Pat of Silver Bushin lukeminen. Myös Munron tavassa tarkastella ja kuvata henkilöhahmojaan on jotain samaa kuin Montgomerylla, vähän vinoa ja ironista, mutta kuitenkin lämmintä.

Sanansaattajia lukiessa heräsi jälleen vahva tuttuuden tunne, vähän kuin olisi Montgomerya lukenut. Alice Munron kertoessa sukutarinoita ja anekdootteja skotlantilaisista esi-isistään, muista Uuden kuun Emilian, joka oli perinyt erikoisen "näkijänlahjansa" skotlantilaiselta esiäidiltään. Kuten Munrolla, myös Montgomerylla oli skotlantilaisia sukujuuria. Alice Munron esi-isät vaikuttavat Sanansaattajan perusteella olleen jokseenkin yhtä eksentrisiä kuin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin tai todennäköiset esikuvansa, Montgomeryn omat esi-isät.

Sanansaattaja-kokoelma jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan skottiesi-isistä ja  toisen osan kertomukset ovat omaelämäkerrallisia ja kuvaavat niin lapsuutta kuin keski-ikääkin. Muistaminen, menneen ja nykyisyyden vuoropuhelu, eletyn ja kuvitellun kudelmat kulkevat loimilankoina läpi koko teoksen. Epilogissa kirjailija solmii langat yhteen ja levitttää lukijan eteen koko värikkään kankaan, jossa soi veren ja meren pauhu.

Sanansaattaja muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tea with Anna Karenina

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Dear Life, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 449.
Tammi 2013, 318 sivua.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa. 


Luin kirjan alkukielisenä viime syksynä, ja Dear Life oli siihen asti lukemistani Munron teoksista suosikkini, kunnes viime kuussa lukemani Hyvän naisen rakkaus kiri vähintäänkin sen rinnalle (Munron novellit ovat kyllä niin huippuja, että viimeisin luettu kokoelma taitaa tuntua aina parhaalta!). Lukiessani kokoelmaa nyt uudelleen huomasin, että pitkälti samat kertomukset tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen pyörimään kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta huomio kiinnittyy jonkin verran eri asioihin - sekä tietenkin siihen, kuinka sujuvaa ja taidokasta Kristiina Rikmanin suomennostyö on.

Omaelämäkerrallinen niminovelli "Kallis elämä" aiheuttaa sydämentykytystä kuvauksellaan kirjailijan äidistä puristamassa vauvaansa (Alicea) rintaansa vasten suojaisassa nurkkauksessa mielenvikaiseksi epäillyn naapurinrouvan kurkistellessa ikkunoista yksi kerrallaan. Munrollahan ei voi olla omia muistoja tapahtuneesta, mutta hänen äitinsä on kertonut tapauksesta yhä uudelleen ja uudelleen. Aikuisena Munro saa tietää jotakin, mikä muuttaa hänen tulkintaansa tapauksesta ja naapurin rouvasta. Lapsuus, kasvuvuosien maisemat ja miljööt sekä ihmiset näyttäytyvät aikuisena eri tavalla, tulevat uudelleentulkituiksi. Tämä pätee kaikkiin neljään omaelämäkerralliseen tarinaan, jotka Munron mukaan ovat "ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat jotka minulla on elämästäni sanottavana", mutta enemmän tai vähemmän kokoelman kaikkiin novelleihin.

Esimerkiksi novellissa "Amundsen" kertoja, keski-ikäinen nainen, katsoo elämäänsä taaksepäin ja antaa uusia merkityksiä lyhyelle ja yllättävästi päättyneelle suhteelleen erään lääkärin kanssa. Novellin "Sorakuoppa" kertoja käy läpi lapsuudessaan sattunutta tragediaa yhä uudelleen ja uudelleen - toiset kehottavat häntä jo päästämään siitä jo irti, mutta "minun mielessäni Caro jatkaa vettä kohti juoksemista, heittäytymistä ikään kuin voitonriemuisesti, ja minä odotan edelleen, että hän selittää minulle, odotan edelleen loiskahdusta." Omaelämäkerrallisissa novelleissa "Yö" ja "Äänet" Munro tarinoi kaikenlaista lapsuutensa aikakaudesta, jota värittivät pitkät etäisyydet ja heikot kulkuyhteydet, lama ja Euroopassa käyty sota, jonne Kanadastakin lähti nuoria miehiä, mutta tulee katsoneeksi uudella tavalla ennen kaikkea omia vanhempiaan.

