Alice Munro: Sanansaattaja

Alice Munro: Sanansaattaja
The View From Castle Rock, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2008, 383 sivua.

Kokosin materiaalia vuosien varrrella ja melkein huomaamattani siitä alkoi muokkaantua tarinantapaisia. Jotkut henkilöt esittäytyivät minulle omin sanoin, toiset nousivat esiin omista tilanteistaan. Heidän sanansa ja minun sanani. Minun tehtäväkseni jäi luoda nuo eletyt elämät uudelleen niin totuudenmukaisena kuin me menneisyyden omasta näkökulmasta ymmärrämme.  

Sanansaattaja on hieman erilainen teos kuin Alice Munron muut teokset. Monissa Munron novellikokoelmissa on mukana omaelämäkerrallisuutta ja Kanadan historiaa, mutta Sanansaattajassa Munro kirjoittaa ikään kuin puolifiktiivistä sukututkimusta. Kirjailija vietti joitakin kuukausia Skotlannissa etsien paikallishistorioista tietoa esi-isistään, ja toteaa Sanansaattajan esipuheessa tyytyväisenä, että "Laidlawien jokainen sukupolvi näytti tuottaneen jonkun joka kirjoitti pitkiä, perustellisia ja toisinaan törkeitä kirjeitä ja yksityiskohtaisia muisteloita" - materiaalia siis riitti. Sukunsa historian pohjalta Munro kirjoitti kertomuksia, joissa fakta ja fiktio sekoittuvat ja lukija nauttii - kuten aina Munron tekstin äärellä.

Lumiomena-blogista huomasin, että Alice Munron maanmiehen, kirjailija L. M. Montgomeryn syntymästä tuli eilen kuluneeksi tasan 140 vuotta. Munro ja Montgomery eivät itse asiassa kasvaneet niin kovin erilaisissa maailmoissa, sillä Munro on syntynyt vuonna 1931 eli 57 vuotta Montgomeryn jälkeen. Munro on luultavasti kasvanut Montgomeryn teosten parissa ja viittaa niihin ainakin omaelämäkerrallisen Dear Life (Kallis elämä) -novellikokoelmansa nimitarinassa, jossa nuoren tytön ulkoisesti hieman ankeaa elämää värittää Anne of Green Gablesin ja Pat of Silver Bushin lukeminen. Myös Munron tavassa tarkastella ja kuvata henkilöhahmojaan on jotain samaa kuin Montgomerylla, vähän vinoa ja ironista, mutta kuitenkin lämmintä.

Sanansaattajia lukiessa heräsi jälleen vahva tuttuuden tunne, vähän kuin olisi Montgomerya lukenut. Alice Munron kertoessa sukutarinoita ja anekdootteja skotlantilaisista esi-isistään, muista Uuden kuun Emilian, joka oli perinyt erikoisen "näkijänlahjansa" skotlantilaiselta esiäidiltään. Kuten Munrolla, myös Montgomerylla oli skotlantilaisia sukujuuria. Alice Munron esi-isät vaikuttavat Sanansaattajan perusteella olleen jokseenkin yhtä eksentrisiä kuin fiktiivisen Emilia Byrd Starrin tai todennäköiset esikuvansa, Montgomeryn omat esi-isät.

Sanansaattaja-kokoelma jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä kerrotaan skottiesi-isistä ja  toisen osan kertomukset ovat omaelämäkerrallisia ja kuvaavat niin lapsuutta kuin keski-ikääkin. Muistaminen, menneen ja nykyisyyden vuoropuhelu, eletyn ja kuvitellun kudelmat kulkevat loimilankoina läpi koko teoksen. Epilogissa kirjailija solmii langat yhteen ja levitttää lukijan eteen koko värikkään kankaan, jossa soi veren ja meren pauhu.

Sanansaattaja muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Tea with Anna Karenina

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004

Tomas Tranströmer: Kootut teokset 1954-2004 
suom. Caj Westerberg.
Tammi 2014, Keltainen kirjasto 427, 516 sivua.¨

Ulkona on kesä aluillaan.
Vehreydestä kantautuu vihellyksiä – ihmisiä vai lintuja?
Ja kukkivat kirsikkapuut halailevat kotiin saapuvia linja-autoja.


Kuluu viikkoja.
Tulee hitaasti yö.
Koiperhoset lentävät ikkunaruutuun:
pieniä kalpeita sähkeitä maailmalta.


