Ilmoitin jättäväni täksi vuodeksi arvostelutyyppisiset tekstit blogistani. Olen kuitenkin kirjoittanut pieniä, muutaman virkkeen luonnehdintoja lukemastani Instagramiin, Twitteriin ja Goodreadsiin, ja päätin nyt tuoda niitä blogiinkin ihan vaan jotta tulevat "varastoiduksi" tänne, missä olen lukemastani muutenkin kirjoittanut. Saa toki kommentoida, lupaan vastailla! Tässä tammi-helmikuussa lukemani (ja äänikirjoina kuuntelemani) teokset. Mukana on kirjoista myös olennaisia sitaatteja.
Jouni Teittinen: Sydäntasku (Poesia 2019)
Kaunis, lempeästi etenevä runoteos. Aiheina lapsuus, vähän aikuisuuskin, ensisijaisesti maailmassa oleminen ja näkeminen. Typografia vaihtelee osastoittain: perinteisen poesialaisen parisäkeen ohella pitempiä säe- ja proosarunoja, paikoin poispyyhkiytynyttä tekstiä.
"Palaat virheisiisi kuin kylään: sanot unohtaneesi jotain mutta ei kukaan täällä muista sinua. Pimennetyissä huoneissa katu odottaa, että keräisit kamppeesi, jatkaisit matkaa, ja sinä oletkin jo pitkään kerännyt, jatkanut." (s. 50)
Robert Lowell: Päivä päivältä ja muita runoja (Parkko 2019, suom. Kimmo Räntilä)
Lowell (1917–1977) on tunnustuksellisen runouden suuria nimiä Yhdysvalloista. Silti runot eivät ole itsensä auki repivää tunnustamista, vaan kuvakielisyydellä leikkivää modernia runoa. Tuli paikoin sellainen olo, ettei aivan minun juttuni, valikoiman lopussa ehkä iskevintä kamaa.
"Miten voit auttaa minua, kärsijä, / jos käytän sairauttasi / ruokkiakseni omaani? // Olemmeko aina / toinen ylhäällä, toinen alhaalla – –" (s. 147)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019)
Mahtavan överisti vyöryvää kerrontaa; täsmällisen terävää, linjastaan lipsumatonta kieltä. Kaikki oudot olennot saavat kukkia omalla tavallaan, rönsytä ja hyökkäillä kun sen aika tulee. "Lapin ilmiöinä" pidettyjä asioita liioitellaan hilpeästi.
"Eikä se puhunu lukemastaan mittään. Se oli niinko säilytysarkku johon lyyään koko ajan lissää tavaraa mutta ko kannen avvaa siellä ei olekkaan mittään." (s. 108)
Märta Tikkanen: Kaksi : kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta (Tammi 2004, suom. Liisa Ryömä)
Upea kirja, joka tuntuu myös tuskaisen pakahduttavalta ihmissuhdevyörytyksessään. Feministinaisen parisuhde patriarkaalisen miehen kanssa kestää kaikkien järkevyyden rajojen yli. Kahden kirjailijan rakkaus näyttäytyy mielettömänä, tuhoisana, silti pakollisena; ääh.
"Läheisyytemme oli parhaimmillaan vailla sanoja." (s. 335)
Jaakko Yli-Juonikas: Tahdon murskatappio (Siltala 2019)
"Aikuisten ponikirjaksi" luokiteltavissa oleva, vetävä romaani ja sarjan 2. osa, jossa uhkaava tunnelman lisäksi kaikuu mustanhumoristinen nauru. Todellisen nuortenkirjailijan rasistisen nettiaktivismin ja hänen tuotantonsa analyysin yhteydessä en tiennyt, itkisikö vai nauraisi.
"Joskus jätevesi valuu kielen murtumakohdista lattialle." (s. 118)
Elton John: Minä Elton John (Johnny Kniga 2019, suom. Jorma-Veikko Sappinen)
Kuuntelemani Elton Johnin muistelmateos on toisaalta vakaan hiotusti toteutettu, toisaalta röyhkeä, pitelemätön, kulmikas ja arvaamaton, kuten päähenkilökin. Juuri nyt kiinnostaviksi nousivat taiteellisen luomisen voima, riippuvuudet, perhesuhteet ja kuolevaisuuteen havahtumiset.
"Isä oli jo täysin sisäistänyt ajatuksen, että saatan eksyä väärälle tielle, koska en osaa syödä selleriä oikealla tavalla, joten hän uskoi, että rock and roll veisi minut täydelliseen rappioon."
Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta (Otava 2020)
Pidän kovasti Sirpa Kyyrösen runoista, joiden sisältö on kaukana omasta kokemusmaailmastani. Teos sanoittaa naisruumiillisuuden ja lisääntymisen teemansa tietoa, tunnetta ja myyttejä yhdistävällä, melodisen laulavalla runokielellä. Linnutkin laulavat.