Yksi suosikeistani on kokoelman avausnovelli "Postia Japaniin", joka kuvaa naisen ja hänen pienen tyttärensä junamatkaa ja sen seurauksia. Tuossa novellissa on juuri sellaista hienovireisyyttä ja pinnan alla piilevää väreilyä, jota rakastan kirjallisuudessa yleensäkin ja novelleissa erityisesti. Novelli päättyy lauseisiin "Ei hän pakoon yrittänyt. Hän vain seisoi ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.", ja pienen Katyn rinnalla lukija saa aprikoida samaa, sillä enempää Munro ei kerro. Kuten Munron novelleissa yleensäkin, pitää palata alkuun, jotta voisi arvata, mitä tulee lopun jälkeen. Täytyy katsoa taaksepäin kuten novellien kertojat ja henkilöt.

Lukuhaasteet: 14 nobelistin

Muissa blogeissa  sanottua: Kaisa Reetta T., Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta, Kirjabrunssi

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

 Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
The Love of a Good Woman, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2014 (1. suomenkielinen painos 2000), 386 sivua.

Mikä nautinto. Sain asettua paikalleni ja katsella ihmisiä lainauspöydän takaa, sain olla pystyvä ja reipas ja suhtautua ystävällisesti niihin jotka lähestyivät minua. Nautin kun minua pidettiin ihmisenä, jolla oli kaikki langat käsissään, jolla oli selkeä tehtävä elämässä. Nautin voidessani luopua paikoilustani ja vaeltelustani ja unelmoinnista ja ryhtyä kirjastotytöksi. 

Tietenkin minulle jäi nyt vähemmän aikaa lukeiseen, ja joskus kun hetken pitelin jotain kirjaa kädessäni työpöytäni takana – pidin sitä kädessäni kuin mitä hyvänsä esinettä, en niin kuin astiaa joka minun olisi heti tyhjennettävä – koin hetken kauhun niin kuin unessa, jossa huomaa olevansa väärässä rakennuksessa tai unohtaneensa tenttiajan ja tajuaa että se on vain jonkin oudon luonnonmullistuksen tai  elämänikäisen virheen huippu. (Novellista Cortesin saari) 

Alice Munro on kirjailija, jota haluan lukea aina vain lisää, ja ainakin tähän mennessä jokainen vastikään Nobel-palkitulta kirjailijalta lukemani novellikokoelma on tuntunut vielä aiemmin luettujakin paremmalta ja samalla aivan omanlaiseltaan. Niin myös Hyvän naisen rakkaus, neljäs Munrolta lukemani kirja. Suketus ja Noora kirjoittivat tästä kokoelmasta niin kiinnostavasti, että teos piti saada lukuun mitä pikimmin. Hyvän naisen rakkaus olikin loistohankinta*, sillä se tehosi minua jo pidempään vaivanneeseen (fiktion) lukujumiin ja luin kirjan alusta loppuun viikonlopun aikana. Munron novellien juonet koukuttavat kuin parhaatkin dekkarit, mutta samalla kieli (Kristiina Rikmanin oivana käännöksenä) ja kerronta ovat niin rikasta ja täyteläistä, että aivan pakahtuu.

Munron tuotannolle ominaiseen tapaan myös Hyvän naisen rakkaus -kokoelman novellit kertovat ihmissuhteiden käännekohdista. Tapahtumat ovat usein ulkoisesti varsin tavanomaisia, mutta juonenkäänteisiin punoutuu toisinaan myös (selvittämättömiä) rikoksia. Monessa novellissa kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa, ja vielä useammassa palataan vuosikymmenten taa muistoissa tai ennakoidaan tulevaa. Toisinaan myös näkökulmat vaihtelevat niin, että tarina ristivalottuu kiinnostavasti.