Tartuin Tomas Tranströmerin Koottuihin teoksiin hienoisen epävarmuuden vallassa: olin jostain saanut sen käsityksen, että vuonna 2011 kirjallisuuden Nobelin palkinnon vastaanottaneen kirjailijan runot olisivat jotenkin vaikeatajuisia. Onneksi olin väärässä. Tranströmerin runot eivät tyhjene yhdellä lukukerralla, mutta säkeet kannattelevat lukijaa kuin musiikin sävelet. Tranströmerin runokuvat ovat toisinaan hyvinkin konkreettisia, runot ovat kuin pieniä tarinoita tai joskus hetken tunnelman kiteyttäviä haikuja:

Ihmislintuja.
Omenapuut kukkivat.
Suuri arvoitus.

Kootut teokset sisältää koottujen runojen lisäksi Tranströmerin muistelmatekstin "Muistot näkevät minut" sekä taidokkaan suomentajan, Caj Westerbergin saatesanoja aiempiin painoksiin. Tranströmerin lapsuusmuistot ovat jo itsessään herkullista luettavaa:

Keräsin hyönteisiä ja ennen kaikkea kovakuoriaisia yksitoistavuotiaasta suunnilleen siihen asti, kun täytin viisitoista. Silloin painoivat päälle kilpailevat intressit, lähinnä taiteelliset. Miten alakuloiselta tuntui, että entomologian täytyi antaa niille tilaa! Vakuutin itselleni, että se oli vain väliaikaista. Noin viidenkymmenen vuoden kulutta alkaisi taas kerätä hyönteisiä.

Kiitos Tomas Tranströmer, että maltoit ottaa aikaa hyönteisten keräilyiltä ja maalata sellaisia runokuvia kuin tämä:

Ja kuitenkin aurinko yhtä voimakkaasti kuin ennen.
Sen kärsimättömät siveltimet maalasivat maailman.


Tranströmerin runoista on blogannut myös Elma Ilona Tarinauttisen hämärän hetkissä. Kirsin kirjanurkasta löytyy juttu sympaattisen Nobel-kirjailijan tapaamisesta.

Haasteet: 14 nobelistin teosta, Runohaaste 2014, Keltainen kirjasto 60 vuotta.

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea

Yasunari Kawabata: Tuhat kurkea
Suom. Eeva-Liisa Manner saksan-
ja englanninkielisten käännösten pohjalta.
Tammi 1969 (3. painos), 148 sivua.
Keltainen kirjasto 70.

Tie vei puutarhan portista loivasti kaartaen vuorta alas. Tien mutkasta näkyivät Kikujin puutarhaan vain puiden latvat. Kikuji kulki neiti Ootan rinnalla, mutta mielessään hän ajatteli tuhannen kurjen tyttöä. Fumiko pysähtyi ja sanoi hyvästit, Kikuji kääntyi ja palasi kukkulaa ylös takaisin kotiin.

Nobel-palkitun japanilaiskirjailijan Yasunari Kawabatan (1899-1972) Tuhat kurkea oli hämmentävä lukukokemus. Pienoisromaanin kieli on todella kaunista - mutta sehän on oikeastaan suomentajan, runoilija Eeva-Liisa Mannerin kieltä ja vieläpä japaninkielisen alkuteoksen englannin- ja saksankielisten käännösten kautta suodattunutta. Kerronta on yhtä aikaa lakonista ja pakahduttavan täynnä tunnetta.

Romaanin kertoja on on nuori mies, Kikuji, jonka seurapiireissä vaikuttavat hänen edesmenneen isänsä rakastajattaret Chikako Kurimoto ja rouva Oota. Kikuji kokee neiti Kurimoton kontrolloivana, manipuloivana ja pahantahtoisena, kun taas rouva Ootaan Kikuji suhtautuu kaksijakoisesti rakkaudella ja vihalla, kiitollisuudella ja syytöksillä. Kahden vanhemman naisen lisäksi tarinassa on kaksi nuorta naista, rouva Ootan tytär Fumiko sekä toinen nuori tyttö, jolla oli kädessään heleänpunainen silkkiliina johon oli kirjottu tuhat valkoista kurkea. 