"haluamisen molekyyli luovuuden taustalla / dopamiini / nousuhumala, lintumainen tila / ja sitten kun rakastumisen kohde on poissa / endorfiinikrapula jää kuin kaiku" (s. 38)
Maylis De Kerangal: Maailma käden ulottuvilla (Siltala 2019, suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen)
Pidin hieman enemmän ensimmäisestä Kerangal-suomennoksesta. Tässä kertomus taiteesta, työstä, erityisesti taidetyöstä; kirjailijalle ominaiseen tapaan yksityiskohtien vyöry pitkinä virkkeinä, värejä, aineita, aisteja, nuoren ihmisen kasvu; tunnistettavaa, haikeaa, kiehtovaa.
"– – ja hänen katseensa rajasi heidät todellisuuteen, joka lopulta erkani hänen omasta elämästään ja muuttui heidän elämäkseen, kuin he olisivat äkkiä kuuluneet eri maailmaan, olleet jonkin elokuvan hahmoja, tarinassa josta hän puuttui." (s. 103)
Matilda Gustavsson: Yhdeksästoista jäsen : Ruotsin akatemian romahdus (Otava 2019, suom. Elina Lustig)
Ahdistelijamies ja runoilijan outo raivo. Ruotsin kirjallisuuseliitin skandaalista kertova teos on erinomaista narratiivista tietokirjallisuutta. Asiat taustoitetaan elävästi, mutta ytimestä ei eksytä. Jännite elää läpi kirjan. Tärkeää on, että naiset saavat äänen kokemuksineen.
"Kokemukseni tuntui vielä paljon pahemmalta sen takia, että olin omin silmin nähnyt, ettei mies toiminut yksin. Että hänellä oli koko tämä älyllisten esikuvieni saavuttamaton maailma takanaan."
Niillas Holmberg: Jalkapohja (Gummerus 2019)
Saamelaiskirjailijan runokokoelma on tyylikäs kokonaistaideteos, jossa maisemankaltainen kuvitus on tärkeässä osassa. Runoissa toistuvat koivut, tiirat, jalat, suutarit, maa. Jalkapohja on kosketuspinta maahan, yhteys. Kieli paljastaa. Vähäeleisyys vaikuttaa.
"Koivut kelteisillään / lakastuneet oikeudet kätkevät maata. // Saapas rusauttaa haravan piin."
Antti Rönkä: Jalat ilmassa (Gummerus 2019)
Esikoisromaani näyttää kiusatuksi tulleen absurdeiltakin vaikuttavat ajatuskuviot, jotka säilyvät mielessä vielä vuosia myöhemmin, jos ei ole saanut oikeanlaista apua. Röngän täsmälliset lauseet paljastavat pinnanalaiset asiat vähäeleisesti, alleviivaamatta. Pelkäsin tämän lukemista etukäteen, mutta ei ollut niin rankka kokemus kuin odotin, vaikka välillä pitikin pysähtyä ja hengitellä tunnistamisen äärellä.
”Vai johtuiko yhteyden katkeaminen siitä mistä aina ennenkin: etten luottanut kehenkään enkä ollut kenenkään seurassa oma itseni? Että löysin jokaisesta ihmisestä lopulta sen jonkin puolen jota pelätä, sen puolen jota en osannut kohdata, jota halusin juosta karkuun.” (s. 99)
Auli Särkiö: Vedenpeitto (Poesia 2019)
Nimensä mukainen runokokoelma, kuin lempeä uinti lämpimähkössä vedessä. Lukeminen myös kävi nopeasti kuin pulahdus, miltei yhdeltä istumalta. Vaikka tässä on joitakin kauniinkiehtovia sanamaalailuja, kokonaisuus jäi nyt etäälle. Saattoi olla kiinni omasta lukemisajankohdasta.
”tulvametsä / metsäksi venytetty vesi / vihreyden inkarnaatiot / työntyvät elementistä toiseen” (s. 23)
Anu Kaaja: Katie-Kate (Teos 2020)
Kokeileva, queerfeministinen ilotulitus. Jos pidit Anu Kaajan aiemmista teoksista, tulet innostumaan tästäkin romaanista, väitän; ehkä jopa tähänastisen tuotannon huippu. Kuninkaallisten elämää pornokategorioittain, mukana myös glamourmalli Katie Price, katso kuvat! Oh my god.