Kokoelman avaava niminovelli on yksi suosikeistani. Novellissa on lyhyt prologi, jonka luin nopeasti mutta palasin siihen päästyäni tarinan loppuun – ja prologi ikään kuin sulki novellin avoimen lopun. "Hyvän naisen rakkaus" -novelli alkaa kuvauksella Walleyn pikkukaupungin pojista, jotka löytävät optikko Willensin ruumiin joesta ja vaeltelevat ympäriinsä miettien, miten kertoisivat löydöstään ja kenelle. Novellin myöhemmissä luvuissa seurataan Enid-nimisen kotisairaanhoitajan töitä ja ajatuksia hänen huolehtiessaan munuaiskerästulehdukseen kuolevasta rouva Quinnista ja tämän perheestä. Tämän novellin viimeisiä sivuja luin henkeä pidätellen.

Toinen suosikkini, "Cortesin saari", vihjaa sekin selvittämättömään henkirikokseen, mutta kyseinen tapauus on sattunut kauan ennen sitä aikaa, josta kertoja kertoo. Kertoja muistelee aikaa, jolloin hän oli nuori aviovaimo, epäkäytännöllinen emäntä ja intohimoinen lukutoukka sekä pöytälaatikkokirjailija. Kertoja koettaa vältellä yläkerran eksentristä ja häijynoloista rouva Gorrieta, mutta ajatuu tämän halvaantuneen aviomiehen iltapäiväseuraksi ja saa tahtomattaa selville salaisuuden vuosien takaa. Novellissa on pahaenteistä tunnelmaa, mutta myös hiljaista hilpeyttä ja huumoria, ja kertojapäähenkilö saa novellin aikana paremman otteen elämästään.

Kokoelman päättävästä "Äitini uni" novellista tuli mieleen Carol Shieldsin tyyli (Kivipäiväkirjoissa) ja myös Ulla-Lena Lundberg (Marsipaanisotilaassa). Novellin tunnelmassa on jotain taianomaista, kun kertoja kuvailee aikaa ennen syntymäänsä ja pikkuvauva-aikanaan, piirtäen samalla elävän kuvan synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä ja hämmennyksessä kamppailevasta äidistään ja kahdesta omalaatuisesta tädistään.

En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut lukemastani niin paljon kuin näistä novelleista. Janoan jo lukea lisää Munroa!

Huomaa Kirjaintenvirrassa-blogista poimittu sitaatti! Turun sanomien mainintaa romaanikirjailijuudesta kyllä vähän ihmettelen, sillä Munro on tunnettu nimenomaan novelistina.

*Kirjaa ei ole tällä hetkellä saatavana kovakantisena, mutta koska haluan lukea nämä novellit joskus uudestaankin, muovitin kannet. Huonoin puoli pokkaripainoksessa onkin sisällysluettelon puuttuminen, mikä hankaloittaa kokoelman hahmottamista ja tiettyihin novelleihin palaamista.

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014

Nobel-kirjailijoistaankin tunnettu Tammen Keltainen kirjasto muuten täyttää tänä vuonna 60 vuotta – onnittelut ja kiitokset!

Alice Munro: Dear Life

Alice Munro: Dear Life
Chatto&Vindus 2012, 319 sivua.

An expert at losing, she might be called — himself a novice by comparison. And now he could not remember her name. Had lost her name, thought he'd known it well. Losing, lost. A joke on him, if you wanted one.

He was going up his own stairs when it came to him.
Leah.
A relief out of all proportion, to remember her.

Joskus on ihana nojatuolimatkustaa Kanadaan, mieluiten syrjäiseen pikkukaupunkiin, kenties ajassa taaksepäin, rivien väleihin ja merkitysten kerroksiin. Silloin kannattaa tarttua Alice Munron proosaan. Nautin Munron novelleista Julkisia salaisuuksia ja Liian paljon onnea -kokoelmissa, mutta en ole kiirehtinyt lukemaan kanadalaisnovelistin koko tuotantoa läpi. Munron teksti on väkevää tavaraa, joka toimii ainakin minulla parhaiten kohtuullisina annoksina. Aiemmin olen lukenut Munroa Kristiina Rikmanin erinomaisina käännöksinä, toistaiseksi suomentamaton Dear Life -kokoelma on ensimmäinen, jonka luen alkukielellä. Poimin kirjan lähikirjastomme piskuisesta englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllystä osittain silkasta hämmästyksestä – tällaista herkkua täällä, kauhtuneiden klassikkopokkareiden välissä! Upea, syksynpunaisen villiviinin koristama kansi sinetöi päätöksen lukea taas pitkästä aikaa Munron novelleja. Luin kirjasta saman tien pari kertomusta. Eilen, kun Alive Munrolle myönnettiin ensimmäisenä kanadalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinto, totesin olevani kerrankin ajan hermolla ja luin kirjan loppuun.