Kirjan nimi ja muutama kerronnallinen juttu harhautti minua niin, että tarkkailin ihan väärää "tarinalinjaa". Muutenkin Tuhat kurkea kuuluu niihin tiivisiin suuriin pieniin romaaneihin, jotka tekee mieli lukea joskus uudelleen. Kikuji punnitsee suhdettaan naisiin ja vanhempiinsa, arvailee toisten motiiveja ja on samalla aivan hukassa sen suhteen, mitä itse haluaa. Vuodenajat, kukat, kuutamo, ikivanhat vanhat chino-esineet ja ikiaikaisen kaavan mukaan etenevä teeseremonia luovat kirjaan runollista, unenomaista ja kuitenkin hyvin sydämeenkäyvää tunnelmaa.

Haasteet: 14 nobelistin teosta, Keltainen kirjasto 60v.

Alice Munro: Valkoinen tunkio

Alice Munro: Valkoinen tunkio
The Progress of Love, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 1987, 327 sivua. Keltainen kirjasto 212.

Mutta miksei Berylin versio tapahtuneeesta olisi voinut poiketa äidin kertomasta? Beryl oli kaikin puolin erikoinen - kaikki hänessä oli väritettyä, uudesta näkökulmasta katsottua. Alkuun äidin versio kesti. Se imi itseensä Berylin tarinan, sulki sen sisäänsä. Mutta Berylin tarina ei kadonnut; se säilyi vuosia pois suljettuna, mutta se ei kadonnut. (Novellista "Oikeaa rakkautta")

Valkoinen tunkio on Alice Munron varhaista tuotantoa ja ensimmäinen kirjailijalta suomennettu teos. Kuten muutkin Munro-suomennokset, tämäkin on Kristiina Rikmanin varmaa käsialaa. Novellien kieli tuntuu kuitenkin jossain määrin vanhahtavalta – johtuneeko tämä sitten lähes kolmesta vuosikymmenestä, jotka teokset julkaisusta on kulunut, n tiedä – mutta aiemmin en muista kummastelleeni Munron/Rikmanin sanavalintoja, kuten Valkoisen tunkion "Jäkälää"-novellissa esiintyvää kirjoitusneuvoa. Valkoinen tunkio taitaa muuten olla ainoa Munro-suomennos, josta ei ole otettu uusintapainosta edes pokkarina sen jälkeen, kun kirjailija sai kirjallisuuden Nobelin palkinnon viime syksynä.

Olen nyt lukenut yhteensä viisi novellikokoelmaa Alice Munrolta, enkä osaa sanoa, miten Valkoinen tunkio sijoittuu omalla "Munro-asteikollani". Siinä on paljon samoja teemoja, joihin olen kiinnittänyt huomiota aiemminkin kirjailijan novelleja lukiessani: ulkoisia muutoksia ja sisäisiä myllerryksiä, remontoituja tai remontoitavia taloja, joiden pintoihin asukkaiden elämänkohtalot jättävät vuosien saatossa jälkiään, avioeroja ja sisaruskateutta, vanhemman ja lapsen välisiä ristiriitoja, aikuistumista ja vähitellen selkeneviä tai hämärtyviä muistoja. Jälleen kerran Munron novellit ovat kuitenkin luotsanneet minut pois vaikea-asteisesta lukujumista ja lukuajan katkonaisuuden aiheuttamista keskittymisvaikeuksista: suhteellisen lyhyitä kertomuksia saa luettua nopeinakin hetkinä, ja ennen kaikkea Munron tekstin näennäinen arkisuus ja konkreettisuus houkuttelee kuin huomaamatta astumaan mutkikkaisiin fiktiivisiin maailmoihin, vaikka tuntuu että niihin ei jaksaisi syventyä. Uutuuskirjojen pinot saivat jäädä syrjään, kun tartuin Valkoisen tunkion kellastuneisiin sivuihin, ja kesken oleva, sinänsä hieno tiiliskiviromaani saa niin ikään odottaa parempia aikoja. Ja Munro-novellien nälkä sen kun kasvaa lukiessa!

Avausnovelli "Oikeaa rakkautta" on Munroa tyypillisimmillään: Keski-ikäinen, eronnut nainen muistelee lapsuuteensa avainkokemuksia, jotka linkittyvät puolestaan toisen käden tietoihin omien vanhempien elämänhistoriasta. Kuten monissa muissakin novelleissa läpi koko Munron tuotannon, tässäkin vieraillaan vuosien takaa tutussa talossa, tehdään tulkintoja vanhoista seinäpapereista ja -maalauksista, aprikoidaan mitä todella tapahtui.