“Disney-prinsessat ovat siis omassa todellisuudessaan jokainen, mutta prinsessuus työntää heidät samaan penaaliin ja banaaliudesta huolimatta todellisuus sekoittuu mytologiaan.” (s. 25)
“Katie Price on äiti, Katie Price on bisnesnainen joka sanoo: tämä on minun työtäni, minä puhun julkisuudessa seksistä ja vitsailen. Kun minulta kysytään mikä on lempiasentosi seksissä, minä vastaan heille. Sillä mistä minun asemassani pitäisi puhua? Taloudesta?” (s. 93)
Laura Manninen: Kaikki anteeksi (WSOY 2019)
Kuuntelin äänikirjana. Parisuhteen kulku narsistisen ihmisen kanssa miltei ”oppikirjaesimerkkinä”, kaunokirjallisesti kuvattuna. Erityisen surullisen tilanteesta teki uusperheen lasten läsnäolo. Tarinana tärkeä, kirjallisesti ei ihmeellinen. Olisin karsinut tyhjäkäyviä arkitilanteiden kuvauksia, rakentanut näkökulmakerronnan rytmiä uudelleen.
Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen (Kosmos 2020)
”Statuspäivitysproosaksikin” kutsuttu teos on saanut aikaan yllättävän paljon keskustelua autofiktion olemuksesta. (Ja kohua ilmeisesti siksi, että seksi mainittu, huoh.) Ilmavan sujuvalukuista tekstiä, joitakin kolahtavia lauseita; minulle kaunokirjalliset ansiot jäivät aika paperinohuiksi, mutta kiinnosti sen verran että luin loppuun. Toistuvien seksikuvausten yhteydessä mietin aitouden/avoimuuden ja poseeraamisen välistä rajaa ja missä se ylittyy. Ymmärrän kuitenkin, että tämä on teemojensa (esim. miellyttämisen tarve) ja mutkattoman lähestyttävyytensä ansiosta joillekin tärkeä lukukokemus.
”Jos haluaisin muuttua itseni vuoksi, millainen olisin?”
”Olimme yhdessä vielä viisi kuukautta sen jälkeen, kun löysin hänen panopäiväkirjansa.”
Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019)
Romaani täynnä värähteleviä lauseita, omintakeisia kiteytyksiä, surua ja kipua. Kuolema ja sairastuminen ovat läsnä. Teos käyttää kirjoituksen muotoja taitavan moninaisesti: kirje, kollaasi, typografian ja asettelun muunnokset. Hyvin vaikuttava, riipivä ja auki.
”Mieleni on rikki, koska tapani olla olemassa ei enää toimi.” (s. 200)
”Aamuöisin herään miettimään, miltä lihas kuulostaa kun se kuolee. Kuuluuko ritinää vai räjähdys?” (s. 60)
Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen (Siltala 2018)
Kuuntelin äänikirjana, kun kaipasin jotain positiivisemman henkistä synkkien teemojen keskelle, ja sellaisena tämä toimi. Toki kirjassa on tummiakin sävyjä, kuten isän kuoleman käsittely. Pääasiassa teos on sympaattinen henkilökuva, joka rakentuu monista äänistä, sekä kohdehenkilön että läheisten, ja Hotakainen nivoo kaiken omalla tyylillään yhteen.
Raisa Jäntti: Kolme – Opaskierros / Labyrintti / Pohjapiirros (Puru-kollektiivi 2020)
Kolme vihkoa muodostavat runomuotoisen tutkielman tilasta. On ihminen huoneissa, koehiiriä labyrintissa, kylmä maanalainen ahtaus, toive avaruudesta. Pelkoa ja vapautta. Mihin olemme tervetulleita? Ajan kanssa haltuun otettava, palkitseva kokonaisuus.
”Luopuminen on hidas tulipalo / elämä katoaa tuhkakerroksiin.” (Kolme – Pohjapiirros, s. 11)
”mitä on / uskoa elämään irti planeetan pinnasta.” (Kolme – Opaskierros, s. 35)
”Selvästi sillä on kipuja, / kukaan ei puutu, / se ei pyydä oikealla tavalla.” (Kolme – Labyrintti, s. 10)
Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (WSOY 2019)
Voisin siteerata tästä vaikka kuinka paljon. Loistavasti kirjoitettu teos resonoi ainakin tässä lukijassa syvällä. Huomasin samastuvani romaanin Sylvi Kekkosen tunteisiin ja ajatuskulkuihin välillä niin vahvasti, että lukemista piti säännöstellä pieniin paloihin. Kuvanveistomotiivi, joka vertautuu henkilökuvan kirjoittamiseen kiinnostavasti, luo teokselle viimeisen silauksen ja lisää hengittävää monitasoisuutta.
”Tavoittamisesta siinä on kyse, ydinlauseesta. Muotokuva vaatii suunnatonta teräväsilmäisyyttä: kuvan pitää olla näköinen, mutta näköisyys ei ole sitä että täsmällisesti toistaa mallin ulkoiset piirteet.” (s. 24)
”Sukelsin omaan muistiini, mutta oli paljon mistä en oikein saanut otetta, niin tottunut olin säätelemään omia ajatuksiani olosuhteiden vaatimaan muotoon.” (s. 163)