Alice Munron novellin luettuani olen usein jäänyt miettimään, "mitä todella tapahtui" – niin myös Dear Lifen tarinoita lukiessani. Englanniksi lukiessa ei ollut eroa; ilmitason tapahtumat ja repliikit on helppo ymmärtää, mutta merkitykset niiden takana vaativat pohdintaa. Munron englanti on nautittavan vivahteikasta, muttei vaikeaa. Epäilen, että novellien pinnanalaisten arvoitusten avaimet ovat osittain kielellisiä vihjeitä, mutta vaikka luin nyt englanniksi (tai ehkä juuri siksi?) ei novellien tulkitseminen ollut sen helpompaa.

Novellissa "Leaving Maverley" seurataan keski-ikäisen poliisimiehen Rayn ja tiukan uskonnollisen kodin otteesta irti pyrkivän nuoren Leahin elämiä, jotka risteävät hetken Rayn saattaessa Leahia kotiin tämän työpaikalta elokuvateatterista. Myöhemmin nämä kaksi kohtaavat uudelleen, mutta silloin moni asia on muuttunut, kumpikin on menettänyt jotakin. Maverley, novellin tapahtumapaikkana toimivan pikkukaupungin nimi, toi mieleeni Daphne du Maurierin goottilaissävyisen Rebekka-romaanin Manderleyn kartanon ja loi alusta saakka pahaenteistä tunnelmaa. Alice Munron novellit eivät kyllä ikinä ole mitään hyvän mielen tarinoita, mutta "Leaving Manderleyn" tapahtumat ja tunnelmat eivät olleet lainkaan traagisimmasta tai oudoimmasta päästä. Mutta miten Rayn ja Leahin kohtalot liittyvät yhteen, mikä heidän erilaisia elämäntilanteitaan yhdistää?

Kokoelman niminovellissa nainen muistelee köyhää ja osin ahdistavaa lapsuuttaan, jonka ankeutta lieventää mielestäni vain se, että saatavilla oli sellaisia kirjoja kuin niin ikään kanadalaisen L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables ja Pat of Silver Bush. Annan ja Patin tavoin kertoja koettaa nähdä kauneutta ympärillään, vaikka isän turkistarhauselinkeino lihateuraaksi joutuvine vanhoine hevosineen ei ollut varsinaisesti inspiroiva. "Dear Life" -novellin keskiössä on vanha maalaistalo, kertojan lapsuudenkoti, jonka ikkunoista sen entinen asukki on kurkistellut kertojan ollessa vauva pelokkaan äitinsä sylissä.

Munron novellit todella haastavat lukijansa ja vaativat usein (ainakin minulta!) toisenkin lukukerran avautuakseen. Ne ovat arkisia tarinoita, mutta usein kryptisempiä kuin arvoitusdekkarit ja usein hyytävämpiä kuin goottilaiset kauhukertomukset. Nautinnollisia lukea. Onnea vielä, Alice Munro!

P.S. Helsingin sanomien mukaan Kristiina Rikman on jo suomentanut tämän kokoelman ja se ilmestyy parhaassa tapauksessa jo jouluksi nimellä Kallis elämä.