Novellissa "Jesse ja Meribeth" kuvataan tyttöjen välistä ystävyyttä tavalla, jossa on kaikuja tyttökirjojen kuolemattomiata ystävyyskuvauksista: Ensimmäisenä syksynä me kävelimme kaupungin ulkopuolella pitkin ratakiskoja ja kerroimme toisillemme kaikki sairaudet ja tapaturmat joita meidän elämässämme oli ollut, paljastimme pelkomme ja sen mistä väristä, jalokivestä, kukaata, filmitähdestä, jälkiruoasta, filmitähdestä, jälkiruoasta ja jäätelöstä pidimme eniten. Päätimme montako lasta hankkisimme ja mitä sukupuolta ja minkä nimisiä heistä tulisi. Ystävyyskuvauksen rinnalla novellissa kulkee toinen juonne, jossa kuvataan kertoja-Jessien työtä eksentrisen pariskunnan kotiapulaisena. Kun nämä kaksi toisilleen vierasta maailmaa risteävät jossakin lapsuuden ja aikuisuuden, toden ja kuvitelman, valheen ja vilpittömyyden välimaastossa, ystävyys väljähtyy ja happanee, menettää raikkautensa ja merkityksensä.

"Monsieur les Deux Chapeaux" tuntui ensialkuun tylsältä tarinalta autojen kanssa puuhastelusta, nuoren perheen taloremontista, vähän höpsähtäneestä äidistä ja veljessuhteen komplekseista. Vähitellen lukijan silmien eteen avautuu kuitenkin varsin dramaattisia näkymiä, jotka selittävät Colin ja Ross -nimisten veljesten käytöstä. Kuten niin monet muut Munron novellit, tämäkin pitäisi lukea uudelleen voidakseen olla varma, että ymmärtää mistä on kysymys - luulen ymmärtäneeni, mutta yllätyin siitä, miten vuosien takainen tapahtuma sai Colinin suhtautumaan veljeensä - tai ainakin uskomaan, että suhtautuu juuri niin.

Mutta kukaties kaikki onkin ihan kunnossa ja tämä onkin onnea, jota hän on liian itsepäinen, liian lapsellinen, liian polittisesti äkkiväärä hyväksymään? Liian kiinni mennessä jonka kaikki muut näyttävät unohtaneen? (Novellista "Valkoinen tunkio")

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014 (Olen näemmä osallistunut Nobel-haasteeseen tähän mennessä vain Alice Munron teoksilla, mutta tarkoitus olisi lähiaikoina lukea muutamaan muutakin nobelistia.)

Valkoisesta tunkiosta on kirjoitettu myös Eniten minua kiinnostaa tie ja Tea with Anna Karenina

Alice Munro: Kallis elämä

Alice Munro: Kallis elämä
Dear Life, suom. Kristiina Rikman.
Keltainen kirjasto 449.
Tammi 2013, 318 sivua.

Me sanomme, ettei jotain voi antaa anteeksi tai että me emme anna itsellemme anteeksi. Mutta kyllä me annamme - me teemme sitä kaiken aikaa. 


Luin kirjan alkukielisenä viime syksynä, ja Dear Life oli siihen asti lukemistani Munron teoksista suosikkini, kunnes viime kuussa lukemani Hyvän naisen rakkaus kiri vähintäänkin sen rinnalle (Munron novellit ovat kyllä niin huippuja, että viimeisin luettu kokoelma taitaa tuntua aina parhaalta!). Lukiessani kokoelmaa nyt uudelleen huomasin, että pitkälti samat kertomukset tekivät vaikutuksen ja jäivät mieleen pyörimään kuin ensimmäisellä lukukerralla, mutta huomio kiinnittyy jonkin verran eri asioihin - sekä tietenkin siihen, kuinka sujuvaa ja taidokasta Kristiina Rikmanin suomennostyö on.

Omaelämäkerrallinen niminovelli "Kallis elämä" aiheuttaa sydämentykytystä kuvauksellaan kirjailijan äidistä puristamassa vauvaansa (Alicea) rintaansa vasten suojaisassa nurkkauksessa mielenvikaiseksi epäillyn naapurinrouvan kurkistellessa ikkunoista yksi kerrallaan. Munrollahan ei voi olla omia muistoja tapahtuneesta, mutta hänen äitinsä on kertonut tapauksesta yhä uudelleen ja uudelleen. Aikuisena Munro saa tietää jotakin, mikä muuttaa hänen tulkintaansa tapauksesta ja naapurin rouvasta. Lapsuus, kasvuvuosien maisemat ja miljööt sekä ihmiset näyttäytyvät aikuisena eri tavalla, tulevat uudelleentulkituiksi. Tämä pätee kaikkiin neljään omaelämäkerralliseen tarinaan, jotka Munron mukaan ovat "ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat jotka minulla on elämästäni sanottavana", mutta enemmän tai vähemmän kokoelman kaikkiin novelleihin.

Esimerkiksi novellissa "Amundsen" kertoja, keski-ikäinen nainen, katsoo elämäänsä taaksepäin ja antaa uusia merkityksiä lyhyelle ja yllättävästi päättyneelle suhteelleen erään lääkärin kanssa. Novellin "Sorakuoppa" kertoja käy läpi lapsuudessaan sattunutta tragediaa yhä uudelleen ja uudelleen - toiset kehottavat häntä jo päästämään siitä jo irti, mutta "minun mielessäni Caro jatkaa vettä kohti juoksemista, heittäytymistä ikään kuin voitonriemuisesti, ja minä odotan edelleen, että hän selittää minulle, odotan edelleen loiskahdusta." Omaelämäkerrallisissa novelleissa "Yö" ja "Äänet" Munro tarinoi kaikenlaista lapsuutensa aikakaudesta, jota värittivät pitkät etäisyydet ja heikot kulkuyhteydet, lama ja Euroopassa käyty sota, jonne Kanadastakin lähti nuoria miehiä, mutta tulee katsoneeksi uudella tavalla ennen kaikkea omia vanhempiaan.

Yksi suosikeistani on kokoelman avausnovelli "Postia Japaniin", joka kuvaa naisen ja hänen pienen tyttärensä junamatkaa ja sen seurauksia. Tuossa novellissa on juuri sellaista hienovireisyyttä ja pinnan alla piilevää väreilyä, jota rakastan kirjallisuudessa yleensäkin ja novelleissa erityisesti. Novelli päättyy lauseisiin "Ei hän pakoon yrittänyt. Hän vain seisoi ja odotti mitä seuraavaksi tapahtuisi.", ja pienen Katyn rinnalla lukija saa aprikoida samaa, sillä enempää Munro ei kerro. Kuten Munron novelleissa yleensäkin, pitää palata alkuun, jotta voisi arvata, mitä tulee lopun jälkeen. Täytyy katsoa taaksepäin kuten novellien kertojat ja henkilöt.

Lukuhaasteet: 14 nobelistin

Muissa blogeissa  sanottua: Kaisa Reetta T., Mari A:n kirjablogi, Eniten minua kiinnostaa tie, Ja kaikkea muuta, Kirjabrunssi

Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus

 Alice Munro: Hyvän naisen rakkaus
The Love of a Good Woman, suom. Kristiina Rikman.
Tammi 2014 (1. suomenkielinen painos 2000), 386 sivua.

Mikä nautinto. Sain asettua paikalleni ja katsella ihmisiä lainauspöydän takaa, sain olla pystyvä ja reipas ja suhtautua ystävällisesti niihin jotka lähestyivät minua. Nautin kun minua pidettiin ihmisenä, jolla oli kaikki langat käsissään, jolla oli selkeä tehtävä elämässä. Nautin voidessani luopua paikoilustani ja vaeltelustani ja unelmoinnista ja ryhtyä kirjastotytöksi. 

Tietenkin minulle jäi nyt vähemmän aikaa lukeiseen, ja joskus kun hetken pitelin jotain kirjaa kädessäni työpöytäni takana – pidin sitä kädessäni kuin mitä hyvänsä esinettä, en niin kuin astiaa joka minun olisi heti tyhjennettävä – koin hetken kauhun niin kuin unessa, jossa huomaa olevansa väärässä rakennuksessa tai unohtaneensa tenttiajan ja tajuaa että se on vain jonkin oudon luonnonmullistuksen tai  elämänikäisen virheen huippu. (Novellista Cortesin saari) 

Alice Munro on kirjailija, jota haluan lukea aina vain lisää, ja ainakin tähän mennessä jokainen vastikään Nobel-palkitulta kirjailijalta lukemani novellikokoelma on tuntunut vielä aiemmin luettujakin paremmalta ja samalla aivan omanlaiseltaan. Niin myös Hyvän naisen rakkaus, neljäs Munrolta lukemani kirja. Suketus ja Noora kirjoittivat tästä kokoelmasta niin kiinnostavasti, että teos piti saada lukuun mitä pikimmin. Hyvän naisen rakkaus olikin loistohankinta*, sillä se tehosi minua jo pidempään vaivanneeseen (fiktion) lukujumiin ja luin kirjan alusta loppuun viikonlopun aikana. Munron novellien juonet koukuttavat kuin parhaatkin dekkarit, mutta samalla kieli (Kristiina Rikmanin oivana käännöksenä) ja kerronta ovat niin rikasta ja täyteläistä, että aivan pakahtuu.