Alice Munro: Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea
Too much of Happiness, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2010, 365 sivua. Keltainen kirjasto 413.
Haasteet: Avioliittojuonia (Kriisit); Kide-novellihaaste

Alice Munron novellit ovat kirjallisuudenlajinsa aatelia - joskus niin taitavia, etten toisellakaan lukukerralla täysin ymmärrä, mistä tarinassa oli kyse. Jatkan silti sitkeästi Munron tuotannon lukemista, sillä onhan tutkitusti todistettu, että haastavammat tekstit saavat aikaan "huomattavasti enemmän aivotoimintaa" kuin yksinkertaiset. Munron novellit ovatkin hyvää aivojumppaa. Liian paljon onnea on toinen kirjailijalta lukemani novellikokoelma, jonkin verran erilainen kuin viime vuonna lukemani Julkisia salaisuuksia, ja ehkä vähän helppolukuisempikin.

Kokoelman aiheet ovat munromaiseen tapaan varsin synkkiä: on väkivaltaa, vääryyttä ja erilaisia petoksia. Novelli "Wenlock Edge" oli hyytävä kertomus kirjallisuudenopiskelijasta, jonka huonetoveri houkuttelee "sijaisekseen" tuhoisin seurauksin. Novelissa ei kuvata fyysistä väkivaltaa, henkistä kontrollointia ja manipulointia kylläkin. Novellin käännekohdan jälkeen päähenkilö-kertoja ei enää pysty nauttimaan rakastamistaan runoista samoin kuin ennen; jotain on särkynyt suhteessa niihin, ystävään ja omaan itseen. Novellin tunnelma oli jotenkin erityisen vinksahtanut, ja siinä tapahtui tarinankin tasolla aika erikoisia juttuja. Aiemmin lukemissani Munron novelleissa on useimmiten kuvattu päällisin puolin arkisia asioita, vain pinnan alla kuohuu.

Novelli "Miten meidän tulisi elää" on vain kolmekymmentäviisi sivua pitkä, mutta se yllättää monta kertaa. Romaanin alussa kuvataan tasaista ja onnellista arkea keski-ikäistyvän musiikinopettajan Joycen kanssa. Joyce asuu puuseppämiehensä Jonin kanssa talossa vuorten ja meren välissä, iloitsee töistä tullessaan tuosta viimeisestä pyrähdyksestä ovelle halki pimeän ja tuulen ja kylmän sateen, valmistaa ja syö Jonin kanssa illallista jutellen päivän tapahtumista, taivastelee Jonin verstaassa työskentelevän harjoittelijan, Edien, typeryyttä ja tuntee väsymystä työssään, jossa hän jakeli musiikkia niin välinpitämättömille kuin vastaanottavaisillekin.

Sitten Joycen elämässä tapahtuu suuri muutos, ja hän muuttaa pois kotoaan. Myöhemmin hänellä on aivan toinen elämä, mutta rauhallinen, tasainen ja miellyttävä kuten aikoinaan Joninkin kanssa. Hetken mielijohteesta Joyce poikkeaa kirjakauppaan ja ostaa novellikokoelman, jonka on kirjoittanut epämääräisesti tutun näköinen nuori nainen. Lukiessaan erästä kokoelman Miten meidän tulisi elää novellia Joyce tajuaa, että sen on kirjoittanut hänen soitonoppilaansa vuosien takaa. Kuvio, joka novellin myötä piirtyy näkyviin, toi jotenkin mieleeni Anne Enrightin romaanin Unohdettu valssi kolmiodraaman, jonka yhtenä osapuolena onkin pieni, tapahtumia omasta näkökulmastaan katsova lapsi. Toisaalta - vaikka vertaaminen Shieldsiin on jo klisee ja toisaalta vähän epämääräinenkin, sillä Shieldsin ja Munron tapa kertoa on hyvinkin erisävyinen - tämän "Miten meidän tulisi elää" -novellin metafiktiivisyydestä ja tavasta kuvata kirjallisuutta tuli mieleen Carol Shieldsin tuotanto ja erityisesti jotkin kokoelman Tavallisia ihmeitä -kirjailijanovellit.

Novellin loppu tarjoaa vielä yhden käänteen, ja jäin makustelemaan, oliko novellin jälkimaku - siis kertomuksen luoma tunnelma - kitkerä vai pikemminkin lempeän haalea. Aivan kuin novelli olisi kotelo, josta hän [kirjailija] on kiemurrellut ulos ja jättänyt nurmikolle.