Munron tuotannolle ominaiseen tapaan myös Hyvän naisen rakkaus -kokoelman novellit kertovat ihmissuhteiden käännekohdista. Tapahtumat ovat usein ulkoisesti varsin tavanomaisia, mutta juonenkäänteisiin punoutuu toisinaan myös (selvittämättömiä) rikoksia. Monessa novellissa kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa, ja vielä useammassa palataan vuosikymmenten taa muistoissa tai ennakoidaan tulevaa. Toisinaan myös näkökulmat vaihtelevat niin, että tarina ristivalottuu kiinnostavasti.

Kokoelman avaava niminovelli on yksi suosikeistani. Novellissa on lyhyt prologi, jonka luin nopeasti mutta palasin siihen päästyäni tarinan loppuun – ja prologi ikään kuin sulki novellin avoimen lopun. "Hyvän naisen rakkaus" -novelli alkaa kuvauksella Walleyn pikkukaupungin pojista, jotka löytävät optikko Willensin ruumiin joesta ja vaeltelevat ympäriinsä miettien, miten kertoisivat löydöstään ja kenelle. Novellin myöhemmissä luvuissa seurataan Enid-nimisen kotisairaanhoitajan töitä ja ajatuksia hänen huolehtiessaan munuaiskerästulehdukseen kuolevasta rouva Quinnista ja tämän perheestä. Tämän novellin viimeisiä sivuja luin henkeä pidätellen.

Toinen suosikkini, "Cortesin saari", vihjaa sekin selvittämättömään henkirikokseen, mutta kyseinen tapauus on sattunut kauan ennen sitä aikaa, josta kertoja kertoo. Kertoja muistelee aikaa, jolloin hän oli nuori aviovaimo, epäkäytännöllinen emäntä ja intohimoinen lukutoukka sekä pöytälaatikkokirjailija. Kertoja koettaa vältellä yläkerran eksentristä ja häijynoloista rouva Gorrieta, mutta ajatuu tämän halvaantuneen aviomiehen iltapäiväseuraksi ja saa tahtomattaa selville salaisuuden vuosien takaa. Novellissa on pahaenteistä tunnelmaa, mutta myös hiljaista hilpeyttä ja huumoria, ja kertojapäähenkilö saa novellin aikana paremman otteen elämästään.

Kokoelman päättävästä "Äitini uni" novellista tuli mieleen Carol Shieldsin tyyli (Kivipäiväkirjoissa) ja myös Ulla-Lena Lundberg (Marsipaanisotilaassa). Novellin tunnelmassa on jotain taianomaista, kun kertoja kuvailee aikaa ennen syntymäänsä ja pikkuvauva-aikanaan, piirtäen samalla elävän kuvan synnytyksen jälkeisessä väsymyksessä ja hämmennyksessä kamppailevasta äidistään ja kahdesta omalaatuisesta tädistään.

En muista, milloin olisin viimeksi nauttinut lukemastani niin paljon kuin näistä novelleista. Janoan jo lukea lisää Munroa!

Huomaa Kirjaintenvirrassa-blogista poimittu sitaatti! Turun sanomien mainintaa romaanikirjailijuudesta kyllä vähän ihmettelen, sillä Munro on tunnettu nimenomaan novelistina.

*Kirjaa ei ole tällä hetkellä saatavana kovakantisena, mutta koska haluan lukea nämä novellit joskus uudestaankin, muovitin kannet. Huonoin puoli pokkaripainoksessa onkin sisällysluettelon puuttuminen, mikä hankaloittaa kokoelman hahmottamista ja tiettyihin novelleihin palaamista.

Haasteet: 14 nobelistin teosta vuonna 2014

Nobel-kirjailijoistaankin tunnettu Tammen Keltainen kirjasto muuten täyttää tänä vuonna 60 vuotta – onnittelut ja kiitokset!