Näistä novelleista ovat vaikuttuneet myös ainakin Unni, Hanna, Ilse, Susa, Jori

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia
Open Secrets 1994. Suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2011, 2. painos (1. painos 1995).
Keltainen kirjasto 287. Sivuja 327.

Alice Munron novellikokoelma Julkisia salaisuuksia kertoo kahdeksan tarinaa, jotka sijoittuvat ontariolaiseen Carstairsin pikkukaupunkiin. Novellien tapahtuma-ajat vaihtelevat 1850-luvulta pitkälle 1900-luvulle, ja arkisten tapahtuminen taustalla vaikuttavat suuret mullistukset, kuten sodat ja lamakaudet. Novellit eivät selkeästi kytkeydy toisiinsa, mutta niissä vilahtelee samoja henkilöitä ja paikkakunnan suureen työllistäjään, Doudin urkutehtaaseen, viitataan useasti.

Luin kirjaa verkkaisesti ja keskittyen, mutta silti päästyäni ensimmäisen novellin loppuun jouduin toteamaan, että olisi pitänyt lukea vielä hitaammin. Muutaman novellin luinkin kahteen kertaan, enkä silti ollut varma siitä, mitä oikein tapahtui. Munron lauseet ovat yksinkertaisia, mutta merkityksillä ladattuja. Mitään mininovelleja tai kevyitä tunnelmapaloja Munro ei kirjoita, vaan novellit ovat noin 30-50 sivun pituisia ja joskus jopa alalukuihin jaettuja. Tavanomaisuuden pinnan alla novellien tapahtumat ovat usein raadollisia ja henkilöiden väliset suhteet luultua monimutkaisempia ja julmempia.

Koelman avausnovelli, "Tuulentupia", kertoo kirjastonhoitaja Louisasta, joka on joutunut pettymään rakkaudessa mutta haaveilee salaa, että saisi onnesta edes siivun. Louisan kohtalo risteää kolmen miehen, rintamalta hänelle kirjeitä kirjoittavan Jack Agnewin, kirjoituskoneita kaupittelevan Jim Frareyn sekä piano- ja urkutehdasta pyörittävän Arthur Doudin kanssa. Näennäisesti novellissa ei tapahdu suuria yhtä dramaattista onnettomuutta lukuun ottamatta, mutta Louisan sisällä kuohuu - ja novellin lopussa lukija joutuu järjestelemään tarinan palikoita uudelleen.

Niminovelli "Julkisia salaisuuksia" on kokoelman synkin. Nuori tyttö katoaa patikkaretkellä eikä häntä löydetä, ja aviomiehensä omituisuuksien lannistama vaimo jää pohtimaan, liittyikö katoaminen kenties mieleltään järkkyneeseen kulkuriin vai erikoiseen pariskuntaan, jonka luona retkeilijät pysähtyivät vähän ennen tytön katoamista. Jokin aavistus ratkaisusta häivähtää vaimon mielessä, mutta julkinen salaisuus säpsähdyttää vasta kun siitä yrittää puhua. 


Moni kokoelman novelleista käsittelee avioliittoa tavalla tai toisella. Novellien kuvaamana aikana vanhaksipiiaksi jääminen oli naiselle usein henkilökohtainen ja taloudellinen tragedia, mutta ei eläminen epätasa-arvoisessa liitossakaan herkkua ollut. Paitsi että aviomieheltä tai kosijalta voisi toivoa enemmän huomaavaisuutta, monesti novelleissa myös nainen on naiselle susi, kateellinen, piikikäs ja lannistava. Toisaalta myös naisten välistä ystävyyttä kuvataan; se ei aina ole kovin ruusuista, mutta vuosien saatossa uskollista.

Julkisia salaisuuksia oli ensimmäinen Munrolta kokonaan lukemani teos (aiemmin olen lukenut jostakin kokoelmasta yksittäisen novellin), mutta tuskin viimeinen. Alice Munro saattaa olla kirjailijana taitavampi kuin toinen kanadalainen naisten ja arjen kuvaaja, jo edesmennyt Carol Shields, mutta Shieldsin lempeys tekee hänestä kirjailijana minulle rakkaamman.

Muita arvioita: Keltainen kirjasto -blogi, Lapin kansa.